Mulle lupaillaan koko ajan, että kaikki alkaa kyllä mennä parempaan, mutta vaikka musta tuntuu jo nyt, että olen saavuttanut pohjan, tää kuilu vaan syvenee. Joka päivä uusia vastoinkäymisiä.
Viime viikolla kävin koulussa. Se oli todella raskasta. Pari oppituntia, ja makasin sängyssä koko loppupäivän. Keskittyminen ja oppiminen on vaikeaa.
Viime tiistaina sattui pikku onnettomuus. Taas. En näköjään osaa olla aiheuttamatta välikohtauksia.
Lyhyesti sanottuna meinasin kuolla vahingossa. Mulla oli voimakas ahdistuskohtaus ja sitten tuli niin voimakas pakkoajatus, ettei se jättänyt tilaa normaaleille ajatuksille, enkä ehtinyt siis kyseenalaistaa sitä. Sattuiko A:ta kun se kuoli? Ajatus oli absurdi: kokeile. Pakkoajatukset eivät aina ajattele seurauksia, joskus ne haluavat, että kuolen, mutta tällä kertaa se ei ollut edes niiden tarkoitus.
Kiedoin paksun metalliketjun kaulaani, kiinnitin sen ovenkahvaan ja vaivuin alas. Ketju puristi kaulavaltimot kiinni, niin ettei aivoihini päässyt happea, ja menetin tajuntani nopeasti. Ei, se ei sattunut. Yhtään. Mutta kukaan ei tullut huoneeseeni seuraavaan kahteen tuntiin, joten olisin kuollut, ellei paksu metalliketju olisi sattumalta katkennut kaikkia fysiikan lakeja vastaan. Heräsin lattialta ja menin vain katsomaan netflixiä. Tajusin vasta seuraavana päivänä, miten vaarallinen tilanne oli ollut.
Kerroin ohjaajille keskiviikkona, ja torstaina mut vietiin sairaalalle psykiatrin arvioon, tarvitsenko sairaalahoitoa. Sain vakuutettua ne, etten tarvitse ja pääsin takaisin nuorisokotiin.
Mitähän muuta tässä on tapahtunut... Joo, mun viimeinenkin tuttu esti mut someissa. Mitä mä oon niille kaikille tehnyt? Mä oon aivan yksin keskellä elämäni pahinta aikaa. Mulle huudeltiin loukkauksia kadulla. A:n läheiset on tehnyt sen kuolemasta jonkun helvetin kansankokouksen kutsumalla koko meidän vanhan luokan. Se on väärin, A ei olisi halunnut sitä. Mä en halua, että sinne tulee tekopyhistelemään ihmisä, jotka ei piitannut paskaakaan, kun A oli elossa. Sen oikeat ystävät oli ne, jotka kävi sairaalalla.
Ja tänään oli hoitopalaveri. Mulle oltiin etukäteen vakuuteltu, ettei tämä olisi samanlainen, kuin sairaalan palaverit, mutta olipa sittenkin. "Mitään ei ole tehty, mitään ei ole tehtävissä ja mitään ei aiota tehdä" -asenne huokui sossujen puheesta. Ongelma on nyt siis se, että mä haluaisin tukiasuntoon. Mutta koska mun sijotus kestää alle 6 kuukautta, mulla ei ole siihen automaattista oikeutta. Lisäksi tällä seudulla on vain yksi erittäin tuetun asumisen yksikkö ja sinne pääsee käytännössä vain suoraan sen yhteydessä olevasta nuorisokodista. Tavallisissa tukiasunnoissa tuki saattaa tarkoittaa tapaamista kerran viikossa. Mä tarvitsisin tukea useita kertoja päivässä. Mä en ole valmis olemaan aikuinen.
Tulevaisuus näyttää synkältä. Mitä sillä muka olisi mulle tarjota? Mulla ei ole ystäviä eikä koulumenestystä. Mä saatan joutua muuttamaan tavalliseen opiskelijayksiöön. Mitä siitä seuraa? Vointi vaan huononee, ehkä osastojaksoja, ehkä pelkkää sinnittelyä. Oli miten oli, jos joudun arjessa asumaan aivan yksin, ei mun vointi ainakaan kohentuisi. Yksinäisyys saisi aivan uuden tason. Kauanko jaksaisin? Kun en tunnu jaksavan nytkään...
Pari päivää hautajaisiin. Pääsin pitkäatä aikaa vaa'alle. 57,4kg
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hst. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hst. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 16. lokakuuta 2019
perjantai 4. lokakuuta 2019
kaikki olis paremmin ilman mua
Mä yritän kaikkeni päästäkseni jaloilleni. Lähestyvä täysi-ikäisyys tuntuu tikittävältä aikapommilta. Mun täytyy alkaa parantua ennen sitä. Aikuisten puolen palvelut on niin huonoja ja kalliita...
Mulla oli tiistaina hoitoneuvottelu. Siellä päätettiin taas monta asiaa. Mut kotiutetaan 7.10. ja sossut selvittää siihen mennessä, saadaanko mulle paikka lastenkotiin. Toivon todella, että paikka löytyy. Mun lääkitys vaihdetaan, taas. Ja mulla aloitetaan käynnit polilla 2 kertaa viikossa ja psykologin tutkimukset, viimein.
Tiedän, että lastenkodit ei ole aina parhaita paikkoja, mutta mulla on monta syytä haluta sinne. Ensinnäkin koti ja kotona oleminen ahdistaa mua. Siellä oon vaan yksin aina. Tarviin ympärilleni ihmisiä. Muita nuoria ja luotettavia aikuisia. Äidille en osaa puhua. Lastenkotihan on vähän niinkuin osasto, mutta vähän enemmän vapauksia. Se kuulostaa juuri sopivalta. Haluan paikan, missä voisin olla rauhassa ja turvassa. Ja rutiinit, ne ovat tärkeitä. Osastolla oloani on parantanut myös säännölliset ruoka- ja nukkuma-ajat, joita kotona ei ole.
Olen myös helpottunut psykologin tutkimusten alkamisesta. Ne on pitänyt tehdä mulle jo pitkään, mutta nyt ne oikeasti tehdään. Niillä voidaan saada varmempi diagnoosi.
Mulla meni viime viikonloppuna vähän paremmin, mutta tää arkiviikko on ollut tosi raskas. Kävin maanantaina ja keskiviikkona koululla kokeissa, jotka eivät menneet kovin hyvin. Koulu, epäonnistumiset, yksinäisyys, asumistilanne, osastojakson päättyminen ja A:n kuolema saavat mut tuntemaan ahdistusta, pelkoa ja syyllisyyttä koko ajan. Olen myös alkanut taas saamaan pakkoajatuksia muutaman kuukauden tauon jälkeen.
Pääsen huomenna päivälomalle. Toisaalta se ahdistaa, toisaalta on ihan kiva käydä kotona, nyt kun olen ollut reilut kaksi viikkoa putkeen osastolla. Ainakin pääsen treenaamaan pianoläksyt kuntoon ja ottamaan painon. Ja mun veli myy mulle askin. Mun tupakanhimo on ollut aika suurta nyt kun en oo viikkoon saanut nikotiinia...
Viime postauksen aikainen toiveikkuus tuntuu hävinneen kokonaan. Hoitaja yritti tänään varmaan tunnin saada mut vakuuttuneeksi siitä, että asiat voi mennä parempaan, mutta keskustelu johti vaan siihen, että lopulta sanoin maailman olevan parempi paikka ilman mua. Kun ajattelen asiaa, tuun koko ajan varmemmaksi. Satutan koko ajan kaikkia ympärilläni. Monin eri tavoin. En pystynyt estämään A:n itsemurhaa, kaikki muutkin mun tutut on laittanut välit poikki estämällä mut someissa, aiheutan pahaa oloa ongelmillani kaikille, joiden kanssa puhun, olen huono tytär ja huono sisko. Vien vain aikaa, rahaa, tilaa ja mielenterveyspalveluiden resursseja. En ole saanut elämässäni aikaan mitään hyvää.
Muutossa sen viimeistään huomasi. En kertonut muutosta melkein kellekään, mutta kukaan ei ole kysellyt perään. Ei kukaan koulusta, isoshommista tai opkh:sta. Mun poissaoloa ei huomata, vaikka katosin yhtäkkiä.
Mä yritän parantua, mutta mulla ei ole minkäänlaisia voimavaroja. Hoitajat sanoo, että kaikki lähtee mun omasta asenteesta, mutta miksi taistella, jos ei ole mitään minkä puolesta sen tekee. Mä en välitä itsestäni, ja muiden olis parempi ilman mua.
Mulla oli tiistaina hoitoneuvottelu. Siellä päätettiin taas monta asiaa. Mut kotiutetaan 7.10. ja sossut selvittää siihen mennessä, saadaanko mulle paikka lastenkotiin. Toivon todella, että paikka löytyy. Mun lääkitys vaihdetaan, taas. Ja mulla aloitetaan käynnit polilla 2 kertaa viikossa ja psykologin tutkimukset, viimein.
Tiedän, että lastenkodit ei ole aina parhaita paikkoja, mutta mulla on monta syytä haluta sinne. Ensinnäkin koti ja kotona oleminen ahdistaa mua. Siellä oon vaan yksin aina. Tarviin ympärilleni ihmisiä. Muita nuoria ja luotettavia aikuisia. Äidille en osaa puhua. Lastenkotihan on vähän niinkuin osasto, mutta vähän enemmän vapauksia. Se kuulostaa juuri sopivalta. Haluan paikan, missä voisin olla rauhassa ja turvassa. Ja rutiinit, ne ovat tärkeitä. Osastolla oloani on parantanut myös säännölliset ruoka- ja nukkuma-ajat, joita kotona ei ole.
Olen myös helpottunut psykologin tutkimusten alkamisesta. Ne on pitänyt tehdä mulle jo pitkään, mutta nyt ne oikeasti tehdään. Niillä voidaan saada varmempi diagnoosi.
Mulla meni viime viikonloppuna vähän paremmin, mutta tää arkiviikko on ollut tosi raskas. Kävin maanantaina ja keskiviikkona koululla kokeissa, jotka eivät menneet kovin hyvin. Koulu, epäonnistumiset, yksinäisyys, asumistilanne, osastojakson päättyminen ja A:n kuolema saavat mut tuntemaan ahdistusta, pelkoa ja syyllisyyttä koko ajan. Olen myös alkanut taas saamaan pakkoajatuksia muutaman kuukauden tauon jälkeen.
Pääsen huomenna päivälomalle. Toisaalta se ahdistaa, toisaalta on ihan kiva käydä kotona, nyt kun olen ollut reilut kaksi viikkoa putkeen osastolla. Ainakin pääsen treenaamaan pianoläksyt kuntoon ja ottamaan painon. Ja mun veli myy mulle askin. Mun tupakanhimo on ollut aika suurta nyt kun en oo viikkoon saanut nikotiinia...
Viime postauksen aikainen toiveikkuus tuntuu hävinneen kokonaan. Hoitaja yritti tänään varmaan tunnin saada mut vakuuttuneeksi siitä, että asiat voi mennä parempaan, mutta keskustelu johti vaan siihen, että lopulta sanoin maailman olevan parempi paikka ilman mua. Kun ajattelen asiaa, tuun koko ajan varmemmaksi. Satutan koko ajan kaikkia ympärilläni. Monin eri tavoin. En pystynyt estämään A:n itsemurhaa, kaikki muutkin mun tutut on laittanut välit poikki estämällä mut someissa, aiheutan pahaa oloa ongelmillani kaikille, joiden kanssa puhun, olen huono tytär ja huono sisko. Vien vain aikaa, rahaa, tilaa ja mielenterveyspalveluiden resursseja. En ole saanut elämässäni aikaan mitään hyvää.
Muutossa sen viimeistään huomasi. En kertonut muutosta melkein kellekään, mutta kukaan ei ole kysellyt perään. Ei kukaan koulusta, isoshommista tai opkh:sta. Mun poissaoloa ei huomata, vaikka katosin yhtäkkiä.
Mä yritän parantua, mutta mulla ei ole minkäänlaisia voimavaroja. Hoitajat sanoo, että kaikki lähtee mun omasta asenteesta, mutta miksi taistella, jos ei ole mitään minkä puolesta sen tekee. Mä en välitä itsestäni, ja muiden olis parempi ilman mua.
maanantai 5. elokuuta 2019
Menetän kaiken
Makaan mun sängyssä. Hoitajat ravaa mun huoneessa viiden minuutin välein. Kysyy, haluunko tulla aamukokoukseen tai pelaamaan korttia. En vastaa mitään.
Yhdeksältä oli hoitosuunnitelma. Mun psykologi, lääkäri, äiti, kaks sossua ja osaston hoitaja päätti yhdessä että mä muutan 9.8. äidin luo.
Joudun lopettamaan mun lukion, työt, harrastukset, jättämään kaikki tutut lääkärit ja hoitajat ja kaikki mun osastokaverit ja mikä pahinta, A:n. Muuttaa uuteen kaupunkiin.
Oon ajatellu ottaa hatkat. Ottaisin laturin, kännykän, avaimet ja kortin taskuihin. Nostaisin rahat tililtä. Tiedän yhden kerrostalon kellarin mihin pääsee ilman avainta. Siellä on sohva ja sauna, voisin asua siellä.
Jos se ei onnistu, ja joudun muuttamaan, aion lopettaa syömisen. Sitten voin laihtua rauhassa, kun elämä on muutenkin pilalla.
Tai sitten voisin vain tappaa itseni. Lopettaa tän kaiken.
Yhdeksältä oli hoitosuunnitelma. Mun psykologi, lääkäri, äiti, kaks sossua ja osaston hoitaja päätti yhdessä että mä muutan 9.8. äidin luo.
Joudun lopettamaan mun lukion, työt, harrastukset, jättämään kaikki tutut lääkärit ja hoitajat ja kaikki mun osastokaverit ja mikä pahinta, A:n. Muuttaa uuteen kaupunkiin.
Oon ajatellu ottaa hatkat. Ottaisin laturin, kännykän, avaimet ja kortin taskuihin. Nostaisin rahat tililtä. Tiedän yhden kerrostalon kellarin mihin pääsee ilman avainta. Siellä on sohva ja sauna, voisin asua siellä.
Jos se ei onnistu, ja joudun muuttamaan, aion lopettaa syömisen. Sitten voin laihtua rauhassa, kun elämä on muutenkin pilalla.
Tai sitten voisin vain tappaa itseni. Lopettaa tän kaiken.
torstai 25. heinäkuuta 2019
suljetulle matka käy
Arvatkaa kuka istuu ambulanssissa matkalla suljetulle osastolle? Aivan oikein, minähän se, taas.
Eilen mulle tuli aika paha ahdistuskohtaus, se alkoi koulujutuista. Alkuahdistukseen yritin saada päihteitä, mutta kukaan mun normaaleista hakijoista ei suostunut.
Sitten menin hetkeksi tupakkaseuraksi niille A:lle ja sen kavereille, mutta joukkoon kuulumattomuuden tunne muiden polttaessa tupakkaa ja nauraessa insidejutuille vain pahensi tilannetta. Lähdin kotiin sanomatta sanaakaan.
Ahdisti niin vitusti, itkuhuusin lattialla, hakkasin päätä seiniin. Lopulta viiltelin käden aivan täyteen ja lattia oli veressä. Hetken mietin, että olisin viiltänyt haavan, joka olisi pitänyt tikata, jotta olisin saanut mennä sairaalaan. Jänistin kuitenkin, ja päätin lähteä mielenterveyspäivystykseen.
Liftasin sairaalalle, siellä juttelin hoitajan ja lääkärin kanssa, ja jäin aikuisten osastolle yöksi.
En tietenkään saanut nukuttua ollenkaan, ja nousin kuudelta kysymään hoitajalta, saanko lähteä. En saanut vielä, mutta kasin maissa sain lähteä sillä ehdolla, että menisin suoraan avo-osastolle.
Mulla oli kymmeneltä hoittari sillä paskalla lääkärillä, ja se vaan valitti ettei mua voi hoitaa jos en kerro mikä on. En kuitenkaan halunnut kerta sille mun kaveriongelmista tai alkoholin etsinnästä. Se päätti, etten pärjää yksin kotona, ja tässä sitä taas ollaan...
Paino sentään on lähtenyt laskuun. Eilen aamupaino 58,9 kg.
Eilen mulle tuli aika paha ahdistuskohtaus, se alkoi koulujutuista. Alkuahdistukseen yritin saada päihteitä, mutta kukaan mun normaaleista hakijoista ei suostunut.
Sitten menin hetkeksi tupakkaseuraksi niille A:lle ja sen kavereille, mutta joukkoon kuulumattomuuden tunne muiden polttaessa tupakkaa ja nauraessa insidejutuille vain pahensi tilannetta. Lähdin kotiin sanomatta sanaakaan.
Ahdisti niin vitusti, itkuhuusin lattialla, hakkasin päätä seiniin. Lopulta viiltelin käden aivan täyteen ja lattia oli veressä. Hetken mietin, että olisin viiltänyt haavan, joka olisi pitänyt tikata, jotta olisin saanut mennä sairaalaan. Jänistin kuitenkin, ja päätin lähteä mielenterveyspäivystykseen.
Liftasin sairaalalle, siellä juttelin hoitajan ja lääkärin kanssa, ja jäin aikuisten osastolle yöksi.
En tietenkään saanut nukuttua ollenkaan, ja nousin kuudelta kysymään hoitajalta, saanko lähteä. En saanut vielä, mutta kasin maissa sain lähteä sillä ehdolla, että menisin suoraan avo-osastolle.
Mulla oli kymmeneltä hoittari sillä paskalla lääkärillä, ja se vaan valitti ettei mua voi hoitaa jos en kerro mikä on. En kuitenkaan halunnut kerta sille mun kaveriongelmista tai alkoholin etsinnästä. Se päätti, etten pärjää yksin kotona, ja tässä sitä taas ollaan...
Paino sentään on lähtenyt laskuun. Eilen aamupaino 58,9 kg.
perjantai 28. kesäkuuta 2019
päivä 32
Hoittari oli ihan yhtä turha kun odotinkin sen olevan. Siellä vaan todettiin, että mun asumiskuvioita ei oo selvitetty yhtään eteenpäin. Ei muuta. Vitutti vähän. Sanoin, etten halua lomaa, joten sain jäädä viikonlopuksi tänne.
Mulla on nyt lähipäivinä ollut paljon ahdistusta kaikenlaisista oudoista jutuista. Ja pakkoajatukset seuraa.
Eilen söin vain päivällisen, koska ahdisti kaikkina muina aikoina. Illalla alkoi uusi lääke. Nukuin yöllä kolme tuntia ja heräsin yhdeltä. Yritin nukkua tuntikausia, kunnes viideltä luovutin ja aloin lukea.
Tänään aamulla sain tunteja kestävän ahdistuskohtauksen, jonka triggerinä toimi tähän mennessä varmaan kummallisin asia: huoneessa oli liikaa kauniita ja muutenkin upeita ihmisiä.
Sitä oli kiva siinä sitten selittää mun omahoitajalle, varsinkin kun hän itse oli yksi päätriggereistä.
Joo, mulla on vähän hankala suhde mun omahoitajaan, mun pitäisi varmaan pyytää, että se vaihdettaisiin... Musta nimittäin tuntuu et oon ihastunu siihen.
Se onkin mun tähänastisista ihastuksista kaikkein hankalin tapaus. Oon ennenkin ihastunut mm. homomiehiin, ulkomailla asuviin ja paljon vanhempiin, mutta tää on kaiken kruunu. Mun omahoitaja on mua kymmenen vuotta vanhempi heteronainen, joka on vakavassa parisuhteessa, asuu täällä kaupungissa missä tää osasto on (eri kaupungissa kuin mä) ja on tietty hoitosuhteessa muhun. En silti pysty järkeilemään asiaa. Se on niin kaunis ja hauska ja välittävä. Tänään jouduin lähtemään olohuoneesta, koska mulle tuli niin suuri halu mennä istumaan sen viereen ja nojaamaan siihen.
Ja joo, tää on mun eka vakava naispuolinen ihastus. Oon aina epäilly et oon bi, tai no, en ylipäätään tykkää lokeroinnista. Oon vaan aina sanonu, et ihastun henkilöön, en sukupuoleen.
Mut nyt oon ihastunu ihan väärään henkilöön.
En vaan voi sille mitään, että mun vatsassa lentää perhosia joka kerta kun kuulen sen naurun.
Ai niin, ja muuten, mun tekee koko ajan niin paljon mieli viillellä, mutta en voi, etten joudu vierihoitoon, mutta hoitajat itse antoikin mulle loistavan vastineen. Mun edellinen lääke alkoi aiheuttaa mulle kutinaa, ja se piti lopettaa sen takia. Mä sanoin, ettei kutina haittaa, mutta ne sanoi, ettei saa käydä niin, että raavin ihon vereslihalle. Vasta silloin tajusin, että niinkin voi tehdä. Se sattuu aika paljon ja kirvelee monta tuntia sen jälkeenkin. Eikä sitä meinaa huomata. Täydellinen vale.
Mulla on nyt lähipäivinä ollut paljon ahdistusta kaikenlaisista oudoista jutuista. Ja pakkoajatukset seuraa.
Eilen söin vain päivällisen, koska ahdisti kaikkina muina aikoina. Illalla alkoi uusi lääke. Nukuin yöllä kolme tuntia ja heräsin yhdeltä. Yritin nukkua tuntikausia, kunnes viideltä luovutin ja aloin lukea.
Tänään aamulla sain tunteja kestävän ahdistuskohtauksen, jonka triggerinä toimi tähän mennessä varmaan kummallisin asia: huoneessa oli liikaa kauniita ja muutenkin upeita ihmisiä.
Sitä oli kiva siinä sitten selittää mun omahoitajalle, varsinkin kun hän itse oli yksi päätriggereistä.
Joo, mulla on vähän hankala suhde mun omahoitajaan, mun pitäisi varmaan pyytää, että se vaihdettaisiin... Musta nimittäin tuntuu et oon ihastunu siihen.
Se onkin mun tähänastisista ihastuksista kaikkein hankalin tapaus. Oon ennenkin ihastunut mm. homomiehiin, ulkomailla asuviin ja paljon vanhempiin, mutta tää on kaiken kruunu. Mun omahoitaja on mua kymmenen vuotta vanhempi heteronainen, joka on vakavassa parisuhteessa, asuu täällä kaupungissa missä tää osasto on (eri kaupungissa kuin mä) ja on tietty hoitosuhteessa muhun. En silti pysty järkeilemään asiaa. Se on niin kaunis ja hauska ja välittävä. Tänään jouduin lähtemään olohuoneesta, koska mulle tuli niin suuri halu mennä istumaan sen viereen ja nojaamaan siihen.
Ja joo, tää on mun eka vakava naispuolinen ihastus. Oon aina epäilly et oon bi, tai no, en ylipäätään tykkää lokeroinnista. Oon vaan aina sanonu, et ihastun henkilöön, en sukupuoleen.
Mut nyt oon ihastunu ihan väärään henkilöön.
En vaan voi sille mitään, että mun vatsassa lentää perhosia joka kerta kun kuulen sen naurun.
Ai niin, ja muuten, mun tekee koko ajan niin paljon mieli viillellä, mutta en voi, etten joudu vierihoitoon, mutta hoitajat itse antoikin mulle loistavan vastineen. Mun edellinen lääke alkoi aiheuttaa mulle kutinaa, ja se piti lopettaa sen takia. Mä sanoin, ettei kutina haittaa, mutta ne sanoi, ettei saa käydä niin, että raavin ihon vereslihalle. Vasta silloin tajusin, että niinkin voi tehdä. Se sattuu aika paljon ja kirvelee monta tuntia sen jälkeenkin. Eikä sitä meinaa huomata. Täydellinen vale.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)