stressikausi alkaa

 Koulu alkoi keskiviikkona, arki ja stressi jo pari viikkoa sitten. Kesällä ei ollut mitään tekemistä, mutta nyt taas pamahti kalenteri vaihteeksi niin täyteen, että itkettää. Miksei mikään ole koskaan hyvä?

Mulla on tässä jaksossa kuusi kurssia, en ole tehnyt niin montaa jaksoon melkein puoleentoista vuoteen. Ylioppilaskirjoituksissa odottaa neljä ainetta, niiden alkuun on enää reilut viisi viikkoa. Lisäksi se ryhmä missä käyn palasi kesätauolta, on tapaamisia siellä ja kouluttaudun "apuohjaajaksi" syksyn ryhmään. Sitten vielä ajokoulu, jonka reputin jo kolmannen kerran. Ja hoitajakäynnit. Ne tosin on enemmän positiivinen asia, kun saan viimein jotain apua kuukausien kuluttua. Se vaan tuntuu käynnistyvän aika hitaasti.

Ensimmäisellä käynnillä hoitaja ehdotti että kävelisin enemmän. Sen jälkeen olenkin aloittanut taas kävelyillä käymisen, mutta nopeasti muistin, miksi lopetin. Musiikki ei riitä harhauttamaan mun ajatuksia, vaan kävellessä ne liukuu kelaamaan uudelleen ja uudelleen kaikkea ahdistavaa. Eikä yhtään auta, että melkein jokainen asuinalue ja katu mun kämpän lähellä assosioituu johonkin ikävään. Käveleminen triggeröi myös tauolla olleita "pakkoajatuksia". Niitä itsetuhoisia ja väkivaltaisia ajatuksia, jotka eivät ole loogisia ja omia. Ihan kuin joku muu tulisi mun päähän ja ehdottaisi että mitäpä jos katkaisisit vaikka kaulavaltimon.

Luin käynnin tekstin omakannasta ja säikähdin aika paljon yhtä asiaa. Hoitaja oli kirjannut suunnitelmaan mitä testejä se mulla teetättää, siellä oli kaikki perustestit, masennus-, ahdistus-, paniikki- yms, mutta lisäksi SCOFF ja BES, eli syömishäiriö- ja ahmimishäiriötestit. Olin vakuuttanut hoitajalle, ettei mulla ole syömishäiriöajatuksia, mutta jotenkin ajatus virallisessa lomakkeessa valehtelusta kuulostaa vääremmältä kuin keskustellessa. Mutta en mä voi niitä rehellisestikään täyttää, kävin testaamassa ne ja sain kummastakin lähes täydet pisteet.

Niin, ahmimisongelma ei ota loppuakseen. Nyt vaan oksennan kaiken, minkä vuoksi paino pysyy aloillaan ja välillä jopa laskee. Pelkään vaan aika paljon mun sydämen ja etenkin hampaiden puolesta. Jos oksentelee päivittäin, polttaa tupakkaa, juo lähes pelkästään sokeritonta limsaa ja masennuksen vuoksi pesee hampaita harvoin, oon ihan varma, että ne tippuu kohta päästä.

Mutta niin, paskaahan tää kaikki yhä on, mutta ehkä saan taas vaihteeksi jotain kirjoittamisen arvoista, kun asioita taas tapahtuu. Haluaisin vaan itkeä ja nukkua koko ajan, mutta itkeä en osaa ja nukkua en saisi, kun koulupäivät kestää kahdeksan tuntia plus ympäri kaupunkia asioilla ravaaminen, kävelyt ja kirjoituksiin lukeminen, jos siitä nyt vieläkään mitään tulee. Kolme päivää koulua takana, ja olen nyt jo niin uupunut, etten tänään saanut koulussa mitään aikaan ja nukuin kotona pitkät päiväunet. Mitähän tästäkin tulee...

14.8.2020

Kalorit: 390

Poltettu: 214

Paino: 53,4kg

Pyörtyminen

Viime viikolla ahdistus-paniikkikohtaus ei loppunut, vaikka otin tarvittavaa ja viilsin. Kun mua alkoi houkutella tehdä jotain pahempaa, päätin onneksi lähteä päivystykseen.

Päivystyksessä kesken kaiken kun olin puhumassa hoitajalle, mua alkoi huimata ja pyörryin istualleni. Heräsin sitten sairaalasängystä ja jouduin jäämään somaattiselle aamuseitsemään saakka, koska hoitajat yritti selvittää, miksi olin pyörtynyt. Kaikki vitaalit oli kuitenkin ok, joten pääsin lähtemään.

Mun uni on taas mennyt aika huonoksi, heräilen öisin 3-5 kertaa, ja joka kerta on vaikeaa saada unta uudelleen. Hain apteekista melatoniinia, vaikka se ei ole koskaan auttanut nukkumiseen. Ainakin voin sanoa lääkärille sitten muutaman viikon päästä, että olen yrittänyt tehdä asialle jotain.

Syömiset on alkamut menemään taas aika hyvin. Paastosin alkuviikolla 64 tuntia, eilen söin 2x300 kaloria, mutta oksensin melkein kaiken ja kävelin paljon. Kävin tiistaina jopa juoksulenkillä.

Paino onkin sitten laskenut myös. Ei mene enää kauaa, että olen kevyempi kuin koskaan, en malta odottaa! 

Loin muuten instagramiin käyttäjän, jolla seuraan mielenterveysongelmista puhuvia käyttäjiä, ja ajattelin itsekin tehdä sinne jotain lyhyempiä päivityksiä. Käyttäjän nimi on sadepisara_, jos kiinnostaa seurailla. Hyväksyn tosin vain samankaltaiset tilit seuraajiksi.

28.5.

Paino: 48,7kg

Unet

En oo saanut kirjoitettua. En tiedä, miksi. Nyt on pakko, ettei kynnys kirjoittaa nousisi enempää.

Pääsiäinen. Juhlat on ihmisille vaan tekosyy syödä itsensä kipeiksi. Eihän niissä ole mitään muuta pointtia. Olin pääsiäisenä äidin luona, ja lihoin tietysti. Ja se jäi jotenkin päälle. Karanteeni ei olekaan mulle hyvää aikaa laihduttamiseen. En uskonut sen muuttavan paljon mun elämää, mutta jotenkin se, ettei nää ketään, opettajia, harrastusten vetäjiä, silti lisäsi mun yksinäisyyttä. Oon käynyt joka päivä porukoilla, etten olisi yksin mun päässä. Ja syönyt siellä.

Onneksi oon saanut purettua mun muita addiktioita. Siitä saakka, kun muutin tähän asuntoon, oon juonut varmaan puolitoista litraa zero colaa päivässä. Lopetin sen, koska se kävi kalliiksi. En ole juonut kokista nyt yli viikkoon. Olen myös alkanut vähentää tupakointia. Sekin on kallista. En tiedä, lopetanko kokonaan, mutta poltan nyt kaksi päivässä, kohta vaihdan yhteen.

Ja on karanteenissa sekin hyvä puoli, ettei tule poissaoloja. Mun mieliala on nyt niin huonoa, että olisin tuskin päässyt joka päivä kouluun, jos sitä ei voisi hoitaa kotoa. Väsyttää ja ahdistaa, masentaa. Koko ajan.

En muista, oonko kirjoittanut siitä, mutta oon alkanut syyttää itseäni A:n kuolemasta. Tiedän kyllä, ettei se ole kenenkään yksittäisen ihmisen vika, mutta on asioita, jotka olisi pitänyt tehdä toisin. A olisi tarvinnut jonkun iloisen ihmisen rinnalleen. Joka luo uskoa tulevaan, eikä sellaista, joka kuluttaa sitä ja vetää mukanaan alas. Jos en olisi yrittänyt itsemurhaa toukokuussa, A voisi olla täällä. Se ei olisi saanut sitä ratkaisumalliksi. Ja mä en olisi viettänyt kesää osastolla, olisin ollut sen luona. Olisin tiennyt, että sillä menee huonosti. Enkä olisi joutunut muuttamaan. Sinä iltana, kun se tapahtui ja mullakin oli huono olo, olisin saattanut mennä A:n luo, eikä se olisi päässyt tekemään sitä.

Sain viimein ajan aikuispsykiatrialliselle, mutta se on vasta muutaman viikon päästä. Ja paperissa lukee, että sillä käynnillä on lääkärin lisäksi sairaanhoitaja. Ei psykologi. Pelkään, että ne laittaa mut taas puhumaan jollekin eläinkorttimummolle, joka luulee, että raitis ilma parantaa mut.

Ei raitis ilma tätä paranna. Mun joka toinen ajatus on, että haluaisin vain nukkua ikuisesti. Mutta en tavallista unta. Mä oon alkanut nähdä unia, ja se ei ole hyvä.

En kutsu niitä painajaisiksi. Ihmiset, jotka näkee painajaisia pelkää niitä, herää hikisinä ja ahdistuneina. Mun unet käsittelee samoja asioita, joita pelkään päivisinkin. Se on vaan, ettei mun ajatukset enää jätä mua rauhaan öisinkään. Nään unia, missä unohdan tärkeitä asioita, ihmiset haukkuu mua, tai jään aivan yksin. Oon niin tottunut niihin ajatuksiin päivisin, etten pelkää niitä öisin, mutta haluaisin olla rauhassa edes unessa.

kevät

On koeviikko, mutta mulla oli vain kaksi koetta, joten mulla on nyt pieni loma. Se ei todellakaan tee mulle hyvää. Kun ei ole pakko herätä tai tehdä mitään, makaan vain sängyssä kaiket päivät. Ja nukun ihan milloin sattuu. Sain tänään unta vasta yhdeksältä aamulla.

Epämääräinen masennus ja ahdistus sotkee kaikkea, vaikkei edes ole mitään sotkettavaa. Ei ole koulua, ihmissuhteita tai harrastuksia. Ehkä se sitten sotkee vaan mun elämänhalun. Elän sekavassa tilassa, jossa mun tekee vuorotellen mieli viillellä, vetää kännit tai nukkua kellon ympäri.

On taas kevät. Vihaan kevättä. Ihan kuin kaikki ei olisi tarpeeksi pahaa jo valmiiksi, aina kun käyn ulkona kaupassa, on lämmintä ja valoisaa. Ja tämä kevät on erityisen paha. Se muistuttaa mua viime keväästä, ajasta, jonka vietin A:n kanssa. Olin silloin huonommassa kunnossa kuin koskaan, mutta mulla oli A.

Huomenna mulla on aika koululääkäriin. Se on varattu ajokorttitarkastusta varten, mutta aion samalla kysyä, voisiko se kirjoittaa mulle lähetteen aikuispsykiatriselle poliklinikalle. Oon odottanut nyt 10 viikkoa lähetettä, mutta mun lääkäri nuorisopsykalla on ihan paska eikä se taida tehdä sitä.

Paino tippui viime postauksen jälkeen parissa päivässä 56,1 kilosta 53,7 kiloon, mutta oon nyt junnannut siinä samassa lukemassa monta päivää. Mä yritän kyllä parhaani, mutta jokin ei vaan toimi. Pitäisi varmaan yrittää lähteä juoksemaan, mutta ulkona on kevät.

riita

Taisin juuri tehdä selvää viimeisistä elämääni kuuluvista ihmisistä.

Päädyimme äitini ja veljeni kanssa suureen riitaan siitä, etteivät he kunnioita omaisuuttani. Mun äiti hukkasi elokuun muutossa noin viidensadan euron arvosta tavaroitani, eikä edes ole pahoillaan. Mun veli taas on pitänyt mun omilla rahoillani ostamaa sähkökitaraa omanaan suostumatta palauttamaan jo yli vuoden, koska hän kuulemma käyttää sitä enemmän. Sain tarpeekseni, ryntäsin äidin luo, otin mun kitaran ja jätin mun avaimen pöydälle.

Onneksi kela viimein on hyväksynyt mun asumistukihakemuksen, joten pärjään nyt myös taloudellisesti, ja selviän kyllä ilman mun perhettä.

Mutta raha-asioista, oli tosi kiva viimein saada rahaa, sain ostettua kaikkea tarpeellista, mitä ilman olen sinnitellyt jo pitkään, kuten tämän jakson oppikirjat, hiusväriä, jatkojohdon, henkkarit ja suuren kasan hygieniatuotteita. Lisäksi kävin perjantaina kelassa täyttämässä kuntoutustukihakemuksen. Sen hyväksymiseen menee kyllä vielä varmaan kuukausi, mutta kun se astuu voimaan, se on yli kaksi kertaa opintotuen kokoinen ja myös kesäkuukausille myönnettävä tuki, joten voin olla rahojen suhteen rauhassa loppulukion.

Oon ollut tosi tyytyväinen päätökseen lopettaa lääkkeet. Oon nyt nukkunut tosi paljon paremmin, ja muutenkin vointi on kohentunut, lukuunottamatta muutamia vieroitusoireita, mutta niiden pitäisi kohta loppua. Lisäksi mun pakkoajatukset on kadonnut melkein kokonaan. Sitä en odottanut, mutta nyt kun lähden miettimään, ne palasi samoihin aikoihin kun aloitin duloxetinen. Joten ilmeisesti se aiheutti niitä.

Syömiset on mennyt hyvin. Torstaina kalorit oli siis nollilla, perjantaina join pari kevytsiideriä, lauantaina söin parisataa grammaa viinirypäleitä ja vauvansoseen. Tänään oon syönyt pari vauvasosetta. Painokin on laskenut, vähän vasta, mutta mun motivaatio on korkealla, joten suunta tulee jatkumaan. Mulle tuli myös idea, että kun saavutan mun välitavoitteen 50kg, meen käymään kylpylässä. Paino on nyt 53,1kg.

muutto nro 4

Mä pelkään tosi paljon.

Tiistaina tapasin sossut. Ne ilmoitti että heidän ja terveydenhuollon mielestä en tarvitse tukiasuntoa joten en saa sellaista. Laitoin myöhemmin sinä iltana sitten asuntohakemuksen vetämään.

Sain nopeasti kämpän, kolmen hengen solu johon voin muuttaa uutena vuotena. Ihan kiva etten joudu yksiöön, mutta kaksi tuntematonta viereisissä huoneissa on laiha lohtu.

Olen pitkään pelännyt, että vajoan samaan tilaan kuin viime keväänä, jos joudun asumaan taas yksin. Mutta tajusin eilen, että silloin minulla oli kuitenkin tukena A ja poikaystäväni. Nyt minulla ei ole oikeasti ketään. Mielialani on laskenut tosi paljon jo pelkästä ajatuksesta, että asun pian yksin, ihan yksin. Ei ole ketään, jota nähdä koulussa tai vapaa-ajalla, kukaan ei tule käymään. Ei ole ketään, jolle kertoa päivästään. Mä pelkään tosi paljon.

Muutan tänään ulos nuorisokodista. Oon aiheuttanut sen johtajalle jo nyt enemmän harmaita hiuksia kuin kaikki muut tämänhetkiset asukkaat yhteensä, joten en halua vaivata sitä pidempään. Muutan joululomaksi äidin luo ja sitten omaan asuntoon. Eli tämän vuoden muutot numero neljä ja viisi.

En nukkunut viime yönä taas vaihteeksi silmäystäkään. Makasin sängyssä ja tuijotin tyhjää huonetta. Kaikki vaatteet, kirjat ja meikit on pakattu laukkuihin ja piano laitettu kasaan. Tyhjät valkoiset seinät muistuttavat jälleen odottavasta muutoksesta.

Mua ahdisti niin paljon, että lopulta puukotin itseäni reiteen. Verta roiskui lakanoille, mutten mennyt kertomaan kellekään, vaan puhdistin ja sidoin jalan. Mä oon nyt aikuinen, enkä enää saa apua. Turha siis itkeä kellekään.

Syöminen on mennyt enimmäkseen hyvin, mutta yhtenä päivänä meillä oli nuorisokodilla jouluateria. Ahmin varmaan 2000 kaloria ja menin heti sen jälkeen oksentamaan. Paino on kuitenkin nyt 53,8kg.

Mä vihaan sitä että oon taas tilanteessa, jossa oon riippuvainen yhdestä henkilöstä. En ikinä kerro sille miehelle, mutta juuri nyt se on mun ainoa iloinen ajatus, jonka voimalla yritän selvitä päivistä. Odotan vielä pari päivää muuton jälkeen, ja sitten laitan sille viestin. Jos tästä ei tule mitään, en tiedä, mistä voin löytää uuden syyn jatkaa.

Aikuinen??

Täytin 18. Synttärit meni yllättävän hyvin. Mentiin aloittamaan rauhalliseen baariin mun koulukaverin kanssa, tilasin paniikissa lasillisen punaviiniä. Siinä baarissa oli musiikki sen verran hiljaisella, että pystyttiin hyvin juttelemaan.

Siirryttiin siitä toiseen baariin, missä oli paikallisen rockbändin keikka. Siellä olikin sitten enemmän meininkiä. Onneksi portsari ei tajunnut mun henkkareiden olevan vanhentuneet. Listalla ei ollut drinkkejä, mutta kysyin baarimikolta, ja se kertoi naureskellen, että drinkit tilataan itse. Menin vähän paniikkiin, koska en tiedä drinkeistä mitään, mutta onneksi baarimikko osasi asiansa ja sekoitti mulle tosi hyvän drinkin.

Sen mun kaverin kaverit liittyi seuraan bändin aloitellessa ja ilta oli tosi kiva. Menin yöksi takaisin nuorisokodille nukkumaan. Parasta täysi-ikäisyydessä on se, ettei musta voida enää tehdä yhden yhtä lastensuojeluilmoitusta. Tänä vuonna niitä onkin tullut varmaan kaksikymmentä, niin kiva päästä niistäkin eroon...

Mua on stressannut tosi paljon tilanne sen yhden ohjaajan kanssa, oon pari viikkoa herännyt joka yö kahden kolmen maissa saamatta enää unta. Niinpä olen käyttänyt aamuyöt lähiaikoina opiskeluun, sarjojen katseluun ja kävelyihin. Unettomuudessa pahinta vaan on se, että kun elämä on ihan kamalaa muutenkin, mutta nyt se on sitä tuplasti kauemmin, kun ei voi paeta edes uneen.

Poltan tupakkaa, kun mua stressaa, juon alkoholia, kun mua masentaa, käyn kävelyillä, kun mun ajatukset ei jätä mua rauhaan ja soitan pianoa, kun pakkoajatukset käskee mua katkaisemaan mun kädet. Yritän muistuttaa sillä itseäni, että mulla on yhä käyttöä mun käsille. Mutta en siis teekään paljoa muuta kuin poltan, juon, kävelen ja soitan pianoa. Mielellään useampaa yhtä aikaa.

Mutta no, asiat on onneksi monella tapaa parantunutkin viume päivinä, toivotaan, että mieliala ja uni seuraa kohta perässä.

Mun arvosanat on noussut huimasti. Viime jaksosta sain enemmän kymppejä kuin ysejä, niin on viimeksi käynyt yläasteella. Ja olen pysynyt jo yli kaksi viikkoa mun lukusuunnitelmassa ylppäreitä varten.

Ja mun paino on laskenut reilusti. Söin viimeksi kai perjantaina, nyt on maanantaiaamu. Mun vatsa alkaa näyttää litteältä ja reisien välissä on pitkästä aikaa rako. Paino on nyt 54,7kg. Se on yhä tosi paljon, mutta en ole ollut 55kg alapuolella sitten "parantumiseni".

Mutta mikä on kaikkein parasta, pääsin eilen viimein puhumaan asiat selviksi sen ohjaajan kanssa. Tai no, ei täysin selviksi, mutta sain toivoa. Pyysin sitä iltateelle keittiöön ja se suostui. Juteltiin kaikkea ihan normaalia mun täysi-ikäisyydestä ja sen opinnoista ja joulusta. Olin kerrankin hereillä ja tilanteen tasalla, joten osasin lukea sen yrittävän pysyä roolissaan. Siksi en puhunutkaan suoraan. Mun oli kuitenkin pakko saada yksi vastaus.

"Mulla on alkanut tulla epäilyksiä", sanoin. Sen silmissä välähti joku piilotettu tunne. "Et ole", se vastasi. Se oli suora viittaus viestiin, jonka lähetin sille viikko sitten. Olin kysynyt siinä, oonko hullu ja kuvitellut kaiken. Tiedän sen viitanneen siihen, koska sanamuoto ei sopinut esittämääni kysymykseen. Hymyilin ja nyökkäsin.

Asumiskuvio on yhä auki, mutta oon sopinut nuorisokodin johtajan kanssa, että muutan pois tänä vuonna. Jos en saa omaa kämppää niin punkkaan äidillä pari viikkoa. Ennen nuorisokodilta lähtö tuntui pelottavalta, mutta nyt odotan sitä, koska mulla on toivo ja lupaus tulevasta. Tiedän, että kun olen muuttanut, voin lähettää viestin sille ohjaajalle ja se vastaa.

Vaikka pysyn ulkoisesti asiallisena, en voi olla kuvittelematta, miten helposti se voi nostaa mut syliinsä. Meillä on tosi suuri kokoero, se on pitkä, roteva ja lihaksikas, ja mä kutistun päivä päivältä. Sen suuret lämpimät kädet yltää kohta mun vyötärön ympärille.

Eli tiivistettynä, mulla on siis ollut rankkoja viikkoja, mutta nyt mulla on toivoa tulevasta. Katsotaan, mihin suuntaan tämä jatkuu.

päivä 5

Viides päivä suljetulla ja mahdollisesti elämäni kamalin päivä.

En oikeastaan koskaan poistu huoneestani. Ekat pari päivää kävin syömässä ja kokouksissa, mutta nyt en enää lähde kuin vessaan. En ole syönyt mitään kahteen päivään. Ei hoitajia se kiinnosta.

En nukkunut viime yönä minuuttiakaan. En oikeastaan ajatellutkaan mitään, makasin vain.

Eilen olisi ollut mun parhaan ystävän A:n tuparit. Katsoin snäpistä kuvia niistä.

Tänään aamulla mun pikkuveli pääsi huippuarvosanoilla peruskoulusta. Mun ois kuulunut olla siellä. Sen jälkeen olisi ollut mun poikaystävän lakkiaiset. Sitten olisin käynyt kaksissa ylppäreissä, joista toiset mun jätkän. Sitten olisin mennyt A:n kanssa sushille ja viettämään iltaa.

Tää olis voinut olla mun elämän paras päivä. Sen sijaan kaikki suunnitelmat käännettiin mua vastaan. Jäin yksin ulkopuolelle. Katselin snäpistä, kun kaikki mun tutut juhli. Iloisia ilmeitä, hyvää ruokaa.

Perjantaina oli tosiaan hoitosuunnitelma, jossa ylilääkäri päätti mun jatkosta tutkimusajan päätyttyä. Päätökseksi tuli, että joudun jäämään suljetulle. En saanut edes viikonloppulomaa, jotta olisin päässyt juhliin.

Mun sellikaveri tuli tänne mun kanssa samaan aikaan ja samasta syystä. Sekin sai päätöksen suljetulle jäämisestä. Se kuitenkin pääsi lomalle, ja mä en.

Tää aamupäivä kului taas uudessa itku-ahdistuskohtauksessa. Mut pumpattiin täyteen rauhoittavia, mutta ne ei taaskaan auttanut. Lopulta nukuin viiden tunnin päiväunet ja nyt illasta oon taas vaan maannu.

Hoitajat uhkas mua jopa lepareilla, koska puhuin itsetuhoisia asioita. Tiedän, ettei pitäisi. Tiedän, että ainoa keino päästä ulos on alkaa esittää ja valehdella, mutta en vielä jaksa edes feikata. En jaksa pukea taas sitä maskia. Mutta en jaksa tätäkään. Joka minuutti suljetulla tekee mut hullummaksi ja masentuneemmaksi.

Ai niin. Ja sain uuden diagnoosin. F32.2 vaikea-asteinen masennustila

Ohjelmassa kuuden tunnin päikkärit

Alotin sunnuntaina nyt sitten uudelleen mun iltalääkkeen ja sen vaikutuksista onkin saanut kärsiä ihan olan takaa. Käytin sitä siis muutaman viikon mun osastojakson aikana, mutta se lopetettiin silloin, koska siinä oli liian vahvat sivuvaikutukset ja mun tila alkoi "tasaantua" aka aloin valehdella mun voinnista. No, mutta nyt sitten uudelleen. Kiitos lääkkeen, joka väsyttää mua ihan kamalasti vielä entisestään, mä en tee muuta kuin nukun. Mun päivärytmi on nykyään suunnilleen tällainen:

8.00 Herään - tunti herätyksen jälkeen. Koulu alkaisi.
8.20 Rämmin koululle myöhässä, ilman meikkiä, viikon vanhoissa vaatteissa ja hiukset likaisina
8.30-12.15 Koulutunteja, jotka pääasiassa nukun, vaikka yritän kaikilla mun voimilla pysyä hereillä
12.15-13.00 Ruokatunti - joko käyn kaupassa ostamassa suklaata ja pidän A:lle seuraa röökipaikalla tai nukun
13.00-15.45 Lisää koulutunteja, ehkä hieman vähemmän nukkumista
16.00 Kotona, suoraan nukkumaan
19.00 Herään, kävelen jääkaapille, joun kulauksen mehua, takaisin nukkumaan
22.00 Herään, syön illallista, takaisin nukkumaan

No, siinä on lääkäri oikeassa, että lääke on lievittänyt ahdistusta, mutta lähinnä siksi, ettei mulla ole kaikelta nukkumiselta aikaa ahdistua. Ei tämäkään ole elämisen arvoista elämää että nousen ylös vain syömään.

Olen miettinyt laihduttamisen aloittamista uudelleen. En kestä tätä, jos mulla ei ole valtaa missään asiassa. Oon pari viime päivää syönyt ihan hitosti makeaa. Karkkipussin, kolme suklaalevyä, sipsipussin, limsapullon ja puoli pakettia pullaa... Olo on ihan kamala.

Tein eilen illalla kollaasin mun oven sisäpuolelle niin, että jos tulee vieraita, ne ei nää sitä jos ovi on auki. Ehkä se motivois mua. Kollaasissa on kaikki hienoimmat thinspo-piirrokset, joita oon tehny, sanoja thinspo-biiseistä, lista asioista, joita laihduttaminen muuttaisi parempaan, ja tietysti painopäiväkirja.

Katsotaan kuitenkin, pystynkö tekemään asialle mitään. Tänään aamulla yhteispalaverissa puhuttiin, että mun olis hyvä olla pari viikkoa ainakin enimmäkseen porukoilla... En todellakaan haluaisi, ei se mua auttaisi.