Koti

Tää nuorisokoti tuntuu mulle enemmän kodilta kuin mikään paikka tänä vuonna. Haluaisin vaan, että saisin jäädä tänne olemaan rauhassa pariksi vuodeksi, vetämään henkeä. Mutta en saa. Mun tauko on pian ohi, sossut, ohjaajat ja lääkärit muistuttaa siitä puhumalla jatkosta koko ajan. Se stressaa ja ahdistaa.

Mun vointi on viimein tasaantunut jonkun verran, oon saanut tehtyä kouluhommia ja hoitanut virallisia asioita. Mutta pelkään joulukuuta niin paljon, pelkään, että seuraava muutos heittää mut taas kerran pahimpaan.

Jatko näyttää nimittäin huonolta. Mikään taho ei meinaa myöntää mulle tukiasuntoa, ja vaikka saisin sellaisen, se olisi todennäköisesti erittäin kevyen tuen asunto, jossa käy ohjaaja kerran viikossa. Ja mikäli tukiasuntoa ei saada, joudun muuttamaan takaisin äidin luo. Tai yksin omaan kämppään. Mutta molempia on jo kokeiltu, ja ne oli mun elämän pahimmat ajat.

Masennuksesta parantuminen on tosi vaikeaa. Haluan voida paremmin, mutta nyt kun muutkin huomaavat voinnissani muutosta, he alkavat vähätellä sairauttani ja väittävät, että pärjään kyllä vähemmälläkin avulla. Olen voinut paremmin vasta pari viikkoa, nyt ei todellakaan ole aika vähentää tukea. Tarvitsen päivittäistä juttuseuraa, tarvitsen jonkin ammattilaisen tavoitettaviin vuorokauden ympäri, tarvitsen apua päivittäisiin toimintoihin, kuten syömiseen ja peseytymiseen, tarvitsen kevyen lukkarin kouluun.

Mä voin ehkä paremmin, mutta mä pelkään, että vajoan taas. Mä pelkään sitä koko ajan.