Muutokset

 Moi, katosinkin näköjään taas aika pitkäksi aikaa... Maaliskuussa oli kirjoitukset joiden takia oikeastaan lopetin somejen käytön ja viestittelyn kaikkien paitsi ihan lähimpien ihmisten kanssa. Ja sitten kun kirjoitukset loppui, en jostain syystä enää pystynytkään palaamaan niihin puuhiin.

Kirjoitukset. Se oli kyllä taas niin helvetillistä aikaa, olin kuukauden karanteenissa kun sitä edellytettiin kirjoittajilta. En nähnyt edes perhettä, poikaystävä kävi mulle kaupassa. Monet illat vaan istuin pöydän ääressä ja itkin kirjojen päällä, kun en olisi jaksanut. Ja sitten ne oli ohi.

Huhtikuussa stressi ei kuitenkaan vielä ollut ohi. Multa puuttui kaksi kurssia lukion oppimäärästä ja väänsin niitä pitkään. Myös töitä alkoi tulla joka puolelta ja ennenkuin huomasinkaan, kävin jo kolmena päivänä viikossa töissä. Hommat on siis vain noin 3-4h kerrallaan, mutta mulle se oli tosi kuluttavaa, ja on yhä, töiden suhteen tilanne on sama. Mulle tarjotaan jatkuvasti uusia työmahdollisuuksia ja vaisuista torjumisyrityksistäni huolimatta päädyn aina ottamaan ne vastaan. Useimmat ovat kyllä kiinnostavia, mutta kolmen tunnin työpäivä saa mut niin väsyneeksi, että menen suoraan nukkumaan ja itken ja nukun seuraavat 14h.

Sitten muutin. Kyllästyin solukämppään ja hankin yksiön. Tää on todella tilava, muistuttaa enemmän kaksiota kuin yksiötä, mutta kaupungin huonoimmalla alueella. Välillä öisin pelottaa rapusta kuuluvat tappelun äänet ja pihalla norkoilee hämärää porukkaa. Muuttokin oli raskas, hoidin yksin kaiken muun paitsi huonekalut.

Ja tietty koulun loppuminen ja muutto edellyttivät kaiken maailman kelalappujen täyttelyä ja muuta paperityötä. Kelaan, sossuun, vuokranantajalle, muuttofirmaan, töihin ja vaikka mihin sai soitella joka päivä ja jo nekin tuntui tosi raskailta asioilta.

Huhtikuukin oli siis vielä tosi raskasta. Pääsin lääkäriin ja sain saikkua, ei sentään tarvitse alkaa hakea oikeita töitä vielä. Jos 3x3h viikossa on näin raskasta, 5x8h olisi mahdotonta.

Mutta sitten toukokuu. Se on mulle pahin kuukausi joka vuosi, sama kaava vaan toistuu. Kaikki ihmiset alkaa sanoa, että on se kiva kun valon määrä lisääntyy, varmaan sinäkin sitten piristyt. Nyökkäilen vaan, vaikka mulla se on just toisinpäin. On mulla kaamosmasennuskin, mutta huhti-kesäkuu on pahin.

Kun muutto ja koulu ei enää pidä kiireisenä, alkoi tän kevään romahdus. Ja sitten tuli yo-arvosanat, mikä sitten triggeröikin ekan "episodin". Itkin kaksi päivää putkeen. Oon aina perustanu mun identiteetin sille että oon hyvä koulussa. Nyt kun koulu on loppunut, eikä se edes mennyt niin hyvin, mulla ei oo mitään aavistusta kuka mä oon.

Kaikilla mun ympärillä on joku "juttu" tai jopa useampi. Joku taito tai kiinnostuksen kohde, joka antaa tarkoituksen myös koulun ulkopuolella. Mun veli osaa piirtää tosi hyvin ja opiskelee intohimoisesti kieliä, tuntikausia vapaa-ajallaan. Mun poikaystävä on upein pianisti jonka tiedän, säveltää musiikkia, puhuu sujuvaa japania, on urheilullinen ja osaa piirtää. Mun työkavereillakin on kaikilla jotain, yksi soittaa pianoa, toinen leipoo ja urheilee. Yhtäkkiä tuntuu, ettei mulla oo mitään. En oo missään kovin hyvä, eikä mua toisaalta myöskään kiinnosta mikään sen vertaa, että jaksaisin yrittää tulla paremmaksi.

Mä käytän mun päivät katsoen netflixiä ja pelaten tietokoneella. Eli vaan kulutan aikaa. Tuntuu, ettei musta oo mihinkään. Eikä mun olemassaololla oo pointtia. En oo mitenkään kovin tärkeä muille ihmisille. Että se on mun tän toukokuun romahduksen linja: en osaa tai halua tehdä mitään eikä missään ole siis pointtia.

Ollaan myös jonkun verran riidelty poikaystävän kanssa. Aiemmin riidat on liittynyt aina siihen, että teen jotain väärin. Oon ilkeä, passiivis-aggressiivinen, ärsytän jollain tavalla. Viimeisin riita oli juuri sinä päivänä, kun arvosanat tuli. Olin poikaystävän luona ja menin autoon itkemään. Teen niin aina jos haluan kunnolla itkeä, koska en halua itkeä muiden nähden ääneen. Kun palasin, poikaystävä aloitti riidan. Hän sanoi, että suhde tuntuu yksipuoliselta. Kun me puhutaan aina hänen ongelmistaan, eikä ikinä mun. Mä en näytä tunteitani, vaan alan hymyillä, jos huomaan, että hän katsoo. Suostun aina kaikkeen ja teen kompromissin joka asiassa. Eli yritän liikaa olla "täydellinen tyttöystävä". Hieman mua kyllä huvittaa riidan pointti, luulisi ettei moni ärsyyntyisi tuosta. Mä esitän iloista, koska kaikki ihmiset, joita oon menettäny, oon menettäny masennuksen takia. Mä en puhu ongelmistani, joska hän ei koskaan kysy. Mä teen kaiken mitä pyydetään, koska en halua menettää häntä.

Mun on vaikeaa ymmärrää tällä kertaa, mitä voin tehdä toisin. Jokaisessa aiemmassa riidassa oon muuttanu jotain. Oon yrittäny olla hauskempi, välittää huonoinakin päivinä viesteissä tunteita, jättää piikikkään huumorin, muuttaa ärsyttäviä tapoja. Mutta en mä nyt vaan voi lopettaa yrittämästä.

Kyllä meillä menee siis enimmäkseen hyvin. Mua ei häiritse meidän suhteessa mikään muu, kuin ne riitelyn hetket, kun riidan aihe on aina minä, ja tuntuu välillä, ettei hän hyväksy minua tällaisena. Mutta se voi olla vaan mun päässä.

Edessä on nyt päiviä, joiden kai pitäisi olla jännittäviä, mutta mä en oikein odota mitään niistä. Mennään viikonloppuna perheen kanssa katsomaan Banksyn näyttelyä. Joku päivä mennään piknikille ja porukat tapaa vihdoin mun poikaystävän. Joku päivä tulee tulokset opiskelupaikasta. Sunnuntaina lähden työmatkalle Poriin yön yli. Ensi viikolla on työporukan järjestämät valmistujaiset mulle ja kahdelle muulle ja lauantaina tietenkin lakitus. Jotenkin mikään ei vaan kuulosta kovin kivalta. Reissaaminen, ihmiset, se kuulostaa vaan raskaalta. Ja juhlat taas, en mä haluaisi juhlia, haluaisin vajota maan rakoon, kukaan ei saa nähdä mua, kukaan ei saa kysyä, miten meni kokeet, eikä kukaan ainakaan saa yrittää juhlistaa sitä. En halua huomiota yhtään juuri nyt.

Muutoksia. Ne kai on se mikä tuntuu pahalta pohjimmillaan. Koulu loppui, muutin, poikaystävä haki kouluun, alkaa välivuosi, isä on avioeron keskellä, joskus pitää harkita töitäkin, raha-asiat on vähän huonolla tolalla. Kaikki muuttuu, ja musta vaan tuntuu etten pysty enää mukautumaan. Jos jotain vielä tapahtuu niin jään vaan tänne mun yksiöön, lukittaudun olohuoneen lattialle kuuntelemaan rikospodcasteja. Oon joutunut tekemään liikaa, olemaan vahva kun ei riitä voimat. Nyt haluan vaan jäädä kotiin, ikuisesti.

Ulosajo

Tuntuu, että kaikki luisuu taas irti kontrollista. Tiedän kyllä aiheuttajan, stressi kirjoituksista. Silti aina ärsyttää, että mielenterveys sanoo sopimuksensa irti aina tärkeiden kirjoitusten alla.

V oli vähän allapäin viime kuussa. Siitä tuntui, että elämä on tylsää, minkä olen huomannut olevan yleinen koronatilanteen oire nuorilla. Halusin piristää sitä ja suunnittelin meille reissun Rovaniemelle.

Pari viikkoa sitten lähdettiin. Rovaniemellä oli varattu mökki viideksi yöksi ja mä olin suunnitellut paljon tekemistä. 

Olin ratissa jossain ennen Oulua. Tie oli liukas ja alkoi hämärtyä. Satasen rajoitus, edessä ajoi aura-auro ehkä neljääkymppiä. Näin monen auton ohittavan auran. Tie oli leveä eikä vastaan tullut ketään. En ohita lähes koskaan sillä pelkään sitä, mutta neljääkymppiä satasen alueella ei huvittanut ajaa. Vaihdoin kaistaa ja totesin V:lle, että en tykkää ohittamisesta ja mua pelottaa. Painoin kaasua, että pääsisin ohi ennen kuin vastaan tulisi joku. Olin palaamassa omalle kaistalle, kun keskivalli olikin liukas.

Auto lähti vetämään siksakkia ja lopulta alkoi pyöriä ympäri jäisellä tiellä. Se oli yhtä aikaa silmänräpäys ja ikuisuus. Lopulta kaikki kävi nopeasti, vaikka ehdin oikeastaan ajatella paljonkin. En nähnyt muuta liikennettä koska pyörimme, mutta tiesin ainakin takana olevan aura-auton. Vaikutti vaaralliselta jäädä siihen, ja jotenkin puolitietoisesti päätin, että on turvallisempaa ajaa pellolle kuin mahdollisesti törmätä autoihin.

Rationaalisen ajattelun rinnalla oli toinen polku. Mitä tässä käy? Eikai tää näin pääty? Mitä jos V:tä sattuu? Mä oon aina pelänny ajavani kolarin vielä joku päivä.

Sitten auto oli pellossa. Perä edellä, vastaantulevien kaistan yli. Katsoin V:tä ja kysyin onko se kunnossa. Se vastasi joo ja näyttikin ihan ehjältä. Muakaan ei ollut sattunut. Pellolla oli metri lunta, eikä auto ollut osunut mihinkään.

En tiennyt mihin hittoon soittaa. Mitään ei ollut tapahtunut, mutta auto oli syvällä hangessa, eikä sitä voisi ajaa sieltä pois. V ehdotti, että soittaisin poliisille, mutten nopealla etsinnällä löytänyt poliisin numeroa (onko sellaista edes olemassa?). Soitin hätäpuhelun, kun en muutakaan keksinyt, mihin ei-vakavat onnettomuudet raportoidaan?

Nousin autosta ja hain takakontista lapion. Täytyi lapioida jonkun verran, ennenkuin V pääsi ulos kenollaan olevasta autosta. Palokunta, poliisi ja ambulanssi saapuivat paikalle. Palokunta veti auton penkasta, poliisi puhallutti mut ja antoi sakot liikenteen vaarantamisesta, ensihoitajat tekivät tarkastukset mulle ja V:lle. Kummallakaan ei ollut naarmun naarmua, eikä edes oltu shokissa. Päästiin jatkamaan matkaa mukana vain suositus pysähtyä syömään alhaisen verensokerin takia.

Mulla on joku kompleksi esittää vahvaa. Mä olin se, joka jatkoi ajoa, sanoin ettei haittaa yhtään. Loppumatka oli oikeasti todella raskas. Mua ahdisti niin paljon, että kädet puutui ratin puristamisesta tunnottomiksi ja itkin puolet ajasta äänettömästi. 

Rovaniemellä oli hauskaa. Käytiin kävelyillä vaaroilla, syömässä ravintoloissa, laskettelemassa, tiedekeskuksessa, kokeilemassa avantouintia ja kylpylässä. Illat vietettiin tilavassa mökissä, saunottiin, juotiin drinkkejä ja katsoin kun V soitti kitaraa. Oli mulla siis hauskaa, mutta oikeastaan se oli vika ilta Rovaniemellä, kun tää kausi alkoi.

En ole viettänyt kenenkään kanssa varmaan koskaan aikaa noin pitkään kahdestaan. V ei ollut se, joka mua alkoi ärsyttää vaan minä. En kestänyt itseäni, jokainen asia mitä sanoin tai tein, alkoi ärsyttää mua. Viimeisenä iltana en puhunut melkein ollenkaan, koska kaikki mitä sanoin, oli musta tyhmää.

Kotiinpaluuta seuraavat päivät ja viikot tilanne on vaan pahentunut. Itken taas joka päivä, kirjoitan pitkää listaa asioista, jotka mua ahdistaa ja toista mun vioista. Siitä on aikaa kun mulla viimeksi on ollut näin vahvaa vihaa itseä kohtaan, niin pitkään ulkoiset vastoinkäymiset on vienyt kaiken huomion.

Opiskelen kaiken ajan minkä pystyn. Se on aivan liian vähän siihen verrattuna, mitä pitäisi, mutta aivan liikaa siihen mitä kestäisin. Välillä itken silkkaa uupumusta ja riittämättömyyttä koulun suhteen. Välillä itken painon tai syömisten takia. Välillä siksi, että mua pelottaa mun läheisten puolesta, isä juo taas paljon ja moni on pahasti masentunut. Välillä itken, kun tuntuu etten ole hyvä missään mistä välitän, enkä osaa tehdä mitää oikein (edes noudattaa lakia ilmeisesti). Työt on raskaita ja mua ahdistaa. Rahat on loppu kun oon ahminut ne kaikki. Sosiaalinen energia ei tunnu palautuvan lainkaan, en vastaa viesteihin enää lähes kellekään. Tänä vuonna olen ollut varmaan alle kymmenellä oppitunnilla.

Ja joo, on mua ennenkin ahdistanut, mutta tää on eka kerta, kun uusien lääkkeiden jälkeen mulle tulee oikeasti syviä ajatuksia. Tuntuu, etten jaksa enää ollenkaan, katkean kohta. Ajatus jatko-opinnoista tai töistä ei houkuttele ollenkaan. Kaikki mitä haluaisin olisi nukkua. Tiedän, että varmaan kun kirjoitukset on ohi, nään taas tulevaisuuden, mutta on vaikeaa löytää opiskelumotivaatiota kun kyseenalaistaa koko elämisen idean.

Viime päivinä pari viikkoa kytenyt teema nousi esiin. Ulosajossa ei tapahtunut mitään, mutta olisi voinut. Se oli täysin mun vika koko tilanne. Mitä, jos olisin aiheuttanut V:n loukkaantumisen tai kuoleman? Syyllisyys on alkanut painaa paljon, oli vain hyvää tuuria ettei mitään käynyt, ei mun toiminnan seuraus. En tiedä, ymmärrättekö, miksi tää painaa mua, vaikka mitään ei tapahtunut. Tää on kuitenkin mulle enemmän kuin jossittelua, toinen vaihtoehto kun olisi yhtä hyvin voinut tapahtua. En halua enää ajaa autoa niin, että kyydissä on joku. En voi enää vaarantaa muita ihmisiä.

Lopuksi, musta tuntuu että kirjoitan liian pitkiä tekstejä. Pääsyy tekstien venymiselle on kun jostain syystä tykkään tehdä tarkkaa, vähän kaunokirjallisen tyyppistä tapahtumakuvausta. En tiedä kyllästyttääkö se teitä mutta en oo tosiaan päässyt kuukausiin puhumaan mun hoitokontaktille niin mm. oikeudenkäynnin ja tän ulosajon oon käsitelly oikeestaan vain täällä. Mulla kesti kauan saada aikaan kirjotettua tää, ei mun energiat meinannu riittää tähänkään. 

Asennemusaa

Mä tulin siihen tulokseen, että mun on aika yrittää tietoisesti muutta mun asennetta. En pääse mihinkään sillä, että haluan koko ajan viiltää tai oksentaa. Kumpikaan ei oikeasti hyödytä mitään.

Kuuntelen yleensä aika sekalaista musiikkia, metallia, punkkia, poppia, rockia, rappia, iskelmää... Yhdistävänä tekijänä on vain se, että samaistun kappaleisiin. Eli ne on yleensä aika masentunutta tai ainakin surumielistä musaa. Keräsin itselleni tsemppimusalistan, jonka tahtiin olisi ehkä kivempi kävellä ja opiskella. Itsetunnon nostaminen olisi ehkä parempi kuin lyttääminen.

Muutenkin kun tykkään pukeutua ja meikata huolella, niin että mun vaatteet antaa mulle voimaa kävellä leuka ylhäällä ja selkä suorana vaikka missä myrskyissä. Nyt mun musiikkikin ehkä sopii yhteen sen kanssa.

Tässä on muutama biisi siltä listalta, jos joku etsii tsemppimusaa ♡ (joo nää on tosi vanhoja mutta mun oli vaikeeta löytää positiivista musaa)
- Bohnes: Middle Finger
- Ariana Grande: Break Free
- Kelly Clarkson: Stronger
- Sia: Unstoppable
- Demi Lovato: Confident
- MARINA: Primadonna
- Hailee Steinfeld: Love Myself
- Dua Lipa: New Rules
- Anna Naklab: Supergirl
- Imagine Dragons: Whatever It Takes

En oo juossut yli vuoteen kunnolla, mutta menin toissapäivänä lenkille. Oletin, että se olisi ollut helvettiä, kun mun kunto on nykyään niin paska ja tupakoin, mutta juoksin 5km, enkä edes hengästynyt. Se tuntui hyvältä. Menen ehkä viikonloppuna uudelleen.

Menin tänään taas siihen ihme ryhmään. Se oli taas huono idea, tietenkin. Olin syönyt pohjalle päivän 300 kaloria, mutta - mikä todennäköisyys - siellä oli tarjolla juuri sitä toffeeta, jota olen kuolannut viimeiset kaksi viikkoa. Tietysti sorruin. Nyt vituttaa niin paljon.

Viikon päästä on viimeinen ryhmänohjaus, vika kerta kun nään mun ryhmänohjaajan, joka on viime kuukaudet ollut huolissaan musta. Tuntuu hyvältä päästä siitä eroon, mutten kehtaa mennä sinne tämän painoisena. Jostain syystä haluan näyttää sille, että mun paino jatkaa laskua. Se näki mut ekaa kertaa yli 60-kiloisena, joten olen laihtunut sen silmien edessä melkein 10 kiloa. Mutta haluan olla mahdollisimman lähellä viittäkymppiä kun nään sen. Niinpä ajattelin, että nyt paastoan, kunnes olen tyytyväinen. Pari kiloa, ei enempää. Onneksi mulla on nyt pitkästä aikaa monta päivää niin, ettei mun tarvii mennä mihinkään. Joten ei tule houkutuksia. Oon vaan kotona, pääsen pitkille kävelyille ja opiskelen.

Onneksi nään painossakin sentään jotain muutosta. Ostin joskus lokakuussa uuden hameen, kun se tuli postissa, äiti epäili, ettei se mahtuisi mun päälle. Se mahtui onneksi, mutta eilen kun puin sen, tarvitsin vyön pitämään sen mun päällä.

Paino: 51,7kg

Nuorisokoti

Valehtelin tänään ekaa kertaa pitkään aikaan. Helppo vale, "onko kaikki ok?", "joo". Olen pitkään vain kertonut totuuden, mutta nyt nostan taas maskin kasvoille. Tällä kertaa en itseni vaan muiden takia. En halua enää aiheuttaa muille pahaa oloa.

Mun itsetunto romahti jotenkin täysin osastojakson viimeisinä päivinä. Koko viime viikon mun masennusoireet vaan paheni kunnes lopulta viikonloppuna kaikki meni taas pimeäksi. Musta tuntuu, etten oo elämässäni saanut aikaan mitään hyvää, ja oon vaan pahaksi muille. Välttelen ihmiskontaktia.

Eilen oli viimeinen päivä osastolla. En tiennyt, missä viettäisin seuraavan yön, sillä se ratkesi vasta lastensuojelun palaverissa iltapäivällä.

Se ratkesi onneksi hyvin. Sain paikan lastenkodista. Tai 'nuorisokodista' mikä on sama juttu, paitsi että siellä asuu nuoria. Muutin eilen nuorisokotiin, ja vietän siellä seuraavat kuukaudet syntymäpäivääni asti. Eli turvassa, toistaiseksi.

Ensivaikutelma oli ihan hyvä, säännöt on mulle tosi mukavat, koska suostuin vapaaehtoisesti sijoitukseen. Saan pitää kännykän ja tietokoneen täysin vapaasti itselläni, tavaroita ei tarkisteta ja huoneeseen pitää mennä kymmeneltä. Saan käydä koulua ja jatkaa pianotunneilla käymistä ja kaupungillakin saa käydä kunhan ilmoittaa etukäteen.

Nukuin viime yön kyllä tosi huonosti, mutta siihen oon jo tottunut.

Tänään mulla on koulua kahdeksasta kahteen. Pisin koulupäivä viime kevään jälkeen. Nyt kello on 12 ja alan olla jo tosi väsynyt ja keskittyminen herpaantuu. Mutta sain viimein askin tupakkaa, ja sen voimalla oon saanut pidettyä ahdistusta jotenkin kurissa.

Haluaisin voida paremmin. Yritän ihan tosissaan olla koulussa, opiskella, nukkua, peseytyä, syödä. Ehkä tämä alkaa joskus helpottaa. Ja jos ei, täältä on helpompi päästä osastolle, kuin kotoa.

Mulle tuli muuten mieleen, jos teillä on jotain kysymyksiä jostain, esimerkiksi vaikeasta masennuksesta, syömishäiriöistä, osastohoidosta, läheisen itsemurhasta tai nuorisokodeista, niin kysykää ihan vapaasti kommenteissa. Alan olla kokenut aika paljon ja kuulen aina uusia tarinoita osastojen nuorilta, joten voin vastata niihin parhaani mukaan faktojen ja kokemusten pohjalta. Haluaisin auttaa muita, mutten oikein tällä hetkellä pysty, joten jos voin edes levittää tietoutta tai tukea samoja asioita kokevia niin se olisi tosi hienoa.

syöpä

Mun isä soitti mulle tiistaina, se oli soittanut siihen päivystyksen numeroon. En arvannut, että se oikeasti tekee sen. Oli saanut ajan torstaiksi lääkärille. Lupasi soittaa sen jälkeen uudelleen.

Torstai tuli ja meni, eikä se soittanut. Tänään sain sen onneksi kiinni. Se on katkolla. Onneksi.

Mutta olin tänä viikonloppuna kylässä mun kummin luona. Se mainitsi yhdessä vaiheessa ihan sivulauseessa mun isän syövän.

Mä en tiennyt, että sillä on syöpä. Kukaan ei oo kertonu mulle. Sain mun kummin tavasta puhua sen käsityksen, että syöpä ei edes ole mikään uusi diagnoosi, ei ole se tilanne, että kukaan ei olisi ehtinyt kertoa, se on ilmeisesti ollut näin jo yli vuoden.

Esitin tietysti, että tiesin asiasta jo, enkä reagoinut kommenttiin. Niinkuin mulla on tapana. Esittää, että kaikki on hyvin.

Mun isällä on syöpä, eikä kukaan kertonut mulle. Oon pelänny muutenkin jo parin vuoden takaisesta aivoinfarktista asti, että isä kuolee, ja nyt tää.

Kaikki sanoo, että kyllä se siitä, kaikki menee kyllä pian parempaan, mutta miksi musta tuntuu, että päivä päivältä kaikki on huonommin vaan.

Mulla on taas tullut uusia oireita masennuksesta. Oon tykänny pitkään jo pukeutua mun tyylisesti ja meikata vahvasti, ja kulkea selkä suorassa ja kerätä katseita. Tykkäsin, että muut näkee mut.

Nykyään huomaan ahidistuvani aina, kun huomaan, että joku katsoo. Tai vaikkei katsoisikaan. Yritän pukeutua mustaan, isoihin vaatteisiin. Otin pinssit pois repusta, enkä enää meikkaa niin paljoa. Kävelen huppu päässä ja rukoilen, ettei kukaan näe mua.

Osittain se on varmaan sitä, että en halua, että ihmiset näkee, miten surullinen ja masentunu oon koko ajan. Kun se näkyy ilmeestä, en halua vetää katseita mun ilmeeseen. Mä en halua, että kukaan näkee mun oloa, vaikken jaksa piilottaa sitä. Siksi yritän piilottaa itseni kokonaan.

En haluaisi mennä kouluun. Ihmiset katsoo. Mua ahdistaa muutenkin koko ajan. Niin paljon, että on vaikeaa hengittää ja rintaa polttaa. Koko ajan.

Oon polttanu viime aikoina ihan liikaa tupakkaa. Hitto, alan olla psyykkisesti koukussa... Pitäis vähentää. En tupakoi mitenkään vakituisesti, poltan kännissä tai ahdistukseen, mutta nyt kun ahdistaa joka päivä, odotan aina röökin parantavan sen. Niin se parantaakin, niiksi kahdeksi minuutiksi kun nikotiini sekottaa pään.

Pitäisi varmaan joku päivä taas käydä vaa'alla...

Kukaan ei huomaa raapimista

Tämä viikko meni enimmäkseen hyvin, mutta ärsyttää kun varsinkin torstai meni ihan päin mäntyä vaikka sen pitäisi olla helppo päivä... Laiskotti iltapäivällä, ja päätin skipata isoskoulutuksen, mutta unohdin, että isoskoulutus on myös tekosyyni, väitän aina syöväni siellä. Ja siitähän se alamäki alkoi. Joka tapauksessa paino oli tänään aamulla 52,2kg, eli vähän alaspäin viikon alusta, tosin ei niin paljon kuin toivoin... Haluaisin kokeilla "täydellistä viikkoa" ensi viikolle. Söisin vain tasan sen, mikä pitää, ettei kukaan epäile. Korkea tavoite, mutta olisihan se mahtavaa. Ja jos vaikka kävisin kolmesti lenkillä. Taidanpa ottaa lenkkikamat huomenna mukaan kouluun, niin voin mennä suoraan koulun jälkeen lenkille. Kun kerran pääsen kotiin, en mitenkään jaksaisi lähteä mihinkään, joten olisi varmaan viisainta heittää reppu turvaan vaikka autotalliin ja mennä suoraan lenkille.

Osaan soittaa vähän kitaraa, ja seurakuntamme kanttori pyytää minua silloin tällöin soittamaan musamessuun. Se on joka kerta yhtä kamalaa, varsinkin sitä edeltävät treenit, mutta jostain syystä en osaa sanoa ei. Muut musamessussa soittavat ovat oikeasti hyviä, minä osaan vain perussointuja, ja kanttori selvästi pettyy minuun kerta toisensa perään. Aina hän kysyy, osaanko näppäillä. Voinko soittaa sitä ja sitä kuviota. Virittää kitaran korvakuulolta. En, en ja en, joudun aina tuottamaan pettymyksen. Sitten kun soitamme, muut improavat sooloja ja minä sekoan rytmissä ja soitan väärän soinnun sinne ja toisen tänne. Saan aina pidätellä kyyneliä. No, tänään oli taas musamessu ja eilen harjoitukset. Nyt löysinkin uuden konstin. Nappaan tosi helposti muilta huonoja ideoita. Yksi tuttuni raapii itseään, ihan huomaamattaan kai, mutta päätin kokeilla, auttaisiko se. Ja auttoihan se. En todellakaan suosittele muille, mutta jotenkin se rauhoitti minua. Yleensä musamessutreenejen jälkeen minun tekee mieli viillellä, mutta nyt kun yritän lopettaa sen, raapiminen vähensi sen halua. Joka välissä, pienelläkin tauolla raavin pienellä huomaamattomalla liikkeellä pitkillä kynsilläni vasenta kämmenselkää. Raapiminen ei jätä jälkiä pitkäksi aikaa, on huomaamatonta eikä tarvitse välineitä, mutta voi silti tehdä kipeää, siis minulle täydellinen konsti rangaista itseäni ja pitää tunteet sisällä. Kukaan ei edes huomaa hetken aikaa punoittavaa ja karheaa ihoa, kun sanoin, että minulla on talvisin kuiva iho käsissä.

Voisin muuten joskun kirjoittaa siitä, mistä kaikki alkoi... Jos joku päivä jaksaisin.

Syyllisestä täydelliseen

Jos minut tiivistäisi yhteen sanaan, se olisi syyllisyys. Tervetuloa seuraamaan matkaani pois syyllisyydestä.

Mulla riittää syyllisyyttä. Tunnen sitä ihan joka asiasta. Tänään söin liikaa banaanilastuja. Syyllisyyttä siitä että lihon. Tänään en tehnyt läksyjä ja opiskellut. Syyllisyyttä siitä, että olen huono oppilas, enkä opi mitään. Tänään suutuin siskolleni. Syyllisyyttä siitä, että olen kamala sisko. Teen väärin, tunnen syyllisyyttä, en muuta mitään, teen väärin uudelleen. Se on rasittava kierre, johon on helpon kuuloinen, mutta käytännössä vaikea ratkaisu. Muuttaa jotain. Ja sen olen päättänyt tehdä. Muutan kaiken, mihin en ole tyytyväinen.

Olen aina ollut perfektionisti, mutta samalla todella laiska, joka yhdistelmänä on masokismia. Nyt haluaisin olla perfektionisti, joka myös tekee niinkuin toivoo.

Toiveita on paljon, mutta elämä on työmaa, joten minulla on aikaa muuttua. Lähdetään vaikka ulkonäöstä. Vuoden sisällä olen muuttanut sitä sen verran, että ole jopa melko tyytyväinen aika ajoin. Paino kuitenkin mättää, haluaisin noin seitsemän kiloa pois, silloin olisin hieman alipainoinen, ja se olisi täydellistä. Sitten olisi opiskelu. Keskiarvoni on tällä hetkellä 9,9. Haluan nostaa sen kymppiin. Lisäksi haluan tuntea ansaitsevani numerot, nyt minusta nimittäin tuntuu, etten osaa mitään, vaikka saan hyviä numeroita. Haluan siis opiskella ahkerammin. Muiden ihmisten kohtelu. Se voi olla jo ongelmallisempaa muuttaa. En haluaisi riidellä ikinä, ja haluaisin osata tukea ja auttaa muita. Ja olla kaatamatta ongelmiani muiden niskaan. Sitten vielä itsevarmuus. Sitä voisi vähän nostaa. Hymyä naamalle ja sen sellaista. Tuossa oli ehkä pari tärkeintä.

Tuossa on varmaan aika iso osa siitäkin, mistä täällä blogissa puhun. Jos sinä siis triggeröidyt helposti tai aiot valittaa jostain, saarnata, tai jotain muuta, parempi, ettet lue ollenkaan. Mutta jos kestät kuulla perfektionistin elämästä, tervetuloa seurailemaan.