Pitääkö mun kaikki hoitaa?

 Jälleen vaan hyviä uutisia, blogin päivittely on jäänyt vähemmälle, kun elämästä alkaa hävitä kaikki negatiivinen draama.

Syksyn yo-tulokset tuli pari viikkoa sitten. Vastoin omiakin odotuksiani sain 4 laudaturia, eli joka aineesta jonka syksyllä kirjoitin. Olin jo ajatellut tyytyä lukiossa vähempään, arvosanoihin, joilla pääsisi yliopistoon, mutta tuon tuloksen jälkeen suuruudenhulluuteni nosti päätään ja päätin ilmottautua keväällä vielä muiden aineiden lisäksi kemian uusintaan. Jos saisinkin laudaturin kaikesta... Tavoite tuntuu kyllä mahdottomalta etenkin matikan ja fysiikan osalta, mutta uskallan taas unelmoida. 9 laudaturia nostaisi mut kyllä varmaankin Suomen parhaiden ylioppilaiden joukkoon.

Vietän paljon aikaa V:n kanssa ja se on ihanaa. Se antoi mulle eilen avaimen kotiinsa. Me taidetaan olla tässä ihan vakavissamme. Oon saanut kerrottua sille mun syömishäiriöstä ja se otti sen ihan hyvin, enemmän sitä huolestuttaa mun oksentelu, kun siitä mulle tulee rytmihäiriöitäkin. Tietty nään sen suhtautumisesta ettei se kauheasti tiedä syömishäiriöistä, mutta tiesin kyllä että jokainen mahdollinen suhtautumistapa olisi jotenkin ongelmallinen, enhän mä sitäkään halua että se mua estäisi.

V:stä huolimatta oon kuitenkin onnistunut lisäämään ystävien kanssa vietettyä aikaa ja pianonsoittoa. Piano-opettajakin on huomannut jo muutokset mun motivaatiossa ja harjoittelun määrässä. Oon siirtynyt nyt entistä enemmän klassiseen musiikkiin ja ne kappaleet tuntuu ihanan vaikeilta. Ystävien kanssa olen käynyt kahvilla pari kertaa ja yhden perjantain olin jossain kotibileissä, missä kaikki muut oli pakolaistaustaisia (aika hurja kokemus!). V ei onneksi ole yhtään mustasukkainen, mikä on ihanaa, ihan toista mihin edellisten poikaystävien kanssa olen tottunut.

Nyt mua huolestuttaa eniten muutaman tuttuni tilanne. Musta on tänä syksynä tullut niin monen ihmisen "tukipilari" että sitä on välillä vaikeaa kestää. On isä, veli ja neljä ystävää, joista suurin osa ei edes suostu menemään hoitoon. Kaikki nämä ovat siis miespuolisia, ja olen siinä käsityksessä että jokaiselle olen ainoa jolle uskaltavat vaikeimmista asioista puhua. En tiedä mikä mussa on joka saa kaikki miehet mulle avautumaan (ok ehkä se että puhun aika avoimesti taustastani, korostan sitä ettei mt-ongelmissa ole mitään hävettävää ja voin auttaa muita, ja vastustan sellaista toksista maskuliinisuutta, ettei miehillä saisi olla ongelmia?). Onhan se tosi hienoa että jollekulle puhuvat, mutta välillä se tuntuu hyvin raskaalta. Ne, jotka olen saanut hakeutumaan hoitoon ovat kyllä suuria voittoja, mutta tunnen olevani vastuussa jokaisen hengestä. Mitä jos joku tekee itselleen jotain ja olin ainoa joka olisi voinut estää, mutten estänyt? Pelkään että tapahtuu sama mitä A:n kanssa kävi.

Mua kyllä myös huvittaa se, että joka nurkalla on kyllä keittiöpsykologeja, mutta mä taidan olla ihan keittiöpsykiatri :D Nämä jotka hoitoon ovat hakeutuneet ovat kaikki saaneet juuri niitä diagnooseja mitä olen heille sanonut olevan todennäköisiä. Yhdelle jopa osasin ennustaa lääkärin määräämän lääkkeen annoskokoineen... Voisinko jo saada palkkaa, kiitos? Ei vaan, vitsi vitsi. (Älkää siis jooko luulko että kuvittelen olevani joku lääkäri, kunhan naureskelen sattumille)

Mutta summa summarum. Mulla menee kyllä hyvin, lopetin tupakoinnin muutama viikko sitten ja sain oman autonkin kun ukilta meni kortti. On kyllä välillä tosi aikuinen olo kun jätän V:n nukkumaan ja lähden puoli kahdeksalta omalla autolla aamuruuhkassa kouluun. Tällaistako elämä voi aina olla?

Halloween ei lopu

 Kaikki on yhä hyvin. Tai jopa päivä päivältä paremmin. Ainoa asia mikä vaivaa, on se, että olen ollut todella väsynyt aamuisin ja on nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus, että myöhästyn koulusta. Ehkä Lamictal vähän väsyttää minua, mutta yritän etsiä parhaillani jotain konstia saada itseni aamuisin ylös, ja nyt kun minulla on enemmän voimia, uskon kyllä löytäväni sellaisen. Ehkä kirkasvalolamppu auttaisi?

Deittailu on vaihtunut seurusteluksi, joten alan kutsua uutta poikaystävääni nimellä V. Kaikki tuntuu menevän meillä tosi hyvin, toki mua pelottaa tietyt asiat tulevaisuudessa, mutta kerron niistä kohta. Olin viikonloppuna yötä V:n luona, ja se oli niin ihanaa, en voinut kuvitella kykeneväni mihinkään tällaiseen näin pian. Oltiin suunniteltu perjantaille paljon kivaa ohjelmaa, käytiin kiipeilemässä boulderpajalla, syömässä subilla, shoppailemassa ja baarissa yksillä. On tosi upeaa, miten V haluaa tehdä mun kanssa kaikenlaista uutta ja jännää, eikä vaan aina joko kahville tai baariin, kuten musta tuntuu, että useimmat ihmiset haluavat.

Lauantaiksi ei oltu edes suunniteltu mitään, mutta keksittiin extempore kaikenlaista. Pidettiin brunssia ja lähdettiin käymään V:n mökillä. Illalla se opetti mua pelaamaan lempivideopeliään ja näytti mulle musikkia, jonka oli säveltänyt veljensä ohjelmoimaan peliin. V on ihan monitaituri, on vaikea edes käsittää, miten se voi olla kaikessa niin hyvä. Se piirtää, soittaa kahta instrumenttia, tekee musiikkia, urheilee päivittäin, on kiinnostunut kulttuurista... 

Tää teksti tuntuu nyt kyllä tosi imelältä, anteeksi siitä. On vain niin pitkä aika siitä, kun viimeksi olen ollut oikeasti ihastunut johonkuhun - ja siis vielä ihmiseen, joka haluaa myös minut.

Tulevaisuudessa on kuitenkin tiettyjä uhkakuvia, mutta niin kai jokaisessa suhteessa. Tuntuu vähän aikaiselta miettiä niitä, mutta kuuluu mun luonteeseen huolehtia asioista jo kuukausia ennen kuin niistä tulee oikeasti ajankohtaisia. Ja tää on vielä niin alussa, että voi olla, että mietin ihan turhaan, ja suhde päättyy jo ennen kuin varsinaiset ongelmat alkavat, mutta toivon todella, ettei niin käy. Vaikka alettiin aika nopeasti seurustelemaan V:n kanssa, se vaikuttaa ihmiseltä, josta haluaisin oikeasti pitää kiinni.

Mutta niin. V on hyväksynyt mun menneisyydessä kaiken, mistä olen tähän saakka kertonut. Olen maininnut olleeni osastolla ja nuorisokodissa, kerroin A:n menettämisestä, isän sairauksista, mun diagnooseista, itsemurhayrityksistä ja viiltelystä, joka alkaa sekin onneksi olemaan historiaa (Olin 3 kuukautta kuivilla, ja vaikka retkahdin kerran lokakuun alussa, on siitäkin nyt yli kuukausi, joten ehkä sekin alkaa loppua?!). Mutta niin hyvin kuin V kaiken ottaakin, mua silti pelottaa, kuinka paljon lisää se voi hyväksyä. V ei vielä tiedä poliisijutusta, enkä ole siitä ihan pian kertomassakaan, en ole saanut avattua sitä vielä edes tämänhetkiselle hoitokontaktilleni. Eikä V tiedä syömisvammailusta. Se on isoin varjo mikä mun yläpuolella leijuu, kaikkine salaisuuksineen. Jos kertoisin, että olen joskus sairastanut anoreksian, se varmasti hyväksyisi, sillä tasolla kaikki muutkin mun läheiset asiasta tietää, mutta entä jos alankin laihtua taas kunnolla? Mitä se silloin tekisi? Meillä meni P:n kanssa poikki lähinnä juuri sen takia, että mun mielenterveysongelmat tuli väliin, mä en jaksanut P:tä, eikä P osannut reagoida oikein muhun. Miten V reagoisi? Pelottaa edes ajatella, mutta tää on ainut, mistä en haluaisi luopua. Olen lopettamassa tupakointiakin V:n takia, mutta että lopettaisin syömisvammailun, ainoan asian, mikä pysyy mun rinnalla kaikkien koettelemuksien läpi?

Nyt kun syömisestä puhutaan, niin se on siis (mun mielestä) mennyt hyvin viime aikoina. Kirjoitusten loputtua paino oli jotain 55,6kg, koska olin päättänyt syödä kunnolla, ettei tulokset kärsi. Halloweenista huolimatta paino putosi lokakuussa monta kiloa. Olen syönyt noin 800 kaloria päivässä, kävelly 5000-10 000 askelta ja liikkunut muutenkin vähän enemmän. Perjantaina paino oli 51,6kg, tänään 52,1kg, koska olin tosiaan viikonlopun V:n kanssa, mutta eiköhän se taas kohta laske. Alipainon puolella siis ollaan jälleen parilla kilolla. Jippii, sanon minä, mutta jossan pääkopan takana toinen ääni kysyy, haluanko vaarantaa kaiken jälleen tämän vuoksi, parantuneen voinnin, viimeiset kirjoitukset ja uuden parisuhteen?

Mutta vielä loppuun positiivista, ettette nyt luule, että vointi olisi taas huonontunut (ei siis ole, vaikka vähän huolehdinkin asioista!). Järjestin lokakuun lopussa siellä ryhmässä, missä olen töissä halloweenjuhlan. Se oli tosi iso rutistus, mutta saatiin se kunnialla maaliin, ja kaikki viihtyivät tosi hyvin! Tulin myös ajatelleeksi, että voisin pitää vielä omat jälkihalloweenit, ettei tämä juhlakausi lopu liian pian. Olen viime viikkoina elvyttänyt vanhoja ystävyyssuhteita, mistä olen erityisen iloinen (etenkin koska monet unohtavat ystävät uuden parisuhteen alkaessa, mutta minulle on käynyt toisin päin). Pidänkin siis parin viikon päästä pienet juhlat, mihin kutsuin muutaman ystävän ja V:n. Siisti, koristeltu kämppä, kaikkea kivaa halloweenteemaista ruokaa, ystäviä, vähän viiniä, pelailua, tutustumista... Siitä tulee mahtava ilta.

Lamictal

 Kaikki onnistuu. En ymmärrä tätä tunnetta. En ole maaninen, vaan rauhallinen, jotenkin perustavalla tasolla onnellinen. Tällainen mieliala on jotain aivan uutta, en ole kokenut näin vuosiin. Vaikeaa edes muistaa, milloin viimeksi, kun masennusta edeltävistäkin ajoista muistan vain stressin ja yksinäisyyden.

Mutta nyt ole jossain hyvän kierteessä. Syyt ja seuraukset kietoutuvat yhteen ja vahvistavat toisiaan. Elämässäni tapahtui joitakin muutoksia, minkä jälkeen on tapahtunut vain lisää hyvää ja tunne voimistuu.

Se alkoi oikeastaan jo syyslomalla, vaikka isän tilanne vähän sotkikin sitä, se ei kuitenkaan järkyttänyt minua pohjimmiltani, en vain vielä uskaltanut tajuta sitä. Nytkin pelkään, että julistamalla tätä manaan vaan onnen ja kaikki taas kääntyy. Mutta vaikka osa muutoksista on aluillaan ja huteralla pohjalla, toiset vaikuttavat kantavilta.

Tosiaan on vaikeaa sanoa, mikä oli ensimmäinen syy. Mutta yksi selkeä muutos oli lääkitys. Lamictal, litiumpohjainen lääke, jonka aloitin muutama viikko sitten. Toimiiko se? Jos niin on, se on ensimmäinen lääke joka oikeasti toimii, mikä on sekä upeaa, että pelottavaa.

Lääkkeen lisäksi tein itselleni iltarutiinin. Minulla ei koskaan ole ollut sellaista, mutta nyt rutiini tuntuu upealta, se tuo iltoihin vakautta ja vähentää stressiä, kun kaikki asiat tulee hoidettua eikä tarvitse muistella mitä piti vielä hoitaa. Lisäksi se parantaa elämänhallintaani, maskit on pestynä, huone pysyy siistinä, hampaat on harjattu ja meikit pesty, tiskattu...

Olen elänyt koko omillaan asumiseni ajan milloin minkäkin asteisessa sotkussa. Astiat homehtuivat enkä lopulta yleensä löytänyt huoneestani isojakaan esineitä. Nyt kun kerran sain siivottua ja tiskattua, on huoneeni pysynyt iltarutiinin avulla lähes siistinä. Huoneessa oleilu on mukavampaa, kun sotku ei ole ahdistamassa.

Syy vai seuraus? Ihmissuhteet, kun mielialani on parantunut, olen yhtäkkiä onnistunut jopa niissä, eikä enää ole kovin yksinäinen olo. Sain elvytettyä vanhoja kaverisuhteita ja tapasin miehen. Siitä en uskalla vielä paljoa kertoa, kun juttu on niin alussa, mutta tapailemme ja kaikki vaikuttaa hyvältä. Hän on rauhallinen, välittävä ja suloinen, pitää sylissä ja keskustelee loistavasti. Toivottavasti tästä kehittyy jotain, mutta onneksi se ei tunnu kuitenkaan olevan vointini kulmakivi, olisi kauheaa nojata johonkin toiseen ihmiseen.

Koulu on alkanut taas kiinnostaa, ensimmäistä kertaa vuosiin ymmärrän tunneilla mitä puhutaan, jaksan keskittyä, teen tehtäviä, eikä se edes stressaa kauheasti. 

Myös isän suhteen olen varovaisen optimistinen. Soitin sille, niinkuin olen luvannut soitella, ja se kertoi olevansa selvin päin. Se oli oikeasti yrittänyt tehdä muutoksia elämäänsä, ja olin kuulemma saanut myös sen vaimon alkamaan taas tukea häntä. Isä kuulosti voivan paremmin, ja kertoi saaneensa myös paremmin unta nyt. Vaikka kaikki muut sanoivat minun näkevän turhaan vaivaa, aion pysyä isän tukena. Käskin että soittaa jos tulee vaikeaa, itse aion soittaa vähintään viikottain tarkistaakseni sen vointia. Ja voidaan sitten yhdessä tehdä suunnitelmaa, miten voitaisiin nostaa sitä vielä paremmin masennuksesta ja alkoholismista.

Ja halloweenkin on tulossa. Odotan sitä innolla, juhla on hyvä loppuhuipennus lokakuulle, sitten alkaa taas kirjoituksiin luku, mutta ehkä vähemmällä stressillä? Yhtäkkiä elämä tuntuu helpolta, ja mä vaan niin toivon, että tää jatkuu.

voittoja

 Nopea päivitys tästä päivästä: viimein joku onnistuu! 

Sain viimein ajokokeen läpi. Neljäs yritys ja varmaan lähes 3000 euroa hintalappuna, mutta nyt mulla on kortti.

Ja mulla oli tänään uusintakokeena äikän kurssi jota en saanut kasaan viime syksynä. Kymmenen kuukautta myöhässä oleva essee, siitä tuli aika huono, mutta se menee kyllä läpi joten nyt sekin on tehty ja kirjoitusoikeus lunastettu.

Tänään oli tosi pitkä ja tiukka päivä johon sisältyi noiden lisäksi opoaika ja hoitoneuvottelu, mutta niistä kerron myöhemmin.

Mutta nyt mulla on aika hyvä olo. Kun viimein pystyin saamaan nuo kuukausia stressanneet asiat päätökseen, ehkä selviydyn muistakin. Huomenna jatkuu opiskelu uudella tarmolla.

Kierteen katkaisu

Viime postauksen jälkeen jumituin parin viikon ahmimiskierteeseen. Välillä oksensin, välillä en. Paino nousi tosi paljon. Ahdisti joka ilta, mutten voinut enää lähteä päivystykseen, koska se on niin kallista. Sitä paitsi kesäkuun ekalla viikolla alkoi taas ryhmätapaamiset, enkä voinut riskeerata, että joutuisin osastolle, enkä pääsisi niihin.

Oon varmaan aiemminkin puhunut siitä, mutta oon siis ryhmässä, joka on suunnattu 18 vuotta täyttäneille, nuorisokodissa asuneille nuorille. Se alkoi helmikuussa, mutta oli koronan takia tauolla. Odotin innolla kesäkuun tapaamisten alkua.

Osittain onkin ollut kivaa. Käytiin salilla, laitettiin ruokaa, mentiin seikkailupuistoon kiipeilemään, käytiin pari kertaa ravintolassa ja yhdellä tytöllä oli valmistujaiset, jotka mä olin suunnitellut. Kuitenkin juuri se, että melkein joka tapaamisella syödään paljon, ja juhlien järjestämisen stressi kuitenkin söi vähän sitä iloa.

Oon kuitenkin tällä viikolla alkanut saada itseäni kasaan. Siivosin mun huoneen, tiskasin, tein lukusuunnitelman syksyn yo-kokeisiin ja oon saanut lopetettua ahmimisen. On mukavaa, kun on pitkästä aikaa onnistunut olo.

Poliltakin kuului viimein jotain. Kävin viime viikolla sairaanhoitajan luona, se teki haastattelun, millä selvitettiin mun epävakaa-diagnoosia. Yllätys yllätys, en täyttänyt kuin pari kriteeriä, kun 5 tarvitaan diagnoosiin. Sanoin koko ajan, ettei se ole mulle oikea diagnoosi... Tosin ne oli ehtinyt jo kaavailla mulle epävakaan hoitomallia ja nyt kaikki suunnitelmat menee uusiksi ja hoito viivästyy. En edes tiedä milloin mulla on seuraava aika, epämääräisesti on mainittu, että mut laitetaan jonoon masennuksen hoitomalliin.

Mutta niin. Nyt menee ihan ok, vaikka vähän ärsyttääkin painon nousu. Se ehti olla korkeimmillaan 53,4 kiloa 5.6. Tänään aamulla vaaka näytti 50,5 kiloa.

-10 kiloa

Tää viikko on mennyt tosi hyvin. Oon saanut jopa vähän nostettua mielialaa, koska laihduttaminen on sujunut niin hyvin. Tajusin alkuviikosta, että niissä mars-patukka -jäätelöissä on vain 140 kaloria! Vihdoin joku herkku jonka voi oikeasti syödä. Oon syönyt päivittäin yhden annospirtelön ja yhden jätskipatukan. Kalorit pysyy matalalla, eikä tule turhia herkkuhimoja.

Huomasin tänään, että nyt on kulunut tasan 9 kuukautta siitä, kun olin mun ylimmässä painossa ikinä, ja oon laihtunut siitä tasan 10 kiloa. 10 kiloa 9 kuukaudessa voi kuulostaa aika vähältä, mutta en oo vielä ikinä laihtunut niin paljon.

Luin eilen mun vanhoja postauksia vuosien 2018-2019 taitteesta, kun viimeksi laihduin kunnolla. En ollu ees tajunnut, miten sairas olin silloin. Ne postaukset oli ihan kamalaa luettavaa. Vihasin itseäni aina kun söin, pelkäsin ruokaa, yritin itsemurhaa, kun pelkäsin, etten saisi laihduttaa... Yhdessä postauksessa jopa luki, että pelkään juoda vettä, etten liho. Se oli paljon synkempää aikaa, kuin edes muistin. Muistelen aina, että olisin ollut iloinen silloin.

Mulle tuli hetkeksi outo olo, haluanko takaisin siihen vointiin? Mutta en tiedä, jostain syystä se ei vaivaa mua sen enempää. Onko tyhmää kuvitella, että asiat menee eri tavalla tällä kertaa? On. Onko vielä oudompaa valita laihduttaminen, kun tiedostan tämän? On. Mutta teen sen silti. Se on ollut mun tavoite yli neljä vuotta. Sitä paitsi se on mun ainoa iloinen ajatus nyt. Eihän se voi olla väärin, jos hymyilen aina, kun astun vaa'alle, aina kun olen pitkällä kävelyllä, tunnen nälän tunteen, tai ajattelen sitä, miten ihmiset reagoisivat, jos olisinkin viimein laiha, kun koronarajoitteet puretaan, ja pääsen taas ulkomaailmaan.

12.5.
Kalorit: 270kcal
Paino: 53,1kg

13.5.
Kalorit: 270kcal
Paino: 52,5kg

14.5.
Kalorit: 270kcal
Paino: 52,0kg

15.5.
Kalorit: 280kcal
Paino: 51,6kg

16.5.
Kalorit: 280kcal
Paino: 51,2kg
BMI: 17,5

Ajokoulu

Mulla on ollut tosi kiireinen, mutta hyvä alkuviikko. On tosi piristävää, kun on paljon menoa.

Mulla on ollut nyt jo kolme ajotuntia, ja pärjään yllättävän hyvin. Pääsin jo toisella tunnilla ajamaan liikenteeseen.

Mutta eilen oli kyllä tosi stressaava päivä, ja se vaikutti jonkin verran mun käytökseen. Olin nukkunut huonosti ja koulupäivä ei oikein onnistunut. Kävin ajotunnilla ja sitten mulla oli ryhmän kokoontuminen. Alunperin piti olla kokkausta, mutta viime hetkellä se vaihdettiin salikäynniksi, mikä sai mut innostumaan.

En kuitenkaan oo ikinä käynyt isoilla saleilla, joten ahdistuin tosi pahasti, kun siellä olikin melkein sata ihmistä. Kun lisätään se, että mun kunto on tosi huono nykyään, olin koko tunnin ihan paniikkikohtauksen partaalla.

Kun olin lähdössä ryhmän uusi miespuolinen ohjaaja kysyi, tulisinko kahville torstaina. Säikähdin tosi paljon, joulukuun insidentin muistuessa mieleen. Oon sen jälkeen vältellyt aikuisten miesten kanssa kahdestaan olemista. Mua pelottaa ajotunnitkin aika paljon, koska opettaja on mies.

Töksäytin siinä sitten vähän tylysti: "Miksi?". Onneksi se on kuulemma virallinen juttu, tämä uusi ohjaaja pyytää kaikkia nuoria kahdestaan kahville, jotta voisi tutustua heihin.

Aloitin maanantaina ekaa kertaa elämässäni oikean dieetin. Pääsyynä oli se, että alan kyllästyä nuudeleihin, ja mulla on ongelma, että jos kokkaan oikeaa ruokaa, en osaa hillitä annoskokoja, vaan saatan syödä monen päivän ruoat yhdessä illassa. Joten en oikein tiennyt, mitä syödä. Ostin kaupasta nutrilett-laihdutuspirtelöitä, yhdessä pussissa on 120 kcal ja niitä suositellaan otettavaksi 5 päivässä. Oon ottanut nyt 3 per päivä, koska tuo suositus on tietenkin mitoitettu tuotteen kohderyhmälle, eli ylipainoisille ihmisille.

Dieetti sujuu hyvin, on kiva, kun aina voi juoda pirtelön, kun tulee nälkä, eikä silti liho, eikä tarvitse pähkäillä, mitä söisi. Mitä torstain kahvilaan tulee, katsoin etukäteen tuotteiden kaloreja. Jos otan vain yhden jääteen, voin lisäksi ottaa yhden pirtelön sinä päivänä.

1.3.
Paino: 52,7kg
Kalorit: 454 kcal

2.3.
Paino: 52,9kg
Kalorit: 360 kcal

3.3.
Paino: 52,5kg
Kalorit: 360 kcal + 70min kuntosalilla

4.3.
Paino: 52,2kg

Mitä ihmiset tekee lomalla?

Viime päivät on mennyt hyvin. Viimein. Oon syönyt vähän ja paino on laskenut. Oon opiskellut joka päivä ja pysyn suunnitelmassa.

Eilen mulla tuli suuret houkutukset mennä kauppaan ostamaan suklaata, mutta juuri kun olin lähdössä, sain estettyä itseäni ja kävinkin vaan röökillä. Vihdoin jotain, mistä voin olla ylpeä.

En muista, olenko kertonut, mutta kela hyväksyi viimein kuntoutusrahahakemukseni ja maksoi mulle takautuvia monen kuukauden edestä, joten niillä rahoilla pääsin aloittamaan autokoulunkin. Tein jo ekat neljä teoriatuntia, joten mulle on nyt varattu eka ajotunti maanantaille.

Niin että suunnitelmia katsoen kaikki on hyvin. Alan kuitenkin väsyä lomaan. Mulla on nyt lukuloma ja talviloma, ja haluaisin vaan palata kouluun. En ymmärrä, miten ihmiset kestää pitkiä lomia. Joo, mä väsyn koulussa nopeasti, ja haluaisin vapaata, mutta oon huomannu, että mulle ideaali loman pituus on ihan vaan viikonloppu. Paras mahdollinen tilanne olisi, että viikossa olisi neljä koulupäivää, keskiviikko vapaata. Niin jaksaisin koulua, eikä lomat olisi liian pitkiä.

Nyt lomalla mun unirytmi on päässyt aivan hirveäksi. Menen neljältä nukkumaan ja herään kahdelta. Ja lisäksi tämä on ihan kamalan tylsää, mihin ihmiset käyttää kaikki päivän tunnit? Iltapäivisin opiskelen, katson sarjoja, selaan somet, syön, teen autokoulun juttuja, käyn kaupungilla, pelaan. Kaiken sen jälkeen kello on kahdeksan ja kulutettavana on vielä puoli päivää.

Toisaalta tylsyys on ajanut mut tekemään aika järkeviä juttujakin. Kävin eilen juoksemassa toista kertaa tänä vuonna. Oon tällä viikolla myös tiskannut, mikä on mulle tosi iso kynnys.

Mua myös väsyttää pitää mun kuorta ehjänä. Mä tunnen, kuinka se ohenee ja meinaan tippua masennukseen, mutta estän sitä aktiivisesti koko ajan ja se vie voimia. Pidän itseni kiireisenä, jotta en ehtisi ajatella. Juuri sen takia tylsyys on tosi vaarallista mulle. Ja joka päivä tulee enemmän halkeamia. Teen jotain ihan normaalia, ja äkkiä mun päähän tunkee joku ikävä muisto mukanaan ajatus: Sun pitäisi viiltää sun kaulavaltimot auki. Ja mä kirjaimellisesti sanon omille ajatuksilleni, eikä pitäisi, pää kiinni.

Ja jos ajattelen yhtään pidemmälle, en tosiaan tiedä, miksi yritän pysyä elossa. En oikeastaan odota innolla mitään tulevassa. En kirjoituksia tai niiden loppumista, en ajokorttia, kesälomaa tai edes yliopistoa. Kaikki tulevakin vaan väsyttää. Siksi yritän vaan olla ajattelematta sitä. Pysyn elossa keskittymällä joka päivä päivän tavoitteisiin ja ihan vaan selviytymällä. Jokin asia pakottaa mut tekemään niin. Onko mulla jossain alitajunnassa toivoa, että asiat muuttuu, jos jaksaa jatkaa? Vai oonko vaan niin väsynyt, etten jaksa edes haluta kuolla? Vai onko tää A:n takia, sen kuoleman jälkeen mun kuolemanhalu on melkein kadonnut. Koska olen sitä mieltä, että se valitsi väärin.

Ja nyt kun mun totaalinen yksinolo vaan pitkittyy, enkä oo kuukausiin jutellut kunnolla kenenkään kanssa, ja nyt yli viikkoon edes nähnyt ketään tuttua, yksinäisyys on muuttunut hetkittäisestä tunteesta jatkuvaksi. Tunnen sen läsnäolon koko ajan, painavana ja lohduttomana, ja yritän vaan unohtaa sen.

Mutta mä haluun sanoa kiitos kaikille niille, jotka lukee tätä blogia ja niille, joiden blogeja mä saan lukea. Saan siitä tunteen, etten oo yksin. Kiitos sulle, joka lukee tätä, muttei jaksa, viitsi tai uskalla kommentoida, jokainen katsomiskerta mun postauksissa ilahduttaa mua. Ja kiitos sulle, joka kommentoi silloin tällöin, kommentit piristää mua tosi paljon ♡

27.2.
Illallinen:
Nuudelit 350kcal
Kanaa 450kcal
Yht: 800kcal
Paino: 53,6kg

28.2.
Lounas:
Nuudelit 350kcal
+5km juoksulenkki
Yht: 350kcal
Paino: 53,3kg

29.2.
Paino: 52,7kg

vapauttava yksinäisyys

Tällainen yksinäisyys on mulle uutta. Hyvällä tavalla. Oon aina ollut yksinäinen, mutta nyt, kun mun ympärillä viimein ei ole ketään, en enää ole yksinäinen. Olen yksin, vapaa.

Tietenkin tähän on vaikeaa tottua. Kehitin taas lievän pakkomielteen uuteen ihmiseen. Mutta tällä kertaa pidän sen hallinnassa. Pidän sen ihmisen niin etäällä, etten voi koskaan tehdä mitään ajattelematonta. Sekin on ohjaaja nuorisokodilta, ei se mies, hyi helvetti, ei. Toinen ohjaaja, jonka kanssa istuttiin keittiössä usein tunteja, juteltiin politiikasta ja yhteiskunnasta, filosofiasta ja kirjallisuudesta. Juotiin litrakaupalla teetä. Usein juteltiin niin pitkään, että muut ohjaajat joutui patistamaan sen tekemään oikeitakin töitä välillä. Kaipaan niitä keskusteluja, joten annan itseni kaivata niitä, mutta vain hetken päivässä. Se tekee onneksi omalta osaltaan tämän helpoksi, ettei se ole missään sosiaalisissa medioissa. En voi aloittaa sekopäistä stalkkausoperaatiota tai ottaa yhteyttä. Käyn vain päivittäin kävelyllä keskustassa ja toivon salaa, että nään sen sattumalta väkijoukossa.

Mutta muilta osin, se, että luovutin täysin ihmissuhteiden osalta, on vaan vapauttanut mut. Ihmiset ei enää häiritse mun elämää, sotke mun suunnitelmia. Kaikki on hallinnassa. Ei tarvitse esittää mitään kellekään, ei tarvitse miellyttää ketään. Voin olla oma itseni. Kiinnitin pitkästä aikaa taas pinssit reppuuni, turha esittää mitään massaa.

Kaikki on hallinnassa. Ja viimein suunnitelmien noudattaminenkin on yksiselitteistä. Nousen, kun herätyskello soi. Syön tarkalleen suunnitellut ruoka-annokset. Kävelen päivittäiset askeltavoitteet. Opiskelen suunnitelman mukaan. Vapaa-ajankin käytän viimein järkevästi.

Pakkoajatuksetkin on lähes kadonnut. Toki niitä on yhä, ne tulee kesken kaiken ehdottamaan, että hei, mieti miten siistiä olisi lyödä korkkiruuvi kaulavaltimoon, mutta enää suunnilleen kerran tunnissa. Ja kun niitä tulee, osaan nykyään jotenkin vain sivuuttaa ne. Sanon vaan, että hei ei nyt kiitos, mä yritän tässä keskittyä, painu vittuun siitä huutamasta.

Ainoa päivä tällä viikolla, kun tää kaikki pääsi rakoilemaan, oli torstaina. Ja se johtui ihmisistä, tietenkin. Se vain alleviivasi sitä, ettei muut ihmiset pysty kuin sotkemaan asioita. Olin pari viikkoa sitten nimittäin löytänyt esitteen ryhmästä, joka kuulosti juuri minulle luodulta. Ryhmä nuorille aikuisille, jotka ovat asuneet nuorisokodissa. "Tule saamaan ystäviä, hankkimaan arjen taitoja ja kokeilemaan uusia harrastuksia." Menin torstaina ryhmän aloituskerralle, ja heti mut tungettiin täyteen pitsaa, jonka jouduin oksentamaan myöhemmin. Ei hyvä. En halua ihmisiä.

Ja joo, tiedän, että kirjoitan tänne liian usein ja liian pitkiä tekstejä, että kukaan näitä jaksaisi lukea. Ja että vaikutan ihan sekopäältä, kun vuorotellen kehitän hulluja suunnitelmia ja pakkomielteitä, ja vuoroin olen tappamassa itseäni, mutta ihan sama. Sittenpähän olen sekopää, mutta en mä tälle mitään voi kun lääkärit ei anna lääkkeitä.

23.1.
Paino: 52,2kg
Kalorit:
Kuppi nuudeleita 350kcal
Pitsa 1051 kcal
=1401 kcal

24.1.
Paino: 52,9kg
Kalorit:
Kuppi nuudeleita 350 kcal
=350 kcal

25.1.
Paino: 52,9kg
Kalorit:
2 keitettyä kananmunaa 174 kcal
7 maissikakkua 189 kcal
=363 kcal

Aikuinen??

Täytin 18. Synttärit meni yllättävän hyvin. Mentiin aloittamaan rauhalliseen baariin mun koulukaverin kanssa, tilasin paniikissa lasillisen punaviiniä. Siinä baarissa oli musiikki sen verran hiljaisella, että pystyttiin hyvin juttelemaan.

Siirryttiin siitä toiseen baariin, missä oli paikallisen rockbändin keikka. Siellä olikin sitten enemmän meininkiä. Onneksi portsari ei tajunnut mun henkkareiden olevan vanhentuneet. Listalla ei ollut drinkkejä, mutta kysyin baarimikolta, ja se kertoi naureskellen, että drinkit tilataan itse. Menin vähän paniikkiin, koska en tiedä drinkeistä mitään, mutta onneksi baarimikko osasi asiansa ja sekoitti mulle tosi hyvän drinkin.

Sen mun kaverin kaverit liittyi seuraan bändin aloitellessa ja ilta oli tosi kiva. Menin yöksi takaisin nuorisokodille nukkumaan. Parasta täysi-ikäisyydessä on se, ettei musta voida enää tehdä yhden yhtä lastensuojeluilmoitusta. Tänä vuonna niitä onkin tullut varmaan kaksikymmentä, niin kiva päästä niistäkin eroon...

Mua on stressannut tosi paljon tilanne sen yhden ohjaajan kanssa, oon pari viikkoa herännyt joka yö kahden kolmen maissa saamatta enää unta. Niinpä olen käyttänyt aamuyöt lähiaikoina opiskeluun, sarjojen katseluun ja kävelyihin. Unettomuudessa pahinta vaan on se, että kun elämä on ihan kamalaa muutenkin, mutta nyt se on sitä tuplasti kauemmin, kun ei voi paeta edes uneen.

Poltan tupakkaa, kun mua stressaa, juon alkoholia, kun mua masentaa, käyn kävelyillä, kun mun ajatukset ei jätä mua rauhaan ja soitan pianoa, kun pakkoajatukset käskee mua katkaisemaan mun kädet. Yritän muistuttaa sillä itseäni, että mulla on yhä käyttöä mun käsille. Mutta en siis teekään paljoa muuta kuin poltan, juon, kävelen ja soitan pianoa. Mielellään useampaa yhtä aikaa.

Mutta no, asiat on onneksi monella tapaa parantunutkin viume päivinä, toivotaan, että mieliala ja uni seuraa kohta perässä.

Mun arvosanat on noussut huimasti. Viime jaksosta sain enemmän kymppejä kuin ysejä, niin on viimeksi käynyt yläasteella. Ja olen pysynyt jo yli kaksi viikkoa mun lukusuunnitelmassa ylppäreitä varten.

Ja mun paino on laskenut reilusti. Söin viimeksi kai perjantaina, nyt on maanantaiaamu. Mun vatsa alkaa näyttää litteältä ja reisien välissä on pitkästä aikaa rako. Paino on nyt 54,7kg. Se on yhä tosi paljon, mutta en ole ollut 55kg alapuolella sitten "parantumiseni".

Mutta mikä on kaikkein parasta, pääsin eilen viimein puhumaan asiat selviksi sen ohjaajan kanssa. Tai no, ei täysin selviksi, mutta sain toivoa. Pyysin sitä iltateelle keittiöön ja se suostui. Juteltiin kaikkea ihan normaalia mun täysi-ikäisyydestä ja sen opinnoista ja joulusta. Olin kerrankin hereillä ja tilanteen tasalla, joten osasin lukea sen yrittävän pysyä roolissaan. Siksi en puhunutkaan suoraan. Mun oli kuitenkin pakko saada yksi vastaus.

"Mulla on alkanut tulla epäilyksiä", sanoin. Sen silmissä välähti joku piilotettu tunne. "Et ole", se vastasi. Se oli suora viittaus viestiin, jonka lähetin sille viikko sitten. Olin kysynyt siinä, oonko hullu ja kuvitellut kaiken. Tiedän sen viitanneen siihen, koska sanamuoto ei sopinut esittämääni kysymykseen. Hymyilin ja nyökkäsin.

Asumiskuvio on yhä auki, mutta oon sopinut nuorisokodin johtajan kanssa, että muutan pois tänä vuonna. Jos en saa omaa kämppää niin punkkaan äidillä pari viikkoa. Ennen nuorisokodilta lähtö tuntui pelottavalta, mutta nyt odotan sitä, koska mulla on toivo ja lupaus tulevasta. Tiedän, että kun olen muuttanut, voin lähettää viestin sille ohjaajalle ja se vastaa.

Vaikka pysyn ulkoisesti asiallisena, en voi olla kuvittelematta, miten helposti se voi nostaa mut syliinsä. Meillä on tosi suuri kokoero, se on pitkä, roteva ja lihaksikas, ja mä kutistun päivä päivältä. Sen suuret lämpimät kädet yltää kohta mun vyötärön ympärille.

Eli tiivistettynä, mulla on siis ollut rankkoja viikkoja, mutta nyt mulla on toivoa tulevasta. Katsotaan, mihin suuntaan tämä jatkuu.

Kaikki on hyvin?

Siitä on mennyt nyt kuukausi, kun mun lääkeannosta nostettiin. Oon voinut tän sen jälkeen jo viikkoja paremmin, kuin vuosiin. On todella outoa, kun jaksaa olla pirteä, jaksaa tehdä asioita. Tämä viikonloppu oli vielä erityisen hyvä.

Perjantaina sain tietää, että perin kuolleelta sukulaiselta 5000 euroa. Olen jo pienenä hyväksynyt ajatuksen, etten tule saamaan ajokorttia kuin joskus kolmekymppisenä, mutta nyt kaikki muuttuikin. Mä saan ajokortin!

Perjantaina illalla menin kotikaupunkiini lempibändini keikalle vanhan osastotuttuni kanssa. Se oli upea keikka, meillä oli tosi hauskaa. Viinaakin tuli juotua aika paljon.

Sunnuntaina yks kolmekymppinen mies, josta oon vähän kiinnostunu, vei mut ajamaan autoa. En ollut ajanut koskaan ennen, mutta totuin aika nopeasti, kun me naurettiin ja kaahailtiin jossain bussivarikolla. Sen jälkeen se vei mut syömään ja tarjos ruuat. Tuntuu oudolta, että joku niin paljon mua vanhempi olisi kiinnostunut musta, mutta kaikki sen puheet, eleet ja teot kertoo siitä. Se, miten se kehuu mua koko ajan, koskee mun kättä tai reittä, vitsailee hieman sopimattomia. Täytän pian 18 ja ajattelin pyytää sitä sitten kaljalle, ja katsoa, kehittyykö tää mihinkään.

Myöhemmin sunnuntai-iltana vedettiin nuorisokodilla kännit yhden vähän pelottavan pojan kanssa, mutta meillä oli tosi hauskaa ja syvällisiä keskusteluja. Eikä kukaan ohjaajista edes tajunnut mitään, vaikka päässä pyöri aika lujaa.

Mun kouluarvosanatkin on alkanut nousta. Sain viime jaksosta ysejä ja kymppejä. Se on paremmin, kuin moneen vuoteen.

Teen kohta itselleni lukusuunnitelman kevään ylppäreitä varten. En vieläkään tiedä, missä asun kahden viikon päästä, mutta oikeastaan kaikki on hyvin.

Uloskirjaus

Mut kirjattiin tiistaina ulos sairaalasta. Ensimmäistä kertaa kuukausiin en oo sairaalahoidossa.

Asiat lähti muuton jälkeen sujumaan yllättävän hyvin.

Tän kaupungin suljetulla säännöt on tosi inhimilliset, joten viihdyin sairaalassa hyvin. Tutustuin myös yhteen hoitajaan, meillä klikkas tosi hyvin. Se kertoi mulle tosi paljon elämästään ja soitin sille pianolla mun omia biisejä ja se veti mulle stand uppia. Outoa, koska sillä on mun ikäinen poika. Vaihdettiin instatkin.

Sain hoidettua itselleni koulupaikan ja aloitin tänään koulun, pari päivää myöhässä, mutta aloitinpahan kuitenkin. Mulla on tässä jaksossa vaan kolme kurssia, joten ehdin varmaan hoitaa myös mun keskeneräiset kurssit loppuun.

Mun olo on ollut nyt toiveikkaampi. Viime viikko oli ihan niinkuin tietynlainen mutapohja mulle. Itkin koko viikon tunteja päivässä. Mä en edes tiedä, mikä tarkalleen muutti mun suunnan niin radikaalisti. Osittain se oli lopulta varmaan kuitenkin se muutto, kun se, mitä olin pelännyt, tapahtui, sitä ei enää tarvinnut pelätä. Oonhan mä aika yksin ja tyhjän päällä, mutta toisaalta, oonhan mä aina ollut yksin muutenkin. Osittain se oli se hoitaja. Joku mulla napsahti kun me juteltiin. Sillä on mahtava elämä, vaikka se on melkein 40. Ehkä se herätti mussa toivoa.

Mä myös kirjotin mun ajatuksia tosi paljon ylös, se varmaan auttoi myös purkamaan.

Hyvä joka tapauksessa, alun perin suunnitteilla oli täällä olla parin viikon jakso ainakin, mutta se jäi kuuteen päivään, koska vointi kohentui niin paljon.

Tosin. Nyt kun en oo enää niin masentunut, mä uskon, että edessä on taas vaihteeksi perfektionismijakso. Koulu alkoi, kirjoitukset lähestyy ja täytän parin kuukauden päästä 18. Ylisuorittaminen, koulustressi ja anoreksiajakso, täältä tullaan...

Oon ahminut viime viikot ihan hirveesti karkkia. 800g pussi sulkaata menee melkein joka päivä. Jos ei sitä niin joku kaupan perus 300g karkkipussi. Paino on varmaan pilvissä.

Vaikka asun taas äidin luona, uskon, että jos vaan alkaisin yrittää, saisin kyllä pudotettua painoa ilman että se huomaa. Eihän se viimeksikään huomannut, ennenkuin olin alipainoinen.

Äiti kyselee, millainen eka koulupäivä oli. En oikein osaa vastata. Samaa meininkiä se on, koulu mikä koulu. Tosin täällä on vähemmän nörttejä ja taidefriikkejä kuin entisessä ja enemmän perus massaa. Se on vähän huono juttu. Jos en sopeutunut edes siellä joukkoon, täällä ei ole toivettakaan. Tunsin tänään katseet mun selässä kun kuljin käytävillä mun grunge-vaatteissa, tummassa meikissä ja hopeisissa hiuksissa...

Yksi juttu vielä. Mä oon yrittänyt nyt tarpeeksi. Mä oon kohta 18 vuotta tehnyt aina aloitteen joka ainoaan keskusteluun. En enää jaksa, enkä aio. Jos jotakuta kiinnostaa, niin saa puhua mulle. Jos ei, mikä on todennäköistä, oon sitten yksin. Ihan sama. En jaksa enää pettymyksiä. Alan menettää mun usko  ystävyyteen.

Parempi jakso?

Mun uudet iltalääkkeet on toiminut tosi hyvin. Aloin käyttää niitä viime perjantaina ja sen jälkeen mua ei oo ahdistanut yhtään. Oon ollu ilonen ja virkeä, oon opiskellut ja siivonnut ja tehnyt asioita.

Mutta nyt tunnen taas ahdistuksen alkavan. No, olihan tuo viisi päivää pisin hyvä jakso varmaan puoleen vuoteen.

Mua ahdistaa taas. Haluaisin laihduttaa, todella haluaisin. Mua ei huvita syöminen ollenkaan ja aina kun syön, haluaisin oksentaa. Mutta sain viimeisen tilaisuuden. Jos näytän toukokuussa olevani kunnossa, saan jäädä omaan kämppääni. Viimein selkeä ja konkreettinen päätös, mutta se ahdistaa myös. Nyt en todellakaan voi laihtua.

Lisäksi on mun parisuhde... Se menee huonommin ja huonommin. Tänään meillä on ollut taas uusi iso riita. En haluaisi luopua tästä, mutta suunta ei näytä kääntyvän.

Mä vaan toivoisin, että mä olisin 18 ja saisin päättää omista asioistani. Ja mä toivoisin, että lääkkeet alkais taas toimia.

Aamupaino 57,2kg

Keinottelua

Joudun tällä hetkellä valehtelemaan kaikesta kaikille ja se uuvuttaa. Yritän esittää seuraavani edes jotenkin kalorimääräyksiä, ja samalla yritän laihta yhä lisää.

Tänään aamulla riitelin äidin kanssa varmaan puoli tuntia puolikkaasta ruisleivästä. Suostuin juomaan aamiaiseksi lasin mehua ja syömään puolikkaan ruisleivän ilman päällisiä, mutten toista puolta, jolla oli voita ja juustoa. Äiti uhkasi, ettei lataa bussikorttiani, ellen syö leipää. Totesin vain huvittuneena, että sitten kävelen kaupungille. Minulta on kielletty ylimääräinen liikunta, joten touche, äiti.

Lopulta riita päättyi, kun tungin koko leivänpuolikkaan suuhuni kerralla ja kävelin huoneeseeni sylkemään sen pois. En tosin usko, että äiti luuli minun syöneen leivän. Haha.

Vietin suurimman osan päivästä P:n kanssa kaupungilla. Meillä oli pitkästä aikaa tosi kivaa. P yrittää parhaansa mukaan ymmärtää mua, ja tällä kertaa se oikeasti onnistui siinä. Jouduin tosin käymään sen kanssa hampurilaisilla, jotta saisin äidille kuvan, että söin jotain. Valitsin kana-aterian zero kolalla. Työnsin ranskikset kassiin ja oksensin pikaruokalan vessassa hampurilaisen, mutta pelkään silti painon nousevan.

Kalorit:
 - 20 kcal puolikas ruisleipä
 - 113 kcal lasillinen mehua
 - 434 kcal hampurilainen

Yhteensä 563 kaloria.

Ei ihan kammottavasti liikaa, mutta yli viidensadan, mikä on mun tavoite, varsinkin nyt kun oon niin lähellä, mutta koko ajan niin vaarassa joutua osastolle.

Olen nyt seuraavaksi menossa salaa hetkeksi salille, yritän polttaa ainakin 200 kcal, haluan tiputtaa maanantaiksi alle 48 kiloon.

Vahva

Paino on nyt todellakin tulossa alas. Rakastan tätä tunnetta, kunpa tää vaa jatkuis. Olo on vahva ja itsevarma.

Perjantaina painoin 52,5 kg, lauantaina 52 kg, sunnuntaina 51,2 kg ja tänään 50,5 kg. Kaksi kiloa kolmessa päivässä. Ei paha.

Tosin olen oksentanut pari kertaa, mitä ei pitäisi tehdä. Onneksi ei sentään ahmimisen vaan pakollisten ruokailujen jälkeen.

Viime päivät olen ajatellut vain ruokaa. Tai tarkemmin ottaen sen skippaamista. Katsoin uudelleen elokuvat To The Bone ja Starving In Suburbia.

//EDIT: Oksensin tänään kahdesti. Viikon sisään viidesti. Pelottaa vhän, en mä mitään bulimiaa halua

Ehkä viimein ruotuun

Nyt on alkanu menemään yllättävän hyvin. Oon pystynyt hallitsemaan syömistä tosi hyvin. Kieltäydyin jopa suklaasta, mikä on mulle todella hyvin, koska suklaa on mun heikko kohta. Oon tän syksyn syöny about joka päivä yhden levyn.

Synttäreillä söin vähän ja laihduin puoli kiloa. 52,5 kilosta 52 kiloon. Käytiin tänään sukulaisilla. Söin ruoalla lähes pelkkää salaattia ja sanoin ettei oo nälkä kun käytiin hesellä. Oon täyttäny itteeni pepsi maxilla. Eihän se lihota, eihän? Pelottaa vähän kun on niin täysi olo. Mutta mä pystyn tähän. Tärkeintä on olla motivoitunut ja nyt mä todella olen.

Rakastan nälkää, rakastan sitä, miten lonkkaluut ja solisluut törröttää ihon läpi. Pelkään ruokaa ja lihomista. En halua syödä. Suklaa on pelkkää rasvaa ja kaloreita. Huimaa ja välillä polttelee sisältä. Kuvittelen, että se on rasvaa joka palaa ja hymyilen.

Viidenkympin paremmalla puolella

Nyt on menny ihan loistavasti laihdutuksen suhteen. Onnistuin viimein 48h paastossa, ja olinkin siinä vielä pari tuntia ekstraa syömättä, yhteensä 57,5h. Laihduin kahessa päivässä 3,2kg mikä on paljon enemmän kun odotin, eli olin tänä aamuna nelosilla alkavissa luvuissa. Jee! Tätä on odotettu! Oon niin innoissani, viimein tää onnistuu. Tiedän, että todennäköisesti lihon huomiseksi, koska paaston jälkeen kalorit kolminkertaistuu (?) mutta kai sitä nyt ainakin kilo, puolitoista jää sitä muutosta. Viikonloppu pelottaa vähän... Lauantaina voin ehkä syödä kalorirajan mukaan tai jopa alle, koska menen yhteen tapahtumaan, ja voin väittää perheelle syöneeni siellä. Sunnuntaina ei ole kuitenkaan mitään turvaa.

Sallin siis paastolla itselleni veden, teen, purkan ja zero kokiksen, jota tosin tällä kertaa en juonut. Söin kuitenkin yhden valkosipulinkynnen, koska luin netistä, että se ja sitruunamehu kiihdyttävät aineenvaihduntaa ja rasvanpolttoa tai jotain... Valkosipulinkynnessä oli laskujeni mukaan vähemmän kaloreita kuin purkassa, joten en laskenut sen katkaisevan paastoa, muutenkin kun en syönyt sitä halusta tai nälästä vaan nimenomaan laihdutusta auttamaan. En lenkkeillyt paaston aikana, koska pelkäsin, että sitten ratkean syömään, mutta tein kyllä lihaskunnot iltaisin.

Oletin jotenkin, että paasto ois vaikuttanu muhun voimakkaammin, muuta mulla ei ollu muuta ku vähän heikotusta, varsinkin kun nous seisomaan, välillä vähän kylmä (tai sit mul on vaa liian vähä päällä) ja aamuisin heräsin oudon aikasin ja ehkä vähän kylmänhikisenä. Muuten siis ihan hyvä olo.

Tänään söin siis aamupalaksi rasvattoman rahkan, jossa oli 75kcal ja illalla syön todennäköisesti päivälliseksi lautasellisen kesäkeittoa, jossa on ehkä joku 250-300kcal.

En keksi nyt oikein muuta kirjoitettavaa... Lähden ehkä kohta kaupungille mun siskon kanssa, vaikka ei mulla oo oikeen rahaa kun säästän, mutta aina on kiva katella vaan. Onneks vältän kahvilakäynnit sanomalla, et oon herkkulakossa.

Viikonloppu Suklaalla

Joo lihoin varmaan nyt viikonloppuna kun olin Suklaalla, mutta ei se haittaa, priorisoin sitä, et oon onnellinen laihuuden yli, ja Suklaan kanssa oon aina tosi onnellinen. Oon miettiny, et jos asuttas samassa kaupungissa, nähtäs päivittäin, mul ois varmaan parempi itsetunto, yleisesti parempi mieliala, enkä varmaan haluis laihduttaa. Sen seurassa must tuntuu et oon hyvä just niinku oon. Meil on hauskaa, me tehään asioita joita rakastetaan... Kokataan, piirretään, soitetaan, ulkoillaan, käydään leffassa...

Sain Suklaalta taas lisää elämäniloa. Haluun jo päästä vlogaamaan, haluun piirtää ja soittaa. Ennen kaikkee haluun nähä sen uudelleen.

Oon luvannu itelleni, et tää on viimenen laihdutusyritys. Kesällä oon laiha. Tää kevät enää kuluu tähän, en haluu loppuelämääni laihduttaa tuloksetta. Sit ku oon laiha ja kaunis, voin pitää hauskaa täysillä.

Mut joo, huomenna siis paastopäivä luvassa, vaikka suklaan seurassa oli ihanaa, haluun silti siellä kertyneet kilot pois, parempiakin muistoja tapaamisesta jäi ku pyöreä maha. Tiistaina vedän vaikka 500 kalorilla. Pitää syödä päivällinen.

Aidon hymyn päivä

Ideat valvottivat mua yöllä, mutta en oikeestaan ollu väsyny huolimatta viiden tunnin yöunista, vaan päinvastoin, eilisen motivaatio jatkui tänään! Edes maanantain tylsyys ei pilannu mun tuulta. Oon saanu tehtyy tänää vaikka mitä ja jaksanu hymyillä aitoo hymyy. Jotenki keväinen ja odottava fiilis. Täst tulee hyvä vuosi, tuntuu siltä, et ehkä kaikki kääntyy hyväks. Pari viikkoo sitten en yhtään tiennyt, mitä odotan, nyt odotan painon laskua, vlogin aloittamista, sitä, että saisin huoneen kuntoon, ystävän tapaamista ja lukion alkua.

Paino oli aamulla 52,8kg, siitä siis lähdetään, alaspäin vaan.

Tää päivä on menny tosi hyvin kaiken osalta. Syömiset on pysyny kalorirajoissa (aloin sittenkin laskea, toivottavasti en jää koukkuun D: ), liikuin liikkatunnilla täysillä ja tuli hiki, koulun jälkeen siivosin kaksi tuntia. Kohta menen tekemään läksyt. Ai että kun on energinen olo!

Syötyjä tänään:
Banaani (n. 100 kcal)
3 pientä coctailtikkua (ei hajuakaan paljonko niissä oli kaloreita, mutta sovitaan että alle 200, koska niissä oli kaikki muu kasviksia paitsi pari juustopalaa)
=300 kcal

Eipä mulla ihmeempiä, tänään juon vielä kupin teetä ja katsotaan sitten huomenna, onko paino laskenut.

Tavoitteena vlogi

Ihanaa, viimein loma on ohi ja laihdutus pääsee kunnolla alkuun! En malta odottaa. Huomenna päivitän tänne aloituspainon (joka on varmaan korkeampi kuin tuo 52,6 kiitos loman). Ajattelin laatia etukäteen ensi viikolle kalorirajat. Maanantaina 300 kaloria, joista noin puolet voisin syödä aamulla ja puolet illalla. Tiistaina 600 kaloria, koska joudun syömään päivällisen. Keskiviikkona ja torstaina ajattelin kokeilla pientä haastetta, kahden vuorokauden paastoa. Tällä hetkellä pisin paastoni on ollut 36h. Pidän paastolla sallittuna teetä, purkkaa ja vitamiinilisiä. Perjantaina taas 600.

Keksin loistavan motivaattorin laihdutukseen. Olen jo pitkään pyöritellyt mielessä ideaa vlogaamisesta, ja nyt päätin, että siitä tulee palkinto, motivaattori. Painotavoitteen lisäksi rinnastan siihen pari muutakin juttua joihin haluan saada vauhtia. Saan kokeilla vlogaamista kun:

-Painan alle 48kg
-Pystyn pitämään huoneen siistinä
-Teen rästihommat ja alan pysyä läksyjen tahdissa
-Karsin vaatekaapin ja alan suunnitella huoneen sisustusta
-En aloita uudelleen viiltelyä

Siinä on tekemistä, mutta ainakin tällä hetkellä olen niin innoissani vlogaamisesta, että oikein odotan huomista, että pääsen toteuttamaan tavoitteitani.

Sain tänään onneksi katkaistua jutteluahdistusputken. Puhuin ystävieni kanssa monta tuntia ja sain kerrottua jutteluahdistuksesta ja samalla se katosikin. Toivon ettei se enää palaa.