Joo niin. Paskoin hommat ja hävetti niin paljon, etten kehdannut postata.
Paasto ei sujunut ollenkaan. Paastosin joka toinen päivä ja ahmin joka toinen. Mun paino on noussut monta kiloa. Mun on nyt pakko lopettaa tää kierre. Edes lopettaa painon nouseminen. Yritän nyt vetää kevyttä 1000 kalorin dieettiä, etten enää sorru ahmimaan. Ei sillä laihdu, mutta ehkei lihokaan.
Oli penkkarit. En mennyt niihin.
Eilen oli abiristeily. Menin mun vanhan koulun kanssa. Olin yksin koko risteilyn ajan, join enemmän kuin koskaan. Hengailin enimmäkseen karaokebaarissa, koska siellä oli sopivan rauhallinen meno.
Kymmenen aikaan iski se, mitä olin odottanut. Karaokessa joku lauloi A:n biisin, ja mä aloin itkeä. Kaikkien vanhojen tuttujen näkeminen, se biisi, se miten mun olis pitänyt olla siellä A:n kanssa eikä yksin ja kaikki iloiset ihmiset porukoissa juhlimassa oli mulle liikaa. Onneksi oli pimeää ja kova meteli, joten sain itkeä rauhassa. Otin pari shottia ja kävin röökillä niin rauhoituin.
Alkoholi sai mut uskaltamaan nousemaan itsekin lavalle. Se voi kuulostaa pikkujutulta, mutta mulle se oli iso juttu. Rakastan laulamista ja karaokea, mutten ole ikinä laulanut julkisesti. Kaikki muut meni lavalle porukkoina laulamaan rempseitä biisejä ja niiden kaverit tanssi lavan edessä. Mä menin yksin, eikä kukaan ollut hurraamassa, mutta lauloin herkän biisin ja sain aplodit tuntemattomilta. Se tuntui hyvältä, uskalsin viimein tehdä jotain, mitä olen aina halunnut tehdä.
Menin nukkumaan joskus kuudelta, ja tänään piti nousta kahdeksalta, jotta ehti takaisin satamaan paluulautalle. Väsyttää, mutta vältin darran ottamalla etukäteen särkylääkettä.
Takaisin Suomessa, näin mun exän Helsingissä, niinkuin oltiin sovittu. P on jutellut mun kanssa joka päivä snäpissä sen jälkeen, kun se otti yhteyttä pari viikkoa sitten. Hengattiin kaupungilla ja mentiin sitten sen kämpälle. Tunsin kyllä jännitteen meidän välillä, mutta päätin jättää sen huomioimatta, koska en oikeasti vaan tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. P yritti selvästi jotain, se muisteli meidän hyviä aikoja ja sanoi, että sillä on ikävä mua. En vastannut.
Meidän juttu ei toiminut, koska me voitiin molemmat liian huonosti, että oltaisiin kestetty toisen tuska. Tilanne ei ole oikeastaan juurikaan muuttunut. En tiedä, kestäisikö se mua nytkään, tai mä sitä. Olin ystävällinen, selvittelin sen kanssa sen ongelmia ja kerroin jopa pintapuolin, mitä mulle on tapahtunut eron jälkeisinä kuukausina. Mutta en usko, että me toimittaisiin. Tai en tiedä. Juuri tällaista draamaa haluaisin vältellä. Miksi sen piti ottaa yhteyttä juuri kun mun elämä oli sopivan tyhjä ihmisistä?
Nyt istun junassa kotiin. Neljä tuntia mennyt, kaksi jäljellä. Olen kotona ehkä ennen kahta, ja huomenna on koulua. Univaje vaan jatkuu.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste p. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste p. Näytä kaikki tekstit
maanantai 17. helmikuuta 2020
lauantai 1. helmikuuta 2020
Poliisikuulustelu
Mä en yleensä nää unia ihmisistä. Kaikki hahmot mun unissa on jotain epämääräisiä, kasvottomia. Mutta viime yönä mun ex, P tuli mun uneen. Se vaan seisoi mun edessä. Hymyili.
Heräsin vasta kahdelta. Koko viime viikon nukuin joka yö alle neljä tuntia, joten mulla oli kai univelkoja. Avasin snapchatin, ja huomasin, että P oli laittanut mulle snäpin. Ei olla juteltu kuin pari kertaa eron jälkeen, joten se oli tosi outo sattuma. Se kysyi, miten mulla menee.
Vastasin, että olin juuri nähnyt sen unessa. Se vastasi, että niin hänkin. Tosi outoa. Juteltiin muutama tunti, se kertoi, että sillä oli mennyt poikki sen muijan kanssa ja ehdotti, että nähtäisi kun meen Helsinkiin abiristeilyn takia parin viikon päästä. Suostuin, mutta nyt en tiedä, onko se hyvä idea.
P on tosi ihana ihminen, mutta se on kaikkea muuta, kuin mitä mä nyt tarvitsen. Se on tosi sosiaalinen ja huolehtiva, se tykkää jutella koko ajan. Sen päästäminen takas mun elämään, edes kaveriksi sotkisi mun tunteita kuitenkin ihan liikaa. Mun on varmaan parempi ostaa bussiliput niin, etten ehdi nähdä sitä ja pahoitella sitten, ettei muita vuoroja mennyt.
Ja niin... Ootte varmaan jo kyllästyny siihen kuinka juoksentelen koko ajan tän jutun kanssa ympäriinsä, mutta niin oon mäkin. Mutta keskiviikkona olin kemian prelissä, kun poliisit soitti mulle. Nuorisokodin johtaja oli tehnyt tutkintapyynnön seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ja ne pyysi mut kuulusteluun.
Menin heti torstaina, että sain asian pois alta. Tällä kertaa se taisi olla oikeasti virallinen kuulustelu. Mun piti heti aluksi lukea ja allekirjoittaa viisi sivua kaiken maailman lakipykäliä. Kuulustelija kysyi, haluanko oikeusavustajan. Ei, en halua. Mitäs helvettiä.
Kerroin jälleen tarinan, ja se kirjoitti sen ylös. Kuulustelija oli mulle mukava, se sanoi, että se todella toivoo sen miehen joutuvan vastuuseen. Se kysyi vielä, vaadinko rangaistusta tai korvauksia, jos juttu menee käräjille. Säikähdin vähän, en mä tätä käräjille halua. Ensinnäkin tiedän, että häviäisin oikeudessa, koska tapahtunut ei varsinaisesti ollut rikos. Halusin vaan selvittää asian. Toiseksi, oikeudenkäynnit maksaa ja mulla ei ole rahaa. Ja kolmanneksi, mun pitäisi tavata se kasvotusten.
Selitin, etten vaadi mitään, haluan vaan varmistaa, että sen miehen käytökseen puututaan, ettei se tee jotain pahempaa jollekin toiselle nuorelle. Kuulustelija kirjasi vastaukset ylös, ja sanoi, että kuulisin päätöksestä muutaman viikon kuluttua.
Tää vääntö väsyttää mua. Samaan tapaan, kuin vuosi sitten jatkuva vääntö mun asunnosta. Mutta tää on pahempaa. Joudun koko ajan tasapainottelemaan kahden selkeän asian välissä, alueella, jota ei ole. Ei, rikosta ei ole tapahtunut, tiedän kyllä, enkä väitä, että olisi tapahtunut. Mutta ei, teidän täytyy silti ottaa tää vakavasti, tää ei ole ok, se hyödyntää herkimmillään olevia nuoria ja leikkii niiden tunteilla ja itsetunnolla. Miten hitossa ei ole olemassa välimuotoa rikoksen ja sen välillä, että kaikki on ok? Kai asiattomasta ja potentiaalisesti muita vaarantavasta käytöksestä noin vastuullisessa ammatissa pitäisi voida kertoa?
Tää saa mut niin väsyneeksi. Väsymys ja jatkuva pelko siitä, että mut ymmärretään väärin suuntaan tai toiseen, triggeröi mun itsetuhoisia ajatuksia. Yritän muistuttaa itseäni, etten ole satuttanut itseäni melkein kuuteen viikkoon. Mun täytyy ylläpitää sitä. On kaikin puolin hyvä, jos en satuta itseäni. Arvet parantuu vähitellen, ja jos vaikutan henkisesti vakaalta, poliisit, lääkärit, opettajat, sossut, kaikki joiden kanssa mä joudun vääntämään mistä asiasta nyt kenenkin kanssa, ottaisi mut ehkä vakavammin. Ja jostain syystä mulle tulee lapsellinen olo itseni satuttamisesta. Mulle on vuosia sanottu, että on tyhmää ja epäkypsää tehdä niin, ja vaikka mun mielestä se on viimeinen keino hallita ahdistusta tappamatta itseään, keino selviytyä, ne alkaa päästä mun päähän.
Heräsin vasta kahdelta. Koko viime viikon nukuin joka yö alle neljä tuntia, joten mulla oli kai univelkoja. Avasin snapchatin, ja huomasin, että P oli laittanut mulle snäpin. Ei olla juteltu kuin pari kertaa eron jälkeen, joten se oli tosi outo sattuma. Se kysyi, miten mulla menee.
Vastasin, että olin juuri nähnyt sen unessa. Se vastasi, että niin hänkin. Tosi outoa. Juteltiin muutama tunti, se kertoi, että sillä oli mennyt poikki sen muijan kanssa ja ehdotti, että nähtäisi kun meen Helsinkiin abiristeilyn takia parin viikon päästä. Suostuin, mutta nyt en tiedä, onko se hyvä idea.
P on tosi ihana ihminen, mutta se on kaikkea muuta, kuin mitä mä nyt tarvitsen. Se on tosi sosiaalinen ja huolehtiva, se tykkää jutella koko ajan. Sen päästäminen takas mun elämään, edes kaveriksi sotkisi mun tunteita kuitenkin ihan liikaa. Mun on varmaan parempi ostaa bussiliput niin, etten ehdi nähdä sitä ja pahoitella sitten, ettei muita vuoroja mennyt.
Ja niin... Ootte varmaan jo kyllästyny siihen kuinka juoksentelen koko ajan tän jutun kanssa ympäriinsä, mutta niin oon mäkin. Mutta keskiviikkona olin kemian prelissä, kun poliisit soitti mulle. Nuorisokodin johtaja oli tehnyt tutkintapyynnön seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ja ne pyysi mut kuulusteluun.
Menin heti torstaina, että sain asian pois alta. Tällä kertaa se taisi olla oikeasti virallinen kuulustelu. Mun piti heti aluksi lukea ja allekirjoittaa viisi sivua kaiken maailman lakipykäliä. Kuulustelija kysyi, haluanko oikeusavustajan. Ei, en halua. Mitäs helvettiä.
Kerroin jälleen tarinan, ja se kirjoitti sen ylös. Kuulustelija oli mulle mukava, se sanoi, että se todella toivoo sen miehen joutuvan vastuuseen. Se kysyi vielä, vaadinko rangaistusta tai korvauksia, jos juttu menee käräjille. Säikähdin vähän, en mä tätä käräjille halua. Ensinnäkin tiedän, että häviäisin oikeudessa, koska tapahtunut ei varsinaisesti ollut rikos. Halusin vaan selvittää asian. Toiseksi, oikeudenkäynnit maksaa ja mulla ei ole rahaa. Ja kolmanneksi, mun pitäisi tavata se kasvotusten.
Selitin, etten vaadi mitään, haluan vaan varmistaa, että sen miehen käytökseen puututaan, ettei se tee jotain pahempaa jollekin toiselle nuorelle. Kuulustelija kirjasi vastaukset ylös, ja sanoi, että kuulisin päätöksestä muutaman viikon kuluttua.
Tää vääntö väsyttää mua. Samaan tapaan, kuin vuosi sitten jatkuva vääntö mun asunnosta. Mutta tää on pahempaa. Joudun koko ajan tasapainottelemaan kahden selkeän asian välissä, alueella, jota ei ole. Ei, rikosta ei ole tapahtunut, tiedän kyllä, enkä väitä, että olisi tapahtunut. Mutta ei, teidän täytyy silti ottaa tää vakavasti, tää ei ole ok, se hyödyntää herkimmillään olevia nuoria ja leikkii niiden tunteilla ja itsetunnolla. Miten hitossa ei ole olemassa välimuotoa rikoksen ja sen välillä, että kaikki on ok? Kai asiattomasta ja potentiaalisesti muita vaarantavasta käytöksestä noin vastuullisessa ammatissa pitäisi voida kertoa?
Tää saa mut niin väsyneeksi. Väsymys ja jatkuva pelko siitä, että mut ymmärretään väärin suuntaan tai toiseen, triggeröi mun itsetuhoisia ajatuksia. Yritän muistuttaa itseäni, etten ole satuttanut itseäni melkein kuuteen viikkoon. Mun täytyy ylläpitää sitä. On kaikin puolin hyvä, jos en satuta itseäni. Arvet parantuu vähitellen, ja jos vaikutan henkisesti vakaalta, poliisit, lääkärit, opettajat, sossut, kaikki joiden kanssa mä joudun vääntämään mistä asiasta nyt kenenkin kanssa, ottaisi mut ehkä vakavammin. Ja jostain syystä mulle tulee lapsellinen olo itseni satuttamisesta. Mulle on vuosia sanottu, että on tyhmää ja epäkypsää tehdä niin, ja vaikka mun mielestä se on viimeinen keino hallita ahdistusta tappamatta itseään, keino selviytyä, ne alkaa päästä mun päähän.
perjantai 21. kesäkuuta 2019
päivä 25
Sain kuin sainkin lomaa, jopa kaksi yötä. Nyt tosin en enää tiedä, oliko se sittenkään hyvä asia.
Kun suljetulta pääsee lomille, pitää tehdä lomasopimus. Mun lomasopimuksessa oli tosi ärsyttävä sääntö: mun pitäisi viettää koko loma mun äidin kanssa. Onneksi oon hyvä manipuloimaan sitä, ja vaikka allekirjoitettiinkin lomasoppari, meillä on meidän omat säännöt. Saan käydä ulkona kavereiden kanssa, kunhan vastaan heti puhelimeen, en juo tai tee mitään itsetuhoista.
Pääsin lomalle eilen, torstaina. Mun äiti haki mut kolmen maissa. Menin illaksi tapaamaan mun A:ta ja kävin mun kämpässä hakemassa tavaroita ja kuukauden postit ja vähän siivoilin.
Tänään lähinnä vaan makoilin sängyssä, kunnes illalla menin mun veljen kanssa kaupungille ja uimaan. Heitin talviturkin vasta nyt, koska suljetulla ei paljon uiskennella.
Päällisin puolin kuulostaa hyvältä, mikä meni pieleen?
Ajatuksen tasolla kaikki meni juuri niin kuin olin pelännytkin. Suljetulla sai rauhassa vihata suljettua ja syyttää sitä elämänhalun puutteesta. Mutta lomalla sain maistaa tavallista elämää ja tajuta, että se tuntui yhtä tyhjältä kuin suljettukin. Ehkä jopa pahemmalta.
Kun pääsee ulos kuplasta, ja saakin muistutuksen siitä, etteivät ongelmat ratkeakaan sillä, kaikki epätoivo palaa. Piilotin jo tavaroihini muutaman terän salakuljetettavaksi osastolle pahan päivän varalle.
Ja nyt, juuri kun asumiskuviot oltiin saatu ratkaistua kaikille sopivalla tavalla, siihenkin tuli muutos. Suunnitelma oli, että saan jäädä kotikaupunkiini asumaan kunhan muutan tukiasuntoon. Sosiaalityöntekijöitä ei kuitenkaan ilmeisesti aiemmin ollut huvittanut ilmoittaa, että tukiasunnoissa on lain määrittämä tiukka k-18 raja.
Suunnitelmat uusiksi. Olen jälleen tilanteessa, jossa en tiedä edes missä kaupungissa asun kuukauden päästä. Saati millaisessa asunnossa ja kenen kanssa. Ahdistaa.
Ja erottiin eilen mun poikaystävän kanssa. Oltiin yhdessä paria päivää vaille vuosi. Mutta se ei ole toiminut kuukausiin. En tiedä, saako masennus mut tunteettomaksi, vai oonko mä vaan kylmä ihminen, mutta ero ei tunnu missään. Sen vuoksi en ole itkenyt kyyneltäkään, enkä myöskään ole missään coping-vaiheessa. Olen päässyt siitä jo yli. Pääsin siitä yli jo eropuhelun aikana.
Tiivistettynä, loma on ollut päällisin puolin hyvä, mutta mun pää ei kestä tätä. Ja olen tunnekylmä hirviö. Mutta ainakin nukuin viime yön hyvin, ekaa kertaa melkein kuukauteen.
Kun suljetulta pääsee lomille, pitää tehdä lomasopimus. Mun lomasopimuksessa oli tosi ärsyttävä sääntö: mun pitäisi viettää koko loma mun äidin kanssa. Onneksi oon hyvä manipuloimaan sitä, ja vaikka allekirjoitettiinkin lomasoppari, meillä on meidän omat säännöt. Saan käydä ulkona kavereiden kanssa, kunhan vastaan heti puhelimeen, en juo tai tee mitään itsetuhoista.
Pääsin lomalle eilen, torstaina. Mun äiti haki mut kolmen maissa. Menin illaksi tapaamaan mun A:ta ja kävin mun kämpässä hakemassa tavaroita ja kuukauden postit ja vähän siivoilin.
Tänään lähinnä vaan makoilin sängyssä, kunnes illalla menin mun veljen kanssa kaupungille ja uimaan. Heitin talviturkin vasta nyt, koska suljetulla ei paljon uiskennella.
Päällisin puolin kuulostaa hyvältä, mikä meni pieleen?
Ajatuksen tasolla kaikki meni juuri niin kuin olin pelännytkin. Suljetulla sai rauhassa vihata suljettua ja syyttää sitä elämänhalun puutteesta. Mutta lomalla sain maistaa tavallista elämää ja tajuta, että se tuntui yhtä tyhjältä kuin suljettukin. Ehkä jopa pahemmalta.
Kun pääsee ulos kuplasta, ja saakin muistutuksen siitä, etteivät ongelmat ratkeakaan sillä, kaikki epätoivo palaa. Piilotin jo tavaroihini muutaman terän salakuljetettavaksi osastolle pahan päivän varalle.
Ja nyt, juuri kun asumiskuviot oltiin saatu ratkaistua kaikille sopivalla tavalla, siihenkin tuli muutos. Suunnitelma oli, että saan jäädä kotikaupunkiini asumaan kunhan muutan tukiasuntoon. Sosiaalityöntekijöitä ei kuitenkaan ilmeisesti aiemmin ollut huvittanut ilmoittaa, että tukiasunnoissa on lain määrittämä tiukka k-18 raja.
Suunnitelmat uusiksi. Olen jälleen tilanteessa, jossa en tiedä edes missä kaupungissa asun kuukauden päästä. Saati millaisessa asunnossa ja kenen kanssa. Ahdistaa.
Ja erottiin eilen mun poikaystävän kanssa. Oltiin yhdessä paria päivää vaille vuosi. Mutta se ei ole toiminut kuukausiin. En tiedä, saako masennus mut tunteettomaksi, vai oonko mä vaan kylmä ihminen, mutta ero ei tunnu missään. Sen vuoksi en ole itkenyt kyyneltäkään, enkä myöskään ole missään coping-vaiheessa. Olen päässyt siitä jo yli. Pääsin siitä yli jo eropuhelun aikana.
Tiivistettynä, loma on ollut päällisin puolin hyvä, mutta mun pää ei kestä tätä. Ja olen tunnekylmä hirviö. Mutta ainakin nukuin viime yön hyvin, ekaa kertaa melkein kuukauteen.
lauantai 5. tammikuuta 2019
Keinottelua
Joudun tällä hetkellä valehtelemaan kaikesta kaikille ja se uuvuttaa. Yritän esittää seuraavani edes jotenkin kalorimääräyksiä, ja samalla yritän laihta yhä lisää.
Tänään aamulla riitelin äidin kanssa varmaan puoli tuntia puolikkaasta ruisleivästä. Suostuin juomaan aamiaiseksi lasin mehua ja syömään puolikkaan ruisleivän ilman päällisiä, mutten toista puolta, jolla oli voita ja juustoa. Äiti uhkasi, ettei lataa bussikorttiani, ellen syö leipää. Totesin vain huvittuneena, että sitten kävelen kaupungille. Minulta on kielletty ylimääräinen liikunta, joten touche, äiti.
Lopulta riita päättyi, kun tungin koko leivänpuolikkaan suuhuni kerralla ja kävelin huoneeseeni sylkemään sen pois. En tosin usko, että äiti luuli minun syöneen leivän. Haha.
Vietin suurimman osan päivästä P:n kanssa kaupungilla. Meillä oli pitkästä aikaa tosi kivaa. P yrittää parhaansa mukaan ymmärtää mua, ja tällä kertaa se oikeasti onnistui siinä. Jouduin tosin käymään sen kanssa hampurilaisilla, jotta saisin äidille kuvan, että söin jotain. Valitsin kana-aterian zero kolalla. Työnsin ranskikset kassiin ja oksensin pikaruokalan vessassa hampurilaisen, mutta pelkään silti painon nousevan.
Kalorit:
- 20 kcal puolikas ruisleipä
- 113 kcal lasillinen mehua
- 434 kcal hampurilainen
Yhteensä 563 kaloria.
Ei ihan kammottavasti liikaa, mutta yli viidensadan, mikä on mun tavoite, varsinkin nyt kun oon niin lähellä, mutta koko ajan niin vaarassa joutua osastolle.
Olen nyt seuraavaksi menossa salaa hetkeksi salille, yritän polttaa ainakin 200 kcal, haluan tiputtaa maanantaiksi alle 48 kiloon.
Tänään aamulla riitelin äidin kanssa varmaan puoli tuntia puolikkaasta ruisleivästä. Suostuin juomaan aamiaiseksi lasin mehua ja syömään puolikkaan ruisleivän ilman päällisiä, mutten toista puolta, jolla oli voita ja juustoa. Äiti uhkasi, ettei lataa bussikorttiani, ellen syö leipää. Totesin vain huvittuneena, että sitten kävelen kaupungille. Minulta on kielletty ylimääräinen liikunta, joten touche, äiti.
Lopulta riita päättyi, kun tungin koko leivänpuolikkaan suuhuni kerralla ja kävelin huoneeseeni sylkemään sen pois. En tosin usko, että äiti luuli minun syöneen leivän. Haha.
Vietin suurimman osan päivästä P:n kanssa kaupungilla. Meillä oli pitkästä aikaa tosi kivaa. P yrittää parhaansa mukaan ymmärtää mua, ja tällä kertaa se oikeasti onnistui siinä. Jouduin tosin käymään sen kanssa hampurilaisilla, jotta saisin äidille kuvan, että söin jotain. Valitsin kana-aterian zero kolalla. Työnsin ranskikset kassiin ja oksensin pikaruokalan vessassa hampurilaisen, mutta pelkään silti painon nousevan.
Kalorit:
- 20 kcal puolikas ruisleipä
- 113 kcal lasillinen mehua
- 434 kcal hampurilainen
Yhteensä 563 kaloria.
Ei ihan kammottavasti liikaa, mutta yli viidensadan, mikä on mun tavoite, varsinkin nyt kun oon niin lähellä, mutta koko ajan niin vaarassa joutua osastolle.
Olen nyt seuraavaksi menossa salaa hetkeksi salille, yritän polttaa ainakin 200 kcal, haluan tiputtaa maanantaiksi alle 48 kiloon.
lauantai 29. joulukuuta 2018
Erillään tästä maailmasta
Alan taas tuntea oloni yksinäiseksi. Se tulee yleensä aaltoina, toisinaan tunne on taustalla, välillä voimistuu. Nyt se on taas pinnassa, ollut hieman yli kuukauden. Ainoa kaverini lukiossa on ollu mulle vihainen nyt sen noin kuukauden, enkä tiedä miksi. Olen kysynyt useamman kerran syytä. Pyytänyt anteeksi ja antanut joululahjan. Ehkei mitään syytä ole. Ehkä hän ei vain enää jaksa minua. Sitten oli ne epäonnistuneet bileet. Ja nyt on tullut uudenlainen tunne. En jaksa ihmisiä. En jaksa puhua P:n kanssa. Enkä viestitellä parhaiden ystävieni kanssa. Osittain se kai johtuu siitä, että he eivät tajua. Elämme niin eri maailmoissa. Osittain en vain jaksa. Ote ihmisistä lipsuu.
Olen aina halunnut parhaan kaverin tai tiiviin kaveriporukan, joka kävisi samaa koulua. Kuulostaa varmaan lapselliselta. Mutta se on mun suurin haave, eikä se ole koskaan toteutunut. Haluaisin kaverin, jonka kanssa voisi puhua kaikesta, jonka kanssa voisi käydä kaupungilla ja tehdä tyhmiä juttuja. Jonka luona voisi olla yötä arkisinkin.
Okei, mulla on poikaystävä. Mutta jotenkin vaan kaipaisin läheistä ystävää.
Mun kännykkä on lentotilassa, koska P ei lakkaa soittamasta mulle. En vaan jaksa vastata. Tiedän, että se on huolissaan, mutta mä en halua puhua siitä.
Okei, jotain positiivistakin, mennään siihen osioon. Oon ollut tosi motivoitunut laihtumisesta, ja tuloksiakin on hieman ilmaantunut. Kalorit pysyy noin 600 kieppeillä ja paino on laskenut. Tänään tosin juuri ahmin neljä suklaakonvehtia ja oksensin... Pitäisi lopettaa tuo tapa ennen kuin siitä tulee tapa.
Päivän kalorit:
150kcal lasillinen glögiä
180kcal puolikas juotava jugurtti
400kcal neljä suklaakonvehtia
=730kcal
Paino oli tänään aamulla 49,4kg. Pelkään tosin, että se nousee huomiseksi suklaiden takia...
Ajattelin tänään muuten ensimmäistä kertaa piiiiitkään aikaan vakavissani viiltelyn lopettamista. Tosin jo paria tuntia myöhemmin olin piilottamassa mattoveistä juurikin sitä tarkoitusta varten, jos haluaisin viillellä. Samalla ajatus kaikui päässäni: Sinunhan piti lopettaa viiltely? Joo, niin piti. Lopetinkin. Mutta jos nyt kuitenkin piilotan tämän, ihan vain varmuuden vuoksi?
keskiviikko 26. joulukuuta 2018
Joulu lihottaa (mikä yllätys)
Hyvää joulua vaan.
Oon tällä hetkellä kipeenä kotona, mikä on ärsyttävää koska haluaisin mennä luistelemaan tai salille. Joka paikka on vaan niin heikkona että hyvä kun jaksan kännykkää pidellä.
Paino nousi jouluna, yllätys yllätys! Sallin itselleni "normaalin" syömisen kahdeksi päiväksi ja paino ampaisi 50,6 kiloon. Ahdistaa niin paljon. Haluan vain olla kevyt. Onneksi nyt kipeänä ei tee mieli mitään, enkä olekaan syönyt vielä mitään. Join lasillisen kuumaa mehua, siitä tuli kai joku 100kcal? Haluaisin vain aloittaa uuden vuoden alle 50 kiloisena.
Noh, olen tässä joulukuussa aloittanut käyttämään Yaziota. Se on ilmainen laihdutussovellus ja tykkään tosi paljon siitä, miten se näyttää painon käyränä. Asetin kaloritavoitteeksi 600kcal. Olen enimmäkseen pysynyt siinä, mutta toisaalta en merkkaa syömisiä lähes ikinä huonompina päivinä. Kun syön paljon, en jaksa alkaa arvioimaan kaikkea.
Mua ärsyttää aika paljon atm mun poikaystävän (okei en jaksa kirjottaa noin pitkää sanaa, nimetään se vaikka kirjaimella P) kommentit laihduttamisesta. Se ajattelee kaiken liian loogisesti. Se yrittää rauhoitella jos vaikka syön suklaalevyn, "Se painoi 200g, et voi mitenkään lihoa sen enempää". Ei, se ei toimi noin. Jos syön 200g salaattia, en mitenkään voi lihoa. 200g suklaata taas on 1000kcal, joten siinä paukkuu kalorirajat. Eikä edes kalorit korreloi suoraan painon kanssa. Vituttaa, kaikki olisi helpompaa jos tietäisi tasan tarkkaan mistä laihtuu ja miten paljon.
Oon tällä hetkellä kipeenä kotona, mikä on ärsyttävää koska haluaisin mennä luistelemaan tai salille. Joka paikka on vaan niin heikkona että hyvä kun jaksan kännykkää pidellä.
Paino nousi jouluna, yllätys yllätys! Sallin itselleni "normaalin" syömisen kahdeksi päiväksi ja paino ampaisi 50,6 kiloon. Ahdistaa niin paljon. Haluan vain olla kevyt. Onneksi nyt kipeänä ei tee mieli mitään, enkä olekaan syönyt vielä mitään. Join lasillisen kuumaa mehua, siitä tuli kai joku 100kcal? Haluaisin vain aloittaa uuden vuoden alle 50 kiloisena.
Noh, olen tässä joulukuussa aloittanut käyttämään Yaziota. Se on ilmainen laihdutussovellus ja tykkään tosi paljon siitä, miten se näyttää painon käyränä. Asetin kaloritavoitteeksi 600kcal. Olen enimmäkseen pysynyt siinä, mutta toisaalta en merkkaa syömisiä lähes ikinä huonompina päivinä. Kun syön paljon, en jaksa alkaa arvioimaan kaikkea.
Mua ärsyttää aika paljon atm mun poikaystävän (okei en jaksa kirjottaa noin pitkää sanaa, nimetään se vaikka kirjaimella P) kommentit laihduttamisesta. Se ajattelee kaiken liian loogisesti. Se yrittää rauhoitella jos vaikka syön suklaalevyn, "Se painoi 200g, et voi mitenkään lihoa sen enempää". Ei, se ei toimi noin. Jos syön 200g salaattia, en mitenkään voi lihoa. 200g suklaata taas on 1000kcal, joten siinä paukkuu kalorirajat. Eikä edes kalorit korreloi suoraan painon kanssa. Vituttaa, kaikki olisi helpompaa jos tietäisi tasan tarkkaan mistä laihtuu ja miten paljon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)