Viimeinen oljenkorsi

Vuosikymmen vaihtui. En odottanut sitä, sillä mitä uusi vuosi muka muuttaisi.

Olen taas syvällä. Kaikki se turvallisuus, jota rakensin itselleni syksyllä on romahtanut. Luulin, etten ehtinyt kiintyä siihen, mutta se sattuu silti.

Miten mä en koskaan opi? Mun elämällä on muutama lainalaisuus, jotka eivät koskaan murru. Älä luota ihmisiin, ne joko pettää tai jättää sut lopulta. Kaikki hyvä on väliaikaista ja putoaminen sattuu, lopulta jäljelle jää aina vain suru, tuska ja kipu.

Olen maannut koko joululoman sängyssäni. En ole pukenut vaatteita, en ole meikannut. En opiskele tai käy ulkona. En puhu oikein kellekään. Haluaisin koko ajan vain itkeä, mutten enää pysty.

Ja ne on tulleet takaisin. Itsemurha-ajatukset. Ne oli pitkään poissa, jopa pari kuukautta. Sen ajan kun asuin nuorisokodissa. Olin kyllä itsetuhoinen, mutta uskoin, että mun pitää jatkaa.

Nyt en tiedä enää. Aiemmat lupaukseni paremmasta elämästä perustuivat lähinnä yliopistoon pääsylle. Nyt en kykene opiskelemaan. Joten mitä jos mikään ei koskaan muutu? Jokainen hetki on raskaampaa hengittää. Tuntuu kuin kaikki kokemukseni ja menetykseni vetäisivät minua alas, ja voimani pyristellä vastaan alkavat loppua. Se kävi nopeasti. Mutta toisaalta alla on niin monta huonoa jaksoa, että ehkä mun tila vaan romahtaa nykyään nopeammin.

Kävin uutena vuotena huvikseni ulkona. Katsomassa, mitä tapahtuu, jos juon alkoholia. No, koska olin nuori nainen yksin täydessä baarissa, löysin itseni kolmelta yöllä jonkun tuntemattoman kolmekymppisen miehen kotoa. Lähdin taksilla kotiin, kun se nukahti, enkä edes tiedä sen nimeä. Mutta en välitä. Se oli kokemuksena ihan neutraali.

Soitin pari päivää sitten nuorisokodille. Pyysin, että saisin puhua yhden ohjaajista kanssa vielä kerran. Se tulee huomenna lomalta, ja mulle luvattiin, että se soittaa sitten.

Se ohjaaja tuntuu mun viimeiseltä oljenkorrelta. Mun sisällä on niin paljon, mitä pitäisi saada sanoa, ja se on viimeinen ihminen, johon päätin yrittää luottaa. Mä tarvitsen apua, ennen kuin oikeasti teen itselleni jotain. Mun täytyy kertoa jollekulle, että mulla on kirje kirjoitettuna valmiiksi mun yöpöydän laatikossa. Ja lisäksi mun pitää varoittaa sitä. Se mies, joka on töissä nuorisokodilla, niiden täytyy saada tietää totuus siitä. Haluaisin varoittaa sen naisystävääkin, mutten tiedä sen nimeä. Mutta nuorisokodilla niiden olisi hyvä tietää, että se mies on valehtelija, se valehteli mulle, muille ohjaajille, naiselleen, nuorisokodin johtajalle, sossuille ja poliisille. Sen ei pitäisi saada työskennellä nuorten kanssa jos se kykenee noin helposti noin suuriin valheisiin.

Olen jo monta päivää yrittänyt jaksaa vain sen voimalla, että huomenna pääsen puhumaan sille. Rukoilen, että sekin ei nyt tuota mulle pettymystä. Lupaan, että jos tää ei onnistu, tää oli viimeinen kerta kun enää koskaan luotan johonkin ihmiseen.

Avunhuuto tyhjyyteen

Oon kirjottanu tänne nyt joka päivä, mutta pakko on taas. En saa mun ajatuksia mitenkään järjestykseen. Mua ahdistaa tosi paljon, käyn päässä kaikki vaihtoehdot läpi, mikään ei käy.

Tulin tänään kotiin porukoilta alkuiltapäivästä. Tunteja makasin vain sängyssä. Kuudelta oli tarkoitus alkaa tehdä hommia. Yritin kirjoittaa äikän vastaustekstiä. Ei tullut mitään. Yritin harjoitella pianoläksyjä. Ei tullut mitään.

Ahmin 300g suklaata alle viidessä minuutissa ja oksensin kaiken.

Kuudelta alkoi paasto. Pelkkiä nesteitä tästä lähtien, ainakin kolme vuorokautta.

Mutta niin, mua siis ahdistaa. En keksi, mitä voin tehdä. Voisin lähteä lenkille, mutta ajatus ulos lähtemisestä ahdistaa, ja mun kuulokkeet on kadonnut. Ei, en halua juosta. Mutta adrenaliini mun sisällä odottaa purkautumista kuin tikittävä aikapommi. Pitäisikö jutella jollekulle? Käyn päässä läpi kaikki tutut. Ainoat, joille haluaisin jutella, on osastokaverit, enkä halua kuormittaa niitä. Sitäpaitsi ne on kaikki mua nuorempia, mun pitäisi huolehtia niistä eikä toisinpäin. Pitäisikö mennä nukkumaan? Se yleensä auttaa, mutta kello on vasta seitsemän ja mun täytyy tehdä tänään se äikäntyö. Ellei sattuisi jotain vakavaa...

Mieli tekisi viiltää. Viiltää syvään ja lähteä sitten sairaalaan paikattavaksi. Tai olla viiltämättä ja lähteä mielenterveyspäivystykseen. Mutta molemmissa tapauksissa äiti saisi tietää ja joutuisin takaisin sen luo, ja paasto menisi mönkään.

Siinä onkin suunnilleen kaikki mun coping-keinot. Juokseminen ei huvita, ei ole ketään kelle puhua, liian aikaista nukkumiselle, ammattilaisten luo en voi mennä. Musta tuntuu, että räjähdän. Mun kädet tärisee kun kirjotan tätä. Mun rintaa puristaa ja on vaikea hengittää. Mitä helvettiä mä teen? Mitä helvettiä?

Tää on mun avunhuuto tyhjyyteen, ainoa paikka, johon voin selvittää päätä, käydä läpi kaikki vaihtoehdot.

Mitä jokaisen pitäisi tajuta syömishäiriöistä

Olen jäänyt ihan koukkuun Jaiden Animationsin ja Boyinabandin uuteen syömishäiriöistä kertovaan Empty-biisiin. Suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan! Samaistuttavat sanat ja hyvä musiikki. (löytyy niin youtubesta kuin spotifysta)

Jotkin kappaleen sanoista kuvaavat jopa sellaisia ajatuksia, joita en ole ennen osannut pukea sanoiksi, tai muuten vaan hyviä huomioita, joite jokaisen tulisi tajuta syömishäiriöistä, joten ajattelin nyt käsitellä niitä tämän biisin lyriikoiden kautta.

"Just because you know you're colorblind doesn't mean you can see the colors."
Jotkut tuntuvat olettavan, että kun sairastunut tajuaa olevansa sairas, hän haluaa ja kykenee heti parantumaan. Koska tiedän, että minulla on syömishäiriö, voin taas alkaa syödä normaalisti. EI! Syömishäiriö on mielen sairaus, eikä parantuminen tapahdu hetkessä. Asian myöntäminen voi olla vasta ensimmäinen vaihe parantumisessa, tai se on voinut seurata mukana koko ajan, ilman että sitä vain jossain kohtaa tajuaa.

"I know I could die, I have seen the statistics"
Joka ikinen jonka kanssa olen puhunut syömishäiriöstäni, on kertonut minulle samoja asioita. Kaverit, terkkarit, jopa psykologini. "Se on vaarallista, 10% sairastuneista kuolee syömishäiriön aiheuttamiin komplekseihin" ja "Tiesitkö, että syömättömyys hidastaa aineenvaihduntaa, saa kuukautiset loppumaan ja hiukset tippumaan?". Olen sairastanut syömishäiriötä kolme vuotta, tiedän kyllä aika helvetin hyvin, mitä oireta se tuo ja mitä siitä voi seurata. Silti jokainen, joka on joskus kuullut terveystiedon tunnilla sanan anoreksia kiirehtii papattamaan tietonsa kuin mikäkin ekspertti. Jos tunnet jonkun, jolla on syömishäiriö, ja haluat auttaa, ole ystävällinen, äläkä jkkerro hänelle, mikä on syömishäiriö, vaan kysy, haluaako hän vaikka jutella.

"The voice is with me through thick and thin"
Tätä monet eivät tunnu myöskään tajuavan. En ole sairas vain, jos luuni törröttävät vaatteidenkin läpi. Ylipainoinenkin voi olla sairastunut anoreksiaan. Suurin osa sairaudesta on pään sisässä omassa syyttävässä maailmassaan. Säännöt, itseinho, laihdutuksen halu ja äärimmäisen laihuuden ihannointi muodostavat sairauden ytimen, joka usein vetää kehon mukanaan. Ääni on silti päässä, oli paino 100kg tai 40kg.

"You can't fool your body you can only fool your mind"
"I can help my mind to learn to trust my body"
Keho tuntee ainakin useimmilla kyllä tilan huonoksi. Koko ajan paleltaa, energiat on aivan loppu. Pystyssä ei mainaa pysyä ja välillä saattaa kokea nälkää. Juju ei ole, ettei se satu, vaan se, että omaa mieltään voi hämätä ja huijata. Sen voi saada uskomaan, että tämä on omaksi parheeksi, tämä on ainut vaihtoehto.

Eli tiivistettynä perusohjeet kaikille, jotka haluavat auttaa syömishäiriöistä:
1. Et ole terkkari, älä kerro haitoista, valista tai syyttele
2. Älä kysy painosta tai kommentoi sitä. Oli se normaali tai liian matala, siitä puhuminen todennäköisesti triggeröi vain laihduttamaan
3. Sinä et voi parantaa ketään toista. Se on jokaisen oma tehtävä. Voit auttaa ja olla tukena, mutta älä luule kenenkään parantuvan, kun kehotat vain heitä syömään
4. Käsittele potilasta varoen. Syömishäiriöt ovat lähes aina linkittyneistä masennukseen ja alhaiseen itsetuntoon, joten vaikka sinuun sattuukin todennäköisesti hänen puolestaan, älä tee siitä isoa numeroa: syyllisyys pahan olon aiheuttamisesta muille vain lisää taakkaa
5. Älä auta väkisin. Kysy, tarvitaanko apuasi, tai ihan vain juttuseuraa. Jos joku pyytää, että saisi olla rauhassa, eikä hän näytä kuitenkaan olevan välittömässä vaarassa, on yleensä parempi antaa hänen olla.

Ja pliis kertokaa joku nää mun poikaystävälle.