päivä 38

Aika kuluu, mutta mikään ei muutu.

Mun lukuisat raapimisesta tulleet syvät haavat mun reisissä vaan kipeytyy päivä päivältä. Ne on alkanut märkiä, ja onnun kävellessä, vaikka yritän peittää sen. En voi kertoa hoitajille, koska saattaisin joutua vierihoitoon.

Oon lähdössä huomenna taas lomille hoittarin jälkeen. Tai no, jos lääkäri antaa. Yksi syy lisää peitellä reisiä. En alunperin halunnut lomille, mutta mun veli haluaa mennä mun kanssa katsomaan uuden spidermanin.

Mulla oli pari viikkoa vähän rauhallisempi kausi täällä, aloin sopeutua sääntöihin. Nyt se taisi loppua, suututin hoitajat tänään lounaalla, enkä ole sen jälkeen poistunut mun huoneesta. Oon tosi herkkä sille, jos joku on vihainen mulle, joten oon tietysti itkenyt taas meikit pitkin poskia.

Asumisesta ei mitään uutta. Sossu tulee joka toinen päivä juttelemaan mulle vaan kertoakseen, ettei mitään ole tehtävissä. Mutta pakko niiden on joskus jotain tehdä, ei mua voi pitää täällä ikuisesti.

Uudet viillot kiertää käsivarsia. Housuissa on reisien kohdalla veritahroja. Lakana on täplikäs valuneesta eyelinerista. Kuulokkeista soi samat masentuneet kappaleet. Ja mä haluan kuolla.

päivä 32

Hoittari oli ihan yhtä turha kun odotinkin sen olevan. Siellä vaan todettiin, että mun asumiskuvioita ei oo selvitetty yhtään eteenpäin. Ei muuta. Vitutti vähän. Sanoin, etten halua lomaa, joten sain jäädä viikonlopuksi tänne.

Mulla on nyt lähipäivinä ollut paljon ahdistusta kaikenlaisista oudoista jutuista. Ja pakkoajatukset seuraa.

Eilen söin vain päivällisen, koska ahdisti kaikkina muina aikoina. Illalla alkoi uusi lääke. Nukuin yöllä kolme tuntia ja heräsin yhdeltä. Yritin nukkua tuntikausia, kunnes viideltä luovutin ja aloin lukea.

Tänään aamulla sain tunteja kestävän ahdistuskohtauksen, jonka triggerinä toimi tähän mennessä varmaan kummallisin asia: huoneessa oli liikaa kauniita ja muutenkin upeita ihmisiä.

Sitä oli kiva siinä sitten selittää mun omahoitajalle, varsinkin kun hän itse oli yksi päätriggereistä.

Joo, mulla on vähän hankala suhde mun omahoitajaan, mun pitäisi varmaan pyytää, että se vaihdettaisiin... Musta nimittäin tuntuu et oon ihastunu siihen.

Se onkin mun tähänastisista ihastuksista kaikkein hankalin tapaus. Oon ennenkin ihastunut mm. homomiehiin, ulkomailla asuviin ja paljon vanhempiin, mutta tää on kaiken kruunu. Mun omahoitaja on mua kymmenen vuotta vanhempi heteronainen, joka on vakavassa parisuhteessa, asuu täällä kaupungissa missä tää osasto on (eri kaupungissa kuin mä) ja on tietty hoitosuhteessa muhun. En silti pysty järkeilemään asiaa. Se on niin kaunis ja hauska ja välittävä. Tänään jouduin lähtemään olohuoneesta, koska mulle tuli niin suuri halu mennä istumaan sen viereen ja nojaamaan siihen.

Ja joo, tää on mun eka vakava naispuolinen ihastus. Oon aina epäilly et oon bi, tai no, en ylipäätään tykkää lokeroinnista. Oon vaan aina sanonu, et ihastun henkilöön, en sukupuoleen.

Mut nyt oon ihastunu ihan väärään henkilöön.

En vaan voi sille mitään, että mun vatsassa lentää perhosia joka kerta kun kuulen sen naurun.

Ai niin, ja muuten, mun tekee koko ajan niin paljon mieli viillellä, mutta en voi, etten joudu vierihoitoon, mutta hoitajat itse antoikin mulle loistavan vastineen. Mun edellinen lääke alkoi aiheuttaa mulle kutinaa, ja se piti lopettaa sen takia. Mä sanoin, ettei kutina haittaa, mutta ne sanoi, ettei saa käydä niin, että raavin ihon vereslihalle. Vasta silloin tajusin, että niinkin voi tehdä. Se sattuu aika paljon ja kirvelee monta tuntia sen jälkeenkin. Eikä sitä meinaa huomata. Täydellinen vale.

Kukaan ei huomaa raapimista

Tämä viikko meni enimmäkseen hyvin, mutta ärsyttää kun varsinkin torstai meni ihan päin mäntyä vaikka sen pitäisi olla helppo päivä... Laiskotti iltapäivällä, ja päätin skipata isoskoulutuksen, mutta unohdin, että isoskoulutus on myös tekosyyni, väitän aina syöväni siellä. Ja siitähän se alamäki alkoi. Joka tapauksessa paino oli tänään aamulla 52,2kg, eli vähän alaspäin viikon alusta, tosin ei niin paljon kuin toivoin... Haluaisin kokeilla "täydellistä viikkoa" ensi viikolle. Söisin vain tasan sen, mikä pitää, ettei kukaan epäile. Korkea tavoite, mutta olisihan se mahtavaa. Ja jos vaikka kävisin kolmesti lenkillä. Taidanpa ottaa lenkkikamat huomenna mukaan kouluun, niin voin mennä suoraan koulun jälkeen lenkille. Kun kerran pääsen kotiin, en mitenkään jaksaisi lähteä mihinkään, joten olisi varmaan viisainta heittää reppu turvaan vaikka autotalliin ja mennä suoraan lenkille.

Osaan soittaa vähän kitaraa, ja seurakuntamme kanttori pyytää minua silloin tällöin soittamaan musamessuun. Se on joka kerta yhtä kamalaa, varsinkin sitä edeltävät treenit, mutta jostain syystä en osaa sanoa ei. Muut musamessussa soittavat ovat oikeasti hyviä, minä osaan vain perussointuja, ja kanttori selvästi pettyy minuun kerta toisensa perään. Aina hän kysyy, osaanko näppäillä. Voinko soittaa sitä ja sitä kuviota. Virittää kitaran korvakuulolta. En, en ja en, joudun aina tuottamaan pettymyksen. Sitten kun soitamme, muut improavat sooloja ja minä sekoan rytmissä ja soitan väärän soinnun sinne ja toisen tänne. Saan aina pidätellä kyyneliä. No, tänään oli taas musamessu ja eilen harjoitukset. Nyt löysinkin uuden konstin. Nappaan tosi helposti muilta huonoja ideoita. Yksi tuttuni raapii itseään, ihan huomaamattaan kai, mutta päätin kokeilla, auttaisiko se. Ja auttoihan se. En todellakaan suosittele muille, mutta jotenkin se rauhoitti minua. Yleensä musamessutreenejen jälkeen minun tekee mieli viillellä, mutta nyt kun yritän lopettaa sen, raapiminen vähensi sen halua. Joka välissä, pienelläkin tauolla raavin pienellä huomaamattomalla liikkeellä pitkillä kynsilläni vasenta kämmenselkää. Raapiminen ei jätä jälkiä pitkäksi aikaa, on huomaamatonta eikä tarvitse välineitä, mutta voi silti tehdä kipeää, siis minulle täydellinen konsti rangaista itseäni ja pitää tunteet sisällä. Kukaan ei edes huomaa hetken aikaa punoittavaa ja karheaa ihoa, kun sanoin, että minulla on talvisin kuiva iho käsissä.

Voisin muuten joskun kirjoittaa siitä, mistä kaikki alkoi... Jos joku päivä jaksaisin.