Muutokset

 Moi, katosinkin näköjään taas aika pitkäksi aikaa... Maaliskuussa oli kirjoitukset joiden takia oikeastaan lopetin somejen käytön ja viestittelyn kaikkien paitsi ihan lähimpien ihmisten kanssa. Ja sitten kun kirjoitukset loppui, en jostain syystä enää pystynytkään palaamaan niihin puuhiin.

Kirjoitukset. Se oli kyllä taas niin helvetillistä aikaa, olin kuukauden karanteenissa kun sitä edellytettiin kirjoittajilta. En nähnyt edes perhettä, poikaystävä kävi mulle kaupassa. Monet illat vaan istuin pöydän ääressä ja itkin kirjojen päällä, kun en olisi jaksanut. Ja sitten ne oli ohi.

Huhtikuussa stressi ei kuitenkaan vielä ollut ohi. Multa puuttui kaksi kurssia lukion oppimäärästä ja väänsin niitä pitkään. Myös töitä alkoi tulla joka puolelta ja ennenkuin huomasinkaan, kävin jo kolmena päivänä viikossa töissä. Hommat on siis vain noin 3-4h kerrallaan, mutta mulle se oli tosi kuluttavaa, ja on yhä, töiden suhteen tilanne on sama. Mulle tarjotaan jatkuvasti uusia työmahdollisuuksia ja vaisuista torjumisyrityksistäni huolimatta päädyn aina ottamaan ne vastaan. Useimmat ovat kyllä kiinnostavia, mutta kolmen tunnin työpäivä saa mut niin väsyneeksi, että menen suoraan nukkumaan ja itken ja nukun seuraavat 14h.

Sitten muutin. Kyllästyin solukämppään ja hankin yksiön. Tää on todella tilava, muistuttaa enemmän kaksiota kuin yksiötä, mutta kaupungin huonoimmalla alueella. Välillä öisin pelottaa rapusta kuuluvat tappelun äänet ja pihalla norkoilee hämärää porukkaa. Muuttokin oli raskas, hoidin yksin kaiken muun paitsi huonekalut.

Ja tietty koulun loppuminen ja muutto edellyttivät kaiken maailman kelalappujen täyttelyä ja muuta paperityötä. Kelaan, sossuun, vuokranantajalle, muuttofirmaan, töihin ja vaikka mihin sai soitella joka päivä ja jo nekin tuntui tosi raskailta asioilta.

Huhtikuukin oli siis vielä tosi raskasta. Pääsin lääkäriin ja sain saikkua, ei sentään tarvitse alkaa hakea oikeita töitä vielä. Jos 3x3h viikossa on näin raskasta, 5x8h olisi mahdotonta.

Mutta sitten toukokuu. Se on mulle pahin kuukausi joka vuosi, sama kaava vaan toistuu. Kaikki ihmiset alkaa sanoa, että on se kiva kun valon määrä lisääntyy, varmaan sinäkin sitten piristyt. Nyökkäilen vaan, vaikka mulla se on just toisinpäin. On mulla kaamosmasennuskin, mutta huhti-kesäkuu on pahin.

Kun muutto ja koulu ei enää pidä kiireisenä, alkoi tän kevään romahdus. Ja sitten tuli yo-arvosanat, mikä sitten triggeröikin ekan "episodin". Itkin kaksi päivää putkeen. Oon aina perustanu mun identiteetin sille että oon hyvä koulussa. Nyt kun koulu on loppunut, eikä se edes mennyt niin hyvin, mulla ei oo mitään aavistusta kuka mä oon.

Kaikilla mun ympärillä on joku "juttu" tai jopa useampi. Joku taito tai kiinnostuksen kohde, joka antaa tarkoituksen myös koulun ulkopuolella. Mun veli osaa piirtää tosi hyvin ja opiskelee intohimoisesti kieliä, tuntikausia vapaa-ajallaan. Mun poikaystävä on upein pianisti jonka tiedän, säveltää musiikkia, puhuu sujuvaa japania, on urheilullinen ja osaa piirtää. Mun työkavereillakin on kaikilla jotain, yksi soittaa pianoa, toinen leipoo ja urheilee. Yhtäkkiä tuntuu, ettei mulla oo mitään. En oo missään kovin hyvä, eikä mua toisaalta myöskään kiinnosta mikään sen vertaa, että jaksaisin yrittää tulla paremmaksi.

Mä käytän mun päivät katsoen netflixiä ja pelaten tietokoneella. Eli vaan kulutan aikaa. Tuntuu, ettei musta oo mihinkään. Eikä mun olemassaololla oo pointtia. En oo mitenkään kovin tärkeä muille ihmisille. Että se on mun tän toukokuun romahduksen linja: en osaa tai halua tehdä mitään eikä missään ole siis pointtia.

Ollaan myös jonkun verran riidelty poikaystävän kanssa. Aiemmin riidat on liittynyt aina siihen, että teen jotain väärin. Oon ilkeä, passiivis-aggressiivinen, ärsytän jollain tavalla. Viimeisin riita oli juuri sinä päivänä, kun arvosanat tuli. Olin poikaystävän luona ja menin autoon itkemään. Teen niin aina jos haluan kunnolla itkeä, koska en halua itkeä muiden nähden ääneen. Kun palasin, poikaystävä aloitti riidan. Hän sanoi, että suhde tuntuu yksipuoliselta. Kun me puhutaan aina hänen ongelmistaan, eikä ikinä mun. Mä en näytä tunteitani, vaan alan hymyillä, jos huomaan, että hän katsoo. Suostun aina kaikkeen ja teen kompromissin joka asiassa. Eli yritän liikaa olla "täydellinen tyttöystävä". Hieman mua kyllä huvittaa riidan pointti, luulisi ettei moni ärsyyntyisi tuosta. Mä esitän iloista, koska kaikki ihmiset, joita oon menettäny, oon menettäny masennuksen takia. Mä en puhu ongelmistani, joska hän ei koskaan kysy. Mä teen kaiken mitä pyydetään, koska en halua menettää häntä.

Mun on vaikeaa ymmärrää tällä kertaa, mitä voin tehdä toisin. Jokaisessa aiemmassa riidassa oon muuttanu jotain. Oon yrittäny olla hauskempi, välittää huonoinakin päivinä viesteissä tunteita, jättää piikikkään huumorin, muuttaa ärsyttäviä tapoja. Mutta en mä nyt vaan voi lopettaa yrittämästä.

Kyllä meillä menee siis enimmäkseen hyvin. Mua ei häiritse meidän suhteessa mikään muu, kuin ne riitelyn hetket, kun riidan aihe on aina minä, ja tuntuu välillä, ettei hän hyväksy minua tällaisena. Mutta se voi olla vaan mun päässä.

Edessä on nyt päiviä, joiden kai pitäisi olla jännittäviä, mutta mä en oikein odota mitään niistä. Mennään viikonloppuna perheen kanssa katsomaan Banksyn näyttelyä. Joku päivä mennään piknikille ja porukat tapaa vihdoin mun poikaystävän. Joku päivä tulee tulokset opiskelupaikasta. Sunnuntaina lähden työmatkalle Poriin yön yli. Ensi viikolla on työporukan järjestämät valmistujaiset mulle ja kahdelle muulle ja lauantaina tietenkin lakitus. Jotenkin mikään ei vaan kuulosta kovin kivalta. Reissaaminen, ihmiset, se kuulostaa vaan raskaalta. Ja juhlat taas, en mä haluaisi juhlia, haluaisin vajota maan rakoon, kukaan ei saa nähdä mua, kukaan ei saa kysyä, miten meni kokeet, eikä kukaan ainakaan saa yrittää juhlistaa sitä. En halua huomiota yhtään juuri nyt.

Muutoksia. Ne kai on se mikä tuntuu pahalta pohjimmillaan. Koulu loppui, muutin, poikaystävä haki kouluun, alkaa välivuosi, isä on avioeron keskellä, joskus pitää harkita töitäkin, raha-asiat on vähän huonolla tolalla. Kaikki muuttuu, ja musta vaan tuntuu etten pysty enää mukautumaan. Jos jotain vielä tapahtuu niin jään vaan tänne mun yksiöön, lukittaudun olohuoneen lattialle kuuntelemaan rikospodcasteja. Oon joutunut tekemään liikaa, olemaan vahva kun ei riitä voimat. Nyt haluan vaan jäädä kotiin, ikuisesti.

ei mitään uutta

Tää kesä on ollut yhtä epäonnistumista. Välillä tuntuu että tää on jopa pahempi kuin viime kesä. Vaikeaa sanoa, nykyhetki tuntuu tietysti aina vaikeammalta kuin mennyt, josta on jotenkin selvinnyt.

Reputin tänään inssin uudelleen. Sama virhe kuin viimeksi. Ajokouluun on tuhlaantunut varmaan kohta kolme tonnia, rahatilanne alkaa huonontua. Ajokoulun lisäksi oli toukokuun sairaalamaksut ja syksyn kirjoitusmaksut ja kaikki se ruoka mikä on mennyt vessanpöntöstä alas.

Mitä olen saanut aikaan tänä kesänä? Tai tänä vuonna? En mitään. En ole opiskellut kesäkuun ensimmäisen viikon jälkeen, en pysty. Paino on noussut lähes kymmenen kiloa. Ahmin ja oksennan. Sitten päätän lopettaa oksentamisen, mutta ahmin silti.

Olo on likainen ja kuvottava.

Vietän aikaa äidin ja pikkuveljen kanssa, ne on ainoa seura mitä mulla on. Ne, tai yksinäinen asunto. Aikoja terveydenhuoltoon ei ole ollut viikkoihin ja viikkoihin, ja se näkyy voinnissa. Ei ketään, kelle puhua. Haluaisin satuttaa itseäni, helpottaakseni ahdistusta ja sitä kasvavaa tarvetta. Rangaistakseni kaikista epäonnistumisista, jotka jatkuvat päivästä toiseen. Mutta jotenkin en halua pettää, jotakuta. En edes tiedä, ketä, kun ei kukaan tiedä mitään musta enää. Tai ehkä en vain uskalla, etten joudu lähtemään päivystykseen. Sinne ei enää ole rahaa mennä.

Tänään oli huono päivä. Kelasin päässä kaikki kelle voisin puhua siitä. Mutta ei ole oikeastaan ketään. Niinpä kirjoitan taas tänne, vaikka tämä on samaa asiaa kuin edelliset postaukset. Enää mulle ei tapahdu uusia asioita. Viime vuonna nauroin sille, että kaikessa kaameudessaan mun elämä oli kiinnostavaa, aina oli uusia juonenkäänteitä. Mutta nyt katson samaa filmiä joka päivä. En tiedä onko se yhtään parempi. Tähän kyllästyy nopeammin.

yksinäinen joulu

On jouluaatto ja mä olen surullinen.

Eipä siinä mitään uutta ole. Mutta taas kerran multa alkaa valua pois halu elää.

Näin sen miehen sunnuntaina. Se haki mut kotoa ja ajettiin autolla ympäri pieniä maanteitä. Saatiin vihdoin jutella ilman esteitä. Se kertoi, miten vaikeaa sen oli töissä olla niin, ettei se voinut tulla puhumaan mulle. Se vaikutti niin vilpittömältä, intohimoiselta.

Pysähdyttiin näköalapaikalle ja siirryttiin auton takapenkille. Istuin sen syliin ja me suudeltiin ja hyväiltiin toisiamme varmaan yli tunti. Se pysähtyi katsomaan mun kasvoja ja sanoi, miten kaunis olen sen mielestä. Ei menty sen pidemmälle, koska se halusi ensimmäisen kerran olevan erityinen, eikä missään autossa.

Kun se vei mut kotiin, me sovittiin, että nähdään uudelleen joulupyhien jälkeen. Olin kotona niin onnellinen, niin ihastunut. Ajattelin vain sen kosketusta ja meidän pitkiä keskusteluja.

Laitoin sille tänään viestin. Kysyin, mitä se tekee uutena vuotena. Vastaus tuli nopeasti.

En ehdi opettaa sua ajamaan autoa, se ilmoitti. Mene autokouluun. En keskustele sun kanssa enää enempää.

Sunnuntain jälkeen se oli viimeinen asia, mitä odotin sen sanovan. Olin varautumut kyllä siihen, että se ei haluaisi mitään vakavaa ainakaan heti tai että se ei haluaisi nähdä uutena vuotena, mutta täystorjuntaan en varautunut. Olin kyllä mielessäni pelännyt, tietenkin, mutta olin juuri alkanut uskoa, että sekin halusi oikeasti mut.

Lähetin vielä yhden viestin. Sanoin, että voin kyllä ymmärtää, jos hän antaisi edes syyn. Jos se oli tullut siihen tulokseen, että olen liian nuori, tai että meidän suhde on väärin, tai jopa että sillä on naisystävä. Se luki viestin, muttei enää vastannut.

Kävin äsken hautausmaalla viemässä kynttilän yleishaudalle, ajattelin A:ta. Mun ajatukset alkoi tiivistyä yhteen surulliseen päätelmään. Mä menetän jokaisen ihmisen, johon kiinnyn.

En koskaan saa pysyviä ystäviä, kaikki häipyy vähitellen, tärkeät hoitokontaktit katkeavat, A kuoli ja tämä mies katkaisi välit. Mun ei enää pitäisi edes yrittää ihmissuhteita. Ne ei vaan taida olla mua varten. Mun pitää tästä lähtien keskittyä vain kahteen asiaan. Opiskeluun ja painonpudotukseen. Vain ne ei jätä mua ellen itse jätä niitä.

Mä yritin kyllä hetken järkeillä, ettei se ollut mitenkään mun vika, mitä se mies teki, mutten voi uskoa sitä. Vaikka mä olin käyttäytynyt kohteliaasti, antanut tilaa, osoittanut kiinnostusta, salannut suhdetta. Musta silti tuntuu, että vika on mussa. Koska näin käy kerta toisensa jälkeen.

En ole itkenyt. En ole satuttanut itseäni. Pidän itseäni kasassa mun perheen vuoksi. Nyt on joulu, ne on saaneet kärsiä jo ihan tarpeeksi mun draamasta. Nyt mä vaan esitän iloista pari päivää, sitten voin taas vaipua itsesääliin ja masennukseen.

Ilman perheen ja ystävien tukea, ilman nuorisokodin turvaa, ilman viikottaisia psykologikäyntejä, koska niistä on kuukauden mittainen joululoma. En edes saa nukuttua. Taas on mennyt kaksi yötä putkeen hereillä. Alan väsyä elämiseen jälleen. Yritän kyllä pysyä hengissä, mutta missä kunnossa, sitä en tiedä.

muutto nro 4

Mä pelkään tosi paljon.

Tiistaina tapasin sossut. Ne ilmoitti että heidän ja terveydenhuollon mielestä en tarvitse tukiasuntoa joten en saa sellaista. Laitoin myöhemmin sinä iltana sitten asuntohakemuksen vetämään.

Sain nopeasti kämpän, kolmen hengen solu johon voin muuttaa uutena vuotena. Ihan kiva etten joudu yksiöön, mutta kaksi tuntematonta viereisissä huoneissa on laiha lohtu.

Olen pitkään pelännyt, että vajoan samaan tilaan kuin viime keväänä, jos joudun asumaan taas yksin. Mutta tajusin eilen, että silloin minulla oli kuitenkin tukena A ja poikaystäväni. Nyt minulla ei ole oikeasti ketään. Mielialani on laskenut tosi paljon jo pelkästä ajatuksesta, että asun pian yksin, ihan yksin. Ei ole ketään, jota nähdä koulussa tai vapaa-ajalla, kukaan ei tule käymään. Ei ole ketään, jolle kertoa päivästään. Mä pelkään tosi paljon.

Muutan tänään ulos nuorisokodista. Oon aiheuttanut sen johtajalle jo nyt enemmän harmaita hiuksia kuin kaikki muut tämänhetkiset asukkaat yhteensä, joten en halua vaivata sitä pidempään. Muutan joululomaksi äidin luo ja sitten omaan asuntoon. Eli tämän vuoden muutot numero neljä ja viisi.

En nukkunut viime yönä taas vaihteeksi silmäystäkään. Makasin sängyssä ja tuijotin tyhjää huonetta. Kaikki vaatteet, kirjat ja meikit on pakattu laukkuihin ja piano laitettu kasaan. Tyhjät valkoiset seinät muistuttavat jälleen odottavasta muutoksesta.

Mua ahdisti niin paljon, että lopulta puukotin itseäni reiteen. Verta roiskui lakanoille, mutten mennyt kertomaan kellekään, vaan puhdistin ja sidoin jalan. Mä oon nyt aikuinen, enkä enää saa apua. Turha siis itkeä kellekään.

Syöminen on mennyt enimmäkseen hyvin, mutta yhtenä päivänä meillä oli nuorisokodilla jouluateria. Ahmin varmaan 2000 kaloria ja menin heti sen jälkeen oksentamaan. Paino on kuitenkin nyt 53,8kg.

Mä vihaan sitä että oon taas tilanteessa, jossa oon riippuvainen yhdestä henkilöstä. En ikinä kerro sille miehelle, mutta juuri nyt se on mun ainoa iloinen ajatus, jonka voimalla yritän selvitä päivistä. Odotan vielä pari päivää muuton jälkeen, ja sitten laitan sille viestin. Jos tästä ei tule mitään, en tiedä, mistä voin löytää uuden syyn jatkaa.

no vittu

Ahahahaha

Miten mä voin olla niin naivi että luulen et asiat vois oikeesti parantua? Nyt mentiinkin taas rytinällä alas.

Muistatteko sen miehen viime postauksesta? Siinä kävi erittäin paskasti. Se nimittäin oli nuorisokodin työntekijä. Kerroin meidän jutusta mun psykologille ja se oli tehnyt mun selän takana lastensuojeluilmoituksen, vaikka mitään laitonta ei ollut tapahtunut.

Se kertoi mulle siitä ilmoituksesta tänään ja menin tietty heti paniikkiin. Kerroin toiselle ohjaajalle nuorisokodilla selvittääkseni mitä voin tehdä. Se raahas mut, kolmannen ohjaajan ja sen miehen huoneeseen ja käski mun kertoa mun version tapahtuneesta.

Kerroin, että oltiin aluksi flirttailtu ja lopulta puhuttu toisillemme meidän tunteista, mutta mitään fyysistä ei ollut tapahtunut. Mun järkytykseksi se mies kielsi kaiken. Sanoi, että olen ymmärtänyt väärin. Se oli sana sanaa vastaan.

En itkenyt niiden nähden. Kävin heti sen jälkeen kaiken läpi mun päässä. Fiksu veto, kiero, mutta fiksu. Olisin voinut pelata mukana, jos se olisi varoittanut. Juteltiin nimittäin hetki kahden ennen kuin ne kaksi ulkopuolista tuli huoneeseen. Se ilmeisesti ajatteli, että parasta esittää, että mä olen tulkinnut sitä väärin. Mutta mä tiedän, ettei kyse ollut väärästä tulkinnasta. Lainasin suoraan joitakin sen sanomia lauseita, ja se sanoi mun keksineen ne päästäni.

Jälleen mulla on vastassa uusi koettelemus. Mä nään mihin tää menee. Ne aikoo uskoa sitä miestä. Jos nuori tyttö ihastuu ohjaajaan ja sepittää satuja, se on paljon kivempi selitys paperitöiden kannalta, kuin se, että ohjaaja ja nuori ovat kiinnostuneet toisistaan ja ohjaaja valehtelee asiasta.

Ainoa keino mulla säilyttää mun kasvot on esittää tyhmää seuraavassa keskustelussa maanantaina. Silloin nimittäin nuorisokodin ohjaajalle kerrotaan tilanne. Mä meen mukaan sen juoneen. Sanon, ettei kellään ole mitään tunteita ja ne on käsittänyt mut väärin. Kiistän kaiken. Viime keskustelua ei nauhoitettu. Toki paikalla oli kaksi todistajaa, mutta voin sanoa, että ne käsittivät väärin ja olin puhunut vertauskuvilla. Se on ainoa keino.

Tilanteen jälkeen mä lähdin ulos. Kello oli kymmenen illalla. Poltin tupakan, juoksin metsään, huusin ja hakkasin puuta kunnes rystysistä valui verta. Sitten soitin taksin ja lähdin äidin luo yöksi.

Mä en olisi ikinä uskonut, että se valehtelisi. Se on aina ollut vähän ujo ja suloisen kömpelö, tosi vilpittömän oloinen, vähän niinkuin joku koira. Silloinkin, kun se kielsi kaiken, ja katsoimme toisiamme tiiviisti silmiin, en nähnyt mitään merkkiä valheesta. Se on taitava. Tai mä olen oikeasti hullu.

Se mies tulee huomenna aamuvuoroon, joten palaan varmaan vasta illalla talolle. Pitihän se arvata, että sekin unelma muuttuisi painajaiseksi.

alamäki vaan jatkuu

Mulle lupaillaan koko ajan, että kaikki alkaa kyllä mennä parempaan, mutta vaikka musta tuntuu jo nyt, että olen saavuttanut pohjan, tää kuilu vaan syvenee. Joka päivä uusia vastoinkäymisiä.

Viime viikolla kävin koulussa. Se oli todella raskasta. Pari oppituntia, ja makasin sängyssä koko loppupäivän. Keskittyminen ja oppiminen on vaikeaa.

Viime tiistaina sattui pikku onnettomuus. Taas. En näköjään osaa olla aiheuttamatta välikohtauksia.

Lyhyesti sanottuna meinasin kuolla vahingossa. Mulla oli voimakas ahdistuskohtaus ja sitten tuli niin voimakas pakkoajatus, ettei se jättänyt tilaa normaaleille ajatuksille, enkä ehtinyt siis kyseenalaistaa sitä. Sattuiko A:ta kun se kuoli? Ajatus oli absurdi: kokeile. Pakkoajatukset eivät aina ajattele seurauksia, joskus ne haluavat, että kuolen, mutta tällä kertaa se ei ollut edes niiden tarkoitus.

Kiedoin paksun metalliketjun kaulaani, kiinnitin sen ovenkahvaan ja vaivuin alas. Ketju puristi kaulavaltimot kiinni, niin ettei aivoihini päässyt happea, ja menetin tajuntani nopeasti. Ei, se ei sattunut. Yhtään. Mutta kukaan ei tullut huoneeseeni seuraavaan kahteen tuntiin, joten olisin kuollut, ellei paksu metalliketju olisi sattumalta katkennut kaikkia fysiikan lakeja vastaan. Heräsin lattialta ja menin vain katsomaan netflixiä. Tajusin vasta seuraavana päivänä, miten vaarallinen tilanne oli ollut.

Kerroin ohjaajille keskiviikkona, ja torstaina mut vietiin sairaalalle psykiatrin arvioon, tarvitsenko sairaalahoitoa. Sain vakuutettua ne, etten tarvitse ja pääsin takaisin nuorisokotiin.

Mitähän muuta tässä on tapahtunut... Joo, mun viimeinenkin tuttu esti mut someissa. Mitä mä oon niille kaikille tehnyt? Mä oon aivan yksin keskellä elämäni pahinta aikaa. Mulle huudeltiin loukkauksia kadulla. A:n läheiset on tehnyt sen kuolemasta jonkun helvetin kansankokouksen kutsumalla koko meidän vanhan luokan. Se on väärin, A ei olisi halunnut sitä. Mä en halua, että sinne tulee tekopyhistelemään ihmisä, jotka ei piitannut paskaakaan, kun A oli elossa. Sen oikeat ystävät oli ne, jotka kävi sairaalalla.

Ja tänään oli hoitopalaveri. Mulle oltiin etukäteen vakuuteltu, ettei tämä olisi samanlainen, kuin sairaalan palaverit, mutta olipa sittenkin. "Mitään ei ole tehty, mitään ei ole tehtävissä ja mitään ei aiota tehdä" -asenne huokui sossujen puheesta. Ongelma on nyt siis se, että mä haluaisin tukiasuntoon. Mutta koska mun sijotus kestää alle 6 kuukautta, mulla ei ole siihen automaattista oikeutta. Lisäksi tällä seudulla on vain yksi erittäin tuetun asumisen yksikkö ja sinne pääsee käytännössä vain suoraan sen yhteydessä olevasta nuorisokodista. Tavallisissa tukiasunnoissa tuki saattaa tarkoittaa tapaamista kerran viikossa. Mä tarvitsisin tukea useita kertoja päivässä. Mä en ole valmis olemaan aikuinen.

Tulevaisuus näyttää synkältä. Mitä sillä muka olisi mulle tarjota? Mulla ei ole ystäviä eikä koulumenestystä. Mä saatan joutua muuttamaan tavalliseen opiskelijayksiöön. Mitä siitä seuraa? Vointi vaan huononee, ehkä osastojaksoja, ehkä pelkkää sinnittelyä. Oli miten oli, jos joudun arjessa asumaan aivan yksin, ei mun vointi ainakaan kohentuisi. Yksinäisyys saisi aivan uuden tason. Kauanko jaksaisin? Kun en tunnu jaksavan nytkään...

Pari päivää hautajaisiin. Pääsin pitkäatä aikaa vaa'alle. 57,4kg

Menetän kaiken

Makaan mun sängyssä. Hoitajat ravaa mun huoneessa viiden minuutin välein. Kysyy, haluunko tulla aamukokoukseen tai pelaamaan korttia. En vastaa mitään.

Yhdeksältä oli hoitosuunnitelma. Mun psykologi, lääkäri, äiti, kaks sossua ja osaston hoitaja päätti yhdessä että mä muutan 9.8. äidin luo.

Joudun lopettamaan mun lukion, työt, harrastukset, jättämään kaikki tutut lääkärit ja hoitajat ja kaikki mun osastokaverit ja mikä pahinta, A:n. Muuttaa uuteen kaupunkiin.

Oon ajatellu ottaa hatkat. Ottaisin laturin, kännykän, avaimet ja kortin taskuihin. Nostaisin rahat tililtä. Tiedän yhden kerrostalon kellarin mihin pääsee ilman avainta. Siellä on sohva ja sauna, voisin asua siellä.

Jos se ei onnistu, ja joudun muuttamaan, aion lopettaa syömisen. Sitten voin laihtua rauhassa, kun elämä on muutenkin pilalla.

Tai sitten voisin vain tappaa itseni. Lopettaa tän kaiken.

päivä 17

Hoitosuunnitelma oli ja meni. En päässyt ulos. Sen sijaan mulla teetätettiin kaksisuuntaisen mielialahäiriön testi. Ja määrättiin lisää lääkkeitä, psykologin tutkimuksia ja pään kuvaus.

Hoittariin osallistui yhdeksän ihmistä, vihaan sellaisia tapaamisia, missä on paljon porukkaa. Kun hoittari oli ohi, käskin äitiä hakemaan mulle neljä levyä suklaata, kaks pussia sipsiä ja kaks pussia karkkia ja kanatortilla-aterian hesestä ja lukittauduin mun huoneeseen itkemään.

Mun huone muuten vaihdettiin, nyt mulla on taas huonekaveri. Se on ihan mukavan oloinen. Se on eka ihminen joka on halannu mua yli kahteen viikkoon. Tarvitsin kunnon halausta, mutta hoitajat täällä ei välitä.

Täällä hoitajilla on muutenkin joku vitun valtakompleksi, niiden on pakko saada kieltää kaikki mikä niitä vähänkään ärsyttää, vaikka siihen ei olisi mitään perusteita. Välillä kun yritän kysyä, miksi joku ihan älytön asia on kiellettyä, ne vaan vastaa, ettei niiden tarvitse selittää. Ja paskat, mä tottelen vain niitä sääntöjä, joissa nään jotain pointtia.

Esimerkiksi huoneessa saa pitää puolen litran pulloa, mutta ei puolentoista litran. Jos ongelma ei ole kokis, niin mikä siinä pullossa on niin kamalaa? En saanut vastausta.

Ja yksi päivä me seisottiin parin tyypin kanssa leveässä ja tyhjässä käytävässä seinän vieressä, ja meidät käskettiin istumaan eri huoneisiin. Osaston säännöissä ei ole kielletty seisomista, mutta ilmeisesti täällä ei kuulu noudattaa sääntöjä vaan hoitajien oikkuja.

Eilen en käynyt syömässä kertaakaan, koska mulla oli niin paha olo. Olin itkenyt mun meikit poskille. Menin hakemaan iltalääkkeen, ja meinasin mennä iltapalalle, syömään päivän ensimmäisen aterian. Hoitaja kuitenkin esti mua ja sanoi, että mun täytyy ensin pestä valuneet meikit. Mua vitutti niin paljon, että sanoin vain, että mulla on oikeus ilmaista mun tunteet ja menin huoneeseeni. En aio tanssia noiden pillin mukaan.

Tänään aamulla jouduinkin sitten puhutteluun "käytöksestäni". Hoitaja käski mua jättämään mun draamat. Pudistin vain päätäni hymyillen. Mut voidaan pakottaa osastolle, mutta sitten multa ei voi odottaa käyttäytymistä.

Mä en nää tulevaisuudessa mitään hyvää. Kun pääsen täältä, mua odottaa avo-osasto, tukiasunto ja paluu lukioon, jossa olen epäonnistunut. Joudun todennäköisesti eroamaan mun poikaystävästä, mun psykologi vaihtuu ja A valmistuu ja muuttaa pois. Mä taas todennäköisesti vajoan takaisin anoreksiaan ja päädyn aikuispsykiatrian suljetulle osastolle, joka on kuulemma vielä nuorten puoltakin pahempi. Miten mun kuuluisi löytää elämänhalua, kun mun masennus on vaikuttanu kaikkeen mun elämässä, jokainen asia mun ympärillä muistuttaa mua vaan kaikesta paskasta. Kaikilla mun ystävillä on masennus, kohta asun masentuneiden nuorten asunnossa ja nostan kelasta vammaistukea ja käyn lukiota neljään vuoteen, koska en todennäköisesti voikaan aloittaa kirjoittamaan syksyllä.

päivä 8

Viikko suljetulla tuntuu puolelta vuodelta. Ja sain juuri kuulla, että vähintään toinen pitäisi vielä jaksaa.

Perjantaina mulle luvattiin, että pääsen maanantaina lääkärille. Selviydyin sen avulla viikonlopusta. Aloin jopa vähän panostaa. Vietin aikaa huoneeni ulkopuolella, tutustuin pariin muuhun nuoreen. Aloin taas käydä syömässä ja kokouksissa, kuin mikäkin mallipotilas, jotta voisin näyttää, ettei minua enää tarvitse suljetulla pitää.

Maanantai tuli. Odotin ja odotin. Kolmelta kysyin vastuuhoitajalta, olenko pääsemässä lääkäriin. Ei, lääkäri on tänään kiireinen. Ehkä huomenna. Vittu mitä paskaa. Vietin loppuillan mun huoneessa.

Tänään aamulla oli ylilääkärin kierto. Harhaanjohtava nimi, ei se kierto tarkoita, että se nuoria kiertäisi tapaamassa. Ne vaan puhuu meidän asioista jossain lukkojen takana. Aamun vastuuhoitaja toi uutiset: mulle oltiin tehty vaikka mitä päätöksiä, mutta ulospääsystä ei oltu puhuttukaan. Kaikki lääkkeet menee vaihtoon, sain viimein ulkoiluluvat (oon ollu viikon putkeen sisällä?? aikaisempi ennätys on varmaan kaks päivää jossain helvetillisessä taudissa), huomenna on labrat ja tänään tehdään jotain paperitestejä. Ja joku hoitaja oli kannellut sossulle siitä, kun olin kerran valittanut kovaan ääneen mun kavereille, etten saa maksettua mun kämpän vuokraa nyt kesällä, kun opintotuki katkeaa, joten tapaan huomenna jonkun sosiaalitantan. Aivan mahtavaa.

Elättelin vielä toivoa, että kun pääsisin tapaamaan itse lääkäriä, pääsisin ulos, ehkä tällä viikolla, tortaina, perjantaina. Omahoitaja tuli kuitenkin vielä myöhemmin kertomaan, ettei lääkäri ehtisi tavata mua tänäänkään. Kysyin, onko ulospääsy mahdollinen, mutta hoitaja sanoi, että sen pitää odottaa vähintään seuraavaan ylilääkärin kiertoon, mikä on viikon päästä. Enkä kuulemma todennäköisesti saa lomaakaan viikonlopuksi.

Tää viikko on ollut yhtä painajaista, mä en mitenkään selviä toista viikkoa täällä. Mä oon jo nyt tulossa hulluksi. Kirjaimellisesti. Alan sekottaa unta ja todellisuutta.

En oo saanu moneen yöhön nukuttua paljon yhtään. Otan iltaisin melatoniinia, mutta se ei vaikuta, eikä vahvempaa suostuta antamaan. Ne pienet pätkät, joita nukun, mä nään koko ajan todella todentuntuisia unia, ja alan oikeasti luulemaan niitä todeksi. Kävin tänään aamulla kysymässä mun eiliseltä vastuuhoitajalta, oliko mun äiti soittanut sille eilen, ja ollut sitä mieltä, että mut on parempi pitää suljetulla. Olin täysin varma, että vastuuhoitaja oli sanonut illalla niin, mutta se sanoi vain hämmentyneenä, ettei se ole koskaan puhunut mun äidin kanssa. Eikä tää ole edes ensimmäinen esimerkki. Oon jo useampana aamuna aamiaisella ihmetellyt, missä joku uusi nuori on, kunnes olen tajunnut, että nekin on ollut vaan unta.

Mä katson täällä netflixistä Orange Is the New Black -sarjaa, ja samaistun siihen huolestuttavan paljon. Paitsi, että olisin mielummin vaikka siinä sarjan kauhuvankilassa, kuin täällä. Se näyttää nimittäin paremmalta paikalta. Vangit ovat tehneet jotain, minkä takia he joutuvat telkien taa, me nuoret suljetulla ei. Vangit tietää, milloin ne pääsee ulos, eikä niiden tunnetilat vaikuta poispääsyyn. Mulla ei oo hajuakaan, milloin pääsen pois, enkä uskalla näyttää kaikkea pahaa oloa, ettei mun aika täällä pitenisi. Vankilassa on kanttiini, josta vangit voi käydä ostamassa tavaraa ja herkkuja. Mua ei päästetä edes sairaalan kahvioon. Vankilassa on kirjasto ja piha ja vitun joogakerho ja mua ei päästetä edes kävelylle. Vankilassa vangeille tarjotaan terapiaa ja apua, mä en oo nähny mun psykologia, enkä ketään muutakaan vastaavaa kahteen viikkoon.

Yritän pitää itseni kiireisenä. Jos soitan pianoa ja pelaan korttia, en ehdi ajatella niin paljon. Tai jäädä vaan makaamaan. Ei mua huvittaisi mitään tehdä, mutta yritän. Kaikki paha olo ja tyhjyys on silti yhä siellä. Vaanii pinnan alla. Tiedän sen, koska aina, kun tulee pienikin vastoinkäyminen, lääkäriaika perutaan, tai hoitaja huomauttaa jostain, mitä teen väärin, mä meen mun huoneeseen. Kaikki se adrenaliini ja viha valtaa mut. Haluaisin potkia ja heitellä tavaroita, huutaa, viillellä, itkeä. Hillitsen sen ja katson uuden jakson netflixistä. Vaikka mua ei huvittaisi. Vaikka haluaisin vain kuolla.

Kirjoittaminen, päivän kohokohta. Paikka, johon saan kertoa, miten oikeasti menee. Sanoa, mitä on sanottavana. Voisipa niin tehdä oikeassakin elämässä.

Pity party

Täytin tällä viikolla 17 ja olin suunnitellu suunnitellu jo pari kuukautta bileitä. Ne olis ollu tänään illalla. Ostin laatikkokaupalla pitsoja, monta pussia sipsiä ja pari limsaa. Pyysin kaveria tuomaan alkoholit. Siivosin monta päivää ja kutsuin 25 kaveria.

Kolme on tulossa.

En jaksais vielä tätäkin kaiken päälle. Tiedän, että niillä kaikilla oli ihan oikeet ja hyvät syyt, mutta se, ettei oikeestaan kukaan tule saa mut tuntee itteni niin yksinäiseks.

Oon aika varma että perun juhlat. Mitä sitten teen kun äiti palaa lauantaina kotiin ja kaikki pitsat on avaamattomia?

Mulla oli eilen tapaaminen psykologin ja lääkärin kanssa. Ne oli huolissaan ja teki mulle lähetteen ravintoterapeutille ja sayömishäiriöihin erikoistuneelle sairaanhoitajalle. Ne aikoo kertoa mun porukoille, mikä on huono juttu, mutta ainakin voin sitten olla avoimesti syömättä, eikä tarvitse piilotella.

En pysty keskittymään koulussa. Ajattelen vain painoa ja syömistä. Ja palelen. Päivä toisensa jälkeen ja mikään ei muutu. En jaksaisi jatkaa.

Elämä on helvetti mutta onneksi mulla on nälkä

Istun ikkunalaudalla sairaalan portaikossa. Mun poikaystävällä on tänään leikkaus joten vietän päivän täällä. Äiti on vihainen kun en mennyt kouluun.

Syöminen menee päin helvettiä. En ole viikkoon uskaltanut vaa'alle, koska paino on varmaan noussut. Olin itsenäisyyspäivän leirillä ja viikonlopun kaverilla. En syönyt kertaakaan ruokaa, mutta herkkuja ahmin aina kun oli tarjolla. Mikä mua vaivaa? Jos olisin syönyt mielummin ruokia, herkkuhimo olisi ollut pienempi ja kaloreita olisi varmaan kertynyt vähemmän.

Eilenkin söin kaksi tortillaa ja ben&jerry's jäätelön. Tuntuu että ratkean.

Tänään ei tarvitse syödä. Jos meen tänään vittu syömään, se on pelkkiä turhia kaloreita ja sietäisinkin lihoa. Kun oon koko päivän sairaalalla, voin illalla sanoa äidille, että poikaystävän porukat vei mut syömään.

Viime viikolla kävin psykologilla. Puhuttiin mun opinnoista. Se sanoi, että on todella normaalia, että masentunut ihminen ei jaksa opiskella seitsemää kurssia jaksossa. Ei se auta, tuntuu silti että oon vaan laiska ja huono. Ei mun masennus mua estä opiskelemasta vaan mun laiskuus. Sovittiin aika opolle ja lääkärille. Psykologi oli huolissaan mun syömisestä.

Terkkari uhkailee lastensuojelulla, lääkäri uhkailee ravintoterapeutilla ja psykologi uhkailee syömishäiriöyksiköllä. Eikö ne nää, että kuolen ennemmin ylipainoon kuin syömishäiriöön? Eikö ne nää, että oon lihava ja syön kuin hevonen? Hävettää mennä punnittavaksi näin lihavana. Haluan olla alipainoinen.

En malta odottaa tulevaa. Muutan yhteen poikaystäväni kanssa ensi keväänä. Sitten perheeni ei enää voi vahtia minua. Puoli vuotta siitä, niin poikaystävä lähtee armeijaan. Silloin kukaan ei voi vahtia. Silloin onnistun. Silloin en syö enää mitään.

Tyhjyys

Ajatusten kulku illalla. "En ansaitse elää."

Tuijotan arpien kirjomaa kättä veitsi toisessa kädessä, mutta olo on niin tyhjä, etten jaksa edes viiltää.

Minun täytyy lopettaa kaikki muu, paitsi opiskelu. Ei enää ruokaa. Ei enää sarjoja ja pelejä, en enää laiskottelua. Viha itseäni kohtaan ylittää kaikki muut tunteet.

Haluan nähdä jokaisen luun.

Olen pettymys, olen epäonnistuminen. Ikuinen ulkopuolinen.

Eilen itkin kännissä yksin huoneeni lattialla, mutta kukaan ei vastannut puhelimeen. Tänään en jaksa enää itkeä enkä yrittää tavoittaa ketään. Ehkä on parempi vajota yksin pimeyteen. Kukaan ei voi kuitenkaan pelastaa minua itseltäni.

Tärisen vähän.

Koulu menee huonosti. Pahoitan ystävieni mielen. Syön kilokaupalla roskaa. Nukun tuntikaupalla. Tämä ei voi jatkua näin. Ellei suunta muutu, tie päättyy.

Kukaan ei huomaa raapimista

Tämä viikko meni enimmäkseen hyvin, mutta ärsyttää kun varsinkin torstai meni ihan päin mäntyä vaikka sen pitäisi olla helppo päivä... Laiskotti iltapäivällä, ja päätin skipata isoskoulutuksen, mutta unohdin, että isoskoulutus on myös tekosyyni, väitän aina syöväni siellä. Ja siitähän se alamäki alkoi. Joka tapauksessa paino oli tänään aamulla 52,2kg, eli vähän alaspäin viikon alusta, tosin ei niin paljon kuin toivoin... Haluaisin kokeilla "täydellistä viikkoa" ensi viikolle. Söisin vain tasan sen, mikä pitää, ettei kukaan epäile. Korkea tavoite, mutta olisihan se mahtavaa. Ja jos vaikka kävisin kolmesti lenkillä. Taidanpa ottaa lenkkikamat huomenna mukaan kouluun, niin voin mennä suoraan koulun jälkeen lenkille. Kun kerran pääsen kotiin, en mitenkään jaksaisi lähteä mihinkään, joten olisi varmaan viisainta heittää reppu turvaan vaikka autotalliin ja mennä suoraan lenkille.

Osaan soittaa vähän kitaraa, ja seurakuntamme kanttori pyytää minua silloin tällöin soittamaan musamessuun. Se on joka kerta yhtä kamalaa, varsinkin sitä edeltävät treenit, mutta jostain syystä en osaa sanoa ei. Muut musamessussa soittavat ovat oikeasti hyviä, minä osaan vain perussointuja, ja kanttori selvästi pettyy minuun kerta toisensa perään. Aina hän kysyy, osaanko näppäillä. Voinko soittaa sitä ja sitä kuviota. Virittää kitaran korvakuulolta. En, en ja en, joudun aina tuottamaan pettymyksen. Sitten kun soitamme, muut improavat sooloja ja minä sekoan rytmissä ja soitan väärän soinnun sinne ja toisen tänne. Saan aina pidätellä kyyneliä. No, tänään oli taas musamessu ja eilen harjoitukset. Nyt löysinkin uuden konstin. Nappaan tosi helposti muilta huonoja ideoita. Yksi tuttuni raapii itseään, ihan huomaamattaan kai, mutta päätin kokeilla, auttaisiko se. Ja auttoihan se. En todellakaan suosittele muille, mutta jotenkin se rauhoitti minua. Yleensä musamessutreenejen jälkeen minun tekee mieli viillellä, mutta nyt kun yritän lopettaa sen, raapiminen vähensi sen halua. Joka välissä, pienelläkin tauolla raavin pienellä huomaamattomalla liikkeellä pitkillä kynsilläni vasenta kämmenselkää. Raapiminen ei jätä jälkiä pitkäksi aikaa, on huomaamatonta eikä tarvitse välineitä, mutta voi silti tehdä kipeää, siis minulle täydellinen konsti rangaista itseäni ja pitää tunteet sisällä. Kukaan ei edes huomaa hetken aikaa punoittavaa ja karheaa ihoa, kun sanoin, että minulla on talvisin kuiva iho käsissä.

Voisin muuten joskun kirjoittaa siitä, mistä kaikki alkoi... Jos joku päivä jaksaisin.