Aika

 (Hei, elän nyt tosi sekavaa aikaa joten halusin vaan tehdä siitä aihepostauksen. Vikat kirjoitukset alkavat parin päivän päästä, kun ne on ohi, koitan tehdä informatiivisemman postauksen) 

Jo sinä päivänä kun A kuoli, tiesin, että se tulisi erottamaan mun aikakäsityksen. Aika, jossa A on hengissä ja aika, jossa ei, kaksi erillistä elämää. 

Mutta oli syynä nyt koronan aiheuttama eristäytyminen muusta maailmasta tai masennus, ajattelin tänään aikaa ja pelästyin sitä, miten sirpaleinen koko mun elämä mun päässä nykyään on.

Se lähti siitä kun taas kerran ajattelin, että 2021 on ensi vuonna. On jo maaliskuu mutta en vieläkään tiedä mikä vuosi on. En mä kyllä luule myöskään että olisi yhä 2020, ihan kuin siitä välistä puuttuisi joku vuosi.

Kaikki tapahtumat mun elämässä tuntuu olevan yhtäkkiä irrallisia, vääristyneet mikä mihinkin mittasuhteisiin, jotkin tuntuvat ikuisuudelta, toiset lyhyiltä ajanjaksoilta tai ei ollenkaan mun muistoilta, jonkun muun elämältä, unelta. 

Kun näen sään muuttuvan ulkona keväiseksi, ihmettelen, että eihän vielä voi olla kevät. Talvi on ollut niin lyhyt. Mutta yhtä aikaa viime syksystä on ikuisuus. Viime kesästä puhumattakaan. Tuntuu, kuin tulisin joka vuodenaika uudeksi ihmiseksi. Ei tarvita kuin pari kuukautta, ja alan tuntea itseni irralliseksi vanhoista teoistani, reaktioistani ja tunteistani.

Niin, A ja vanha lukio tuntuvat ihan toiselta elämältä jo nykyään. Olen muuten hyvissä väleissä sen aikaisen poikaystäväni P:n kanssa, en muista olenko ikinä maininnut. Juttelemme puhelimessa noin kerran viikossa. P opiskelee nykyään unelmayliopistossaan, mutta on yhä masentunut. Jutteleminen hänen kanssaan tuo outoja flashbackeja vanhaan lukioon. Se tuntuu oikeasti kuin unelta tai joltain tv-sarjalta. En mä elänyt sitä elämää. Kaikki ne osastosotkut ja ryyppyreissut.

Mutta niin, lähimenneisyyskin vääristyy. En tiedä mikä vuosi on, tai kuukausi. Viimeiset kirjoitukset lähestyivät ensin niin nopeasti, mutta nyt kun jäljellä on alle viikko, iski totaalinen väsymys ja masennus, eikä aika enää liiku lainkaan, tämä on jo viides torstai putkeen, vannon. Ja saatan nukkua kuusitoista tuntia putkeen, tai sitten en saa unta lainkaan, kuin mun kehokin haluaisi osallistua mun ajantajun sotkemiseen.

Epämääräistä sumua, edessä ja takana. Välillä tulevaisuutta ei näy lainkaan. Välillä haluan nukkua ikuisesti, välillä haluan lopettaa lukion kesken viimeisten viikkojen. Tää on kai masennus ja burnout, niin V sanoo. Hoitokontakti katkolla viidettä kuukautta. Enkä koskaan tiedä kun herään, onko eilinen vai kuukauden päästä, ja minä vuonna?

Ulosajo

Tuntuu, että kaikki luisuu taas irti kontrollista. Tiedän kyllä aiheuttajan, stressi kirjoituksista. Silti aina ärsyttää, että mielenterveys sanoo sopimuksensa irti aina tärkeiden kirjoitusten alla.

V oli vähän allapäin viime kuussa. Siitä tuntui, että elämä on tylsää, minkä olen huomannut olevan yleinen koronatilanteen oire nuorilla. Halusin piristää sitä ja suunnittelin meille reissun Rovaniemelle.

Pari viikkoa sitten lähdettiin. Rovaniemellä oli varattu mökki viideksi yöksi ja mä olin suunnitellut paljon tekemistä. 

Olin ratissa jossain ennen Oulua. Tie oli liukas ja alkoi hämärtyä. Satasen rajoitus, edessä ajoi aura-auro ehkä neljääkymppiä. Näin monen auton ohittavan auran. Tie oli leveä eikä vastaan tullut ketään. En ohita lähes koskaan sillä pelkään sitä, mutta neljääkymppiä satasen alueella ei huvittanut ajaa. Vaihdoin kaistaa ja totesin V:lle, että en tykkää ohittamisesta ja mua pelottaa. Painoin kaasua, että pääsisin ohi ennen kuin vastaan tulisi joku. Olin palaamassa omalle kaistalle, kun keskivalli olikin liukas.

Auto lähti vetämään siksakkia ja lopulta alkoi pyöriä ympäri jäisellä tiellä. Se oli yhtä aikaa silmänräpäys ja ikuisuus. Lopulta kaikki kävi nopeasti, vaikka ehdin oikeastaan ajatella paljonkin. En nähnyt muuta liikennettä koska pyörimme, mutta tiesin ainakin takana olevan aura-auton. Vaikutti vaaralliselta jäädä siihen, ja jotenkin puolitietoisesti päätin, että on turvallisempaa ajaa pellolle kuin mahdollisesti törmätä autoihin.

Rationaalisen ajattelun rinnalla oli toinen polku. Mitä tässä käy? Eikai tää näin pääty? Mitä jos V:tä sattuu? Mä oon aina pelänny ajavani kolarin vielä joku päivä.

Sitten auto oli pellossa. Perä edellä, vastaantulevien kaistan yli. Katsoin V:tä ja kysyin onko se kunnossa. Se vastasi joo ja näyttikin ihan ehjältä. Muakaan ei ollut sattunut. Pellolla oli metri lunta, eikä auto ollut osunut mihinkään.

En tiennyt mihin hittoon soittaa. Mitään ei ollut tapahtunut, mutta auto oli syvällä hangessa, eikä sitä voisi ajaa sieltä pois. V ehdotti, että soittaisin poliisille, mutten nopealla etsinnällä löytänyt poliisin numeroa (onko sellaista edes olemassa?). Soitin hätäpuhelun, kun en muutakaan keksinyt, mihin ei-vakavat onnettomuudet raportoidaan?

Nousin autosta ja hain takakontista lapion. Täytyi lapioida jonkun verran, ennenkuin V pääsi ulos kenollaan olevasta autosta. Palokunta, poliisi ja ambulanssi saapuivat paikalle. Palokunta veti auton penkasta, poliisi puhallutti mut ja antoi sakot liikenteen vaarantamisesta, ensihoitajat tekivät tarkastukset mulle ja V:lle. Kummallakaan ei ollut naarmun naarmua, eikä edes oltu shokissa. Päästiin jatkamaan matkaa mukana vain suositus pysähtyä syömään alhaisen verensokerin takia.

Mulla on joku kompleksi esittää vahvaa. Mä olin se, joka jatkoi ajoa, sanoin ettei haittaa yhtään. Loppumatka oli oikeasti todella raskas. Mua ahdisti niin paljon, että kädet puutui ratin puristamisesta tunnottomiksi ja itkin puolet ajasta äänettömästi. 

Rovaniemellä oli hauskaa. Käytiin kävelyillä vaaroilla, syömässä ravintoloissa, laskettelemassa, tiedekeskuksessa, kokeilemassa avantouintia ja kylpylässä. Illat vietettiin tilavassa mökissä, saunottiin, juotiin drinkkejä ja katsoin kun V soitti kitaraa. Oli mulla siis hauskaa, mutta oikeastaan se oli vika ilta Rovaniemellä, kun tää kausi alkoi.

En ole viettänyt kenenkään kanssa varmaan koskaan aikaa noin pitkään kahdestaan. V ei ollut se, joka mua alkoi ärsyttää vaan minä. En kestänyt itseäni, jokainen asia mitä sanoin tai tein, alkoi ärsyttää mua. Viimeisenä iltana en puhunut melkein ollenkaan, koska kaikki mitä sanoin, oli musta tyhmää.

Kotiinpaluuta seuraavat päivät ja viikot tilanne on vaan pahentunut. Itken taas joka päivä, kirjoitan pitkää listaa asioista, jotka mua ahdistaa ja toista mun vioista. Siitä on aikaa kun mulla viimeksi on ollut näin vahvaa vihaa itseä kohtaan, niin pitkään ulkoiset vastoinkäymiset on vienyt kaiken huomion.

Opiskelen kaiken ajan minkä pystyn. Se on aivan liian vähän siihen verrattuna, mitä pitäisi, mutta aivan liikaa siihen mitä kestäisin. Välillä itken silkkaa uupumusta ja riittämättömyyttä koulun suhteen. Välillä itken painon tai syömisten takia. Välillä siksi, että mua pelottaa mun läheisten puolesta, isä juo taas paljon ja moni on pahasti masentunut. Välillä itken, kun tuntuu etten ole hyvä missään mistä välitän, enkä osaa tehdä mitää oikein (edes noudattaa lakia ilmeisesti). Työt on raskaita ja mua ahdistaa. Rahat on loppu kun oon ahminut ne kaikki. Sosiaalinen energia ei tunnu palautuvan lainkaan, en vastaa viesteihin enää lähes kellekään. Tänä vuonna olen ollut varmaan alle kymmenellä oppitunnilla.

Ja joo, on mua ennenkin ahdistanut, mutta tää on eka kerta, kun uusien lääkkeiden jälkeen mulle tulee oikeasti syviä ajatuksia. Tuntuu, etten jaksa enää ollenkaan, katkean kohta. Ajatus jatko-opinnoista tai töistä ei houkuttele ollenkaan. Kaikki mitä haluaisin olisi nukkua. Tiedän, että varmaan kun kirjoitukset on ohi, nään taas tulevaisuuden, mutta on vaikeaa löytää opiskelumotivaatiota kun kyseenalaistaa koko elämisen idean.

Viime päivinä pari viikkoa kytenyt teema nousi esiin. Ulosajossa ei tapahtunut mitään, mutta olisi voinut. Se oli täysin mun vika koko tilanne. Mitä, jos olisin aiheuttanut V:n loukkaantumisen tai kuoleman? Syyllisyys on alkanut painaa paljon, oli vain hyvää tuuria ettei mitään käynyt, ei mun toiminnan seuraus. En tiedä, ymmärrättekö, miksi tää painaa mua, vaikka mitään ei tapahtunut. Tää on kuitenkin mulle enemmän kuin jossittelua, toinen vaihtoehto kun olisi yhtä hyvin voinut tapahtua. En halua enää ajaa autoa niin, että kyydissä on joku. En voi enää vaarantaa muita ihmisiä.

Lopuksi, musta tuntuu että kirjoitan liian pitkiä tekstejä. Pääsyy tekstien venymiselle on kun jostain syystä tykkään tehdä tarkkaa, vähän kaunokirjallisen tyyppistä tapahtumakuvausta. En tiedä kyllästyttääkö se teitä mutta en oo tosiaan päässyt kuukausiin puhumaan mun hoitokontaktille niin mm. oikeudenkäynnin ja tän ulosajon oon käsitelly oikeestaan vain täällä. Mulla kesti kauan saada aikaan kirjotettua tää, ei mun energiat meinannu riittää tähänkään. 

Jouluyö

 Mä vihaan joulua.

En tykkää joululauluista, joulukoristeet on rumia ja kaikkialla on kylmää ja pimeää. Ja kaikki on joko liian kaupallista tai liian uskonnollista.

Noi on kyllä kaikki totta, mutta vaikka noita syitä yleensä ihmisille latelenkin, oikeasti mulla on myös syvempiä syitä.

Kaikki hokee, että joulu on yhdessäolon aikaa ja tärkeintä on rakkaiden kanssa vietetty aika. Niin kauan kuin muistan äiti on ollut kaikki joulukuut todella stressaantunut, kiireinen ja vihainen joulun takia, ja se jatkuu yleensä läpi joulun pyhienkin. Mulle olisi ihan sama vaikka syötäisiin valmisruokia sotkun keskellä, kunhan aika käytettäisiin jutteluun ja muuhun yhdessä olemiseen, mutta jouluaattonakin vaan siivotaan, kokataan ja riidellään.

Viime joulut mulla on ollut aika kamalaa draamaa muutenkin. Kaksi vuotta sitten yritin joulun alla itsemurhaa ja loman ajan olin tarkkailussa syömishäiriön takia (mikä epäonnistui ja jouduin osastolle). Vuosi sitten olin niin masentunut nuorisokodin tapahtumista, etten muista koko joululomasta mitään.

Tänä vuonna kaikki on päällisin puolin hyvin, kukaan ei tiedä mikä mulla nyt on. Haluaisin kertoa jollekulle, mutta kahlaan päässä kaikki nimet, ketään en kehtaa vaivata jouluyönä.

Kello on 5 jouluaaton ja joulupäivän välisenä yönä ja mä itken. 

Vietin joululoman alkua yksin kotonani, mutta se tuntui oudolta. Koko kerrostalo oli varmaan tyhjä, kun kaikki opiskelijat lähtivät jouluksi kotiin. Parkkipaikka oli tyhjä, ikkunat pimeät eikä hangessa ollut jalanjälkiä. Se oli vähän masentavaa, mutta pärjäsin.

Mun oli tarkoitus tulla nyt jouluksi äidin luo, yhdeksi ainoaksi yöksi. En ole yöpynyt täällä melkein vuoteen. Viime aikoina mun on ollut vaikeaa olla yötä edes V:n luona. Niin paljon kuin haluaisinkin nukkua sen vieressä, istun usein yöllä sängyn laidalla tuntikausia harkitsemassa, pitäisikö vaan nousta ja ajaa kotiin.

Ruoka. Ikuinen ongelma, pahin vihollinen. Mun paino on tippunut viime aikoina. Oon vähän lenkkeillyt, syönyt aika matalia kaloreja. Ja sitten se mitä ei pitäisi, ahminut ja oksennellut. Melkein joka kerta kun syön kerralla yli 300 kaloria, mä oksennan. Välillä ahmin tietoisesti, katson kellosta ajan ja teen kaiken huolella. Tai sitten syön jossain sosiaalisessa tapahtumassa, töissä tai jonkun luona ja oksennan heti kun pääsen kotiin.

Oksentelu aiheuttaa nykyään jo aika pahoja oireita, rytmihäiriöitä, hyvin korkeaa sykettä, joka ei laske edes tuntien makaamisella. Fyysinen kunto on romahtanut, en pysty seisomaan tuntia pidempään tai selkään alkaa sattua. Se vaikeuttaa tiskaamista ja ruoanlaittoa. Mutta kun olen oksentanut, saan unta. Tyhjänä ja nälkäisenä on hyvä nukahtaa.

Ne kerrat kun olen ollut V:n luona, olen syönyt maltillisesti, mutta silti lähes "normaalisti". Senkin jälkeen haluaisin vain kotiin oksentamaan. Mutta nyt. Jouluruokaa, suklaata, kierros kierrokselta, olutta, punaviiniä, ota lisää. Vatsaan sattuu, rintaan sattuu, on vaikeaa hengittää, kuin keuhkot olisi puristuksissa, syke on yli 120 vaikka makaan neljättä tuntia, rytmihäiriöitä, hikoilua, lihassärkyä, pahoinvointia. En mitenkään saa unta, ahdistus on henkistä ja fyysistä. Haluan vain oksentaa. Muut nukkuvat, kukaan ei ehkä kuulisi, mutta joku voisi haistaa aamulla. Pelkään, että kuolen jos en oksenna. En uskalla edes yrittää nukkua. Kuolen varmasti jos nukahdan. Saan varmasti sydänkohtauksen. Järjettömiä ajatuksia, vai ovatko? Rytmihäiriöt on oikeasti yksi vaarallisimmista asioista syömishäiriöissä.

Tämä on liikaa, liian pitkällä. Järkevä ääni päässä sanoo: sun kuuluisi voida nauttia joulusta, nyt on aika hakea apua. Sairas ääni sanoo: ratkaisu on ettet enää koskaan yövy missään. 

Valitettavasti tiedän jo kumpaa kuuntelen.

Toivottavasti teillä on parempi joulu! Jos huvittaa niin kertokaa jotain joulustanne kommenteissa, olisi kiinnostavaa kuulla mitä teette jouluna.

stressiliimaa

 Mä kävelen vaikka en pysty enää askeltakaan. Vaikka meinaan nukahtaa pystyyn. Vaikka jalat huutaa pysähtymään. Koska mä tiedän, että jos pysähdyn, mä en pääse enää itse ylös.

Hoitaja kysyi multa viime tapaamisessa, tunnistanko loppuunpalamisen oireet itsessäni. En osannut oikein vastata. Mä tiedän kyllä, kun se on lähellä, mutten tiedä mistä. Kotona istuin alas vihkon kanssa ja ajattelin asiaa.

Nyt mä tiedän. Juuri tästä. Siitä jatkuvasti voimistuvasta tunteesta, että pysyn kasassa pelkällä stressillä. Siitä, etten uskalla levätä edes hetkeä, koska tiedän että se loppuu sitten siihen. Siitä, kun opiskelen yhdettätoista tuntia putkeen, haluaisin vain hakata päätä pöytään, itkeä, ja nukahtaa koulukirjojen päälle.

Olen jatkuvasti itkun partaalla, mutta en itke. Estän sen pelkällä tahdonvoimalla. Ja jos itken, lopetan kuin seinään. Tuntuu, että kaikki hajoaa käsiin, ja puristan langanpäitä rystyset valkoisina. Iltaisin on vaikea saada unta väsymyksestä huolimatta. Sitten alkaa pommiin nukkuminen. En jaksa käydä koulua, en ymmärrä tunnilla opettajaa, vaikka kuinka yritän. Muistikatkoksia, päänsärkyä, pakkoajatuksia, itsetuhoisia ajatuksia.

En jaksa enää hetkeäkään. Ja silti mun pitää jaksaa. Kirjoitukset, kasvava pelko.

Sitten kun kirjoitukset on ohi, mitä tapahtuu? Tunnen kaiken stressin, ahdistuksen, masennuksen ja pahan olon kasautuvan, odottavan, että se pääsee valloilleen. Mitä jos romahdan, kun stressi ei enää pidä mua kasassa? Ei, se ei ole mitä jos vaan kun. Jos katson mun elämää taaksepäin, stressi päättyy aina romahdukseen. Mulla on vaan niin turvaton ja yksinäinen olo. Kukaan ei ota koppia, kun kaadun.

Luen 8-14 tuntia päivässä, seitsemän päivää viikossa, ja silti kertauskurssin tunneilla tuntuu, että osaaminen on jotain A:n tasoa. Opettajat muistuttaa aina, että tästä ja tästä pitäisi osata selittää, jos haluaa edes C:n. Hyvä kun hämärästi muistan otsikon.

Kävin lääkärin määräämissä verikokeissa viime viikolla. Mun sisäinen lääkäri heräsi, ja mun oli tietty pakko käydä tutkimassa tuloksia. Ne oli yllättävän hyvät, ehkä en jääkään vielä kiinni mun syömisvammailusta. Lievää anemiaa, mutta sitä mulla on ollut koko mun elämän ajan. Kalium ja natrium oli mun huojennukseksi melkein keskellä viitearvoja. Paastoverensokeri oli ainoa mikä ei osunut viitearvoihin, mutta sekään ei heittänyt paljon. Hyvä.

Ainoa hyvä asia nyt on työt. Ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on sivutyö, josta nautin. Mun ohjaajat on upeita, työilmapiiri on loistava ja työ on motivoivaa. Ensimmäisen viikon aikana sain kaksi kertaa ylimääräisiä kehuja. Jos mulla ei olisi työtä, mihin voi mennä keräämään vähän voimia, olisin varmaan nyt jo romahtanut.

Olen ollut melkein 3 kuukautta kuivilla viiltelystä, mutta alkaa tuntua, etten jaksa kohta enää ilman sitä.

12.9.

Paino: 50,9kg

Ahmiminen ei lopu ikinä

TW: Tarkkaa kuvausta ahmimisesta, voi olla ällöttävää

Tän täytyy loppua. Nyt heti, mä en voi tehdä tätä enää kertaakaan.

Oon pitänyt kirjaa viime viikot siitä, montako kertaa ahmin. 16 päivää, 16 kertaa ahmittu. Ei joka päivä, mutta toisina päivinä taas kahdesti.

Mulla ei edes ole mitään selkeää tilannetta tai kuviota joka toistuu. Ahmimisesta on tullut ratkaisu ihan kaikkeen. Ahmin seurassa, ahmin yksin. Ahmin iltapäivällä ja illalla. Ahmin, jos on tylsää ja ahmin jos on hirveä kiire ja stressi. Jos on huono päivä, ahmin lohdutukseksi. Jos on hyvä päivä, ahmin palkinnoksi.

Kyse ei edes ole mistään pienistä määristä. Äsken kävin varta vasten kaupassa ja ostin puoli kiloa karkkia ja kokonaisen kakun. Ja söin ne yksin sängyssä, puolessa tunnissa.

En edes ymmärrä, miksi teen niin. Miten mun pää luulee joka kerta, että se olisi kivaa? Mikään vaihe siinä ei ole kivaa. Kaupassa ahdistaa ja hävettää. Piilottelen ostoksia ja käytän itsepalvelukassaa. Ja jo ensimmäinen suupala on pettymys. Herkut eivät edes maistu hyvältä. Katson yleensä syödessä netflixiä ja joka kerta kuvittelen sen mukavaksi ja rentouttavaksi. Tosi asiassa ruoka ei maistu ja joka suupalan jälkeen oksettaa enemmän ja enemmän. Puolessa välissä alan yleensä itkeä ja lopulta syöminen muuttuu fyysisestikin lähes mahdottomaksi. Nieleminen on vaikeaa. Keho huutaa lopettamaan, mutten voi. Kun kaikki on syöty, melkein juoksen oksentamaan. Se sattuu ja itken. Olo on likainen, lihava ja epäonnistunut. Syke on tosi nopea ja epätasainen. Tärisen ja heikottaa. Pelkään sydänkohtausta. Pelkään, että kämppikset kuulee. Hävettää ja itsetuhoiset ajatukset täyttää pään. Nyt mun on pakko lopettaa. Mun täytyy oppia, etten saa syömisestä dopamiinia edes aluksi.

TW loppuu

Miten voi olla, että koulua on takana vasta kaksi viikkoa? Nyt jo olen jäljessä joka helvetin aineessa, vaikka annan joka päivä ihan kaikkeni. Oon jo nyt niin väsynyt, että haluaisin vaan luovuttaa. Miksei mikään tunnu riittävän? Jos opiskelen koko hereilläoloajan, saan juuri ja juuri tehtyä pakollisen työn, ja seuraavana päivänä pitäisi vetää taas täydet, ettei jäisi jälkeen. Uudelleen ja uudelleen.

Mun porukat kävi viime viikonloppuna Helsingissä, mutten voinut mennä mukaan, koska piti opiskella. Ja nyt olen vain enemmän jäljessä kuin olin perjantaina, vaikken tehnyt muuta koko viikonloppuna.

Ai niin, lupasin kertoa viime viikon lääkäriajasta. Siellä ei oikeastaan tapahtunut mitään. Saan ehkä jossain vaiheessa lääkemuutoksen, mutta mun pitäisi ensin käydä verikokeissa, kun kuulemma ei ole pitkään aikaan otettu. Sanoin, että toukokuussa otettiin päivystyksessä, mutta lääkäri sanoi ettei näy teksteissä.

Mistään ei tunnu tulevan mitään. En riitä. En jaksa. En pysty. Kukaan ei tiedä, miten paskana olen taas. Pelkkä raunio. Joko opiskelen itku kurkussa tai ahmin. En käsitä sitä, että joillakin ihmisillä kai on oikea elämä. Joillakin on hauskaa. Mun päässä soi vaan sama raita. Pakko opiskella. Pakko ahmia. Pakko oksentaa. Haluan nukkua ikuisesti, mutten saa nukkua edes kuutta tuntia.

Paino: 52,9kg

stressikausi alkaa

 Koulu alkoi keskiviikkona, arki ja stressi jo pari viikkoa sitten. Kesällä ei ollut mitään tekemistä, mutta nyt taas pamahti kalenteri vaihteeksi niin täyteen, että itkettää. Miksei mikään ole koskaan hyvä?

Mulla on tässä jaksossa kuusi kurssia, en ole tehnyt niin montaa jaksoon melkein puoleentoista vuoteen. Ylioppilaskirjoituksissa odottaa neljä ainetta, niiden alkuun on enää reilut viisi viikkoa. Lisäksi se ryhmä missä käyn palasi kesätauolta, on tapaamisia siellä ja kouluttaudun "apuohjaajaksi" syksyn ryhmään. Sitten vielä ajokoulu, jonka reputin jo kolmannen kerran. Ja hoitajakäynnit. Ne tosin on enemmän positiivinen asia, kun saan viimein jotain apua kuukausien kuluttua. Se vaan tuntuu käynnistyvän aika hitaasti.

Ensimmäisellä käynnillä hoitaja ehdotti että kävelisin enemmän. Sen jälkeen olenkin aloittanut taas kävelyillä käymisen, mutta nopeasti muistin, miksi lopetin. Musiikki ei riitä harhauttamaan mun ajatuksia, vaan kävellessä ne liukuu kelaamaan uudelleen ja uudelleen kaikkea ahdistavaa. Eikä yhtään auta, että melkein jokainen asuinalue ja katu mun kämpän lähellä assosioituu johonkin ikävään. Käveleminen triggeröi myös tauolla olleita "pakkoajatuksia". Niitä itsetuhoisia ja väkivaltaisia ajatuksia, jotka eivät ole loogisia ja omia. Ihan kuin joku muu tulisi mun päähän ja ehdottaisi että mitäpä jos katkaisisit vaikka kaulavaltimon.

Luin käynnin tekstin omakannasta ja säikähdin aika paljon yhtä asiaa. Hoitaja oli kirjannut suunnitelmaan mitä testejä se mulla teetättää, siellä oli kaikki perustestit, masennus-, ahdistus-, paniikki- yms, mutta lisäksi SCOFF ja BES, eli syömishäiriö- ja ahmimishäiriötestit. Olin vakuuttanut hoitajalle, ettei mulla ole syömishäiriöajatuksia, mutta jotenkin ajatus virallisessa lomakkeessa valehtelusta kuulostaa vääremmältä kuin keskustellessa. Mutta en mä voi niitä rehellisestikään täyttää, kävin testaamassa ne ja sain kummastakin lähes täydet pisteet.

Niin, ahmimisongelma ei ota loppuakseen. Nyt vaan oksennan kaiken, minkä vuoksi paino pysyy aloillaan ja välillä jopa laskee. Pelkään vaan aika paljon mun sydämen ja etenkin hampaiden puolesta. Jos oksentelee päivittäin, polttaa tupakkaa, juo lähes pelkästään sokeritonta limsaa ja masennuksen vuoksi pesee hampaita harvoin, oon ihan varma, että ne tippuu kohta päästä.

Mutta niin, paskaahan tää kaikki yhä on, mutta ehkä saan taas vaihteeksi jotain kirjoittamisen arvoista, kun asioita taas tapahtuu. Haluaisin vaan itkeä ja nukkua koko ajan, mutta itkeä en osaa ja nukkua en saisi, kun koulupäivät kestää kahdeksan tuntia plus ympäri kaupunkia asioilla ravaaminen, kävelyt ja kirjoituksiin lukeminen, jos siitä nyt vieläkään mitään tulee. Kolme päivää koulua takana, ja olen nyt jo niin uupunut, etten tänään saanut koulussa mitään aikaan ja nukuin kotona pitkät päiväunet. Mitähän tästäkin tulee...

14.8.2020

Kalorit: 390

Poltettu: 214

Paino: 53,4kg

ei mitään uutta

Tää kesä on ollut yhtä epäonnistumista. Välillä tuntuu että tää on jopa pahempi kuin viime kesä. Vaikeaa sanoa, nykyhetki tuntuu tietysti aina vaikeammalta kuin mennyt, josta on jotenkin selvinnyt.

Reputin tänään inssin uudelleen. Sama virhe kuin viimeksi. Ajokouluun on tuhlaantunut varmaan kohta kolme tonnia, rahatilanne alkaa huonontua. Ajokoulun lisäksi oli toukokuun sairaalamaksut ja syksyn kirjoitusmaksut ja kaikki se ruoka mikä on mennyt vessanpöntöstä alas.

Mitä olen saanut aikaan tänä kesänä? Tai tänä vuonna? En mitään. En ole opiskellut kesäkuun ensimmäisen viikon jälkeen, en pysty. Paino on noussut lähes kymmenen kiloa. Ahmin ja oksennan. Sitten päätän lopettaa oksentamisen, mutta ahmin silti.

Olo on likainen ja kuvottava.

Vietän aikaa äidin ja pikkuveljen kanssa, ne on ainoa seura mitä mulla on. Ne, tai yksinäinen asunto. Aikoja terveydenhuoltoon ei ole ollut viikkoihin ja viikkoihin, ja se näkyy voinnissa. Ei ketään, kelle puhua. Haluaisin satuttaa itseäni, helpottaakseni ahdistusta ja sitä kasvavaa tarvetta. Rangaistakseni kaikista epäonnistumisista, jotka jatkuvat päivästä toiseen. Mutta jotenkin en halua pettää, jotakuta. En edes tiedä, ketä, kun ei kukaan tiedä mitään musta enää. Tai ehkä en vain uskalla, etten joudu lähtemään päivystykseen. Sinne ei enää ole rahaa mennä.

Tänään oli huono päivä. Kelasin päässä kaikki kelle voisin puhua siitä. Mutta ei ole oikeastaan ketään. Niinpä kirjoitan taas tänne, vaikka tämä on samaa asiaa kuin edelliset postaukset. Enää mulle ei tapahdu uusia asioita. Viime vuonna nauroin sille, että kaikessa kaameudessaan mun elämä oli kiinnostavaa, aina oli uusia juonenkäänteitä. Mutta nyt katson samaa filmiä joka päivä. En tiedä onko se yhtään parempi. Tähän kyllästyy nopeammin.

Labyrintti

Miten pääsee ulos labyrintista?

Keksin jokaiseen vastaukseen uuden ongelman. Jokaiseen vastaukseen, jota olen itselleni vuosien varrella tarjonnut. Koska tuntuu, että ne kaikki on jo kokeiltu. Mua pelottaa.

Reputin inssin ja kesäsuunnitelmat romuttui. Kai mä halutessani voisin mennä junallakin johonkin, mutta en jotenkin vain tahdo.

Ratkaisuja. Ihmissuhteet. Oon aina nähnyt, että suurin asia mikä multa puuttuu on ystävä. Ajattelin sen korjaavan kaiken. Ja pari vuotta sitten toivoin myös parisuhdetta. No, mulla oli P, mutta laihdutin itseni osastolle silloin. Mulla oli A, mutta yritin itsemurhaa. Eivät ihmiset korjanneet mua. Ne ei ole ratkaisu.

Enkä enää kyllä tiedä kykenisinkö enää edes ihmissuhteeseen. Ei mulla ole mitään annettavaa. Luen Harry Pottereja varmaan kymmenettä kertaa läpi, ja kiinnitän huomion uuteen hahmoon. Miksen koskaan katsonut sitä tarkemmin, Remus Lupinia? Jonkinlainen viehätys ja samaistuminen sekoittuu minussa, kun Remus työntää Tonksia pois luotaan. Sanoo olevansa tälle liian vanha, köyhä, sairas, vaarallinen. Tonks rakastaa häntä silti. Ei. Toiveajattelua. Ei ihmissuhteet minua korjaisi, enkä edes ole mikään Remus Lupin, joka on ongelmistaan huolimatta kiinnostava ja välittävä ihminen.

Osasto. Välillä se käy mielessä, toiveissa. Joku huolehtimassa, olisin turvassa. Ei. Olen ollut osastolla yhdeksän kertaa, ne eivät korjanneet minua. Ehkä rikkoivat jopa lisää, kun kerran en tunne enää olevani turvassa ilman osastoa. Se ei ollut ratkaisu.

Parantuminen syömishäiriöstä. Sitäkin mietin joskus. Ehkä se olisi joskus voinut vielä toimia. Nyt tuntuu, että ei missään nimessä. Kuvittelen mielessäni sairaalan kuivat salaatit ja vetiset kastikkeet. Mauton, paha ruoka. En halua syödä sitä. Ja toisesta suunnasta, parantuminen tarkoittaisi myös luopumista ahmimisesta. Ei enää suklaa-, leivos- ja jäätelövuoria. En halua luopua niistä, vaikka oksentamisen jälkeen rintaan sattuu, hengittäminen on vaikeaa ja sydän tykyttää. En, vaikka pelkään sydänkohtausta.

Edes se vakain, tervein ratkaisu ei ole ratkaisu. Tavoitteet koulupaikasta, hyvistä arvosanoista, ammatista. Ne on liian kaukana. Vaativat liikaa työtä. En jaksa opiskella, en jaksa odottaa, en halua.

Olen palannut tänä kesänä ensimmäiseen ratkaisuuni koskaan. Aikaan, jolloin pakenin ongelmia pakenemalla todellisuutta kirjoihin. Ala- ja yläasteella. Kirjat kuluttavat aikaa ja herättävät outoja tunteita, joita en muistanut olevan olemassa. Samalla ne saavat toki minut niin pohjattoman surulliseksi, kun luen elämästä, jota en koskaan saa. Seikkailuista, ystävistä ja rakkaudesta. Mutta se on kai nyt paras vaihtoehtoni, ennenkuin löydän tien ulos.

Välillä en tiedä, mitä teen yhä täällä. Päivät täynnä pelkoa, surua ja tyhjyyttä rämmin eteenpäin. Suuntaan huomion aina seuraavaan ahmimiseen, seuraavaan tupakkaan, seuraavaan kertaan kun voin odottaa nukahtamista. Etsien jotain mikä saisi hetkeksi edes unohtamaan.

samoja ajatuksia

Nää tunteet on pahimpia. Samat asiat pyörii viikosta toiseen päässä. Vähitellen oon saanut kuvattua ne itselleni lyhyisiin lauseisiin.

Mulla olisi niin paljon puhuttavaa, muttei ketään jolle puhua. Ei yhtään ketään. Joo, mun äiti on tullu mulle läheisemmäksi, mutta mä en vieläkään osaa puhua sille. En halua vaivata. Polilta soitettiin ja sain kyllä ajan, mutta se on lähes kahden kuukauden päästä. En tiedä miten jaksan sinne saakka. En meinannut kehdata kirjoittaa tännekään. Vaivata niitä jotka tätä lukee samoilla ongelmilla uudestaan ja uudestaan.

On kamalaa tajuta olevansa se henkilö, jonka poissaoloa kukaan ei huomaisi. En kuulu tähän kaupunkiin vieläkään. Voin istua viikkokausia kotona ja eristäytyä vaikka someista, kukaan ei koskaan tajuaisi että mä puutun. En enää merkitse mitään. Mä ajattelen iltaisin kymmeniä ihmisiä. Pohdin, mitä niille kuuluu. Mutta mä tiedän, ettei kukaan ajattele mua, ja se on pelottavaa. Ihan kuin mut olisi irroitettu tästä maailmasta. En ole avannut instagramia kuukausiin. En kestä katsoa, miten kivuttomasti kaikki jatkaa elämäänsä ilman A:ta ja ilman mua. Kuin meitä ei koskaan ollutkaan.

Itkin äsken taas sitä kaikkea. Mä en liiku yhtään eteenpäin. Junnaan samoissa asioissa, kun en saa käsiteltyä niitä. A on poissa. Olisinko voinut estää sen? Miksi se lähti? Miksi mut revittiin tähän kaupunkiin? Miksi olin niin tyhmä, että menin yrittämään itsemurhaa vuosi sitten? Jos en olisi yrittänyt, saattaisin olla nyt mun kotona A:n kanssa. Menetin kaiken viime vuonna. Mutta toisaalta masennus, ahdistus ja syömisongelmat taas on jatkuneet vuosia. Ne ei lopu koskaan. En ikinä voi oppia syömään oikein, aina jos yritän, ahmin. Vihaan itseäni. Vihaan mun kehoa. Vihaan tätä masennusta. Vihaan sitä etten voi tehdä mitään, en jaksa, en halua. Pelkään syksyä. Mitä jos epäonnistun opinnoissa. Mä en jaksa tätä. Tää on liikaa. Kunpa en olisi aina yksin.

En ole ahminut kahteen päivään. Varmaan ennätys tässä kuussa.

juhannus

Juhannus meni tosi huonosti. Ajattelin, että jos yritän syödä normaalisti, en rajoittaa, niin en myöskään ahmisi. Väärin arvasin.

Ahmin perjantaina. Lauantaiaamun brunssilla muhun iski kamala totuus. Söin samat ruoat kuin mun reilusti ylipainoinen äiti. Sitten söin vielä kaksi isoa palaa kääretorttua, kaksi isoa leipää ja kolme kuppia kaakaota niiden päälle. Mun äiti totesi olevansa aivan täynnä, ja mä, joka olin syönyt melkein kaksi kertaa yhtä paljon, mä halusin yhä lisää.

Mä en osaa syödä normaalin verran, vaikka yrittäisin. Sillon kun en paastoa tai syö matalilla kaloreilla, ahmin aina, vaikka söisin normaalit lämpimät ruoat. Ehkä se on tän vuosien sairastamisen syy.

Luin joidenkin parantumiskäyttäjien feedejä läpi instagramissa, ja tulin tosi suolaseks mua hoitaneille lääkäreille. Olin 17 kun jouduin osastolle laihuushäiriön takia, mutta sitä ei edes yritetty hoitaa kunnolla. Osastojakso oli lyhyt, ja sen päätyttyä kukaan ei enää puhunut mun kanssa syömisistä ja kehonkuvasta. Ei ollut painokontrolleja, atsia tai aikoja ravitsemusterapiaan. Mun paino palautettiin vaan pikanopeudella normaaliin, mutta mun päätä ei autettu yhtään. En mennyt parempaan edes hetkeksi. Kaikki luuli, että paranin täysin seitsemässä viikossa.

Siksi nyt puolitoista vuotta myöhemmin mun pää on aivan yhtä sairas, mutta kukaan ei enää tiedä. Mulla ei ole oikeestaan ikinä ollut mitään textbook laihuushäiriöö, vaan tällanen epämääränen paska, missä voin vetää viikkokausia alle 300 kalorilla päivässä ja sitten taas ahmia, kun masennuskausi iskee päälle. Paino pysyy enimmäkseen kymmenen kilon haarukassa, eikä kukaan nää, miten raskasta tää on mulle henkisesti ja fyysisesti.

Ja mä en tiedä, onko mulla ollut viime viikoilla joka jatkuva ahdistuskohtaus, vai onko mun masennus mennyt näin pahaksi. Itsetuhoiset ajatukset alkaa olla läsnä melkein koko ajan ja se pelottaa mua. Pelkään, että oon ihan kohta taas päivystyksessä tai osastolla. Tai vielä enemmän pelkään, etten oo. Aikuinen kun on niin yksin. Mitä jos joudun vaan kärsimään yksin mun kämpässä ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes lopulta kuolen, eikä kukaan edes tajua etsiä, ennen kuin vuokra on myöhässä?

Oon kelannut päässä taas viimeistä vuotta. Kaikkea pahaa, mitä oon tehnyt. Ja kaikkea pahaa, mitä on tapahtunut. Ja sitä, että muutosta on melkein vuosi, mutta kukaan ei vieläkään ole ottanut yhteyttä ja kysynyt, mihin katosin, vaikka vain pari ihmistä tietää muutosta. Kukaan ei edes tainnut huomata, että muutin. Eli tuskin kukaan huomaisi sitäkään, jos kuolisin.

En haluaisi vetää mitään demoa, päätyä ensihoitajien haukuttavaksi taas, mutta tarvitsen apua. Ja tuntuu, etteivät aikuiset saa sitä, jos lähtee päivystykseen omilla jaloilla.

summertime sadness

Tänään on kai huono päivä. Tuntuu tosi tyhjältä. En ole opiskellut moneen päivään, huone on niin sotkuinen, että on vaikeaa liikkua. En ole käynyt suihkussakaan varmaan viikkoon. Tällä viikolla oli vaikeaa raahautua ryhmään.

Painoindeksi väittää, että olen yhä alipainoinen, mutta tuntuu, kuin olisin sairaalloisen lihava. Valtavat reidet, valtava vatsa. Nousen vaa'alle peläten, että se särkyy mun alla.

Viikko sitten mulla oli lääkekontrolliaika. Teksteissä näkyy uudet diagnoosit, F33.9 ja F33.2. Toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso. Toistuva masennus. Tarkoittaako se kroonista masennusta? Käypähoidossa sanotaan toistuvasta masennuksesta, että uusiutumisriski on silloin huomattava. Voiko tästä koskaan parantua? Tätä on jatkunut kohta viisi vuotta.

Yritän pakottaa itseni aktiiviseksi. Käyn ryhmässä, vaikkei huvita. Lähdin yhtenä päivänä jopa rannalle, ekaa kertaa kahteen vuoteen. Yritän nauttia kesästä. Mutten tiedä, mitä nauttimista tässä on. On niin kuuma, etten saa nukuttua. Ja kun nukun huonosti, päivällä olen tosi väsynyt ja voimaton, liian väsynyt siivoamaan ja opiskelemaan, mutta sotku ja laiskuus vaan masentaa lisää. Uloskaan en halua lähteä, siellä paahtuu pitkähihaisessa ja palaa lyhythihaisessa.

Illalla kun ilma viilenee, käyn kaupassa. Sitten mulla on taas kaikki käden ulottuvilla, kun istun sängyssä koko yön ja seuraavan päivän. Kännykkä, laturi, lääkkeet, litrakaupalla zero kolaa ja vaihtuvat ahmimisruoat. Yksi päivä söin mutakakun alle kymmenessä minuutissa. Oon syönyt rasiakaupalla jäätelöä, juustoriisikakkuja, karkkia, suklaata. Roskat heitän lattialle, niin ei tarvitse nousta.

Välillä jaksan oksentaa, välillä en, ajattelen, että ihan oikein mulle, että ahdistaa, vatsaan sattuu ja lihon. Mitäs en tee muuta kun istun sängyssä syömässä. Välillä mietin, pitäisikö mun kertoa jollekin tästä. Mutta en kehtaa. Olisi niin paljon helpompaa, jos olisin alipainoinen, ja ihmiset vaan näkisi, että mulla ei suju syöminen. Mutta nyt kun oireet on kääntynyt ahmimiseen, mua hävettää liikaa. Miten mua edes voisi auttaa? Näin lihavia ei laiteta osastolle, joten saisin varmaan vaan jonkun atsin kotikäyttöön. En noudattaisi sitä, koska haluaisin laihtua, mutta sitten se kääntyisi taas ahmimiseen, eikä mikään muuttuisi.

Sanon itselleni joka päivä, että nyt alan laihduttaa, ja kuukausi vain, niin olen täydellinen. Ja joka ilta ahmin taas. Tänäänkin aloitin uudelleen, paastoa kulunut 18 tuntia. Mutta entä jos ahmin taas illalla? Ahdistukset on pahentunut, yksi päivä harkitsin vetää kaikki vanhat lääkkeet. Yhtä lääkettä mulla on kolme kertaa letaaliannos yöpöydän laatikossa. Mutta en kehdannut, koska en halua kuolla ylipainoisena.

Paino: 52,2kg

Syke 145

Tänään on ollut todella raskas päivä, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Vaaka näytti pitkästä aikaa nelosella alkavaa lukua aamulla, tarkalleen 49,8kg, mutta sen jälkeen kaikki meni alamäkeen.

Äidillä oli synttärit aiemmin tällä viikolla, ja oltiin sovittu, että vietetään niitä tänään. Leivoin kakun lahjaksi, todella huono idea. Mulla on surkea itsekuri, pystyn laihtumaan vaan sillä ettei mun kotona kerta kaikkiaan ole mitään ruokaa, heti kun jotain on tarjolla, ahmin maailman tappiin asti.

Puin löysät vaatteet peittääkseni laihtumisen (äiti on aina ollut tosi tarkkanäköinen sen suhteen) ja lähdin sinne. Parin tunnin aikana söin itse puolet siitä suuresta kakusta, jonka leivoin. PUOLET! En laskenut tarkkoja kaloreita, mutta uskon, että voi olla jopa lähemmäs 3000.

Sen jälkeen menin kotiin "opiskelemaan". Oksensin kaiken mitä ulos tuli, mutta varmaan suurin osa ehti imeytyä, kun syötiin kuitenkin useampi tunti. Sitten lähdin pitkälle kävelylle. Viime päivinä oon kävellyt päivässä 8000-12000 askelta ihan vaan kävelyillä, jotta kuluttaisin, mutta koskaan ennen ei ole tapahtunut näin.

Mun raajat tuntui tosi energisiltä, mutta mun rinnassa oli tosi epämiellyttävä, palava ja kaivertava tunne. Pysähdyin mittaamaan sykkeen, se oli 145, vaikka olin kävellyt ihan normi vauhtia. Säikähdin ja lähdin kotiin. Makasin noin vartin, jotta saisin leposykkeen, ja sekin oli 110. Mahdollisia syitä tälle voisi olla ahdistus/paniikkikohtaus ahmimisesta, syömättömyyden, ahmimisen ja oksentamisen aiheuttama stressi keholle tai lääkeannoksen nosto, minkä tein maanantaina.

Soitin päivystykseen, koska syke huolestutti, mutta vastaaja ei edes kysellyt mistä se voisi johtua vaan sanoi vaan että ihan normaalia, menes siitä. Nyt mua ahdistaa, kun se kirjaa mun tietoihin, että soittelen turhaan päivystykseen. Nyt on jo kello yli puolenyön, mutta syke on yhä yli sata levossakin, ja seisomaan noustessa yli 130.

Koko päivän on ahdistanut ahmimiskohtaus, eikä sykkeen korkeus yhtään auta. Toivon vaan, että ahmiminen jollain ihmeen kaupalla buustaisi mun ruoansulatusta ja saisin ihan parissa päivässä pudotettua sen aiheuttaman painonnousun. Muistin äsken, että mulla on se uusi kohtauslääke, joka nimenomaan madaltaa verenpainetta ja sykettä, joten otin sitä, mutta huolestuttaa kyllä verenpainepuoli, ne kun ei ole noussut yhtään, päinvastoin, silmissä mustenee noin puoleksi minuutiksi joka kerta kun nousen, edes istumaan.

Lupasin itselleni, että nyt olen kunnolla. Aloitan oman versioni ABC-dieetistä huomenna. Ja omalla tarkoitan, etten ota mukaan dieetin 400 ja 500 kalorin päiviä ollenkaan.

Ahdistaa ja pelkään että satutan itseäni, mutten kyllä uskalla soittaa päivystykseen, vaikka niin kävisi, kun soitin jo aiemmin "turhasta".

epäilty

Mua ahdistaa niin että sattuu. Oon viime päivät yrittänyt täyttää jokaisen hetken hereillä tekemisellä, etten ajattelisi, mutta nyt en saa unta ja se kaikki palaa mieleen.

Tiistai.

Ehdin olla koulussa ekan tunnin, mutta sitten lähdin lääkäriajalle. Eka aika polilla moneen kuukauteen, jännitti aika paljon. Olin edelliset päivät yliajatellut joka asiaa. Vaikka olisin kuinka masentunut, esitän tosi hyvin pirteää muille, joten jouduin harkitsemaan, millä asteella pitäisi näyttää todellista mielialaa, jotta minut otettaisiin vakavasti, muttei passitettaisi sairaalaan. Ja mitä puen ja meikkaanko. En jaksa nykyään paljon meikata, mutta toisaalta ahdistaa ihan liikaa mennä ulos ilman meikkiä.

Polilla lääkäri olikin tv-yhteyden päässä, koronakäytäntö. Se vaikutti kuuntelevan mua. Lupasi, että mulle hankitaan tutkimustiimi joka tekee tarkemmat tutkimukset että saataisiin diagnoosi. Hyvä, viimein. Lisäksi se päätti, että mirtazapinia kokeillaan uudestaan masennukseen, tällä kertaa se nostettaisiin 30mg saakka. Ja sain myös reseptin uuteen tarvittavaan. Puhelin soi kesken ajan, mutten vastannut.

Tapaamisessa ollut sairaanhoitaja varmisteli ovella, että pärjään, ja antoi varuilta päivystävän sairaanhoitajan numeron. Sitten pääsin lähtemään.

Yksi vastaamaton puhelu ja yksi uusi viesti. Avaan viestin, se on soittopyyntö poliisiasemalta. Soitan viestin numeroon, ja saan kuulla kamalia uutisia. Musta on tehty rikosilmoitus. Poliisi haluaa kuulustella mua epäiltynä.

Alan itkeä bussissa. En haluaisi kertoa kellekään, se en ole minä. Miten mä oon päätynyt tähän? Lapsena olin aina luokan todennäköisin menestyjä, kukaan ei povannut mulle ongelmia mielenterveyden ja poliisin kanssa.

En pysty menemään iltapäivän oppitunneille, koska odotan ahdistuneena kuulustelun alkua. Kuulustelu hoidetaan puhelimitse. Mua epäillään kunnianloukkauksesta. Rikosilmoituksen teki se mies. Mua ahdistaa todella paljon, mä luulin, että saisin jo jättää sen koko jutun taakse.

Kaikki kuulostaa niin vakavalta. Poliisi kysyy, haluanko oikeusavustajan kuulusteluun. Kieltäydyn, koska aion vain kertoa totuuden. Ja kerron sen. Se mies väittää, että mä oon valehdellut siitä, ja mun valehtelun takia se menetti työnsä. Kerron kuulustelijalle, ettei se ole totta. Mä en ole valehdellut missään vaiheessa, enkä mä edes ollut se, joka teki tutkintapyynnön viimeksi.

Olen kuulustelussa rauhallinen, mutta heti sen jälkeen alan huutaa ja itkeä. En saa henkeä, ahdistaa. Juttu menee seuraavaksi syyteharkintaan. Jos syyttäjä päättää syyttää, mä joudun oikeuteen. Ei, ei ei. Mä en voi. Mieluummin kuolen. Mä joutuisin näkemään sen miehen. Eikä mulla ole varaa mennä oikeuteen. Ja mitä jos häviän? Juttu on sana sanaa vastaan, mutta mulla on mielenterveysongelmia, joten sitä saatetaan uskoa. Kunnianloukkauksesta voi saada sakkoja tai jopa 6kk vankeutta. Ja merkinnän rikosrekisteriin. Ei, mä en ole rikollinen, mä en ole tehnyt mitään väärää, en suostu tähän!

Yritin sulkea koko jutun pois mun tajunnasta, mutta nyt kaikki virtaa mun läpi niin, että mä tärisen.

Kirjoitan tätä lauantaina aamuyöllä. Pelottaa julkaista tekstiä. Pelkään liikaa, mitä jos se löytää mun blogin? Jos oon kirjoittanut täällä jotain, mikä voidaan kääntää mua vastaan oikeudessa? Ehkä uskallan julkaista tän huomenna.

Unet

En oo saanut kirjoitettua. En tiedä, miksi. Nyt on pakko, ettei kynnys kirjoittaa nousisi enempää.

Pääsiäinen. Juhlat on ihmisille vaan tekosyy syödä itsensä kipeiksi. Eihän niissä ole mitään muuta pointtia. Olin pääsiäisenä äidin luona, ja lihoin tietysti. Ja se jäi jotenkin päälle. Karanteeni ei olekaan mulle hyvää aikaa laihduttamiseen. En uskonut sen muuttavan paljon mun elämää, mutta jotenkin se, ettei nää ketään, opettajia, harrastusten vetäjiä, silti lisäsi mun yksinäisyyttä. Oon käynyt joka päivä porukoilla, etten olisi yksin mun päässä. Ja syönyt siellä.

Onneksi oon saanut purettua mun muita addiktioita. Siitä saakka, kun muutin tähän asuntoon, oon juonut varmaan puolitoista litraa zero colaa päivässä. Lopetin sen, koska se kävi kalliiksi. En ole juonut kokista nyt yli viikkoon. Olen myös alkanut vähentää tupakointia. Sekin on kallista. En tiedä, lopetanko kokonaan, mutta poltan nyt kaksi päivässä, kohta vaihdan yhteen.

Ja on karanteenissa sekin hyvä puoli, ettei tule poissaoloja. Mun mieliala on nyt niin huonoa, että olisin tuskin päässyt joka päivä kouluun, jos sitä ei voisi hoitaa kotoa. Väsyttää ja ahdistaa, masentaa. Koko ajan.

En muista, oonko kirjoittanut siitä, mutta oon alkanut syyttää itseäni A:n kuolemasta. Tiedän kyllä, ettei se ole kenenkään yksittäisen ihmisen vika, mutta on asioita, jotka olisi pitänyt tehdä toisin. A olisi tarvinnut jonkun iloisen ihmisen rinnalleen. Joka luo uskoa tulevaan, eikä sellaista, joka kuluttaa sitä ja vetää mukanaan alas. Jos en olisi yrittänyt itsemurhaa toukokuussa, A voisi olla täällä. Se ei olisi saanut sitä ratkaisumalliksi. Ja mä en olisi viettänyt kesää osastolla, olisin ollut sen luona. Olisin tiennyt, että sillä menee huonosti. Enkä olisi joutunut muuttamaan. Sinä iltana, kun se tapahtui ja mullakin oli huono olo, olisin saattanut mennä A:n luo, eikä se olisi päässyt tekemään sitä.

Sain viimein ajan aikuispsykiatrialliselle, mutta se on vasta muutaman viikon päästä. Ja paperissa lukee, että sillä käynnillä on lääkärin lisäksi sairaanhoitaja. Ei psykologi. Pelkään, että ne laittaa mut taas puhumaan jollekin eläinkorttimummolle, joka luulee, että raitis ilma parantaa mut.

Ei raitis ilma tätä paranna. Mun joka toinen ajatus on, että haluaisin vain nukkua ikuisesti. Mutta en tavallista unta. Mä oon alkanut nähdä unia, ja se ei ole hyvä.

En kutsu niitä painajaisiksi. Ihmiset, jotka näkee painajaisia pelkää niitä, herää hikisinä ja ahdistuneina. Mun unet käsittelee samoja asioita, joita pelkään päivisinkin. Se on vaan, ettei mun ajatukset enää jätä mua rauhaan öisinkään. Nään unia, missä unohdan tärkeitä asioita, ihmiset haukkuu mua, tai jään aivan yksin. Oon niin tottunut niihin ajatuksiin päivisin, etten pelkää niitä öisin, mutta haluaisin olla rauhassa edes unessa.

loppuraportti

Mulle tuli torstaina postissa mun vanhan psykologin kirjoittama loppuraportti. Se ei ollut mukavaa luettavaa. Mä en ymmärrä. Kaikkia muita sairauksia hoidetaan ymmärryksellä ja myötätunnolla, mutta mielenterveysongelmia hoidetaan niinkuin se olisi sairastuneen valinta. Niinkuin mä pahaa pahuuttani voisin huonosti.

Aloin miettiä kaikkia mun aiempia kontakteja. Kaikki lääkärit, hoitajat ja psykologit joita olen tavannut, ne kaikki kohteli mua todella kamalalla tavalla. Mä en yleisesti ottaen häpeä mun ongelmia, ja niin sen pitäisi olla, mutta ammattilaiset saa mut tuntemaan, että mun pitäisi. Että mä olen vaikea ja lapsellinen. Ainoastaan S, mun pitkäaikaisin psykologi sai mut tuntemaan turvallisuutta.

Loppuraportissa mun psykologi kertoi, etten sitoudu hoitoon ja kritisoin jatkuvasti terveydenhuoltoa. Mä sitouduin kyllä. Jätin vain kerran käynnin väliin, ja silloin mä olin todella vihainen. Ja kyllä, mä kritisoin, koska mua ei hoidettu. Mua ei kuunneltu, ei otettu vakavasti. Käynnit kerran viikossa psykologilla ei saanut mua voimaan paremmin. Kukaan ei yrittänyt oikesti auttaa. Pyysin, että mulle oltaisi tehty testejä, jotta saisin viimein jonkin pysyvän diagnoosin ja kunnon lääkket, mutta mun ei annettu edes tavata lääkäriä. Raportissa ei edes mainita, mitä kaikkea oon joutunut kokemaan, se jättää kuvan, että olen itsekäs ja epävakaa, ja ihan huvikseni.

Oon lukenut asiasta. On todella tärkeää löytää hyvä hoitokontakti, muuten ei parane. Useimmilla masentuneilla ei ole energiaa sen vaatimaan taisteluun, mikä on kamalaa. Mulla on välillä energiaa siihen, mutta näköjään se katsotaan negatiivisena. Mä vaan haluan hoitoa.

Oon taas pimeässä paikassa. Tällä hetkellä olen jollain tavalla toimintakykyinen, joten kukaan ei huomaa, mutta mä huomaan sen mun ajatuksista. En taaskaan odota mitään. Olen yrittänyt miettiä, mikä saisi mut pitkällä aikavälillä onnelliseksi, mutten keksi mitään tavoiteltavaa. En halua asua yksin. Enkä äidin luona. Enkä kimppakämpässä. Sanon ihmisille, että aion hakea lääkikseen, mutta ajatus siitä, että mun pitäisi opiskella stressaavaa alaa seuraavat 12 vuotta kuulostaa kamalalta. Enkä edes tiedä, pystyisinkö lääkärin työhön, se kuulostaa psyykkisesti todella raskaalta.

Ja mä oon todella väsynyt, mutten saa nukuttua. Nukahdan vasta neljän aikaan iltaisin vaikka nousen koulua varten seitsemältä.

Enkä mä pysty enää juoksemaan. Yritin eilen, mutta jaksoin vain pari kilometriä, mun oli pakko kävellä kotiin. Mun keho on liian väsynyt.

Onneksi saan jotain iloa ja kontrollin tunnetta laihduttamisesta. Syön tällä hetkellä 240 kaloria päivässä, ja tyhjyyden tunne ja huimaus kertoo mulle, että teen edes jotain oikein.

4.4.
Paino: 52,3kg

Hautausmaa

Kirjoitukset on nyt ohi. Toivoin, että se olisi hyvä, mutta tavallaan tiesin, että siinä käy näin.

Nuorempana onnistuin jotenkin aina tahdonvoimalla pysymään fyysisesti terveenä aina kouluajat, sairastuin aina lomalla. Nyt on kuin se olisi tapahtunut mielenterveyden kanssa. Toisaalta se käy kyllä vielä enemmän järkeen. Joululoman päättyessä mä naksautin aivoissani jonkin defenssin päälle, sen avulla pystyin pitämään itseni kiireisenä, keskittymään maanisesti kirjoituksiin, kouluun, harrastuksiin... Nyt kun kirjoitukset loppui, ja karanteenin takia ei ole edes koulua tai ryhmää, mulla ei ole enää mitään mihin tarrautua, mitään millä pitää itseni kasassa.

Se tapahtui välittömästi kirjoitusten jälkeen. Niinkuin mussa olisi joku kytkin. Luulen, että mulla on taas alkamassa masennuskausi. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että juuri tänään on kulunut tasan puoli vuotta A:n kuolemasta.

Kävin tänään yksin hautausmaalla, vein kynttilän yleiselle haudalle, koska A:n hauta on satojen kilometrien päässä. Istuin kivellä puoli tuntia. Itkin ja puhuin kynttilälle, niinkuin se olisi A. Ohikulkijat varmaan katsoi että kappas, hullu siellä puhuu yksin. Kynttilän liekki sammui monta kertaa, vaikka yritin pitää sitä hengissä. Jotenkin A:lle puhuminen kuitenkin auttoi ja mulle tuli vähän parempi olo.

Musta tuntuu, että mun suru jäi jotenkin kesken. Jouduin työntämään sen syrjään liian nopeasti, heti sairausloman päätyttyä. Oli niin paljon muita elämänmuutoksia ja katastrofeja. Nuorisokodin kaikki episodit, asunnon etsintä, se mies, kokeet. Ei niin, etten olisi ollut surullinen. Mä oon sitä, joka päivä. Nään A:n mun pihan pihlajassa, ajattelen sitä kun poltan tupakkaa, kun kuuntelen musiikkia, kun soitan pianoa. Tunnen sen poissaolon koko ajan mun yksinäisyydessä. Mutta jotenkin suru vaan jäi paikalleen kun en ehtinyt käsitellä sitä. Ehkä mun pitäisi nyt jatkaa sitä. Kunpa vaan pääsisin lääkäriin...

Niin, oon odottanut lähetettä nyt 9 viikkoa. Oon soittanut kahdesti kysellen siitä, kuulemma sen tekemiseen ei kuuluisi mennä edes viikkoa.

Meinasin taas satuttaa itseäni. Sain sen estettyä, mutta se oli eka kerta kuukauteen, kun halusin tehdä niin. Nään mun voinnin huononevan silmissä.

Ja paino... Sanoin viimeksi, viikko sitten, että syön nyt kirjoitusviikolla kunnolla, ettei se vaikuta koetuloksiin, mutta tätä en odottanut. Mun paino nousi viikossa lähes 4 kiloa. Mitä helvettiä?? Se ei noussut näin nopeasti edes osastolla kun olin alipainoinen. Toivon tosin, että siitä olisi edes pari kiloa nesteitä ja menkkaturvotusta... Nyt aion aloittaa kunnolla laihduttamaan, mulla ei ole mitään muutakaan tavoitetta tai edes tekemistä. Toivon vaan etten ala ahmimaan masennukseen.

20.3.
Paino: 56,1 kg

21.3.
Paino: 55,6 kg

laikukas lattia

Tuntuu että kaikki menee taas päin helvettiä. Uusia vastoinkäymisiä tulee koko ajan ja vanhat palaa muistiin.

Kaikki se painava massa, josta en voi puhua kellekään, liiskasi mut tänään lattialle. Itkin mun meikin pois ja lopulta tartuin terään. Vartissa oli heitetty hukkaan kahden kuukauden edistyminen. Nyt lattia on mustien ja punaisten läiskien täplittämä, mutta oon liian väsynyt siivoamaan.

Kohtausta pahensi se ajatus, joka iski kesken kaiken. Vuosi sitten, puoli vuotta sitten, jopa kaksi kuukautta sitten, mulla oli joku, joka olisi välittänyt, jos olisi kuullut. Oli turvapaikkoja sairaalassa tai nuorisokodissa, oli välittäviä ystäviä, poikaystäviä, ohjaajia, sairaanhoitajia ja perhe. Nyt mä tiedän, etten tuu kertomaan kellekään. Kukaan ei oo mun kanssa niin läheinen, että välittäisi, ajaisin vain ihmiset pois.

Ja mitä ne vastoinkäymiset sitten oli, jotka johti tähän?

Sain eilen kirjeen poliisista. Mä voitin, se mies sai sakot ja ongelmia töihin. Tulin siitä tosi iloiseksi. Sitten aloin kyseenalaistaa, miksi oon niin iloinen toisen epäonnesta? Sama juttu, kun silloin, kun se valelääkäri paljastui. Väitän itselleni, että olen iloinen, koska voin suojella muita pahalta, mutta entä jos mä olenkin se paha? Vahingoniloinen ihminen, joka nauttii muiden kärsimyksestä.

Nukuin eilen pommiin koulusta, ja huomenna mulla on kaks koetta. En tiedä mitään koealueista, kun oon molemmista aineista ollut viimeiset kaks oppituntia pois.

Tapasin sen ohjaajan, johon salaa halusin törmätä, ja kysyin, haluaisiko se vielä joskus jutella. Se sanoi ei.

Kokattiin eilen siellä ryhmässä. Vuoden takaisen tikki-episodin jälkeen en ole pystynyt olemaan kertaakaan kemian labroissa tai ryhmäkokkaustilanteissa (koska ne muistuttaa labroja) mutta menin silti kokkaamaan. Ja yllätys, sain pahan ahdistuskohtauksen ja mulle tuli todella ulkopuolinen olo, kun itkin rappusissa puoli tuntia, eikä kukaan tullut etsimään mua.

Kaikkea paskaa vaan kertyy, mutta pahinta on tunne, ettei kukaan välitä. Millon tää kaikki loppuu?

18.2.
Kalorit: ~1000

19.2.
Paino: -0,5kg eilisestä
Kalorit: ~1000

Itkin. Viimein.

Mulla on ollut huonot pari päivää. Ei mitään suurta, mutta kaikki pikkujutut vaan patoutu ja patuoutu, mutta onneksi sain eilen viimein padon murrettua.

Tiistaina oli raskas koulupäivä. Viimeisellä tunnilla menimme bilsan kurssin kanssa vierailemaan yliopistolla. Nousin bussiin kemian tunnin jälkeen, ja silloin asiat alkoivat kasautua.

Bussi ajoi autokoulun ohi. Mikä siinä muka on? En tiedä, se oli juuri se autokoulu, jota se mies oli minulle suositellut ja koko episodi sen kanssa muistui mieleen. Sitten kuulin parin abin juttelevan takanani penkkareista innoissaan. Penkkarien pitäisi olla kiva juttu, mutta nekin alkoivat ahdistaa minua suunnattomasti. En ilmottautunut rekka-ajelulle, ja olen aika varma, etten osallistu ollenkaan. Kokonainen päivä pitäisi kestää olla yksin iloisessa väkijoukossa, jossa kaikki nauravat, ottavat yhteiskuvia ja heittelevät karkkia? Ei kiitos.

Tiesin jo etukäteen, että yliopistovierailu tulisi olemaan rankka, mutta se oli pahempi kuin odotin. Olin toivonut, että se olisi lähinnä luentomuotoinen, tai edes esittelykierros, mutta ei, meidät vietiin suoraan labraan ja jäin lasittuneena seisomaan ovensuuhun, kun kaikki muut vetivät labratakit niskaan ja alkoivat tehdä PCR:ää ja elektroforeesia (geenitekniikkaa). Sain jonkinasteisen paniikkikohtauksen ja seisoin koko tunnin ulkovaatteet päällä ovensuussa täristen.

Kun pääsin kotiovelle, en löytänyt avaintani. Se ei ollut repussa eikä taskuissa. Jouduin soittamaan huoltomiehen avaamaan oven. Ihan kuin rahahuolia ei olisi jo tarpeeksi, siitä tulee kolmenkympin lasku perään.

Makasin koko illan sängyssäni kauhuissani. En saanut yöllä taaskaan unta kuin pari tuntia, ja heräsin aamulla kamalaan päänsärkyyn ja pahoinvointiin.

Oksensin koulun vessassa aamiaiseksi syömäni vauvansoseen.

Koulun jälkeen lähdin kävellen keskustaan hakemaan jälkihuollon päätöstä. Keskustaan on pari kilometriä matkaa, mutta mulla ei ole yhtään rahaa, joten en voinut ottaa bussia. Opettajatkin alkaa jo ärtyä, kun mulla ei ole varaa edes koulukirjoihin.

En ole pystynyt itkemään varmaan lähemmäs puoleentoista kuukauteen, vaikka koko ajan tekisi mieli, mutta kun avasin päätöksen kirjekuoren, aloin viimein itkeä. Luin vain sanat "Jälkihuollon kielteinen päätös", ja suljin kuoren. Taas yksi taho sulkee ovensa. En vain mitenkään jaksaisi taistella yksin.

Ulkona satoi, kun kävelin kotiin, joten sadepisarat peittivät kyyneleeni vastaantulijoilta.

Yleensä univaikeuteni ovat niin päin, että nukahdan kyllä, mutta herään kolmen maissa, mutta viime yönä sain unta vasta viideltä, joten nukuin pommiin koulusta. Menkat alkoi myös aamulla, joten sain koko koulupäivän vetää buranaa kipuun. Se olikin hyvä muistutus, että täytyy laihtua pian, sitten ei tarvitse tätäkään kestää.

Mun luokanvalvoja on ollut mulle tosi kiva koko vuoden, mutta nyt se on alkanut olla turhankin huolissaan. Mun täytyy alkaa vältellä sitä. Olen kertonut sille kaikista muista mun mielenterveysongelmista, mutta tänään se katsahti mun jalkoja, ja kysyi, olenko syönyt mitään tänään. Mun paino on tippunut 10 kiloa sinä aikana, minkä se on mut tuntenut, ja se näkyy parhaiten mun reisissä.

Mutisin jotain ja lähdin äkkiä pois paikalta. Se huusi vielä perään, että meidän täytyy järjestää mun syöminen kuntoon. Mistä se on arvannut?

Aloitin tänään nestepaaston.

16.1.
Aamupaino: 53,3kg
Kalorit: 0kcal

Viimeinen oljenkorsi

Vuosikymmen vaihtui. En odottanut sitä, sillä mitä uusi vuosi muka muuttaisi.

Olen taas syvällä. Kaikki se turvallisuus, jota rakensin itselleni syksyllä on romahtanut. Luulin, etten ehtinyt kiintyä siihen, mutta se sattuu silti.

Miten mä en koskaan opi? Mun elämällä on muutama lainalaisuus, jotka eivät koskaan murru. Älä luota ihmisiin, ne joko pettää tai jättää sut lopulta. Kaikki hyvä on väliaikaista ja putoaminen sattuu, lopulta jäljelle jää aina vain suru, tuska ja kipu.

Olen maannut koko joululoman sängyssäni. En ole pukenut vaatteita, en ole meikannut. En opiskele tai käy ulkona. En puhu oikein kellekään. Haluaisin koko ajan vain itkeä, mutten enää pysty.

Ja ne on tulleet takaisin. Itsemurha-ajatukset. Ne oli pitkään poissa, jopa pari kuukautta. Sen ajan kun asuin nuorisokodissa. Olin kyllä itsetuhoinen, mutta uskoin, että mun pitää jatkaa.

Nyt en tiedä enää. Aiemmat lupaukseni paremmasta elämästä perustuivat lähinnä yliopistoon pääsylle. Nyt en kykene opiskelemaan. Joten mitä jos mikään ei koskaan muutu? Jokainen hetki on raskaampaa hengittää. Tuntuu kuin kaikki kokemukseni ja menetykseni vetäisivät minua alas, ja voimani pyristellä vastaan alkavat loppua. Se kävi nopeasti. Mutta toisaalta alla on niin monta huonoa jaksoa, että ehkä mun tila vaan romahtaa nykyään nopeammin.

Kävin uutena vuotena huvikseni ulkona. Katsomassa, mitä tapahtuu, jos juon alkoholia. No, koska olin nuori nainen yksin täydessä baarissa, löysin itseni kolmelta yöllä jonkun tuntemattoman kolmekymppisen miehen kotoa. Lähdin taksilla kotiin, kun se nukahti, enkä edes tiedä sen nimeä. Mutta en välitä. Se oli kokemuksena ihan neutraali.

Soitin pari päivää sitten nuorisokodille. Pyysin, että saisin puhua yhden ohjaajista kanssa vielä kerran. Se tulee huomenna lomalta, ja mulle luvattiin, että se soittaa sitten.

Se ohjaaja tuntuu mun viimeiseltä oljenkorrelta. Mun sisällä on niin paljon, mitä pitäisi saada sanoa, ja se on viimeinen ihminen, johon päätin yrittää luottaa. Mä tarvitsen apua, ennen kuin oikeasti teen itselleni jotain. Mun täytyy kertoa jollekulle, että mulla on kirje kirjoitettuna valmiiksi mun yöpöydän laatikossa. Ja lisäksi mun pitää varoittaa sitä. Se mies, joka on töissä nuorisokodilla, niiden täytyy saada tietää totuus siitä. Haluaisin varoittaa sen naisystävääkin, mutten tiedä sen nimeä. Mutta nuorisokodilla niiden olisi hyvä tietää, että se mies on valehtelija, se valehteli mulle, muille ohjaajille, naiselleen, nuorisokodin johtajalle, sossuille ja poliisille. Sen ei pitäisi saada työskennellä nuorten kanssa jos se kykenee noin helposti noin suuriin valheisiin.

Olen jo monta päivää yrittänyt jaksaa vain sen voimalla, että huomenna pääsen puhumaan sille. Rukoilen, että sekin ei nyt tuota mulle pettymystä. Lupaan, että jos tää ei onnistu, tää oli viimeinen kerta kun enää koskaan luotan johonkin ihmiseen.

muutto nro 4

Mä pelkään tosi paljon.

Tiistaina tapasin sossut. Ne ilmoitti että heidän ja terveydenhuollon mielestä en tarvitse tukiasuntoa joten en saa sellaista. Laitoin myöhemmin sinä iltana sitten asuntohakemuksen vetämään.

Sain nopeasti kämpän, kolmen hengen solu johon voin muuttaa uutena vuotena. Ihan kiva etten joudu yksiöön, mutta kaksi tuntematonta viereisissä huoneissa on laiha lohtu.

Olen pitkään pelännyt, että vajoan samaan tilaan kuin viime keväänä, jos joudun asumaan taas yksin. Mutta tajusin eilen, että silloin minulla oli kuitenkin tukena A ja poikaystäväni. Nyt minulla ei ole oikeasti ketään. Mielialani on laskenut tosi paljon jo pelkästä ajatuksesta, että asun pian yksin, ihan yksin. Ei ole ketään, jota nähdä koulussa tai vapaa-ajalla, kukaan ei tule käymään. Ei ole ketään, jolle kertoa päivästään. Mä pelkään tosi paljon.

Muutan tänään ulos nuorisokodista. Oon aiheuttanut sen johtajalle jo nyt enemmän harmaita hiuksia kuin kaikki muut tämänhetkiset asukkaat yhteensä, joten en halua vaivata sitä pidempään. Muutan joululomaksi äidin luo ja sitten omaan asuntoon. Eli tämän vuoden muutot numero neljä ja viisi.

En nukkunut viime yönä taas vaihteeksi silmäystäkään. Makasin sängyssä ja tuijotin tyhjää huonetta. Kaikki vaatteet, kirjat ja meikit on pakattu laukkuihin ja piano laitettu kasaan. Tyhjät valkoiset seinät muistuttavat jälleen odottavasta muutoksesta.

Mua ahdisti niin paljon, että lopulta puukotin itseäni reiteen. Verta roiskui lakanoille, mutten mennyt kertomaan kellekään, vaan puhdistin ja sidoin jalan. Mä oon nyt aikuinen, enkä enää saa apua. Turha siis itkeä kellekään.

Syöminen on mennyt enimmäkseen hyvin, mutta yhtenä päivänä meillä oli nuorisokodilla jouluateria. Ahmin varmaan 2000 kaloria ja menin heti sen jälkeen oksentamaan. Paino on kuitenkin nyt 53,8kg.

Mä vihaan sitä että oon taas tilanteessa, jossa oon riippuvainen yhdestä henkilöstä. En ikinä kerro sille miehelle, mutta juuri nyt se on mun ainoa iloinen ajatus, jonka voimalla yritän selvitä päivistä. Odotan vielä pari päivää muuton jälkeen, ja sitten laitan sille viestin. Jos tästä ei tule mitään, en tiedä, mistä voin löytää uuden syyn jatkaa.