päivä 29

Yksi juttu meni lomassa hyvin. Musta tuli hoitomyönteisempi. Tai oikeastaan hoitoneutraali, nyt kun oon tajunnut, että joka paikassa kaikki on yhtä merkityksetöntä.

Kaikki mun ympärillä muuttuu huonoon suuntaan, mutta se ei edes ole syy mun ololle. Mä vaan oon, enkä välitä mistään.

Nyt kun tukiasunto on poissa pelistä, mun pitää todennäköisesti muuttaa lastenkotiin. Kaikki näyttää olevan huolissaan ja pahoillaan, ja ne ihmettelee, miksi lastenkoti on mulle ok. On vaan. Ihan sama missä mä makaan ja odotan kuolemaa.

Haluaisin vain olla jo kuollut. Koska mä oon jo. Ainoa ero on se, että tiedostan yhä ajan kulun. Joudun olemaan olemassa päivästä toiseen. Se on ihan vitun raskasta. En jaksa enää olla olemassa.

Hoitosuunnitelma torstaina. Mulla ei oo siihen oikeestaan mitään toiveita. En välitä, saanko lomaa, uusia lääkkeitä tai omat ulkoiluluvat. Sillä ei ole mitään väliä. Millään ei ole.

päivä 15

Kaksi viikkoa suljetulla takana. Kun lasketaan mukaan avo-osastolla alkuvuodesta vietetyt kahdeksan, voin laskea, että olen jo viettänyt viidesosan tästä vuodesta osastoilla. Ja on vasta kesäkuu.

Viime viikonloppu oli kurja. Kuten arvelinkin, en saanut lomaa. Viime viikolla kuitenkin suurin osa kavereistani täällä pääsi ulos ja loputkin sai lomaa viikonlopuksi, joten vietin sen aivan yksin.

Jotain hyviä uutisia: sain viimein hoittarin, se on huomenna aamulla. Elättelen toivoa siirrosta avo-osastolle.

Mun asumistilanteen suhteen on viimein tullut päätös. Mun pitää luopua mun kämpästä ja muuttaa tukiasuntoon. En tiedä vielä oikein, mitä mieltä olen siitä. On se kai parempi kuin muuttaa äidin mukana, mutta silti. Ajatus siitä, että asuisin talossa, jossa päivystää jotain sosiaalitätejä on vähän ikävä. Niinkuin olisi osastolla koko ajan. Ja oon kuullu juttua, että tukiasunnoissa asuu yleensä aika hurjaa porukkaa, kaikenlaisia narkkareita ja muuta. Joo, kai siellä asuu ihan normaalejakin ihmisiä, mutta silti.

Tajusin sunnuntaina yhden jutun maatessani mun sängyssä. Tää suljettu osasto saattaa sittenkin pitää mut hengissä ja jollain tavalla järjissäni. Niin kuin, nyt kun mun elämä on kurjaa ja tyhjää ja tylsää ja merkityksetöntä, voin syyttää siitä suljettua osastoa. Voin haaveilla poispääsystä, ja siitä, miten mahtavaa sitten on. Mutta meinaan unohtaa ajan ennen suljettua. Sillon mun elämä tuntui merkityksettömältä ja kamalalta, mutta en voinut syyttää siitä mitään. Pelkään, että palaan siihen, kun pääsen ulos. Että ei se ollutkaan suljettu, joka mun elämänhalun vei. Jos mä en voi syyttää mitään mun olosta, tajuan taas, että haluan vain kuolla. Haluan mä sitä nytkin, ei siinä, mutta tällä hetkellä saan ohjattua suurimman osan vihasta ja turhautuneisuudesta tätä paikkaa kohtaan.

Mitähän muuta. En vieläkään pysty nukkumaan. Yöt on pidempiä, kuin päivät. Ja mulla on kauhee ikävä mun ystävää ja mun psykologia. Ja haluaisin halata jotakuta. En oo saanu halata ketään kahteen viikkoon, vaikka oon mun tähänastisen elämän paskimmassa ajassa.

Pidetään peukut pystyssä, että pääsisin huomenna ulos.

päivä 8

Viikko suljetulla tuntuu puolelta vuodelta. Ja sain juuri kuulla, että vähintään toinen pitäisi vielä jaksaa.

Perjantaina mulle luvattiin, että pääsen maanantaina lääkärille. Selviydyin sen avulla viikonlopusta. Aloin jopa vähän panostaa. Vietin aikaa huoneeni ulkopuolella, tutustuin pariin muuhun nuoreen. Aloin taas käydä syömässä ja kokouksissa, kuin mikäkin mallipotilas, jotta voisin näyttää, ettei minua enää tarvitse suljetulla pitää.

Maanantai tuli. Odotin ja odotin. Kolmelta kysyin vastuuhoitajalta, olenko pääsemässä lääkäriin. Ei, lääkäri on tänään kiireinen. Ehkä huomenna. Vittu mitä paskaa. Vietin loppuillan mun huoneessa.

Tänään aamulla oli ylilääkärin kierto. Harhaanjohtava nimi, ei se kierto tarkoita, että se nuoria kiertäisi tapaamassa. Ne vaan puhuu meidän asioista jossain lukkojen takana. Aamun vastuuhoitaja toi uutiset: mulle oltiin tehty vaikka mitä päätöksiä, mutta ulospääsystä ei oltu puhuttukaan. Kaikki lääkkeet menee vaihtoon, sain viimein ulkoiluluvat (oon ollu viikon putkeen sisällä?? aikaisempi ennätys on varmaan kaks päivää jossain helvetillisessä taudissa), huomenna on labrat ja tänään tehdään jotain paperitestejä. Ja joku hoitaja oli kannellut sossulle siitä, kun olin kerran valittanut kovaan ääneen mun kavereille, etten saa maksettua mun kämpän vuokraa nyt kesällä, kun opintotuki katkeaa, joten tapaan huomenna jonkun sosiaalitantan. Aivan mahtavaa.

Elättelin vielä toivoa, että kun pääsisin tapaamaan itse lääkäriä, pääsisin ulos, ehkä tällä viikolla, tortaina, perjantaina. Omahoitaja tuli kuitenkin vielä myöhemmin kertomaan, ettei lääkäri ehtisi tavata mua tänäänkään. Kysyin, onko ulospääsy mahdollinen, mutta hoitaja sanoi, että sen pitää odottaa vähintään seuraavaan ylilääkärin kiertoon, mikä on viikon päästä. Enkä kuulemma todennäköisesti saa lomaakaan viikonlopuksi.

Tää viikko on ollut yhtä painajaista, mä en mitenkään selviä toista viikkoa täällä. Mä oon jo nyt tulossa hulluksi. Kirjaimellisesti. Alan sekottaa unta ja todellisuutta.

En oo saanu moneen yöhön nukuttua paljon yhtään. Otan iltaisin melatoniinia, mutta se ei vaikuta, eikä vahvempaa suostuta antamaan. Ne pienet pätkät, joita nukun, mä nään koko ajan todella todentuntuisia unia, ja alan oikeasti luulemaan niitä todeksi. Kävin tänään aamulla kysymässä mun eiliseltä vastuuhoitajalta, oliko mun äiti soittanut sille eilen, ja ollut sitä mieltä, että mut on parempi pitää suljetulla. Olin täysin varma, että vastuuhoitaja oli sanonut illalla niin, mutta se sanoi vain hämmentyneenä, ettei se ole koskaan puhunut mun äidin kanssa. Eikä tää ole edes ensimmäinen esimerkki. Oon jo useampana aamuna aamiaisella ihmetellyt, missä joku uusi nuori on, kunnes olen tajunnut, että nekin on ollut vaan unta.

Mä katson täällä netflixistä Orange Is the New Black -sarjaa, ja samaistun siihen huolestuttavan paljon. Paitsi, että olisin mielummin vaikka siinä sarjan kauhuvankilassa, kuin täällä. Se näyttää nimittäin paremmalta paikalta. Vangit ovat tehneet jotain, minkä takia he joutuvat telkien taa, me nuoret suljetulla ei. Vangit tietää, milloin ne pääsee ulos, eikä niiden tunnetilat vaikuta poispääsyyn. Mulla ei oo hajuakaan, milloin pääsen pois, enkä uskalla näyttää kaikkea pahaa oloa, ettei mun aika täällä pitenisi. Vankilassa on kanttiini, josta vangit voi käydä ostamassa tavaraa ja herkkuja. Mua ei päästetä edes sairaalan kahvioon. Vankilassa on kirjasto ja piha ja vitun joogakerho ja mua ei päästetä edes kävelylle. Vankilassa vangeille tarjotaan terapiaa ja apua, mä en oo nähny mun psykologia, enkä ketään muutakaan vastaavaa kahteen viikkoon.

Yritän pitää itseni kiireisenä. Jos soitan pianoa ja pelaan korttia, en ehdi ajatella niin paljon. Tai jäädä vaan makaamaan. Ei mua huvittaisi mitään tehdä, mutta yritän. Kaikki paha olo ja tyhjyys on silti yhä siellä. Vaanii pinnan alla. Tiedän sen, koska aina, kun tulee pienikin vastoinkäyminen, lääkäriaika perutaan, tai hoitaja huomauttaa jostain, mitä teen väärin, mä meen mun huoneeseen. Kaikki se adrenaliini ja viha valtaa mut. Haluaisin potkia ja heitellä tavaroita, huutaa, viillellä, itkeä. Hillitsen sen ja katson uuden jakson netflixistä. Vaikka mua ei huvittaisi. Vaikka haluaisin vain kuolla.

Kirjoittaminen, päivän kohokohta. Paikka, johon saan kertoa, miten oikeasti menee. Sanoa, mitä on sanottavana. Voisipa niin tehdä oikeassakin elämässä.

päivä 5

Viides päivä suljetulla ja mahdollisesti elämäni kamalin päivä.

En oikeastaan koskaan poistu huoneestani. Ekat pari päivää kävin syömässä ja kokouksissa, mutta nyt en enää lähde kuin vessaan. En ole syönyt mitään kahteen päivään. Ei hoitajia se kiinnosta.

En nukkunut viime yönä minuuttiakaan. En oikeastaan ajatellutkaan mitään, makasin vain.

Eilen olisi ollut mun parhaan ystävän A:n tuparit. Katsoin snäpistä kuvia niistä.

Tänään aamulla mun pikkuveli pääsi huippuarvosanoilla peruskoulusta. Mun ois kuulunut olla siellä. Sen jälkeen olisi ollut mun poikaystävän lakkiaiset. Sitten olisin käynyt kaksissa ylppäreissä, joista toiset mun jätkän. Sitten olisin mennyt A:n kanssa sushille ja viettämään iltaa.

Tää olis voinut olla mun elämän paras päivä. Sen sijaan kaikki suunnitelmat käännettiin mua vastaan. Jäin yksin ulkopuolelle. Katselin snäpistä, kun kaikki mun tutut juhli. Iloisia ilmeitä, hyvää ruokaa.

Perjantaina oli tosiaan hoitosuunnitelma, jossa ylilääkäri päätti mun jatkosta tutkimusajan päätyttyä. Päätökseksi tuli, että joudun jäämään suljetulle. En saanut edes viikonloppulomaa, jotta olisin päässyt juhliin.

Mun sellikaveri tuli tänne mun kanssa samaan aikaan ja samasta syystä. Sekin sai päätöksen suljetulle jäämisestä. Se kuitenkin pääsi lomalle, ja mä en.

Tää aamupäivä kului taas uudessa itku-ahdistuskohtauksessa. Mut pumpattiin täyteen rauhoittavia, mutta ne ei taaskaan auttanut. Lopulta nukuin viiden tunnin päiväunet ja nyt illasta oon taas vaan maannu.

Hoitajat uhkas mua jopa lepareilla, koska puhuin itsetuhoisia asioita. Tiedän, ettei pitäisi. Tiedän, että ainoa keino päästä ulos on alkaa esittää ja valehdella, mutta en vielä jaksa edes feikata. En jaksa pukea taas sitä maskia. Mutta en jaksa tätäkään. Joka minuutti suljetulla tekee mut hullummaksi ja masentuneemmaksi.

Ai niin. Ja sain uuden diagnoosin. F32.2 vaikea-asteinen masennustila

Itsemurha on rikos

Jos yrität tappaa jonkun muun, joudut suljettuun vankilaan. Jos yrität tappaa itsesi, joudut suljetulle osastolle. Mikä on lähestulkoon sama asia.

Varoitus: seuraava postaus sisältää kuvauksen itsemurhayrityksestä. Lukeminen omalla vastuulla!

Menin maanantaina avo-osastolle päiväpaikalle, niinkuin suunnitelma oli. Makasin sohvalla ja tuijotin kattoon. Ajattelin elämää.

Mua ei kiinnosta mikään, enkä näe tulevaisuutta. Lääkkeet, puhuminen ja osasto ei tehoa. En näe mitään ulospääsyä tästä tilanteesta. En halua elää elämää, jossa makaan osastolla sängyssä ja tuijotan kattoon. Mun elämä on jo loppu. Mun ruumis vaan vaeltaa ympäriinsä niinkuin zombie.

Päähäni tuli ensimmäinen iloinen ajatus viikkokausiin. Voisin lähteä tänään. Olin jo aiemmin haaveillut siitä, pukisin päälleni kauniin kesämekkoni, meikkaisin huolella ja kävelisin järven rantaan. Halusin kuolla kauniina. Mutta nyt lämpö ja ilo valtasivat minut aivan uudella tavalla. Nyt se oli päätetty. Nyt se on ohi.

Minulla oli tapaaminen lääkärini kanssa. Hymyilin ja nauroin, menin ilmeisesti lievästi hysteerian puolelle, sillä lääkäri ja hoitajat kysyivät, olinko ottanut jotain aineita. Sanoin vain, että tästä tulee hyvä päivä. Minulla on suunnitelmia illaksi.

Minua pyydettiin täyttämään BDI-testi, sillä edellisellä täytöllä oli tullut 49 pistettä, mutta en pystynyt täyttämään kyselyä siinä mielentilassa. Lääkäri ehdotti, että jäisinkin viikkopaikalle. Menin ensin ihan paniikkiin, tähänkö kaikki suunnitelmat romuttuisivat? Jatkoin kuitenkin illan suunnitelmista hokemista ja lopulta sain luvan kahden tunnin vapaalle.

Söin viimeisen aterian ja lähdin kotiin. Kotona puin uuden kesämekkoni, meikkasin, tein soittolistan kappaleista, jotka halusin vielä kerran kuunnella, ja otin mukaani partaterän. Menin käymään viereisessä rapussa hyvästelemässä parhaan ystäväni A:n ja tämän kissat. A epäili jotakin käytöksestäni, olin niin harvoin niin iloinen, ja kysyi, voisiko hän saattaa minut osastolle. Kieltäydyin ja lähdin kävelemään rantaan.

Viimeinen kuva yksityiseen mystoryyn snäpissä. "Viimeinen soittolista soi. Olette tärkeitä."

Kävelin rannalla olevalle kivelle kuunnellen musiikkia, ja katselin haikeana maisemaa. Nyt kaikki olisi viimein ohi.

Kännykkä alkoi soida. Muutamakin eri kaveri yritti tavoittaa minua, samoin osasto.

Otin partaterän ja viilsin vasenta rannetta pitkittäin. Useita kertoja. Kukaan ei ollut kertonut, että syvään viiltäminen olisi niin vaikeaa.

Kuulin juoksuaskelia, kun A saapui kivelle. Hän itki ja halasi minua ja otti terän pois kädestäni. Hän tarjoutui soittamaan ambulanssin, mutta tiesin, ettei edes sille ollut tarvetta. En osannut edes tappaa itseäni.

A kääri haavat polvisukallani ja vei minut takaisin osastolle. Joku hoitaja vei hänet kotiinsa ja mun haavat laitettiin kuntoon.

Jouduin puhumaan illan aikana kolmelle eri hoitajalle, vaikka kaikki, mitä halusin oli kuolla. Menin nukkumaan aikaisin.

Seuraavana aamuna tapasin taas lääkärin. Nyt olisi lähdettävä suljetulle. Lääkäri kirjoitti M1-lähetteen viereisen kaupungin suljetulle osastolle ja mulle tilattiin ambulanssi.

Matka oli tällä kertaa yllättävän mukava. Ambulanssin takaosassa kanssani istui ensihoitaja, joka opetti mua käyttämään defibrilaattoria, hengityskonetta ja analysoimaan verinäytteitä. Valitettavasti emme saaneet muovipalikkaa heräämään henkiin.

Jälleen suljetulla. Lääkärejä, hoitajia ja kotiutuminen huoneeseen. Kävin yleisissä tiloissa vain syömässä, muun ajan vietin huoneessani maaten sängyllä ja tuijottaen kattoon. En jaksa tehdä mitään.

Illalla sain itku-ahdistus-hyperventilaatiokohtauksen, ja hoitajani joutui istumaan kanssani tunnin. Sain kaksi rauhoittavaa, mutta kohtaus ei meinannut loppua. Viimein kun sain itkun loppumaan, kävin vain nukkumaan.

Tänään ei ole yhtään sen parempi päivä. Vielä ei ole tullut tunnin kohtausta, mutta en tee vieläkään muuta, kuin itken tai makaan. Oli päivän ensimmäinen varsinainen aktiviteetti kirjoittaa tämä postaus.

Tunnit täällä tuntuvat kuukausilta, kun ei ole mitään intoa mihinkään.

Hoitaja kävi haastattelemassa mua, mutta en oikein osannut vastata mihinkään mitään muuta kuin "ihan sama" tai "en tiedä". Se sanoi, että tällainen käytös todennäköisesti vaan pahentaa tilannetta. Jos musta ei saada selkoa, todennäköisemmin joudun jäämään.

Sinänsä mulle on ihan sama, olenko kotona, avolla, suljetulla, vai erityisvaikeiden tapausten yksikössä, jolla mua nyt uhkaillaan. Olin missä vaan, mä kuitenkin vaan makaisin sängyssä. Toisaalta avolla on tutut nuoret ja hoitajat, joiden kanssa voisin ehkä jopa jutella, ja kun se on kotikaupungissa, voisin saada vieraitakin.

Mutta niin... Sori vaan ettei mulla ole mielipidettä mistään, mutta tässä pisteessä kaikki vaan on mulle ihan sama.

Terät ja lääkkeet

Mä oon ihan sekasin. Tää viikonloppu on ollu tosi vaihteleva.

Musta tuntuu, että mun masennus on syventyny. Tän viikon maanantaina mulla oli aika psykofyysiseen terapiaan. Alotettiin tavallisella hengitysharjoituksella, mutta mä hengitin vaan pidätelläkseni itkua. Pakenin käytävällä olevaan vessaan ja aloin itkeä siellä. Terapeutti tuli ovelle koputtelemaan ja suostuin ulos. Se kerta menikin siihen, että itkin hysteerisesti ja avauduin sille siitä, millasta mun elämä oikeesti on nykyään. Siitä, miten mikään ei huvita, ruoka ei maistu ja koti on sotkuinen. Miten makaan kaikki päivät sängyssä.

Seuraavana päivänä oli fysiikan koe. En ollut lukenut ollenkaan, joten käytin koeajan siihen, että kirjoitin novellin mun tavallisesta päivästä. Kuvasin siinä kaikkea sitä ahdistusta, voimattomuutta, haluttomuutta ja itsetuhoisuutta, mikä mua hallitsee. Torstaina näytin sen mun psykologille. Olin ekaa kertaa rehellinen sille sitten osastolta pääsyn. En vaan enää jaksanu tätä tilannetta. Se tapansa mukaan huolestui tosi paljon, varasi mulle perjantaiksi lääkäriajan, pohti osastojaksoa ja soitti mun äidille. Nyt kadun vähän, että kerroin sille.

Perjantaina lääkärissä kaikki meni nimittäin päin helvettiä. Mä kerroin, että mua auttaisi eniten, jos mun masennuslääkkeen annostusta nostettaisiin, tai jos pääsisin osastojaksolle. Siellä kun olisi ihmisiä ja selkeä päivärytmi, saisi jotain aikaan. No, lääkäri oli eri mieltä. Se ei nostanu lääkitystä vaan määräs takasin mun vihaaman iltalääkkeen, joka vaan väsyttää mua entisestään. Ja se ei laittanu mua osastolle, määräs vaan viikonlopuks äidin vahtimaan mua. En usko, että mikään siis muuttuu.

No, viikonloppuna sekoilinkin ihan huolella. Perjantaina oli tuparit, vedin muutaman siiderin ja kokonaisen pullon viinaa ja oksensin. Seuraavana aamuna riitelin mun poikaystävän ja parin kaverin kanssa, kun ne yritti takavarikoida mun terät ja heitin ne pihalle. Samana iltana menin A:n kanssa underground bändin konserttiin. Konsertti, jatkot ja jatkojen jatkot. Join, sekakäytin ja poltin tupakkaa. Semmosta sitten. Tänään nukuin koko päivän. Heräsin vain kaksi kertaa syömään.

Jos mun elämä tulee olemaan tällasta, en tiedä kauanko jaksan.

Pity party

Täytin tällä viikolla 17 ja olin suunnitellu suunnitellu jo pari kuukautta bileitä. Ne olis ollu tänään illalla. Ostin laatikkokaupalla pitsoja, monta pussia sipsiä ja pari limsaa. Pyysin kaveria tuomaan alkoholit. Siivosin monta päivää ja kutsuin 25 kaveria.

Kolme on tulossa.

En jaksais vielä tätäkin kaiken päälle. Tiedän, että niillä kaikilla oli ihan oikeet ja hyvät syyt, mutta se, ettei oikeestaan kukaan tule saa mut tuntee itteni niin yksinäiseks.

Oon aika varma että perun juhlat. Mitä sitten teen kun äiti palaa lauantaina kotiin ja kaikki pitsat on avaamattomia?

Mulla oli eilen tapaaminen psykologin ja lääkärin kanssa. Ne oli huolissaan ja teki mulle lähetteen ravintoterapeutille ja sayömishäiriöihin erikoistuneelle sairaanhoitajalle. Ne aikoo kertoa mun porukoille, mikä on huono juttu, mutta ainakin voin sitten olla avoimesti syömättä, eikä tarvitse piilotella.

En pysty keskittymään koulussa. Ajattelen vain painoa ja syömistä. Ja palelen. Päivä toisensa jälkeen ja mikään ei muutu. En jaksaisi jatkaa.

Energiat loppu

Käytävät on täynnä ihmisiä. Liikaa ihmisiä. Ahdistaa seisoa yksin väkijoukossa. Haluan mennä nukkumaan, mutta sohva on täynnä nauravia ihmisiä.

Mun pitäis olla tunnilla, mutta en jaksa. Menin juuri kertomaan opettajalle, että jätän kurssin kesken. En jaksa opiskella. Haluan nukkua.

Väsymys painaa minua alas. Käy koulussa, käy töissä, mene nukkumaan. Mihinkään muuhun ei energia riitä. Ei edes noihin.

En syönyt eilen mitään. Makasin vain sängyssä. En ole syönyt tänäänkään vielä mitään. Tosi se ei ole ihmekään, kellohan lähestyy vasta kahtatoista.

Onneksi sentään paino laskee, vaikka sen mukana laskevat numerotkin. Ainoa asia, jota voin kontrolloida, ainoa, mistä saan otettua kiinni. Kaikki muu valuu käsieni välistä maahan. Opiskelu, ystävät, aika...

Ainoa asia, jota jaksan odottaa, on psykologilla käyminen. Huomenna on viimein taas aika. Varataan todennäköisesti opolle aika, että voidaan puhua mun opinnoista.

Tyhjyys

Ajatusten kulku illalla. "En ansaitse elää."

Tuijotan arpien kirjomaa kättä veitsi toisessa kädessä, mutta olo on niin tyhjä, etten jaksa edes viiltää.

Minun täytyy lopettaa kaikki muu, paitsi opiskelu. Ei enää ruokaa. Ei enää sarjoja ja pelejä, en enää laiskottelua. Viha itseäni kohtaan ylittää kaikki muut tunteet.

Haluan nähdä jokaisen luun.

Olen pettymys, olen epäonnistuminen. Ikuinen ulkopuolinen.

Eilen itkin kännissä yksin huoneeni lattialla, mutta kukaan ei vastannut puhelimeen. Tänään en jaksa enää itkeä enkä yrittää tavoittaa ketään. Ehkä on parempi vajota yksin pimeyteen. Kukaan ei voi kuitenkaan pelastaa minua itseltäni.

Tärisen vähän.

Koulu menee huonosti. Pahoitan ystävieni mielen. Syön kilokaupalla roskaa. Nukun tuntikaupalla. Tämä ei voi jatkua näin. Ellei suunta muutu, tie päättyy.

Haluan mörköjä täyttämään tyhjyyden

Mun päässä on pyöriny tänään aika synkkiä ajatuksia. Oon kattonu 13 reasons why -sarjaa ja jutellu joidenkin ihmisten kanssa ja saanu niistä kaikenlaisia ajatuksia...

Kukaan ei oikeesti tunne ketään. Niin surullista kuin se onkin, me ei tiedetä edes meidän parheista ystävistä edes jäävuoren huippua. Tässä lähiaikoina oon saanukin ihan yllättäen kuulla tosi monen mulle tärkeen ihmisen voivan huonosti ilman et oon tajunnu sitä yhtään. Mä luulin et mä tunsin ne. Mut liian harvoin oon kysyny miten oikeesti menee. Liian harvoin ne on puhunu totta. Ja enhän mäkään puhu totta. Kukaan ei tunne muakaan. Yks surullinen juttu täs on se et muistan viel joskus vuosi sitten kun yks mun ystävä yritti selittää mulle ettei kukaan ymmärrä sitä yhtään ja ajattelin vaa et se on ylidramaattinen, mut nyt tajuun sitä. Silläkin oli kai tämmönen hetki tajuta se.

Pelottaa ees puhua kellekään ku ei voi tietää, miten se vaikuttaa niihin. Tiiän, etten oo kauheen mukava ihminen, joten varmasti loukkaan muita paljon useemmin ku ne antaa ymmärtää. Se on vaan niin pelottavaa.

Mulla on koko ajan hämmentävä tunne. Tavallaan mietin tämmösii synkkii juttui ja oon aika vakaval tuulel. Mut en mä sillee oo niin masentunu ku toisinaan. Ei tee mieli viillellä tai itkeä tai mitään. Mut joku outo ääni mun päässä sanoo että olisi helpompaa jos masentais ihan kunnolla. Tää välitila on niin hämmentävä, eikä tästä oikeen voi valittaakaan kellekään. Jos mua oikeesti masentais, voisin mennä juttelee vaikka koulukuraattorille, mut nyt en voi mitenkään, kun tiedän niin monilla olevan pahempiakin ongelmia. Tiedän, että on ihan älytöntä toivoa voivansa huonommin. En mä tavallaan sitä halua. Tai ainakaan mä en halua, vaan se joku outo osa mua. En vaan tiedä, miten pääsen parempaankaan suuntaan. tuntuu jotenkin helpommalta, jos tulis vaan joku romahdus, sit saisin apua ja voisin paremmin taas. Jotenkin tää välitila, tätä on vaikee selittää, vaikee käsitellä, vaikee päästä eteenpäin mihinkään suuntaan. Niinkun tyhjä kammio, jossa oot ihan yksin. Ei periaatteessa mee huonosti, muttei hyvinkään. Haluisin jostain syystä sinne kammioon mörköjä, jotta joku tulis auttamaan ja ajais ne pois ja täyttäis sen kammion ihmisillä ja hyvillä asioilla.

Mun ei tee mieli viillellä, ei sillee niinkun joskus kun ahdisti. Mut samalla mietin sitä. En kuitenkaan enää ees mieti, niinkuin yleensä mietin. Ajatuksetkin ajattelen täältä tyhjästä kammiosta käsin. Etäältä. Niinkuin jonkun muun näkökulmasta. Ja ajattelen viiltelyäkin noin ihan teoreettisesti, pohdin, pitäisikö taas vaihteeksi, mitä, jos fyysinen kipu auttaisi tyhjyyteen, voisiko viillosta ihossa vuotaa sisäänikin jotain tunnetta?