Mä oon tullut siihen tulokseen, että mulla on varmaan kakkostyypin kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Mitä enemmän mä sitä ajattelen, sitä enemmän se käy järkeen. Mun mieliala ja toimintakyky on aina mennyt muutaman kuukauden mittaisina jaksoina. Ennen kutsuin vaan niitä masennus- ja ylisuoritusjaksoiksi, mutta ylisuorituksen sijaan se taitaakin olla hypomaniaa. Pystyn juontamaan ensimmäiset jaksot ala-asteelle saakka. Ne on vaan sen jälkeen pahentunut ja selkeytynyt vuosi vuodelta.
Ala-asteajalta sen huomaa parhaiten harrastuksista. Muistan, että vaihtelin niitä joka vuosi. Ensin harrastin ihan kamalasti kaikkea, tyyliin kuutta harrastusta, sitten väsyin ja seuraavana vuonna en harrastanut kuin yhtä, sitten tylsistyin ja kahmin taas tekemistä.
Pelkkä harrastusinnon vaihtelu selkeytyi mielialaan ja koko elämänhallintaan vaikuttaviksi kausiksi yläasteella. Hyvinä kausina tuskin nukuin. Opiskelin yön pikkutunneille, haalin vastuutehtäviä, töitä. Sain loistavia numeroita. Olin sosiaalinen. Harrastin paljon, olin luova. Piirsin, sävelsin, kirjoitin, otin paljon kuvia instagramiin. Keksin koko ajan uusia projekteja ja aloin laihduttaa.
Huonoina kausina kirosin itseäni, kun oli niin paljon vastuuta. Kaikki oli rankkaa, kaikki oli liikaa. Nukuin pitkiä päiväunia ja itkin huoneessani. Söin paljon lohturuokaa ja paino nousi. Keksin tekosyitä skipatakseni koulun ja työt.
Ja lukiossa... Kaikki on eskaloitunut. Hyvistä kausista on tosiaan tullut maanisia. Kaiken edellä mainitun luovuuden, motivaation ja painon laskun lisäksi puhun ihan koko ajan, olen spontaani, jopa äkkipikainen. Muistan näitä kausia erityisesti kahden exäni ajalta. Olin välillä stereotyyppinen "manic pixie dream girl". Halusin koko ajan tehdä jotain, olin pirteä ja nauravainen, innostuin heidän harrastuksistaan. Halusin koko ajan seksiä. Leikkasin tukkani lyhyeksi ja värjäsin punaiseksi.
Masennuskausista tiedättekin. Ne ovat syventyneet. Makaan lamaantuneena sängyssä. Mikään ei kiinnosta. Kaikki on mustaa ja ainoa vaihtoehto on kuolema. Nykyään paino laskee masennuskausienkin aikana, koska olen niin maassa, etten jaksa syödä.
On kuin kaikki palat loksahtaisivat paikoilleen. Miksi elämäni on ollut kausittaista ja vaihtelevaa? Ehkä se ei ollutkaan elämä, vaan minä. Miksi äitini kutsuu minua dramaattiseksi. Miksi saan välillä aikaan niin paljon, vaikka samalla olen niin masentunut. Miksi lääkkeet eivät toimi. (Kaksisuuntaisille normaaleilla masennuslääkkeillä ei yleensä ole vastetta)
Samalla olen helpottunut ja kauhuissani. Kaikki, mitä minulle on tapahtunut ja millainen minä olen ollut, alkaa käydä järkeen. Mutta toisaalta, jos tosiaan olen kaksisuuntainen, en voi koskaan parantua. Toisin kuin masennus, se on elinikäinen sairaus.
8.1.
Paino: 53,9kg
Kalorit: 800kcal
9.1.
Paino: 53,3kg
Kalorit: toistaiseksi 256kcal, mutta suunnitelman mukaan päivän lopuksi 390kcal.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pohdintaa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pohdintaa. Näytä kaikki tekstit
torstai 9. tammikuuta 2020
lauantai 21. syyskuuta 2019
mä haluaisin mennä sen perään
Pääsin keskiviikkona psykiatrille ja se vei mut omalla autollaan suoraan suljetulle. Oon vihdoin turvassa.
Mutta A ei tuu heräämään. Omaiset on luovuttanu. Kone irroitetaan joku päivä tässä.
Täällä osastollakin mä vaan makaan. En hymyile, en naura, puhun, kun on pakko. Syön todella vähän. Kaikki maistuu puulta eikä ole yhtään nälkä.
A:n luo ei tällä hetkellä saa mennä, mutta sen sisko lupas laittaa viestiä mulle heti kun saa. Sitten mä karkaan suljetulta ja meen kattoo sitä vikaa kertaa.
Suunnitelmakin on selkeä. Otan mun lompakon ja kännykän ja sanon meneväni sairaalan kahvioon. Saan käydä siellä yksin, koska tulin vapaaehtoisesti hoitoon. Kävelen bussiasemalle, maksan matkan käteisellä. Ilmoitan puolen tunnin päästä äidille ja osastolle. Äiti lähtee ajamaan perään, joten mulla on kyyti valmiina, kun oon käyny sairaalassa.
Ja niin, yritin jo kysyä menoa luvan kanssa, mutta niiden mielestä se ei ole hyvä idea.
Mä en nää enää oikein mitään syytä elää. Oon täysin yksin, mikään asia ei kiinnosta tai tunnu hyvältä, eikä mikään auta tai muutu. Koulukaan ei onnistu lainkaan. Kolmen kuukauden päästä mun tulee olemaan vielä vaikeampaa saada apua ja tuun olee vieläkin yksinäisempi. Mä en halua lapsia enkä puolisoa, enkä oo koskaan ollut hyvä saamaan ystäviä. Mulla ei ole mitään mitä odottaa.
Mulla on yhä tie ulos, mun huoneessa lipastossa. Mä voisin kertoa näistä ajatuksista hoitajalle, mutta ei ne mitään voisi auttaa, joten onko sillä väliä. Voisin vaan kirjoittaa huolellisen kirjeen, ettei ihmiset jää pohtimaan, miksi, miten ja miten tietoisesti tein sen. Sitten odotan, että pääsen kotiin ja otan pillerit yöllä, niin että menee tunteja siihen, että joku tulee katsomaan.
Kaikki kuolee kuitenkin joskus. Jos A:n aika on nyt, munkin aika voi olla. Mulla ei ole mitään kohtaloa täytettävänä tai suurta perhettä, laajaa ystäväpiiriä ja poikaystävää jotka jäisi suremaan.
//EDIT 21.9.19 klo 18.11
Sain just viestin. A on kuollut.
Mutta A ei tuu heräämään. Omaiset on luovuttanu. Kone irroitetaan joku päivä tässä.
Täällä osastollakin mä vaan makaan. En hymyile, en naura, puhun, kun on pakko. Syön todella vähän. Kaikki maistuu puulta eikä ole yhtään nälkä.
A:n luo ei tällä hetkellä saa mennä, mutta sen sisko lupas laittaa viestiä mulle heti kun saa. Sitten mä karkaan suljetulta ja meen kattoo sitä vikaa kertaa.
Suunnitelmakin on selkeä. Otan mun lompakon ja kännykän ja sanon meneväni sairaalan kahvioon. Saan käydä siellä yksin, koska tulin vapaaehtoisesti hoitoon. Kävelen bussiasemalle, maksan matkan käteisellä. Ilmoitan puolen tunnin päästä äidille ja osastolle. Äiti lähtee ajamaan perään, joten mulla on kyyti valmiina, kun oon käyny sairaalassa.
Ja niin, yritin jo kysyä menoa luvan kanssa, mutta niiden mielestä se ei ole hyvä idea.
Mä en nää enää oikein mitään syytä elää. Oon täysin yksin, mikään asia ei kiinnosta tai tunnu hyvältä, eikä mikään auta tai muutu. Koulukaan ei onnistu lainkaan. Kolmen kuukauden päästä mun tulee olemaan vielä vaikeampaa saada apua ja tuun olee vieläkin yksinäisempi. Mä en halua lapsia enkä puolisoa, enkä oo koskaan ollut hyvä saamaan ystäviä. Mulla ei ole mitään mitä odottaa.
Mulla on yhä tie ulos, mun huoneessa lipastossa. Mä voisin kertoa näistä ajatuksista hoitajalle, mutta ei ne mitään voisi auttaa, joten onko sillä väliä. Voisin vaan kirjoittaa huolellisen kirjeen, ettei ihmiset jää pohtimaan, miksi, miten ja miten tietoisesti tein sen. Sitten odotan, että pääsen kotiin ja otan pillerit yöllä, niin että menee tunteja siihen, että joku tulee katsomaan.
Kaikki kuolee kuitenkin joskus. Jos A:n aika on nyt, munkin aika voi olla. Mulla ei ole mitään kohtaloa täytettävänä tai suurta perhettä, laajaa ystäväpiiriä ja poikaystävää jotka jäisi suremaan.
//EDIT 21.9.19 klo 18.11
Sain just viestin. A on kuollut.
tiistai 17. syyskuuta 2019
nyt et kuole, A
Varoitus: tekstissä käsitellään itsemurhaa
Mun paras (ja ainoa) ystävä A teki itsemurhan sunnuntaina.
Se laittoi naapurilleen ilmeisesti vähän huolestuttavan viestin ja sitten hirttäytyi kotonaan. Se naapuri löysi sen ja soitti hätänumeroon. A:n sydän pysähtyi 20 minuutiksi.
Se on teoriassa yhä hengissä. Se on ollut kaksi vuorokautta nyt teholla hengityskoneessa ja letkuissa. Mutta todennäköisyys, että se herää on pieni.
Sain kuulla maanantaina iltapäivällä. Varasin heti seuraavan bussin kotikaupunkiini, tiistaiaamuksi. Itkin koko illan paniikissa, yritin kysellä lisätietoa kaikilta A:n omaisilta. Yritin mennä juoksemaan, mutta itku sotki hengityksen enkä pystynyt. En usko oikeastaan Jumalaan, mutta rukoilin. Nukkuminen on aina ollut mulle pakokeino, mutten nukkunut minuuttiakaan, vaikka yritin.
Tänään, tiistaina lähdin aamun ekalla bussilla kotikaupunkiini teholle katsomaan A:ta. Kun tulin teholle, vuoteen ympärillä oli A:n äiti, kaksi aikuista siskoa ja kaksi ystävää. Tunsin toisen siskon jotenkuten, ja hän halasi minua.
Olin osannut sairaalasarjojen katselun ansiosta varautua letkuihin, monitoreihin ja intubaatioputkeen, mutta näky oli silti järkyttävä. A:n kaulaa kiersi tummanlila paksu mustelma, sen kasvot oli turvoksissa. Mutta pelottavinta oli tietenkin se, että vaikka se oli siinä, se ei ollut. Se ei reagoi mihinkään tai kuule mitään.
Parinkymmenen minuutin päästä meidän piti lähteä. A:n sisko kyseli, että onko minulla paikkaa mihin mennä. Kaikilla muilla oli, mutta mä en tunne ketään mun kotikaupungista. Mun suunnitelma oli vaan majailla sairaalalla. Sisko ei kuitenkaan uskaltanut jättää mua yksin, koska itkin niin paljon, vaan vei mut mielenterveyspäivystykseen ennen kuin lähti.
Siellä juttelin tunnin jonkun hoitajan kanssa, se kirjoitti mun tilanteesta kartoituksen ja soitteli eri tahoille mun asuinkaupunkiin, että saisin tukea.
Sen jälkeen menin uudelleen katsomaan A:ta. Tällä kertaa olin yksin, joten uskalsin puhua A:lle ja silittää tämän kättä.
"Ole kiltti, A, taistele vielä. Me kaikki rakastetaan sua ja tarvitaan sua. Mä en selviä ilman sua. Ole kiltti ja herää."
Mutta ei se herännyt. Äiti soitti mulle ja käski tulla seuraavalla bussilla kotiin.
Bussissa söin ensimmäisen aterian yli vuorokauteen. Yhden sämpylän syömiseen meni tunti.
Matkat sinne ja takaisin kestivät yhteensä 8h. Olin perillä asuinkaupungissani yhdeksän maissa. Päätin lähteä suoraan päivystyksessä annettuun osoitteeseen. Kriisikeskus, auki 24/7.
Harhailin tuntemattoman kaupungin katuja pitkin sisäpihalle ja soitin summeria. Kaksi mukavan oloista naista avasi oven.
Pääsin sisälle. Ne keitti mulle teetä ja juteltiin mukavassa nojatuolihuoneessa. Se ei ollut yhtään niin virallinen, kuin polin huoneet. Ei ollut edes työpöytää.
Ne luki päivystäjän lausunnon ja puhuttiin ja selviteltiin, mitä tehdään seuraavaksi.
"Sä olet 17, sulla on takana vuosia masennusta ja kaksi itsemurhayritystä. Oot ollut koko kesän osastolla ja muuttanu kuukausi sitten pakotettuna aivan uuteen kaupunkiin ja sun hoitokontaktit on vaihtunut. Sun tilanne on vaan huonontunut ja nyt sun ainoa ystävä teki itsemurhan? Tuossa on ihan hirveä taakka sun ikäiselle"
"Joo ja mun isä on alkoholisti ja puhuin sen menemään katkolle ja nyt oon sen tukihenkilö ja viikko sitten sain tietää sivulauseessa että sillä on syöpä", mä lisään.
Ne naiset vei mut autolla kotiin ja lupasi soittaa huomenna.
Nyt kello on melkein kaksitoista. En oo nukkunut melkein kahteen vuorokauteen. Oon syöny kahdessa vuorokaudessa vaan kaks ateriaa joista toinen oli pelkkä leipä. Oon juonu vaan mukillisen teetä. Pisin aika, jonka oon ollu itkemättä oli varmaan jotain puol tuntia.
Ja tän kaiken keskellä pahinta ei ole se mitä äsken kerroin vaan ne tuhannet ajatukset.
Mun olisi pitänyt tajuta. Olin niin syvällä omissa ongelmissani, etten huomannut yhtään, vaikka se antoi selkeitä varoitusmerkkejä. Vetäytyi kontaktista ihmisiin, sanoi olevansa itsetuhoinen. Se oli sunnuntai-iltana. Samaan aikaan, kun olin itsekin. Sanoin sille, että mene päivystykseen, jos menee liian pahaksi. Menin itse. Hän ei mennyt.
Mitä jos se oli vahinko? Kukaan ei ole vielä löytänyt jäähyväiskirjettä, eikä tän ikäiset tee kovin paljon oikeita itsemurhia. Oon tavannut paljon nuoria osastoilla, jotka on yrittäny itsemurhaa, mutta ei oikeasti kuollakseen, vaan päästäkseen pois tuskasta, ehkä salaa toivoen saavansa apua ja huomiota, jota he eivät muuten saa. Se oli varmaan munkin oikea motiivi, vaikken uskalla myöntää. Mitä jos se oli vahinko? Se olisi paljon pahempaa, kuin jos se olisi kuukausia suunnitellut ja päätynyt tähän. Mitä jos se vain halusi apua ja nyt se kuolee?
Mistä se sai köyttä? Tekikö se oikean hirttosolmun vai jonkun räpellyksen? Ei, se oli varmaan räpellys, jos sen tekee oikein, niska murtuu. Mihin se kiinnitti sen? Ei sen talossa ole koukkuja tai tankoja. Mitä sen kissoille käy?
Mä olisin voinut estää sen. Jos olisin soittanut sille sunnuntaina. Se hirtti itsensä kun mä istun kolmatta tuntia jonossa päivystyksessä.
Jos se kuolee, mä en voi enää palata mun kotikaupunkiin. Niistä kaduista ja siitä ihanasta koulusta, kaikista yhteisistä tutuista tulee surumerkkejä. Se ei saa kuolla, mä haluun takas sinne.
Mä en tapa itseäni koskaan. Tää kipu on liian suurta. Mä en haluu et kukaan tuntee tällaista mun takia. Mun täytyy vaan pyytää apua kunnes parannun ja sitten mä voin auttaa muita.
Jos sä kuolet, niin mulla ei ole mitään. Nyt et perkele mene kuolemaan.
Mä en mene huomenna kouluun. En pysty. Itkisin kuitenkin koko ajan. Ja oon liian väsynyt. Sekä henkisesti, että fyysisesti. Pelkään, etten nuku tänäkään yönä. Pelkään, että jään taas vaan ajatusten vangiksi tähän kipuun ja tuskaan. Mut ehkä mä ansaitsen sen, kun en estänyt sitä.
// Oon puhunu A:sta niin paljon että selkeyden vuoksi keksin sille kirjaimen. Käyn vaihtamassa sen muihinkin postauksiin, että pysytte kärryillä milloin on sama henkilö.
Mun paras (ja ainoa) ystävä A teki itsemurhan sunnuntaina.
Se laittoi naapurilleen ilmeisesti vähän huolestuttavan viestin ja sitten hirttäytyi kotonaan. Se naapuri löysi sen ja soitti hätänumeroon. A:n sydän pysähtyi 20 minuutiksi.
Se on teoriassa yhä hengissä. Se on ollut kaksi vuorokautta nyt teholla hengityskoneessa ja letkuissa. Mutta todennäköisyys, että se herää on pieni.
Sain kuulla maanantaina iltapäivällä. Varasin heti seuraavan bussin kotikaupunkiini, tiistaiaamuksi. Itkin koko illan paniikissa, yritin kysellä lisätietoa kaikilta A:n omaisilta. Yritin mennä juoksemaan, mutta itku sotki hengityksen enkä pystynyt. En usko oikeastaan Jumalaan, mutta rukoilin. Nukkuminen on aina ollut mulle pakokeino, mutten nukkunut minuuttiakaan, vaikka yritin.
Tänään, tiistaina lähdin aamun ekalla bussilla kotikaupunkiini teholle katsomaan A:ta. Kun tulin teholle, vuoteen ympärillä oli A:n äiti, kaksi aikuista siskoa ja kaksi ystävää. Tunsin toisen siskon jotenkuten, ja hän halasi minua.
Olin osannut sairaalasarjojen katselun ansiosta varautua letkuihin, monitoreihin ja intubaatioputkeen, mutta näky oli silti järkyttävä. A:n kaulaa kiersi tummanlila paksu mustelma, sen kasvot oli turvoksissa. Mutta pelottavinta oli tietenkin se, että vaikka se oli siinä, se ei ollut. Se ei reagoi mihinkään tai kuule mitään.
Parinkymmenen minuutin päästä meidän piti lähteä. A:n sisko kyseli, että onko minulla paikkaa mihin mennä. Kaikilla muilla oli, mutta mä en tunne ketään mun kotikaupungista. Mun suunnitelma oli vaan majailla sairaalalla. Sisko ei kuitenkaan uskaltanut jättää mua yksin, koska itkin niin paljon, vaan vei mut mielenterveyspäivystykseen ennen kuin lähti.
Siellä juttelin tunnin jonkun hoitajan kanssa, se kirjoitti mun tilanteesta kartoituksen ja soitteli eri tahoille mun asuinkaupunkiin, että saisin tukea.
Sen jälkeen menin uudelleen katsomaan A:ta. Tällä kertaa olin yksin, joten uskalsin puhua A:lle ja silittää tämän kättä.
"Ole kiltti, A, taistele vielä. Me kaikki rakastetaan sua ja tarvitaan sua. Mä en selviä ilman sua. Ole kiltti ja herää."
Mutta ei se herännyt. Äiti soitti mulle ja käski tulla seuraavalla bussilla kotiin.
Bussissa söin ensimmäisen aterian yli vuorokauteen. Yhden sämpylän syömiseen meni tunti.
Matkat sinne ja takaisin kestivät yhteensä 8h. Olin perillä asuinkaupungissani yhdeksän maissa. Päätin lähteä suoraan päivystyksessä annettuun osoitteeseen. Kriisikeskus, auki 24/7.
Harhailin tuntemattoman kaupungin katuja pitkin sisäpihalle ja soitin summeria. Kaksi mukavan oloista naista avasi oven.
Pääsin sisälle. Ne keitti mulle teetä ja juteltiin mukavassa nojatuolihuoneessa. Se ei ollut yhtään niin virallinen, kuin polin huoneet. Ei ollut edes työpöytää.
Ne luki päivystäjän lausunnon ja puhuttiin ja selviteltiin, mitä tehdään seuraavaksi.
"Sä olet 17, sulla on takana vuosia masennusta ja kaksi itsemurhayritystä. Oot ollut koko kesän osastolla ja muuttanu kuukausi sitten pakotettuna aivan uuteen kaupunkiin ja sun hoitokontaktit on vaihtunut. Sun tilanne on vaan huonontunut ja nyt sun ainoa ystävä teki itsemurhan? Tuossa on ihan hirveä taakka sun ikäiselle"
"Joo ja mun isä on alkoholisti ja puhuin sen menemään katkolle ja nyt oon sen tukihenkilö ja viikko sitten sain tietää sivulauseessa että sillä on syöpä", mä lisään.
Ne naiset vei mut autolla kotiin ja lupasi soittaa huomenna.
Nyt kello on melkein kaksitoista. En oo nukkunut melkein kahteen vuorokauteen. Oon syöny kahdessa vuorokaudessa vaan kaks ateriaa joista toinen oli pelkkä leipä. Oon juonu vaan mukillisen teetä. Pisin aika, jonka oon ollu itkemättä oli varmaan jotain puol tuntia.
Ja tän kaiken keskellä pahinta ei ole se mitä äsken kerroin vaan ne tuhannet ajatukset.
Mun olisi pitänyt tajuta. Olin niin syvällä omissa ongelmissani, etten huomannut yhtään, vaikka se antoi selkeitä varoitusmerkkejä. Vetäytyi kontaktista ihmisiin, sanoi olevansa itsetuhoinen. Se oli sunnuntai-iltana. Samaan aikaan, kun olin itsekin. Sanoin sille, että mene päivystykseen, jos menee liian pahaksi. Menin itse. Hän ei mennyt.
Mitä jos se oli vahinko? Kukaan ei ole vielä löytänyt jäähyväiskirjettä, eikä tän ikäiset tee kovin paljon oikeita itsemurhia. Oon tavannut paljon nuoria osastoilla, jotka on yrittäny itsemurhaa, mutta ei oikeasti kuollakseen, vaan päästäkseen pois tuskasta, ehkä salaa toivoen saavansa apua ja huomiota, jota he eivät muuten saa. Se oli varmaan munkin oikea motiivi, vaikken uskalla myöntää. Mitä jos se oli vahinko? Se olisi paljon pahempaa, kuin jos se olisi kuukausia suunnitellut ja päätynyt tähän. Mitä jos se vain halusi apua ja nyt se kuolee?
Mistä se sai köyttä? Tekikö se oikean hirttosolmun vai jonkun räpellyksen? Ei, se oli varmaan räpellys, jos sen tekee oikein, niska murtuu. Mihin se kiinnitti sen? Ei sen talossa ole koukkuja tai tankoja. Mitä sen kissoille käy?
Mä olisin voinut estää sen. Jos olisin soittanut sille sunnuntaina. Se hirtti itsensä kun mä istun kolmatta tuntia jonossa päivystyksessä.
Jos se kuolee, mä en voi enää palata mun kotikaupunkiin. Niistä kaduista ja siitä ihanasta koulusta, kaikista yhteisistä tutuista tulee surumerkkejä. Se ei saa kuolla, mä haluun takas sinne.
Mä en tapa itseäni koskaan. Tää kipu on liian suurta. Mä en haluu et kukaan tuntee tällaista mun takia. Mun täytyy vaan pyytää apua kunnes parannun ja sitten mä voin auttaa muita.
Jos sä kuolet, niin mulla ei ole mitään. Nyt et perkele mene kuolemaan.
Mä en mene huomenna kouluun. En pysty. Itkisin kuitenkin koko ajan. Ja oon liian väsynyt. Sekä henkisesti, että fyysisesti. Pelkään, etten nuku tänäkään yönä. Pelkään, että jään taas vaan ajatusten vangiksi tähän kipuun ja tuskaan. Mut ehkä mä ansaitsen sen, kun en estänyt sitä.
// Oon puhunu A:sta niin paljon että selkeyden vuoksi keksin sille kirjaimen. Käyn vaihtamassa sen muihinkin postauksiin, että pysytte kärryillä milloin on sama henkilö.
torstai 5. syyskuuta 2019
mä haluaisin olla isona
Mun äiti oli käyny valittaa jollekin tyypille mun hoidosta ja ne oli esitellyt jonkunlaisen intensiivisen avohoitojakson mahdollisuuden, missä kävisin neljänä päivänä viikossa osastolla. Kuulostaa tosi hyvältä, mä toivon, että siitä puhutaan lisää ensi viikolla.
Päivä päivältä mä vaan tajuan enemmän, etten mä pärjää kotona, ja vaikka mulla on "kevyt alku" ja vaan kolme kurssia tällä hetkellä, en pärjää koulussakaan.
Se on ihan kamalaa, ja mä tosiaan toivon että se on tää sairaus, eikä oikea minä, mutta mä en kykene opiskelemaan. Aikaa mulla olisi vaikka kuinka, mutta en pysty keskittymään ollenkaan, ja tunneilla musta tuntuu etten kerta kaikkiaan tajua tai opi mitään. En oo palauttanut mitään arvioitavia töitä, vanhimmat on jo viikkoja myöhässä.
Pelkään kouluasioita niin paljon. Mulla on jo nyt neljän vuoden suunnitelma, joten jos en pysy tässäkään kärryillä, mun pitää ehkä keskeyttää koko lukio. Se ahdistaa ja pelottaa mua niin paljon, mä olin aina se hyvä oppilas, jonka piti menestyä elämässä, mutta nyt voi olla, etten pääse lukiota läpi.
Varsinkin, kun oon alkanut pyöritellä viime kuukausina mielessäni yhtä ammattia. En oo uskaltanut kertoa kellekään, koska pelkään, että se on ihan tyhmä juttu. Mutta sen oon nähny tänä vuonna, kun oon ravannut osastoilla, että Suomi on täynnä huonosti voivia nuoria, ja terveydenhuollon ammattilaiset käyttäytyy joskus tosi tökerösti. Jos mä jotenkin äonnistuisin joskus parantumaan, mä haluaisin olla psykiatri. Tiedän, tyhmä ajatus. Jos en pärjää kolmen lukiokurssin kanssa, miten pärjäisin muka 12 vuotta lääkiksessä?
Mutta haluaisin vaan auttaa muita. Ennenkun niille käy niinkuin mulle.
Osastot on aika kamalia paikkoja. Samoin avohoito, jos tarvitsisi osastohoitoa. Syy, miksi olen niin iloinen mahdollisesta osastojaksosta on, että tämän kaupungin osastolla viettämäni 5 päivää olivat tämän vuoden parhaat päivät. (Tosin vau, mitähän tuokin kertoo mun vuodesta...) Ekaa kertaa mulla oli turvallinen olo ja mua kohdeltiin kuin ihmistä. Koko vuoden mulla on ollut aina vain jompikumpi, tai ei kumpaakaan. Kotona oon yksin eikä kukaan huolehdi musta, osastoilla säännöt ja byrokratia saa tuntemaan itsensä pelkäksi tapaukseksi, potilaaksi.
Pahinta on se, kun mua kohdellaan, niinkuin olisin itsetuhoinen ihan pahaa pahuuttani, vittuillakseni tai aiheuttaakseni ongelmia. Kun puhutellaan, rankaistaan tai kohdellaan kuin kakaraa, jos käyttäytyy itsetuhoisesti tai puhuu itsemurhasta. En mä tee sitä pahaa pahuuttani, se on ahdistuksen hallintaa tai avun pyytämistä, äärettömän pahaa oloa. Jotkut lääkärit ja sairaanhoitajat ei tunnu tajuavan sitä.
Kirjoitin jo toukokuussa, kun jouduin osastolle, että se on kuin vankeusrangaistus murhanyrityksestä. Se ei ollut pelkkää hetkellistä tunteiden kuohuntaa, oon yhä sitä mieltä. Osasto on nimenomaan kuin vankila, siellä ei edes yritetty ratkaista mun ongelmia. En saanut terapiaa tai muutakaan apua, en edes kunnon diagnoosia. Mun ongelmia vaan lykättiin. Kävelin ulos yhtä masentuneena kuin sisään tullessa. Ainoa hyvä asia, jonka sain mukaan oli syy olla yrittämättä itsemurhaa, sillä jos epäonnistuu, joutuu takaisin sellaiseen paikkaan.
Ja on ehkä aika huono juttu jos yksi tärkeimmistä syistä olla tappamatta itseään on pelko epäonnistumisesta.
Se iso tunne aamulla vaikea niellä
kun ei pety pettymykseen.
- Maustetytöt: Mä loistan kuin hämärä
Päivä päivältä mä vaan tajuan enemmän, etten mä pärjää kotona, ja vaikka mulla on "kevyt alku" ja vaan kolme kurssia tällä hetkellä, en pärjää koulussakaan.
Se on ihan kamalaa, ja mä tosiaan toivon että se on tää sairaus, eikä oikea minä, mutta mä en kykene opiskelemaan. Aikaa mulla olisi vaikka kuinka, mutta en pysty keskittymään ollenkaan, ja tunneilla musta tuntuu etten kerta kaikkiaan tajua tai opi mitään. En oo palauttanut mitään arvioitavia töitä, vanhimmat on jo viikkoja myöhässä.
Pelkään kouluasioita niin paljon. Mulla on jo nyt neljän vuoden suunnitelma, joten jos en pysy tässäkään kärryillä, mun pitää ehkä keskeyttää koko lukio. Se ahdistaa ja pelottaa mua niin paljon, mä olin aina se hyvä oppilas, jonka piti menestyä elämässä, mutta nyt voi olla, etten pääse lukiota läpi.
Varsinkin, kun oon alkanut pyöritellä viime kuukausina mielessäni yhtä ammattia. En oo uskaltanut kertoa kellekään, koska pelkään, että se on ihan tyhmä juttu. Mutta sen oon nähny tänä vuonna, kun oon ravannut osastoilla, että Suomi on täynnä huonosti voivia nuoria, ja terveydenhuollon ammattilaiset käyttäytyy joskus tosi tökerösti. Jos mä jotenkin äonnistuisin joskus parantumaan, mä haluaisin olla psykiatri. Tiedän, tyhmä ajatus. Jos en pärjää kolmen lukiokurssin kanssa, miten pärjäisin muka 12 vuotta lääkiksessä?
Mutta haluaisin vaan auttaa muita. Ennenkun niille käy niinkuin mulle.
Osastot on aika kamalia paikkoja. Samoin avohoito, jos tarvitsisi osastohoitoa. Syy, miksi olen niin iloinen mahdollisesta osastojaksosta on, että tämän kaupungin osastolla viettämäni 5 päivää olivat tämän vuoden parhaat päivät. (Tosin vau, mitähän tuokin kertoo mun vuodesta...) Ekaa kertaa mulla oli turvallinen olo ja mua kohdeltiin kuin ihmistä. Koko vuoden mulla on ollut aina vain jompikumpi, tai ei kumpaakaan. Kotona oon yksin eikä kukaan huolehdi musta, osastoilla säännöt ja byrokratia saa tuntemaan itsensä pelkäksi tapaukseksi, potilaaksi.
Pahinta on se, kun mua kohdellaan, niinkuin olisin itsetuhoinen ihan pahaa pahuuttani, vittuillakseni tai aiheuttaakseni ongelmia. Kun puhutellaan, rankaistaan tai kohdellaan kuin kakaraa, jos käyttäytyy itsetuhoisesti tai puhuu itsemurhasta. En mä tee sitä pahaa pahuuttani, se on ahdistuksen hallintaa tai avun pyytämistä, äärettömän pahaa oloa. Jotkut lääkärit ja sairaanhoitajat ei tunnu tajuavan sitä.
Kirjoitin jo toukokuussa, kun jouduin osastolle, että se on kuin vankeusrangaistus murhanyrityksestä. Se ei ollut pelkkää hetkellistä tunteiden kuohuntaa, oon yhä sitä mieltä. Osasto on nimenomaan kuin vankila, siellä ei edes yritetty ratkaista mun ongelmia. En saanut terapiaa tai muutakaan apua, en edes kunnon diagnoosia. Mun ongelmia vaan lykättiin. Kävelin ulos yhtä masentuneena kuin sisään tullessa. Ainoa hyvä asia, jonka sain mukaan oli syy olla yrittämättä itsemurhaa, sillä jos epäonnistuu, joutuu takaisin sellaiseen paikkaan.
Ja on ehkä aika huono juttu jos yksi tärkeimmistä syistä olla tappamatta itseään on pelko epäonnistumisesta.
Se iso tunne aamulla vaikea niellä
kun ei pety pettymykseen.
- Maustetytöt: Mä loistan kuin hämärä
tiistai 3. syyskuuta 2019
Olisinpa tiennyt silloin...
Mä kävin äsken lukemassa kaikki mun vanhat blogitekstit vuodelta 2017. Ja aloin vaan itkemään. Mä oon muuttunut niin paljon ja vain huonoon suuntaan. Mä olin silloin vielä niin naivi ja iloinen.
"Tuntuu jotenkin helpommalta, jos tulis vaan joku romahdus, sit saisin apua ja voisin paremmin taas", mä kirjoitin huhtikuussa 17. Ei se elämä vaan toiminutkaan niin. Se menee niin vaan leffoissa. Mulle on tullut romahduksia, kolme tai neljä tähän mennessä, mutta ei ne asiat parane sen jälkeen. Välillä jopa huononee.
Ne tekstit on ysiluokan keväältä. En näköjään maininnut sitä niissä teksteissä, mutta pääsin yläasteelta kympin keskiarvolla. Mä tein koko ajan paljon kaikkea, opiskelin, harrastin, laihdutin. Ja olin koko ajan ~52kg painava. Olisinpa tajunnut nauttia silloin. Luulin olevani laiska ja lihava, mutta olisinpa tiennyt, mihin päädynkään. Yli 60 kiloa normipainona eikä meinaa edes kouluun jaksaa mennä.
En oo tänäänkään tehnyt mitään. Ei sillä tavalla mitään, niinkuin silloin yläasteella olisin sanonut, siis en oo tehny MITÄÄN oon vaa opiskellu ja siivonnu ja käyny lenkillä oon niin laiska ei todellakaan. Oon noussut sängystä vaan pari kertaa, vessaan ja syömään, ja sekin on suuri operaatio.
Masennus ei ole mitenkään jännää tai traagista. Masennus on tylsää ja tyhjää. Mua ei huvita mikään, mutta se ei tarkoita, että mun mielestä olisi sitten hauskaa vaan maata. Ei sekään ole hauskaa, se on kaikkein kamalinta. Haluaisin haluta tehdä jotain. Haluan palata siihen minuun, joka teki asioita. Siihen energiseen, joka näki tulevaisuuden, eikä halunnut viiltää liian syvään, ettei arvet sitten haittaisi myöhemmin elämässä.
En jaksa nostaa ruokailuvälineitä syödäkseni. En jaksa käydä suihkussa. En jaksa viedä roskia, vaikka äiti kuinka monta kertaa käskee. Tuijotan vaan. Kaikki äänet on liian kovia. Mä haluan, että kaikki on hiljaa.
Luin jostain, että suurin osa itsemurhista tehdään masennuksen paranemisvaiheessa. Vaikeasti masentuneet on niin masentuneita, ettei ne jaksa edes tappaa itseään. Aika ironista. Musta tuntuu, että mä oon just nyt siinä vaiheessa. Sairaanhoitaja kysyi tapaamisessa, että mikä auttaa mua jaksamaan niin vastasin että masennus.
Niin, käytiin silloin sen kanssa myös psykiatrilla viimein. Mutta ei sekään osannut auttaa. Määräsi vaan uudet lääkkeet. Olisin tavallaan toivonut, että pääsisin osastolle turvaan, mutten uskaltanut sanoa ääneen.
"Tuntuu jotenkin helpommalta, jos tulis vaan joku romahdus, sit saisin apua ja voisin paremmin taas", mä kirjoitin huhtikuussa 17. Ei se elämä vaan toiminutkaan niin. Se menee niin vaan leffoissa. Mulle on tullut romahduksia, kolme tai neljä tähän mennessä, mutta ei ne asiat parane sen jälkeen. Välillä jopa huononee.
Ne tekstit on ysiluokan keväältä. En näköjään maininnut sitä niissä teksteissä, mutta pääsin yläasteelta kympin keskiarvolla. Mä tein koko ajan paljon kaikkea, opiskelin, harrastin, laihdutin. Ja olin koko ajan ~52kg painava. Olisinpa tajunnut nauttia silloin. Luulin olevani laiska ja lihava, mutta olisinpa tiennyt, mihin päädynkään. Yli 60 kiloa normipainona eikä meinaa edes kouluun jaksaa mennä.
En oo tänäänkään tehnyt mitään. Ei sillä tavalla mitään, niinkuin silloin yläasteella olisin sanonut, siis en oo tehny MITÄÄN oon vaa opiskellu ja siivonnu ja käyny lenkillä oon niin laiska ei todellakaan. Oon noussut sängystä vaan pari kertaa, vessaan ja syömään, ja sekin on suuri operaatio.
Masennus ei ole mitenkään jännää tai traagista. Masennus on tylsää ja tyhjää. Mua ei huvita mikään, mutta se ei tarkoita, että mun mielestä olisi sitten hauskaa vaan maata. Ei sekään ole hauskaa, se on kaikkein kamalinta. Haluaisin haluta tehdä jotain. Haluan palata siihen minuun, joka teki asioita. Siihen energiseen, joka näki tulevaisuuden, eikä halunnut viiltää liian syvään, ettei arvet sitten haittaisi myöhemmin elämässä.
En jaksa nostaa ruokailuvälineitä syödäkseni. En jaksa käydä suihkussa. En jaksa viedä roskia, vaikka äiti kuinka monta kertaa käskee. Tuijotan vaan. Kaikki äänet on liian kovia. Mä haluan, että kaikki on hiljaa.
Luin jostain, että suurin osa itsemurhista tehdään masennuksen paranemisvaiheessa. Vaikeasti masentuneet on niin masentuneita, ettei ne jaksa edes tappaa itseään. Aika ironista. Musta tuntuu, että mä oon just nyt siinä vaiheessa. Sairaanhoitaja kysyi tapaamisessa, että mikä auttaa mua jaksamaan niin vastasin että masennus.
Niin, käytiin silloin sen kanssa myös psykiatrilla viimein. Mutta ei sekään osannut auttaa. Määräsi vaan uudet lääkkeet. Olisin tavallaan toivonut, että pääsisin osastolle turvaan, mutten uskaltanut sanoa ääneen.
tiistai 27. elokuuta 2019
itsediagnosointia
Poistin mun yksityisestä mystorysta yli puolet katsojista. Musta vaan tuntuu, et ei ketään niistä kiinnosta enää. Ja osittain se on varmaan osa jotain alitajuista itsemurhasuunnitelmaa. Löysin itseni eilen taas listaamassa asioita. Listasin mulle tärkeitä asioita ja ruksasin niitä yli. Koska oon menettäny ne asiat ja ihmiset siitä listasta. Mun kämpän, mun koulun, mun molemmat työt, mun aseman koulun OPKH:n varapuheenjohtajana, mun psykologin, osastokaverit, A:n ja poikaystävän. Mikään ei jäänyt ruksaamatta yli. Jäljelle ei jäänyt oikeastaan yhtään syytä elää.
Silti, siitä huolimatta, että ajattelen itsemurhaa koko ajan, suunnittelen, katson sairaalasarjoja nähdäkseni, mihin ihminen kuolee. Siitä huolimatta en oikeastaan juuri nyt halua tappaa itseäni. Vaikka mikään ei ole enää hyvin. Ehkä vain katselen tapahtumia ja odotan. Mulla ei oikeastaan ole toivoa paremmasta tulevaisuudesta, mutta kai mä alan olla turta tähän pahaan oloon. Niin kauan, kun asioita on tehtävänä, koulutyötä, koiran ulkoilutusta, jaksoja netflix-sarjoissa, mulla on jotain, mitä tehdä, niin en ajattele asioita.
Miksi mä sitten ajattelen itsemurhaa koko ajan?
Mä tulin siihen tulokseen, että se on mun projekti. Koska mulla on aina ollut joku projekti. Mulla pitää aina olla, niillä pysyn kasassa. Pienenä projekti oli aina joku luova juttu. Yläasteella se vaihtui pyrkimykseen kohti täydellisiä arvosanoja ja sitten kohti täydellistä painoa. Nyt, kun mä tasapainottelen koko ajan aivan reunalla, osastoa vältellen, projektiksi on muodostunut itsemurha. Tai ehkä mä valmistelen itseäni koko ajan siihen, siltä varalta, että haluan tehdä sen.
Mun olo vaihtelee kahden väliä. Osan päivästä, välillä koulussa, katsoessa sarjoja, kun mieli on harhautettu, en tunne mitään. En ajattele mitään. Keskityn johonkin. Ja sitten on ne toiset ajat, aina, kun jokin asia muistuttaa mua mun elämästä ja kaikesta pahasta olosta, mä meinaan murtua. Se on kymmeniä kertoja päivässä. Koskettava biisi, tärkeä aihe tunnilla, synkkä aihe sarjassa, mikä vaan pieni juttu. Tai iso juttu, uusi vastoinkäyminen, yksinäisyys, riita. Alan itkeä. Ahdistaa. Hengittäminen on vaikeaa enkä usko enää elämään.
Tajusin äsken, että mulla on koko ajan päällä odotus. Mä oon padonnu kaikkea sitä tunnetta, kaikkea ahdistusta, vastoinkäymisiä mun sisällä. Vaikka mä kirjoitan tänne, se ei auta, se ei riitä. Mä odotan yhä jotain suurta ratkaisua, vaikka tiedän, ettei sellaisia ole. Mä luulen, että se mitä odotan, on joku ihminen. Ehkä ystävä, jolle voisi puhua tai edes ammattilainen. Saan itseni usein kiinni ajatuksesta, että saisin vain käpertyä jonkun syliin ja itkeä. Se on järjetön ajatus. Mä oon se vahva ihminen, mä en itke. Tai itken. Mutta vaan yksin tai psykologin vastaanotolla. En ikinä anna muiden nähdä, kun itken. Mulle sanottiin aina, että olin parisuhteessakin se mies. olin se kylmempi ja se, joka kuuntelee toisen murheet. Nyt mä tarviin jotakuta joka vois murtaa mut. Mut mä tarviin sitä salaa.
Lisäsin muuten tonne sivupalkkiin listat mun vanhoista ja nykyisistä diagnooseista ja lääkityksistä, jos kiinnostaa.
Ja haha, tarina ton persoonallisuushäiriödiagnoosin takana on muuten aika jännä. Se yks vitun ämmä, en muista, oonko valittanut siitä miten paljon täällä, mun lääkäri täs kesällä, jota kaikki osastolla vihas, diagnosoi mulle rajatilatyypin ihan puskista. Se oli tehnyt diagnostiikan ensinnäkin väärin, persoonallisuushäiriöt pitäisi diagnosoida pitkän tuntemisen ja testejen perusteella, se teki sen parin lyhyen näkemisen jälkeen mainitsematta mulle sanallakaan. Lisäksi en täytä edes puolia vaadittavista kriteereistä... Että sellanen diagnoosi sekin. Onneksi se on nyt käsittääkseni poissa voimasta.
Mua kyllä ärsyttää se, että mun diagnoosit vaihtuu joka kerta kun käyn psykiatrilla. Eikö ne vaan voi pitää samaa kun kerran hyvän keksii? Oon käynyt lukemassa tarkemmasta diagnostiikasta netistä, ja itsediagnosoin itselleni vaikean masennuksen, yleistyneen ahdistyneisuushäiriön ja epätyypillisen syömishäiriön. Koska no, se on oikeastaan aika suoraviivaista. Täytän kaikki tarvittavat kriteerit. En tiedä, miksei lääkärit osaa...
Silti, siitä huolimatta, että ajattelen itsemurhaa koko ajan, suunnittelen, katson sairaalasarjoja nähdäkseni, mihin ihminen kuolee. Siitä huolimatta en oikeastaan juuri nyt halua tappaa itseäni. Vaikka mikään ei ole enää hyvin. Ehkä vain katselen tapahtumia ja odotan. Mulla ei oikeastaan ole toivoa paremmasta tulevaisuudesta, mutta kai mä alan olla turta tähän pahaan oloon. Niin kauan, kun asioita on tehtävänä, koulutyötä, koiran ulkoilutusta, jaksoja netflix-sarjoissa, mulla on jotain, mitä tehdä, niin en ajattele asioita.
Miksi mä sitten ajattelen itsemurhaa koko ajan?
Mä tulin siihen tulokseen, että se on mun projekti. Koska mulla on aina ollut joku projekti. Mulla pitää aina olla, niillä pysyn kasassa. Pienenä projekti oli aina joku luova juttu. Yläasteella se vaihtui pyrkimykseen kohti täydellisiä arvosanoja ja sitten kohti täydellistä painoa. Nyt, kun mä tasapainottelen koko ajan aivan reunalla, osastoa vältellen, projektiksi on muodostunut itsemurha. Tai ehkä mä valmistelen itseäni koko ajan siihen, siltä varalta, että haluan tehdä sen.
Mun olo vaihtelee kahden väliä. Osan päivästä, välillä koulussa, katsoessa sarjoja, kun mieli on harhautettu, en tunne mitään. En ajattele mitään. Keskityn johonkin. Ja sitten on ne toiset ajat, aina, kun jokin asia muistuttaa mua mun elämästä ja kaikesta pahasta olosta, mä meinaan murtua. Se on kymmeniä kertoja päivässä. Koskettava biisi, tärkeä aihe tunnilla, synkkä aihe sarjassa, mikä vaan pieni juttu. Tai iso juttu, uusi vastoinkäyminen, yksinäisyys, riita. Alan itkeä. Ahdistaa. Hengittäminen on vaikeaa enkä usko enää elämään.
Tajusin äsken, että mulla on koko ajan päällä odotus. Mä oon padonnu kaikkea sitä tunnetta, kaikkea ahdistusta, vastoinkäymisiä mun sisällä. Vaikka mä kirjoitan tänne, se ei auta, se ei riitä. Mä odotan yhä jotain suurta ratkaisua, vaikka tiedän, ettei sellaisia ole. Mä luulen, että se mitä odotan, on joku ihminen. Ehkä ystävä, jolle voisi puhua tai edes ammattilainen. Saan itseni usein kiinni ajatuksesta, että saisin vain käpertyä jonkun syliin ja itkeä. Se on järjetön ajatus. Mä oon se vahva ihminen, mä en itke. Tai itken. Mutta vaan yksin tai psykologin vastaanotolla. En ikinä anna muiden nähdä, kun itken. Mulle sanottiin aina, että olin parisuhteessakin se mies. olin se kylmempi ja se, joka kuuntelee toisen murheet. Nyt mä tarviin jotakuta joka vois murtaa mut. Mut mä tarviin sitä salaa.
Lisäsin muuten tonne sivupalkkiin listat mun vanhoista ja nykyisistä diagnooseista ja lääkityksistä, jos kiinnostaa.
Ja haha, tarina ton persoonallisuushäiriödiagnoosin takana on muuten aika jännä. Se yks vitun ämmä, en muista, oonko valittanut siitä miten paljon täällä, mun lääkäri täs kesällä, jota kaikki osastolla vihas, diagnosoi mulle rajatilatyypin ihan puskista. Se oli tehnyt diagnostiikan ensinnäkin väärin, persoonallisuushäiriöt pitäisi diagnosoida pitkän tuntemisen ja testejen perusteella, se teki sen parin lyhyen näkemisen jälkeen mainitsematta mulle sanallakaan. Lisäksi en täytä edes puolia vaadittavista kriteereistä... Että sellanen diagnoosi sekin. Onneksi se on nyt käsittääkseni poissa voimasta.
Mua kyllä ärsyttää se, että mun diagnoosit vaihtuu joka kerta kun käyn psykiatrilla. Eikö ne vaan voi pitää samaa kun kerran hyvän keksii? Oon käynyt lukemassa tarkemmasta diagnostiikasta netistä, ja itsediagnosoin itselleni vaikean masennuksen, yleistyneen ahdistyneisuushäiriön ja epätyypillisen syömishäiriön. Koska no, se on oikeastaan aika suoraviivaista. Täytän kaikki tarvittavat kriteerit. En tiedä, miksei lääkärit osaa...
tiistai 30. heinäkuuta 2019
Alut ja loput
Mä oon aina tykännyt aluista. Tykkään tarinan aluista kun kuvataan henkilön tavallista elämää, joka sitten muuttuu. Esitellään uutta ihmeellistä maailmaa, kaikki on jännittävää ja hienoa, mikään ei ole vielä pielessä. Tykkään kouluvuoden alusta, kun on motivaatiota opiskeluun, on levännyt ja virkeä olo. Tykkään uusien projektejen alusta, kun on intoa tehdä kaikkea ja suunnitella tulevaa. Tykkäsin uusien tuttavuuksien aluista, kun luulin, että saisin viimein ystävän.
Viime kuukausina asetelma on kuitenkin vaihtunut. Nyt mä vaan odotan loppuja. Varsinkin tänään, itkin kuusi tuntia, koska halusin vain kaiken loppuvan.
Haluan lopun yksinäisyydelle. Lopun jatkuvalle masennukselle ja pahalle ololle. Lopun ahdistuskohtauksille ja itkulle. Lopun toivottomuudelle, ja sille, ettei tulevaa näy. Haluaisin lopun jopa syömishäiriölle, sillä tästä ei tullutkaan puolen vuoden menestystarinaa, niinkuin kaikissa leffoissa, kaikissa youtube-videoissa ja blogeissa. Tästä tuli vuosikausien mittainen taistelu, ja kaikki tuntuu jatkuvasti vain pahemmalta ja raskaammalta. Haluan lopun elämälle.
Mä olen naiivi. Kai mä kasvoin liikaa tarinoiden parissa, enkä oikeiden ihmisten. Mulla on mennyt kauan tajuta, ettei oikeassa elämässä ole loppuja.
Tulin ajatelleeksi sitä, kun katsoin Orange Is The New Black sarjan viimeisen jakson. ((HUOM!! Seuraa spoileri viimeisestä jaksosta, skippaa tämä kappale, jos et ole katsonut, mutta aiot!)) Vikaa kautta katsoessa odotin jatkuvasti Taysteen tarinalle selkeää loppua. Odotin hänen joko tekevän itsemurhan tai vapautuvan elinkautisestaan. Mutta loppu olikin erilainen, Taystee vain hyväksyi sen, että hän on vankilassa, ja jatkoi elämäänsä. Minä en vain ymmärrä, miten joku voi jatkaa eteenpäin.
Olen yrittänyt luoda asioille loppuja. Paha olo loppuisi osastojaksoon tai lääkityksen alkamiseen. Syömishäiriö parantumiseen. Yksinäisyys ystävyyteen. Ahdistuskohtaukset lääkkeisiin tai päivystykseen.
Mutta ei se menekään niin. Mikään ei tunnu loppuvan. Lääkäritkin yrittää sanoa mulle, ettei niillä ole mitään taikakeinoja. Mun pitää vaan oppia elämään tämän kanssa. Mä en vaan usko, että mä pystyisin.
Viikon päästä on taas uusi alku. Koulu jatkuu. En tiedä, miten voisin muka pystyä siihen. Mitä kerron kesästä englannin tunnilla, kun käydään kierrosta luokassa. Miten sovin keskeneräisistä kursseista ja kirjoituksista.
Mä en halua enempää alkuja. Mä vaan haluaisin yhden lopun.
Viime kuukausina asetelma on kuitenkin vaihtunut. Nyt mä vaan odotan loppuja. Varsinkin tänään, itkin kuusi tuntia, koska halusin vain kaiken loppuvan.
Haluan lopun yksinäisyydelle. Lopun jatkuvalle masennukselle ja pahalle ololle. Lopun ahdistuskohtauksille ja itkulle. Lopun toivottomuudelle, ja sille, ettei tulevaa näy. Haluaisin lopun jopa syömishäiriölle, sillä tästä ei tullutkaan puolen vuoden menestystarinaa, niinkuin kaikissa leffoissa, kaikissa youtube-videoissa ja blogeissa. Tästä tuli vuosikausien mittainen taistelu, ja kaikki tuntuu jatkuvasti vain pahemmalta ja raskaammalta. Haluan lopun elämälle.
Mä olen naiivi. Kai mä kasvoin liikaa tarinoiden parissa, enkä oikeiden ihmisten. Mulla on mennyt kauan tajuta, ettei oikeassa elämässä ole loppuja.
Tulin ajatelleeksi sitä, kun katsoin Orange Is The New Black sarjan viimeisen jakson. ((HUOM!! Seuraa spoileri viimeisestä jaksosta, skippaa tämä kappale, jos et ole katsonut, mutta aiot!)) Vikaa kautta katsoessa odotin jatkuvasti Taysteen tarinalle selkeää loppua. Odotin hänen joko tekevän itsemurhan tai vapautuvan elinkautisestaan. Mutta loppu olikin erilainen, Taystee vain hyväksyi sen, että hän on vankilassa, ja jatkoi elämäänsä. Minä en vain ymmärrä, miten joku voi jatkaa eteenpäin.
Olen yrittänyt luoda asioille loppuja. Paha olo loppuisi osastojaksoon tai lääkityksen alkamiseen. Syömishäiriö parantumiseen. Yksinäisyys ystävyyteen. Ahdistuskohtaukset lääkkeisiin tai päivystykseen.
Mutta ei se menekään niin. Mikään ei tunnu loppuvan. Lääkäritkin yrittää sanoa mulle, ettei niillä ole mitään taikakeinoja. Mun pitää vaan oppia elämään tämän kanssa. Mä en vaan usko, että mä pystyisin.
Viikon päästä on taas uusi alku. Koulu jatkuu. En tiedä, miten voisin muka pystyä siihen. Mitä kerron kesästä englannin tunnilla, kun käydään kierrosta luokassa. Miten sovin keskeneräisistä kursseista ja kirjoituksista.
Mä en halua enempää alkuja. Mä vaan haluaisin yhden lopun.
maanantai 15. heinäkuuta 2019
Ajatuksia bussissa
Oon nyt bussissa matkalla mun kämpälle. Oon viettäny nyt viikon äidin luona toisessa kaupungissa ja palaan nyt kotikaupunkiini.
Edessä on eka yö jonka nukun yksin melkein kahteen kuukauteen. Eka yö omassa kämpässä itsemurhayrityksen jälkeen.
Bussissa on aikaa ajatella, kun matka kestää neljä tuntia. Ajattelin kulunutta vuotta. Lukion toinen luokka on ollut mun elämän raskain vuosi.
Mun anoreksia paheni. Menetin mun ainoan koulukaverin. Yritin itsemurhaa lääkkeillä. Jouduin anoreksian takia osastolle melkein kahdeksi kuukaudeksi. Aloin sekakäyttää lääkkeitä ja alkoholia. Mun masennus syveni vaikeaksi masennukseksi. Muutin omaan asuntoon. Yritin itsemurhaa vetämällä ranteet auki. Jouduin suljetulle kuudeksi viikoksi. Ja nyt mulla ei periaatteessa ole kotia.
Aiempien vuosien koettelemukset, yksinäisyys, kiusatuksi joutuminen ja laihdutusyritykset kuulostavat mukavalta, tavalliselta elämältä tämän vuoden rinnalla.
Mitähän mä en ole vielä kokenut, no, läheisen kuolemaa (EDIT: 18.9.19 vitun naiivi paska oliko pakko manata), väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Oliskohan ne vuorossa sitten seuraavaksi... Koputan puuta.
Mulla on tällä viikolla paikka päiväosastolla, yhdeksästä neljään. Muutoin oon viimein vapaa viettämään kesää. Ollaan menossa A:n ja sen kavereiden kanssa juomaan huomenna. Sitäkin ekaa kertaa lähes kahteen kuukauteen. En malta odottaa. Mun elämän parhaat hetket on humalassa.
Edessä on eka yö jonka nukun yksin melkein kahteen kuukauteen. Eka yö omassa kämpässä itsemurhayrityksen jälkeen.
Bussissa on aikaa ajatella, kun matka kestää neljä tuntia. Ajattelin kulunutta vuotta. Lukion toinen luokka on ollut mun elämän raskain vuosi.
Mun anoreksia paheni. Menetin mun ainoan koulukaverin. Yritin itsemurhaa lääkkeillä. Jouduin anoreksian takia osastolle melkein kahdeksi kuukaudeksi. Aloin sekakäyttää lääkkeitä ja alkoholia. Mun masennus syveni vaikeaksi masennukseksi. Muutin omaan asuntoon. Yritin itsemurhaa vetämällä ranteet auki. Jouduin suljetulle kuudeksi viikoksi. Ja nyt mulla ei periaatteessa ole kotia.
Aiempien vuosien koettelemukset, yksinäisyys, kiusatuksi joutuminen ja laihdutusyritykset kuulostavat mukavalta, tavalliselta elämältä tämän vuoden rinnalla.
Mitähän mä en ole vielä kokenut, no, läheisen kuolemaa (EDIT: 18.9.19 vitun naiivi paska oliko pakko manata), väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Oliskohan ne vuorossa sitten seuraavaksi... Koputan puuta.
Mulla on tällä viikolla paikka päiväosastolla, yhdeksästä neljään. Muutoin oon viimein vapaa viettämään kesää. Ollaan menossa A:n ja sen kavereiden kanssa juomaan huomenna. Sitäkin ekaa kertaa lähes kahteen kuukauteen. En malta odottaa. Mun elämän parhaat hetket on humalassa.
lauantai 15. huhtikuuta 2017
Haluan mörköjä täyttämään tyhjyyden
Mun päässä on pyöriny tänään aika synkkiä ajatuksia. Oon kattonu 13 reasons why -sarjaa ja jutellu joidenkin ihmisten kanssa ja saanu niistä kaikenlaisia ajatuksia...
Kukaan ei oikeesti tunne ketään. Niin surullista kuin se onkin, me ei tiedetä edes meidän parheista ystävistä edes jäävuoren huippua. Tässä lähiaikoina oon saanukin ihan yllättäen kuulla tosi monen mulle tärkeen ihmisen voivan huonosti ilman et oon tajunnu sitä yhtään. Mä luulin et mä tunsin ne. Mut liian harvoin oon kysyny miten oikeesti menee. Liian harvoin ne on puhunu totta. Ja enhän mäkään puhu totta. Kukaan ei tunne muakaan. Yks surullinen juttu täs on se et muistan viel joskus vuosi sitten kun yks mun ystävä yritti selittää mulle ettei kukaan ymmärrä sitä yhtään ja ajattelin vaa et se on ylidramaattinen, mut nyt tajuun sitä. Silläkin oli kai tämmönen hetki tajuta se.
Pelottaa ees puhua kellekään ku ei voi tietää, miten se vaikuttaa niihin. Tiiän, etten oo kauheen mukava ihminen, joten varmasti loukkaan muita paljon useemmin ku ne antaa ymmärtää. Se on vaan niin pelottavaa.
Mulla on koko ajan hämmentävä tunne. Tavallaan mietin tämmösii synkkii juttui ja oon aika vakaval tuulel. Mut en mä sillee oo niin masentunu ku toisinaan. Ei tee mieli viillellä tai itkeä tai mitään. Mut joku outo ääni mun päässä sanoo että olisi helpompaa jos masentais ihan kunnolla. Tää välitila on niin hämmentävä, eikä tästä oikeen voi valittaakaan kellekään. Jos mua oikeesti masentais, voisin mennä juttelee vaikka koulukuraattorille, mut nyt en voi mitenkään, kun tiedän niin monilla olevan pahempiakin ongelmia. Tiedän, että on ihan älytöntä toivoa voivansa huonommin. En mä tavallaan sitä halua. Tai ainakaan mä en halua, vaan se joku outo osa mua. En vaan tiedä, miten pääsen parempaankaan suuntaan. tuntuu jotenkin helpommalta, jos tulis vaan joku romahdus, sit saisin apua ja voisin paremmin taas. Jotenkin tää välitila, tätä on vaikee selittää, vaikee käsitellä, vaikee päästä eteenpäin mihinkään suuntaan. Niinkun tyhjä kammio, jossa oot ihan yksin. Ei periaatteessa mee huonosti, muttei hyvinkään. Haluisin jostain syystä sinne kammioon mörköjä, jotta joku tulis auttamaan ja ajais ne pois ja täyttäis sen kammion ihmisillä ja hyvillä asioilla.
Mun ei tee mieli viillellä, ei sillee niinkun joskus kun ahdisti. Mut samalla mietin sitä. En kuitenkaan enää ees mieti, niinkuin yleensä mietin. Ajatuksetkin ajattelen täältä tyhjästä kammiosta käsin. Etäältä. Niinkuin jonkun muun näkökulmasta. Ja ajattelen viiltelyäkin noin ihan teoreettisesti, pohdin, pitäisikö taas vaihteeksi, mitä, jos fyysinen kipu auttaisi tyhjyyteen, voisiko viillosta ihossa vuotaa sisäänikin jotain tunnetta?
Kukaan ei oikeesti tunne ketään. Niin surullista kuin se onkin, me ei tiedetä edes meidän parheista ystävistä edes jäävuoren huippua. Tässä lähiaikoina oon saanukin ihan yllättäen kuulla tosi monen mulle tärkeen ihmisen voivan huonosti ilman et oon tajunnu sitä yhtään. Mä luulin et mä tunsin ne. Mut liian harvoin oon kysyny miten oikeesti menee. Liian harvoin ne on puhunu totta. Ja enhän mäkään puhu totta. Kukaan ei tunne muakaan. Yks surullinen juttu täs on se et muistan viel joskus vuosi sitten kun yks mun ystävä yritti selittää mulle ettei kukaan ymmärrä sitä yhtään ja ajattelin vaa et se on ylidramaattinen, mut nyt tajuun sitä. Silläkin oli kai tämmönen hetki tajuta se.
Pelottaa ees puhua kellekään ku ei voi tietää, miten se vaikuttaa niihin. Tiiän, etten oo kauheen mukava ihminen, joten varmasti loukkaan muita paljon useemmin ku ne antaa ymmärtää. Se on vaan niin pelottavaa.
Mulla on koko ajan hämmentävä tunne. Tavallaan mietin tämmösii synkkii juttui ja oon aika vakaval tuulel. Mut en mä sillee oo niin masentunu ku toisinaan. Ei tee mieli viillellä tai itkeä tai mitään. Mut joku outo ääni mun päässä sanoo että olisi helpompaa jos masentais ihan kunnolla. Tää välitila on niin hämmentävä, eikä tästä oikeen voi valittaakaan kellekään. Jos mua oikeesti masentais, voisin mennä juttelee vaikka koulukuraattorille, mut nyt en voi mitenkään, kun tiedän niin monilla olevan pahempiakin ongelmia. Tiedän, että on ihan älytöntä toivoa voivansa huonommin. En mä tavallaan sitä halua. Tai ainakaan mä en halua, vaan se joku outo osa mua. En vaan tiedä, miten pääsen parempaankaan suuntaan. tuntuu jotenkin helpommalta, jos tulis vaan joku romahdus, sit saisin apua ja voisin paremmin taas. Jotenkin tää välitila, tätä on vaikee selittää, vaikee käsitellä, vaikee päästä eteenpäin mihinkään suuntaan. Niinkun tyhjä kammio, jossa oot ihan yksin. Ei periaatteessa mee huonosti, muttei hyvinkään. Haluisin jostain syystä sinne kammioon mörköjä, jotta joku tulis auttamaan ja ajais ne pois ja täyttäis sen kammion ihmisillä ja hyvillä asioilla.
Mun ei tee mieli viillellä, ei sillee niinkun joskus kun ahdisti. Mut samalla mietin sitä. En kuitenkaan enää ees mieti, niinkuin yleensä mietin. Ajatuksetkin ajattelen täältä tyhjästä kammiosta käsin. Etäältä. Niinkuin jonkun muun näkökulmasta. Ja ajattelen viiltelyäkin noin ihan teoreettisesti, pohdin, pitäisikö taas vaihteeksi, mitä, jos fyysinen kipu auttaisi tyhjyyteen, voisiko viillosta ihossa vuotaa sisäänikin jotain tunnetta?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)