Lamictal

 Kaikki onnistuu. En ymmärrä tätä tunnetta. En ole maaninen, vaan rauhallinen, jotenkin perustavalla tasolla onnellinen. Tällainen mieliala on jotain aivan uutta, en ole kokenut näin vuosiin. Vaikeaa edes muistaa, milloin viimeksi, kun masennusta edeltävistäkin ajoista muistan vain stressin ja yksinäisyyden.

Mutta nyt ole jossain hyvän kierteessä. Syyt ja seuraukset kietoutuvat yhteen ja vahvistavat toisiaan. Elämässäni tapahtui joitakin muutoksia, minkä jälkeen on tapahtunut vain lisää hyvää ja tunne voimistuu.

Se alkoi oikeastaan jo syyslomalla, vaikka isän tilanne vähän sotkikin sitä, se ei kuitenkaan järkyttänyt minua pohjimmiltani, en vain vielä uskaltanut tajuta sitä. Nytkin pelkään, että julistamalla tätä manaan vaan onnen ja kaikki taas kääntyy. Mutta vaikka osa muutoksista on aluillaan ja huteralla pohjalla, toiset vaikuttavat kantavilta.

Tosiaan on vaikeaa sanoa, mikä oli ensimmäinen syy. Mutta yksi selkeä muutos oli lääkitys. Lamictal, litiumpohjainen lääke, jonka aloitin muutama viikko sitten. Toimiiko se? Jos niin on, se on ensimmäinen lääke joka oikeasti toimii, mikä on sekä upeaa, että pelottavaa.

Lääkkeen lisäksi tein itselleni iltarutiinin. Minulla ei koskaan ole ollut sellaista, mutta nyt rutiini tuntuu upealta, se tuo iltoihin vakautta ja vähentää stressiä, kun kaikki asiat tulee hoidettua eikä tarvitse muistella mitä piti vielä hoitaa. Lisäksi se parantaa elämänhallintaani, maskit on pestynä, huone pysyy siistinä, hampaat on harjattu ja meikit pesty, tiskattu...

Olen elänyt koko omillaan asumiseni ajan milloin minkäkin asteisessa sotkussa. Astiat homehtuivat enkä lopulta yleensä löytänyt huoneestani isojakaan esineitä. Nyt kun kerran sain siivottua ja tiskattua, on huoneeni pysynyt iltarutiinin avulla lähes siistinä. Huoneessa oleilu on mukavampaa, kun sotku ei ole ahdistamassa.

Syy vai seuraus? Ihmissuhteet, kun mielialani on parantunut, olen yhtäkkiä onnistunut jopa niissä, eikä enää ole kovin yksinäinen olo. Sain elvytettyä vanhoja kaverisuhteita ja tapasin miehen. Siitä en uskalla vielä paljoa kertoa, kun juttu on niin alussa, mutta tapailemme ja kaikki vaikuttaa hyvältä. Hän on rauhallinen, välittävä ja suloinen, pitää sylissä ja keskustelee loistavasti. Toivottavasti tästä kehittyy jotain, mutta onneksi se ei tunnu kuitenkaan olevan vointini kulmakivi, olisi kauheaa nojata johonkin toiseen ihmiseen.

Koulu on alkanut taas kiinnostaa, ensimmäistä kertaa vuosiin ymmärrän tunneilla mitä puhutaan, jaksan keskittyä, teen tehtäviä, eikä se edes stressaa kauheasti. 

Myös isän suhteen olen varovaisen optimistinen. Soitin sille, niinkuin olen luvannut soitella, ja se kertoi olevansa selvin päin. Se oli oikeasti yrittänyt tehdä muutoksia elämäänsä, ja olin kuulemma saanut myös sen vaimon alkamaan taas tukea häntä. Isä kuulosti voivan paremmin, ja kertoi saaneensa myös paremmin unta nyt. Vaikka kaikki muut sanoivat minun näkevän turhaan vaivaa, aion pysyä isän tukena. Käskin että soittaa jos tulee vaikeaa, itse aion soittaa vähintään viikottain tarkistaakseni sen vointia. Ja voidaan sitten yhdessä tehdä suunnitelmaa, miten voitaisiin nostaa sitä vielä paremmin masennuksesta ja alkoholismista.

Ja halloweenkin on tulossa. Odotan sitä innolla, juhla on hyvä loppuhuipennus lokakuulle, sitten alkaa taas kirjoituksiin luku, mutta ehkä vähemmällä stressillä? Yhtäkkiä elämä tuntuu helpolta, ja mä vaan niin toivon, että tää jatkuu.

Miksei kukaan auta alkoholistia?

 Kävin tapaamassa isää. Se oli taas kännissä. Luulin vuosi sitten, että sain sen lopettamaan kun passitin sen katkolle, mutta se ilmeisesti vaan peitteli juomistaan multa. Käytin koko vierailun siihen, että juttelin sen ja sen vaimon kanssa sen alkoholismista.

Tilanne on vaan niin vaikea. Isä on masentunut ja fyysisesti sairas, mikä vaan ruokkii alkoholismia entisestään. Se ei koe saavansa apua viikottaisista käynneistä klinikalla, vaan tarvitsisi tukea läheisiltä. Mutta sen vaimo ei enää usko että se voisi lopettaa, joten sitä ei kiinnosta. Se on vaan todella vihainen koko ajan. Isän aikuiset lapset ja ystävätkään ei tue tai välitä. Mä olen ainoa joka jaksaa yrittää.

Yritin saada asiaan toista näkökulmaa. Jos suora apu juomiseen ei toimi, ehdotin isälle muutoksia elämään. Uudet asiat ja päivärytmi voisi auttaa masennukseen ja kannustaa pysymään selvänä. Esittelin sille sitä kiinnostavien alojen yliopistotutkintoja ja kansalaisopistokursseja. Katsotaan saanko sitä innostumaan niistäkään.

Tulee vaan niin avuton olo. Soitin päihdepäivystykseen, mutta sieltä sanottiin, ettei aikuista miestä voi hoitoon pakottaa jos ei se itse halua. Kuulemma olisin voinut tehdä lastensuojeluilmoituksen kun mun alaikäinen veli oli mukana kun isä joi, mutta en usko että se auttaisi, isä saattaisi vaan suuttua vielä mullekin, minkä jälkeen se ei kuuntelis enää ketään.

Ehdotin että soittaisin isälle joka päivä, mutta se ei oikein tykkää puhua puhelimessa, joten vaihdettiin viikkoon. Aion kyllä yrittää soittaa ainakin kahdesti viikossa. Ja jos se yhä juo kun mun lukio loppuu, mun täytyy varmaan hetkeksi muuttaa sen luo. Vihaan sitä pikkukylää ja sen tunkkaista taloa, mutta jos jatkuva läsnäolo auttaisi.

Yritin kertoa asiasta äidillekin, mutta se kuulosti aivan yhtä katkeralta kuin isän nykyinen vaimo, vaikka niiden erosta on jo 12 vuotta. Kuulemma tuhlaan aikaani yrittäessäni auttaa. Mutta mulle se ei kerta kaikkiaan ole vaihtoehto olla yrittämättä, miksi se on kaikille muille?

Näen aika harvoin painajaisia, mutta isän luona näin taas. Se oli tähän mennessä ehkä pahin. Se tiivisti niin monta pelkoa ja muistutti mua siitä miten peloissani olen koko ajan. Pelkään mun asuinkaupunkia ja yksin ulkona kävelemistä. Pelkään että joku käy mun kimppuun ja satuttaa mua. Pelkään, ettei kukaan auta mua jos tarvitsen tai edes kuule mun hätää. En voi hakea tukea mun vanhemmilta, vaan joudun suojelemaan ja tukemaan niitäkin. Pelkään yksinäisyyttä. Ja pelkään, että satutan muita. Pahasti, niin, että ne kuolee tai tekee itsemurhan tai jotain.

Erityisesti viimeinen pelko oli unessa esillä kamalalla tavalla. Viimeisessä "kohtauksessa" mulla oli sylissä jonkinlainen kylmä ja nahkea, pieni ruumis, ja mä pelkäsin, että mä olin tappanut sen. Symboloiko se mua vai isää vai A:ta vai ketä? Vai kaikkia? Oon viime aikoina syyttänyt itseäni entistä enemmän isän alkoholismista ja A:n kuolemasta. On ehkä itsekästä uskoa olevansa niissä ratkaisevassa asemassa, mutta nään silti niin monta asiaa mitä olen tehnyt tai ollut tekemättä, jotka olisi voinut aikaansaada ne.

syöpä

Mun isä soitti mulle tiistaina, se oli soittanut siihen päivystyksen numeroon. En arvannut, että se oikeasti tekee sen. Oli saanut ajan torstaiksi lääkärille. Lupasi soittaa sen jälkeen uudelleen.

Torstai tuli ja meni, eikä se soittanut. Tänään sain sen onneksi kiinni. Se on katkolla. Onneksi.

Mutta olin tänä viikonloppuna kylässä mun kummin luona. Se mainitsi yhdessä vaiheessa ihan sivulauseessa mun isän syövän.

Mä en tiennyt, että sillä on syöpä. Kukaan ei oo kertonu mulle. Sain mun kummin tavasta puhua sen käsityksen, että syöpä ei edes ole mikään uusi diagnoosi, ei ole se tilanne, että kukaan ei olisi ehtinyt kertoa, se on ilmeisesti ollut näin jo yli vuoden.

Esitin tietysti, että tiesin asiasta jo, enkä reagoinut kommenttiin. Niinkuin mulla on tapana. Esittää, että kaikki on hyvin.

Mun isällä on syöpä, eikä kukaan kertonut mulle. Oon pelänny muutenkin jo parin vuoden takaisesta aivoinfarktista asti, että isä kuolee, ja nyt tää.

Kaikki sanoo, että kyllä se siitä, kaikki menee kyllä pian parempaan, mutta miksi musta tuntuu, että päivä päivältä kaikki on huonommin vaan.

Mulla on taas tullut uusia oireita masennuksesta. Oon tykänny pitkään jo pukeutua mun tyylisesti ja meikata vahvasti, ja kulkea selkä suorassa ja kerätä katseita. Tykkäsin, että muut näkee mut.

Nykyään huomaan ahidistuvani aina, kun huomaan, että joku katsoo. Tai vaikkei katsoisikaan. Yritän pukeutua mustaan, isoihin vaatteisiin. Otin pinssit pois repusta, enkä enää meikkaa niin paljoa. Kävelen huppu päässä ja rukoilen, ettei kukaan näe mua.

Osittain se on varmaan sitä, että en halua, että ihmiset näkee, miten surullinen ja masentunu oon koko ajan. Kun se näkyy ilmeestä, en halua vetää katseita mun ilmeeseen. Mä en halua, että kukaan näkee mun oloa, vaikken jaksa piilottaa sitä. Siksi yritän piilottaa itseni kokonaan.

En haluaisi mennä kouluun. Ihmiset katsoo. Mua ahdistaa muutenkin koko ajan. Niin paljon, että on vaikeaa hengittää ja rintaa polttaa. Koko ajan.

Oon polttanu viime aikoina ihan liikaa tupakkaa. Hitto, alan olla psyykkisesti koukussa... Pitäis vähentää. En tupakoi mitenkään vakituisesti, poltan kännissä tai ahdistukseen, mutta nyt kun ahdistaa joka päivä, odotan aina röökin parantavan sen. Niin se parantaakin, niiksi kahdeksi minuutiksi kun nikotiini sekottaa pään.

Pitäisi varmaan joku päivä taas käydä vaa'alla...

viimeinen puhelu

Mun entisellä psykologilla oli viimeinen työpäivä perjantaina. Sekin muuttaa. Sillä ei ollut koko päivälle muuta ohjelmaa kun hoitaa pari sähköpostia ja soittaa mulle. Juteltiinkin sitten melkein tunti.

En oo pystynyt puhumaan kellekään kunnolla viikkoihin ja se on varmaan osasyy sille, miksi oon taas niin pohjalla, mutta nyt pääsin kertomaan sille kaiken. Viimeistä kertaa. Puhelun lopussa se kertoi, että olin sille tosi tärkeä potilas. Olin myös sen pitkäaikaisin potilas. Lisäksi se sanoi, että mun kertoman perusteella mun paikka olisi nyt osastolla eikä kotona. Katotaan, kuinka kauan menee, ennenkuin tän kaupungin tolvanat tajuaa sen.

Se oli varmaan viimeinen kerta ikinä kun puhun sille. Itkin melkein koko puhelun. En oo koko mun elämässä pystyny puhumaan kellekään niinkuin sille. Jotenkin mulle tuli siitä puhelusta sellanen näyttämisen halu. Mun täytyy tehdä jotain isoa, jotta se kuulis musta vielä joskus. Mä haluun kirjottaa mun keskeneräisen dystopian loppuun ja julkasta sen. Tai alan äänittää mun biisejä ja lataan ne youtubeen. Mun täytyy tulla kuuluisaksi, jotta se kuulee musta vielä. Tiedän, tyhmä ajatus. Mutta niin mä ajattelin.

Kävin viikonloppuna isän luona. Se oli huono idea. Isä oli kännissä kolmatta kuukautta putkeen. Se haukkui mut ja joi lisää. Olisin halunnut tulla jo lauantaina pois, mutta sieltä menee bussi vaan kerran päivässä. Annoin isälle paikallisen päihdepäivystyksen numeron ja käskin soittaa. Sen täytyy päästä katkolle.

Yhden asian mä oon päättäny. Kun mulla on huomenna aika sille ihmeen sairaanhoitajalle, niin mä vaadin saada ajan psykiatrille. Viimeksi se kieltäytyi varaamasta mulle. Mä en anna näiden aliarvioida mun tilannetta. Mä tarvitsen apua. Mä en halua joutua siihen kuntoon, että yritän taas itsemurhaa. Mun lääkkeet ei toimi, ja niistä täytyy lähteä, joten mä tarvitsen psykiatrin.

Mä tiedän, että mun pohjimmainen ongelma on yksinäisyys, mutta nyt oon niin masentunut, että hyvä kun raahaudun niille parille tunnille kouluun, mitä mulla on. Mulla ei ole todellakaan energiaa ottaa kuulokkeita pois tai hymyillä, joten ei ihme, etten saa ystäviä. Mun vointia täytyy kohentaa ensin edes sen verran, että kykenen sosiaaliseen vuorovaikutukseen.

Nyt on asiat nimittäin sillä mallilla, etten enää jaksa puhua edes mun perheen kanssa. Makaan vaan ja katson vanhoja sarjoja uudelleen ja uudelleen. En pysty mihinkään luovaan tai älylliseen toimintaan. Ainoa asia mitä suunnittelen on mun oma kuolema. Mut mä haluan luvata itselleni, että elän ainakin lukion loppuun. Ei saa hätiköidä. Kuolla kyllä ehtii, sille on koko elämä aikaa.