Ei tainnut taas mennä putkeen

TW: Tekstissä puhutaan viiltelystä ja ahmimisesta

Taas sattuu ja tapahtuu... Eilen heräsin masentuneena ja väsyneenä. En jaksanut maata sängystä, mutta nouseminenkin oli vaikeaa. Puolen päivän maissa päätin lähteä kaupungille, jotta olisi jotain tekemistä. Se oli kyllä tosi huono idea...

Aluksi kaikki oli ihan hyvin. Kävin vaatekaupoissa ja löysin tosi kauniin mekon. En ostanut sitä vielä, mutta aion kyllä. Sitten päätin lähteä käymään hautausmaalla. Oli koulujen päättäjäispäivä, A olisi valmistunut.

Ajattelin hautausmaalla kaikkea loppukevääseen liittyvää. Loppukevät on aina ollut mulle vaikeaa aikaa. Luonto kukkii, on lämmintä, ihmiset on lomatunnelmissa. Kaikki on iloisia, käy piknikillä ja juomassa ystäviensä kanssa. Viime vuonna koulujen loppuessa olin yksin lukittuna suljetulle osastolle. Tänä vuonna olin yksin hautausmaalla.

Kotimatkalla keksin ratkaisun mun pahaan oloon. Menin kauppaan, ostin paljon herkkuja ja menin kotiin ahmimaan. Tarkoitus oli alun perinkin vain ahmia ja oksentaa. Kammottavaa, sairasta, että suunnittelen tuollaista. Ahmin ja oksensin kaksi kertaa n. 1000 kaloria kerrallaan. Lopulta olo oli todella paha niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Tartuin partaterään ja viilsin kolme syvää haavaa. Mua alkaa aika helposti huimata käsissä olevat haavat, joten soitin päivystykseen. Käskivät tulla käymään.

Joten siellä sitten taas oltiin. Ensimmäinen hoitaja sanoi, että laitetaan ehkä tikkejä, mutta lopulta onneksi ne päätti vaan liimata haavat umpeen jollain superkirvelevällä mönjällä. Sitten menin taas puhumaan psykiatriselle sairaanhoitajalle. Se lupasi laittaa taas viestiä mun lääkärille, että saisin viimein hoitokontaktin, mutten ole kovin toiveikas, viimeksikään ei tapahtunut mitään.

Kun pääsin kotiin, soitin äidille ja kerroin tapahtumista - ahmintaa lukuun ottamatta. Se oli yllättäen hyvä päätös. Menin käymään, ja sain puhua A:sta. Ekaa kertaa kunnolla sen jälkeen, kun pääsin sairaalasta lokakuussa. Musta vaan tuntuu, että se on kaikille jo old news, vaikka itse en ole vieläkään alkanut kunnolla edes käsitellä asiaa.

Äiti tarjosi ruokaa, ja mulla oli niin paha olo, että päätin syödä. Se kuitenkin varoitti syömästä liikaa. Äiti sanoi huomanneensa, että olen laihtunut, ja pelkäsi että liian iso ruokamäärä saisi mut voimaan pahoin. Selitin laihtumisen sillä, etten jaksa masennukselta syödä, ja koska se oli linjassa mun olotilan ja sen asian kanssa, että söin nyt ihan mutkitta, äiti uskoi.

Koska olin jo "pilannut" päivän ahmimisilla ja ruoalla, söin salaa vielä vähän lisää, ja se osoittautuikin virheeksi. Äiti oli oikeassa, tänään mulla on aamusta saakka ollut kamalat vatsa- ja selkäkivut. En päässyt ylös tuntikausiin. Äsken yritin käydä kävelyllä, mutta se vaan pahensi kipuja niin, että alkoi pyörryttää. En tiedä, mistä tää tarkalleen johtuu, mutta uskon, että liittyy eilisen ruokailuihin.

Tänään söin 600 kaloria, enemmän kuin ehkä pitäisi, mutta yritin pehmittää laskua eilisestä. Huomenna jatkan taas alle 300:n linjaa.

laikukas lattia

Tuntuu että kaikki menee taas päin helvettiä. Uusia vastoinkäymisiä tulee koko ajan ja vanhat palaa muistiin.

Kaikki se painava massa, josta en voi puhua kellekään, liiskasi mut tänään lattialle. Itkin mun meikin pois ja lopulta tartuin terään. Vartissa oli heitetty hukkaan kahden kuukauden edistyminen. Nyt lattia on mustien ja punaisten läiskien täplittämä, mutta oon liian väsynyt siivoamaan.

Kohtausta pahensi se ajatus, joka iski kesken kaiken. Vuosi sitten, puoli vuotta sitten, jopa kaksi kuukautta sitten, mulla oli joku, joka olisi välittänyt, jos olisi kuullut. Oli turvapaikkoja sairaalassa tai nuorisokodissa, oli välittäviä ystäviä, poikaystäviä, ohjaajia, sairaanhoitajia ja perhe. Nyt mä tiedän, etten tuu kertomaan kellekään. Kukaan ei oo mun kanssa niin läheinen, että välittäisi, ajaisin vain ihmiset pois.

Ja mitä ne vastoinkäymiset sitten oli, jotka johti tähän?

Sain eilen kirjeen poliisista. Mä voitin, se mies sai sakot ja ongelmia töihin. Tulin siitä tosi iloiseksi. Sitten aloin kyseenalaistaa, miksi oon niin iloinen toisen epäonnesta? Sama juttu, kun silloin, kun se valelääkäri paljastui. Väitän itselleni, että olen iloinen, koska voin suojella muita pahalta, mutta entä jos mä olenkin se paha? Vahingoniloinen ihminen, joka nauttii muiden kärsimyksestä.

Nukuin eilen pommiin koulusta, ja huomenna mulla on kaks koetta. En tiedä mitään koealueista, kun oon molemmista aineista ollut viimeiset kaks oppituntia pois.

Tapasin sen ohjaajan, johon salaa halusin törmätä, ja kysyin, haluaisiko se vielä joskus jutella. Se sanoi ei.

Kokattiin eilen siellä ryhmässä. Vuoden takaisen tikki-episodin jälkeen en ole pystynyt olemaan kertaakaan kemian labroissa tai ryhmäkokkaustilanteissa (koska ne muistuttaa labroja) mutta menin silti kokkaamaan. Ja yllätys, sain pahan ahdistuskohtauksen ja mulle tuli todella ulkopuolinen olo, kun itkin rappusissa puoli tuntia, eikä kukaan tullut etsimään mua.

Kaikkea paskaa vaan kertyy, mutta pahinta on tunne, ettei kukaan välitä. Millon tää kaikki loppuu?

18.2.
Kalorit: ~1000

19.2.
Paino: -0,5kg eilisestä
Kalorit: ~1000

minä, pettymys

Tästä onkin aikaa. Elämä on tuonut mulle niin paljon pettymyksiä, etten ole ehtinyt olla itse se pettymys.

Tänään oli menossa niin hyvin. Eka koulupäivä, heräsin unettomuuteni takia kolmelta, joten mulla oli paljon aikaa aamulla. Valitsin huolella vaatteet. Verkkosukkahousut, musta hame, kaksirivinen reikävyö ketjulla, Kornin paita ja nahkatakki. Meikkasin tumman ja pelottavan meikin.

Jaksoin olla koulussa koko päivän, ja iltakahdeksaan mennessä olin syönyt vain 400 kaloria. Sitten se iski. Halu ahmia.

Sain vastustettua sitä vain vartin. Sitten syöksyin keittiöön ja söin ja söin ja söin.

Kymmenessä minuutissa olin syönyt 1600 kaloria. Menin heti vessaan oksentamaan. Sain suunnilleen kaiken ulos, mutta paha olo jäi.

Idiootti. Jos retkahdat heti kolmantena kalorien laskennan päivänä, et koskaan laihdu.

Koko päivän, viikon, kuukauden päässä pyörineet pakkoajatukset alkoivat käydä järkeen. Lähiaikoina niiden teemana on ollut viillä reiteesi pitkä ja syvä haava.

Otin terän ja romahdin lattialle. Hetkinen. Vittu.

Kela ei ollut vielä hyväksynyt asumistukihakemustani, joten olin käyttänyt kaikki joululahjarahani vuokraan, ja tililläni oli vain muutama euro. Maailman järjettömin ja järkevin syy olla viiltämättä syvään pulpahti päähäni.

Mulla ei ole rahaa ottaa taksia sairaalaan. Saati ambulanssia. Saati maksaa tikkausta.

Siihen mä jäin istumaan, lattialle terä kädessä, halusin itkeä niin paljon, mutta se ei nykyään enää onnistu.

5.1.
Paino: 55,6kg
Kalorit: 700kcal

6.1.
Paino: 54,7kg
Kalorit: 500kcal

7.1.
Paino: 54,6kg
Kalorit: 2000kcal

(Ja kyllä, lihoin joululomalla kaksi kiloa, koska vietin sen äidin luona)

muutto nro 4

Mä pelkään tosi paljon.

Tiistaina tapasin sossut. Ne ilmoitti että heidän ja terveydenhuollon mielestä en tarvitse tukiasuntoa joten en saa sellaista. Laitoin myöhemmin sinä iltana sitten asuntohakemuksen vetämään.

Sain nopeasti kämpän, kolmen hengen solu johon voin muuttaa uutena vuotena. Ihan kiva etten joudu yksiöön, mutta kaksi tuntematonta viereisissä huoneissa on laiha lohtu.

Olen pitkään pelännyt, että vajoan samaan tilaan kuin viime keväänä, jos joudun asumaan taas yksin. Mutta tajusin eilen, että silloin minulla oli kuitenkin tukena A ja poikaystäväni. Nyt minulla ei ole oikeasti ketään. Mielialani on laskenut tosi paljon jo pelkästä ajatuksesta, että asun pian yksin, ihan yksin. Ei ole ketään, jota nähdä koulussa tai vapaa-ajalla, kukaan ei tule käymään. Ei ole ketään, jolle kertoa päivästään. Mä pelkään tosi paljon.

Muutan tänään ulos nuorisokodista. Oon aiheuttanut sen johtajalle jo nyt enemmän harmaita hiuksia kuin kaikki muut tämänhetkiset asukkaat yhteensä, joten en halua vaivata sitä pidempään. Muutan joululomaksi äidin luo ja sitten omaan asuntoon. Eli tämän vuoden muutot numero neljä ja viisi.

En nukkunut viime yönä taas vaihteeksi silmäystäkään. Makasin sängyssä ja tuijotin tyhjää huonetta. Kaikki vaatteet, kirjat ja meikit on pakattu laukkuihin ja piano laitettu kasaan. Tyhjät valkoiset seinät muistuttavat jälleen odottavasta muutoksesta.

Mua ahdisti niin paljon, että lopulta puukotin itseäni reiteen. Verta roiskui lakanoille, mutten mennyt kertomaan kellekään, vaan puhdistin ja sidoin jalan. Mä oon nyt aikuinen, enkä enää saa apua. Turha siis itkeä kellekään.

Syöminen on mennyt enimmäkseen hyvin, mutta yhtenä päivänä meillä oli nuorisokodilla jouluateria. Ahmin varmaan 2000 kaloria ja menin heti sen jälkeen oksentamaan. Paino on kuitenkin nyt 53,8kg.

Mä vihaan sitä että oon taas tilanteessa, jossa oon riippuvainen yhdestä henkilöstä. En ikinä kerro sille miehelle, mutta juuri nyt se on mun ainoa iloinen ajatus, jonka voimalla yritän selvitä päivistä. Odotan vielä pari päivää muuton jälkeen, ja sitten laitan sille viestin. Jos tästä ei tule mitään, en tiedä, mistä voin löytää uuden syyn jatkaa.

suljetulle matka käy

Arvatkaa kuka istuu ambulanssissa matkalla suljetulle osastolle? Aivan oikein, minähän se, taas.

Eilen mulle tuli aika paha ahdistuskohtaus, se alkoi koulujutuista. Alkuahdistukseen yritin saada päihteitä, mutta kukaan mun normaaleista hakijoista ei suostunut.

Sitten menin hetkeksi tupakkaseuraksi niille A:lle ja sen kavereille, mutta joukkoon kuulumattomuuden tunne muiden polttaessa tupakkaa ja nauraessa insidejutuille vain pahensi tilannetta. Lähdin kotiin sanomatta sanaakaan.

Ahdisti niin vitusti, itkuhuusin lattialla, hakkasin päätä seiniin. Lopulta viiltelin käden aivan täyteen ja lattia oli veressä. Hetken mietin, että olisin viiltänyt haavan, joka olisi pitänyt tikata, jotta olisin saanut mennä sairaalaan. Jänistin kuitenkin, ja päätin lähteä mielenterveyspäivystykseen.

Liftasin sairaalalle, siellä juttelin hoitajan ja lääkärin kanssa, ja jäin aikuisten osastolle yöksi.

En tietenkään saanut nukuttua ollenkaan, ja nousin kuudelta kysymään hoitajalta, saanko lähteä. En saanut vielä, mutta kasin maissa sain lähteä sillä ehdolla, että menisin suoraan avo-osastolle.

Mulla oli kymmeneltä hoittari sillä paskalla lääkärillä, ja se vaan valitti ettei mua voi hoitaa jos en kerro mikä on. En kuitenkaan halunnut kerta sille mun kaveriongelmista tai alkoholin etsinnästä. Se päätti, etten pärjää yksin kotona, ja tässä sitä taas ollaan...

Paino sentään on lähtenyt laskuun. Eilen aamupaino 58,9 kg.

päivä 38

Aika kuluu, mutta mikään ei muutu.

Mun lukuisat raapimisesta tulleet syvät haavat mun reisissä vaan kipeytyy päivä päivältä. Ne on alkanut märkiä, ja onnun kävellessä, vaikka yritän peittää sen. En voi kertoa hoitajille, koska saattaisin joutua vierihoitoon.

Oon lähdössä huomenna taas lomille hoittarin jälkeen. Tai no, jos lääkäri antaa. Yksi syy lisää peitellä reisiä. En alunperin halunnut lomille, mutta mun veli haluaa mennä mun kanssa katsomaan uuden spidermanin.

Mulla oli pari viikkoa vähän rauhallisempi kausi täällä, aloin sopeutua sääntöihin. Nyt se taisi loppua, suututin hoitajat tänään lounaalla, enkä ole sen jälkeen poistunut mun huoneesta. Oon tosi herkkä sille, jos joku on vihainen mulle, joten oon tietysti itkenyt taas meikit pitkin poskia.

Asumisesta ei mitään uutta. Sossu tulee joka toinen päivä juttelemaan mulle vaan kertoakseen, ettei mitään ole tehtävissä. Mutta pakko niiden on joskus jotain tehdä, ei mua voi pitää täällä ikuisesti.

Uudet viillot kiertää käsivarsia. Housuissa on reisien kohdalla veritahroja. Lakana on täplikäs valuneesta eyelinerista. Kuulokkeista soi samat masentuneet kappaleet. Ja mä haluan kuolla.

päivä 21

Kolme viikkoa. Viidestä seitsemään iltaisin saa soittaa pianoa. Se on ainoa asia, joka pitää mut enää järjissään.

Mun vointi tosin on viimein alkanut muuttua. En tosin ole varma, onko se menossa hyvään vai huonoon suuntaan. Totaalista välinpitämättömyyttä ja tyhjyyttä alkaa korvata viha ja inho. Näytän aivan hirveältä, joten mun on pakko meikata todella vahvasti. Olen ihan kamala ihminen, joten välttelen ihmiskontaktia.

Viha nostaa mun itsetuhoisuutta taas esiin. Nyt onkin ollut pari episodia. Lauantaina salakuljetin iltapalalta juomalasin huoneeseeni ja rikoin sen. Palaset olivat kuitenkin melko tylppiä, enkä saanut aikaan vakavaa jälkeä. Kerroin mun omahoitajalle ja se vei sirut pois. Eilen taas yritin viiltää niitillä, jonka irroitin lehdestä, mutta se toimi lasiakin huonommin.

Tänäänkin oli paha ahdistuskohtaus ja itsetuhoiset ajatukset täytti pään, mutta kerroin heti mun omahoitajalle, niin se tuli juttelemaan mun kanssa, enkä tehnyt mitään.

Tosin mun lupia kuulemma supistetaan mun voinnin epätasaisuuden vuoksi. Jippii.

Huomenna ylilääkärin kierto. Katsotaan, saanko juhannukseksi lomaa...

Itsemurha on rikos

Jos yrität tappaa jonkun muun, joudut suljettuun vankilaan. Jos yrität tappaa itsesi, joudut suljetulle osastolle. Mikä on lähestulkoon sama asia.

Varoitus: seuraava postaus sisältää kuvauksen itsemurhayrityksestä. Lukeminen omalla vastuulla!

Menin maanantaina avo-osastolle päiväpaikalle, niinkuin suunnitelma oli. Makasin sohvalla ja tuijotin kattoon. Ajattelin elämää.

Mua ei kiinnosta mikään, enkä näe tulevaisuutta. Lääkkeet, puhuminen ja osasto ei tehoa. En näe mitään ulospääsyä tästä tilanteesta. En halua elää elämää, jossa makaan osastolla sängyssä ja tuijotan kattoon. Mun elämä on jo loppu. Mun ruumis vaan vaeltaa ympäriinsä niinkuin zombie.

Päähäni tuli ensimmäinen iloinen ajatus viikkokausiin. Voisin lähteä tänään. Olin jo aiemmin haaveillut siitä, pukisin päälleni kauniin kesämekkoni, meikkaisin huolella ja kävelisin järven rantaan. Halusin kuolla kauniina. Mutta nyt lämpö ja ilo valtasivat minut aivan uudella tavalla. Nyt se oli päätetty. Nyt se on ohi.

Minulla oli tapaaminen lääkärini kanssa. Hymyilin ja nauroin, menin ilmeisesti lievästi hysteerian puolelle, sillä lääkäri ja hoitajat kysyivät, olinko ottanut jotain aineita. Sanoin vain, että tästä tulee hyvä päivä. Minulla on suunnitelmia illaksi.

Minua pyydettiin täyttämään BDI-testi, sillä edellisellä täytöllä oli tullut 49 pistettä, mutta en pystynyt täyttämään kyselyä siinä mielentilassa. Lääkäri ehdotti, että jäisinkin viikkopaikalle. Menin ensin ihan paniikkiin, tähänkö kaikki suunnitelmat romuttuisivat? Jatkoin kuitenkin illan suunnitelmista hokemista ja lopulta sain luvan kahden tunnin vapaalle.

Söin viimeisen aterian ja lähdin kotiin. Kotona puin uuden kesämekkoni, meikkasin, tein soittolistan kappaleista, jotka halusin vielä kerran kuunnella, ja otin mukaani partaterän. Menin käymään viereisessä rapussa hyvästelemässä parhaan ystäväni A:n ja tämän kissat. A epäili jotakin käytöksestäni, olin niin harvoin niin iloinen, ja kysyi, voisiko hän saattaa minut osastolle. Kieltäydyin ja lähdin kävelemään rantaan.

Viimeinen kuva yksityiseen mystoryyn snäpissä. "Viimeinen soittolista soi. Olette tärkeitä."

Kävelin rannalla olevalle kivelle kuunnellen musiikkia, ja katselin haikeana maisemaa. Nyt kaikki olisi viimein ohi.

Kännykkä alkoi soida. Muutamakin eri kaveri yritti tavoittaa minua, samoin osasto.

Otin partaterän ja viilsin vasenta rannetta pitkittäin. Useita kertoja. Kukaan ei ollut kertonut, että syvään viiltäminen olisi niin vaikeaa.

Kuulin juoksuaskelia, kun A saapui kivelle. Hän itki ja halasi minua ja otti terän pois kädestäni. Hän tarjoutui soittamaan ambulanssin, mutta tiesin, ettei edes sille ollut tarvetta. En osannut edes tappaa itseäni.

A kääri haavat polvisukallani ja vei minut takaisin osastolle. Joku hoitaja vei hänet kotiinsa ja mun haavat laitettiin kuntoon.

Jouduin puhumaan illan aikana kolmelle eri hoitajalle, vaikka kaikki, mitä halusin oli kuolla. Menin nukkumaan aikaisin.

Seuraavana aamuna tapasin taas lääkärin. Nyt olisi lähdettävä suljetulle. Lääkäri kirjoitti M1-lähetteen viereisen kaupungin suljetulle osastolle ja mulle tilattiin ambulanssi.

Matka oli tällä kertaa yllättävän mukava. Ambulanssin takaosassa kanssani istui ensihoitaja, joka opetti mua käyttämään defibrilaattoria, hengityskonetta ja analysoimaan verinäytteitä. Valitettavasti emme saaneet muovipalikkaa heräämään henkiin.

Jälleen suljetulla. Lääkärejä, hoitajia ja kotiutuminen huoneeseen. Kävin yleisissä tiloissa vain syömässä, muun ajan vietin huoneessani maaten sängyllä ja tuijottaen kattoon. En jaksa tehdä mitään.

Illalla sain itku-ahdistus-hyperventilaatiokohtauksen, ja hoitajani joutui istumaan kanssani tunnin. Sain kaksi rauhoittavaa, mutta kohtaus ei meinannut loppua. Viimein kun sain itkun loppumaan, kävin vain nukkumaan.

Tänään ei ole yhtään sen parempi päivä. Vielä ei ole tullut tunnin kohtausta, mutta en tee vieläkään muuta, kuin itken tai makaan. Oli päivän ensimmäinen varsinainen aktiviteetti kirjoittaa tämä postaus.

Tunnit täällä tuntuvat kuukausilta, kun ei ole mitään intoa mihinkään.

Hoitaja kävi haastattelemassa mua, mutta en oikein osannut vastata mihinkään mitään muuta kuin "ihan sama" tai "en tiedä". Se sanoi, että tällainen käytös todennäköisesti vaan pahentaa tilannetta. Jos musta ei saada selkoa, todennäköisemmin joudun jäämään.

Sinänsä mulle on ihan sama, olenko kotona, avolla, suljetulla, vai erityisvaikeiden tapausten yksikössä, jolla mua nyt uhkaillaan. Olin missä vaan, mä kuitenkin vaan makaisin sängyssä. Toisaalta avolla on tutut nuoret ja hoitajat, joiden kanssa voisin ehkä jopa jutella, ja kun se on kotikaupungissa, voisin saada vieraitakin.

Mutta niin... Sori vaan ettei mulla ole mielipidettä mistään, mutta tässä pisteessä kaikki vaan on mulle ihan sama.

Elämä palasina

Tästä ei tuu mitenkään loppua, paskat päivät vaan seuraa toistaan. Tänään kaikki meni taas vaihteeksi aivan päin vittua.

Aamulla oli matikkaa - ensimmäistä kertaa pariin viikkoon olin tunnilla. En tajunnut yhtään mitään ja olen muita puoli kirjaa jäljessä, joten sain ahdistuskohtauksen ja jouduin pyytämään äitiä tuomaan uusi tarvittaessa otettava ahdistuslääke koululle.

Pari tuntia siitä, ja oli yhteistapaaminen, minä, äiti ja mun psykologi. Yhteistapaamiset ei koskaan pääty mulla hyvin, kerran yritin itsemurhaa, kerran jouduin sairaalaan tikattavaksi. Jälleen kerran keskustelu järkytti mua tosi pahasti, yritin vain olla itkemättä, istuin hiljaa tuolissani ja kyynelet valuivat poskilla. Äiti päätti, että joudun luopumaan mun asunnosta. Toivon, että saan sen pään käännettyä, mutta silti en pystynyt ajattelemaan muuta kuin viiltelyä.

Tosin jälleen kerran olen tilanteessa, jossa en voi enää kertoa kellekään, miten oikeasti voin. Olen varmaan sanonut niin aiemminkin, mutta musta tuntuu, että tää on viimeinen kerta, nyt ne on tosissaan. Nyt on mun viimeinen mahdollisuus näyttää, että oon kunnossa, että saan pitää mun kämpän. En siis voi viillellä tai kertoa pahasta olosta tai laihduttaa. En tiedä miten mä kestän, pelkkä ajatuskin saa harkitsemaan itsemurhaa.

Niin, ehkä mä en ole loistavassa kunnossa. Mutta miksi äidin täytyy muuttaa juuri nyt? Jos se lykkäisi sitä vuodella, mä voisin parantua rauhassa ilman jatkuvaa pompottelua valehtelusta muutolla uhkailuun.

Illalla sain taas karun muistutuksen siitä, millä tolalla mun parisuhde on nyt. Mulla ja mun poikaystävällä ei ole mennyt hyvin viimeaikoina. Se on kokonaan mun vika oikeastaan. Mä en vaan jotenkin jaksa olla sen kanssa. Viimeisen viikon aikana meillä on ollut kolme vakavaa keskustelua meidän suhteesta, mutta ne ahdistaa mua tosi paljon. Musta tuntuu, että loppu on lähellä.

Mitäs muuta vielä, tänään olisi ollut uusinnat, enkä mennyt sinne. Ja sain sähköpostilla hylkäyksen viimeiseenkin hakemaani kesätyöpaikkaan.

Haluaisin kertoa jollekulle, näyttää tän postauksen, mutta kaikkien vastaus mun ongelmiin on muutto äidin mukana.

Menetän kontrollin mun elämän jokaisella osa-alueella. Koulu ei suju, en saa töitä, ihmissuhteet kariutuu, laihduttaa en voi, multa viedään mun paras ahdistuksenhallintakeino ja mahdollisesti mun täytyy muuttaa toiseen kaupunkiin, toiseen lukioon. Mun elämä murenee palasiksi ja mä en voi huutaa.

Kamala olo

Kamala olo. Iso, oksettava olo. Jos olisin omassa kämpässä, oksentaisin.

En tuntenut hetki sitten mitään. Yritin helpottaa oloa yrittämällä viiltää verisuonen auki. Äiti sai minut kiinni ja pakotti juomaan rauhoittavaa teetä.

Nyt tunnen syvää ällötystä. Kuvat joissa oksennan tai joissa viillän vatsan auki valtaavat mielen kuin pakkoajatukset.

Olen syönyt niin paljon. En pysty edes laskemaan. Liioittelematta yli 4000 kaloria. Olen ahminut. Ällöttää.

Huomenna pääsen omaan kotiin. Sitten aloitan mehupaaston. Sitten saan laihtua, laihtua pieneksi, ja kadota.

Nyt mun pitää vaan nukahtaa ennenkuin ahdistus repii mut kappaleiksi.

Omassa asunnossa

Asun nykyään omassa kämpässä. Nyt kaikki on mun vastuulla. Nyt oon aivan yksin. En pysty tekemään mitään, makaan vaan mun sängyssä selällään ja tuijotan kattoon. Mä en ollu valmis tähän. Jos porukat ei ois muuttamassa toiseen kaupunkiin, kaikki olis eri tavalla. Jos ne ei olis muuttamassa, mä olisin laiha. Ja mä saisin näyttää, miltä musta tuntuu. Nyt mä vaan itken mun huoneessa lukkojen takana ja kun raahaudun ulos, mä vaan hymyilen.

En jaksais lähteä kouluun. Mun on tosi vaikeeta nousta ylös, vaikka herään itsestään jo ennen herätystä.

Mun paino on tosi korkeella. Melkein 60 kg. Sain eilen pahan ahdistuskohtauksen kun vaaka näytti vaatteet päällä yli kuuttakymppiä. Oon luvannu itelleni, ettei kuuskyt koskaan menis rikki. Tänään aionkin vaan juoda yhen lasillisen mehua. Vituttaa etten voi laihduttaa kunnolla. Mutta itseinho ja ahdistus on niin suurta, että lupasin itselleni, että viisi kiloa... Kukaan ei huomaa viittä kiloa.

Makaan lattialla, makaan sängyssä, istun tyhjässä keittiössä, yritän siivota veriroiskeita lavuaarista ennen kuin kämppis tulee kotiin. Sitä mun elämä on nykyään. Ja vaikka mä tykkään mun psykologista tosi paljon, en voi enää kertoa sille totuutta. Muuten en saa enää asua yksin.

Samoissa taloissa mun kanssa asuu yks mun luokkalainen, A, johon oon aina halunnu tutustua paremmin. Nähtiinkin sunnuntaina, juotiin kaljaa ja jauhettiin paskaa. Mä kuitenkin pelkään, etten saa kontaktia siihenkään. Aina, kun mä yritän hankkia ystävän, se jää jotenkin yksipuoleiseksi. Mä en tiedä, mikä mussa on niin pahasti vikana, mutta mä vihaan itteeni siitä silti.

Onneks tää jakso loppuu kohta. Mulla on vaan kolme kurssia ja pitkät hyppytunnit yksin on vaan kidutusta. Koululla istun yksin penkillä ja kuuntelen musiikkia. Siihen kyllästyy aika nopeasti. Ja kun kaikki muut ympärillä juttelevat ja nauravat, alkaa ahdistaa. Miks just mä oon se joka on erillään muista?

Tikkejä

((Varoitus: tekstissä puhutaan viiltelystä))

Siitä vahingosta on kohta kaksi viikkoa. Tapaaminen, josta kerroin viime postauksessa todella järkytti mua. Sen loputtua oli ruokailu, ja sitten valvottu ruokalepo, jonka aikana postasin. Heti ruokalevon päätyttyä mä lukittauduin vessaan.

Olin edellisenä päivänä varastanut koulun kemianluokasta partaterän, koska meillä oli ollut labra, missä sulatettiin partateriä.

Mulla oli vessassa mukana se varastettu partaterä, ja olin vihainen ja ahdistunut, ja päätin antaa itseni viillellä vielä "viimeisen kerran".

Olen viillellyt nyt noin kolme vuotta, mutta olen tietoisesti välttänyt viiltämästä liian syvään, osittain koska en uskalla, osittain koska en halunnut huolestuttaa muita, jos joutuisin tikattavaksi, osittain siitä toivosta, että lopetan joskus kokonaan, ja arvet parantuvat lopullisesti.

Nyt se kuitenkin tapahtui. En ollut ennen viiltänyt partaterällä, ja nyt sivalsin sillä nopeasti ja voimakkaasti, ja näin heti, kuinka haava aukesi leveäksi ja alkoi vuotaa verta lattialle. Menin paniikkiin ja haukoin henkeäni. Peitin äkkiä haavan paperilla ja menin hakemaan hoitajan paikalle. Se olisi sitten sairaalaan ja tikattavaksi, sanoi hoitaja heti haavan nähdessään.

Se oli eka kerta mun elämässä kun sain tikit. Mua heikotti, mutta katsoin silti koko tikkauksen ajan.

Tää episodi ei onneksi vaikuttanut mun hoitosuunnitelmaan, vaan pääsin kotiutumaan lopullisesti osastolta viime viikon perjantaina. Jostain syystä tikkauksen jälkeen mun olo on ollut tosi hyvä. Mua ei oo ahdistanut tai masentanut juuri ollenkaan. En tiedä, miksi, mutta tosi hyvä.

Ai niin, ja hyviä uutisia, sain neuvoteltua mun äidin kanssa sopimuksen: muutan huhtikuussa omilleni, jos pärjään ensimmäiset kolme kuukautta ongelmitta, saan jäädä asumaan yksin!

ps. tahdon kuolla

Mä vihaan mun elämää. Mua ahdistaa niin paljon. Kaikki revitään rikki ja mun pitää hymyillä ja esittää, että kaikki on hyvin.

Tänään meillä oli palaveri mun äidin ja psykologin kanssa. Äiti ja mun veli aikoo muuttaa toiseen kaupunkiin ja ottaa mut mukaan. Mä en todellakaan halua muuttaa. Haluun käydä lukion täällä loppuun, haluun olla mun vanhojen tuttavien kanssa, haluun mun oman hoitokontaktin ja tutun ympäristön. Lisäks pääsin just sisään yhteen projektiin ja mulla on kaks työpaikkaa, joista en todellakaan halua luopua.



Yritän saada äidin vakuutettua, että mun vointi on tarpeeksi hyvä, että voin jäädä tänne asumaan. Mutta esittäminen on vaikeaa ja ahdistavaa. Joudun syömään kaiken ja hymyilemään päälle. Ahdistus pitää peittää, en voi viillellä tai nukkua tuntien päiväunia. En tajua, miten jaksan. Ääni huutaa päässä niin lujaa. Sä et voi syödä, sä lihava, kuvottava olio! Mä yritän sanoa sille, että tää on mun omaks parhaaks. Jos saan jäädä tänne asumaan, voin aloittaa laihduttamisen uudelleen heti, kun täytän 18 ja äiti ei voi enää pakottaa mua muuttamaan Jyväskylään. Mutta sillä aikaa joudun esittämään parantunutta. En todellakaan haluaisi lihoa. Kaikki hoitajat katsoisivat minua tyytyväisinä ja väittäisivät minun parantuneen. Haluan, että ihmiset katsovat minua ja näkevät laihan, herkän luisevan keijukaisen.

Haluaisin vain kuolla. Pystyn olemaan itkemättä vain ajattelemalla viiltelemistä. Ainoa keino, jolla saan tunteet kuriin on kuvitella partaterän uppoavan pehmeään ihooni ja lämpimän veren valuvan lattialle.



Täytyy vain esittää. Täytyy jaksaa. Täytyy olla vitun iso läskipaska, jotta mua ei raahata kaupungista. Ja kaiken aikaa tahdon vain kuolla.

Erillään tästä maailmasta

Alan taas tuntea oloni yksinäiseksi. Se tulee yleensä aaltoina, toisinaan tunne on taustalla, välillä voimistuu. Nyt se on taas pinnassa, ollut hieman yli kuukauden. Ainoa kaverini lukiossa on ollu mulle vihainen nyt sen noin kuukauden, enkä tiedä miksi. Olen kysynyt useamman kerran syytä. Pyytänyt anteeksi ja antanut joululahjan. Ehkei mitään syytä ole. Ehkä hän ei vain enää jaksa minua. Sitten oli ne epäonnistuneet bileet. Ja nyt on tullut uudenlainen tunne. En jaksa ihmisiä. En jaksa puhua P:n kanssa. Enkä viestitellä parhaiden ystävieni kanssa. Osittain se kai johtuu siitä, että he eivät tajua. Elämme niin eri maailmoissa. Osittain en vain jaksa. Ote ihmisistä lipsuu. 

Olen aina halunnut parhaan kaverin tai tiiviin kaveriporukan, joka kävisi samaa koulua. Kuulostaa varmaan lapselliselta. Mutta se on mun suurin haave, eikä se ole koskaan toteutunut. Haluaisin kaverin, jonka kanssa voisi puhua kaikesta, jonka kanssa voisi käydä kaupungilla ja tehdä tyhmiä juttuja. Jonka luona voisi olla yötä arkisinkin. 

Okei, mulla on poikaystävä. Mutta jotenkin vaan kaipaisin läheistä ystävää.

Mun kännykkä on lentotilassa, koska P ei lakkaa soittamasta mulle. En vaan jaksa vastata. Tiedän, että se on huolissaan, mutta mä en halua puhua siitä. 

Okei, jotain positiivistakin, mennään siihen osioon. Oon ollut tosi motivoitunut laihtumisesta, ja tuloksiakin on hieman ilmaantunut. Kalorit pysyy noin 600 kieppeillä ja paino on laskenut. Tänään tosin juuri ahmin neljä suklaakonvehtia ja oksensin... Pitäisi lopettaa tuo tapa ennen kuin siitä tulee tapa.

Päivän kalorit:

150kcal lasillinen glögiä

180kcal puolikas juotava jugurtti

400kcal neljä suklaakonvehtia

=730kcal

Paino oli tänään aamulla 49,4kg. Pelkään tosin, että se nousee huomiseksi suklaiden takia...

Ajattelin tänään muuten ensimmäistä kertaa piiiiitkään aikaan vakavissani viiltelyn lopettamista. Tosin jo paria tuntia myöhemmin olin piilottamassa mattoveistä juurikin sitä tarkoitusta varten, jos haluaisin viillellä. Samalla ajatus kaikui päässäni: Sinunhan piti lopettaa viiltely? Joo, niin piti. Lopetinkin. Mutta jos nyt kuitenkin piilotan tämän, ihan vain varmuuden vuoksi?

Heikot hetket kaduttaa loppuelämän

On tapahtunut paljon kaikee sen jälkeen kun viimeks kirjotin.

Suurin juttu on varmaan se, että menin kertomaan kouluteveydenhoitajalle mun ongelmista. Kadun sitä vaan niin jäätävästi. Se oli tosi heikko hetki ja päästin mun kuoren rakoilemaan. Puhuin sillä viikolla mun ystäville ja ne käski mut terkkarille ja tottelin. Syksyllä terveystarkastuksessa vastasin mielialakyselyyn totuudenmukaisesti ja terkkari lähetti mut kuraattorille. Juttelin sen kaa kerran ja siihen se jäi. Nyt aattelin et jos kerron, se laittaa mut taas kuraattorille. Toivoin oikeestaan ehkä koulupsykologia. Mutta ei, terkkari oli vaihtunut ja tää ottikin jutun tosi vakavasti. Ensin se sanoi että soittaa jonnekkin nuorten talolle tai johonkin, mutta sen ei tarvii kertoo mun vanhemmille. Että se ei kerro ilman mun lupaa koska kyseessä ei oo mitään laitonta kuten päihteitä tai väkivaltaa.

Pari tuntia myöhemmin se kutsui mut takas. Se sanoi ettei mua oteta vastaan alkuarvioinnilla niinkuin se ensin lupas vaan syömisongelmien takia tarviin koululääkärin lähetteen. Ja se ei tee lähetettä ilman vanhempien lupaa. Ja se terkkari oli jo jättänyt mun äitille soittopyynnön. Siis en luota enää ikinä aikuisiin näissä asioissa. Terkkari valehteli ja toimi mun selän takana. Mulla ois kuulunu olla oikeus vielä kieltäytyä. Menin tietty ihan paniikkiin. Aloin itkeä ja sen sijaan et menin tunnille takas, menin koulun vessaan ja yritin viiltää saksilla. Sain aikaan vaan hiljalleen tihkuvia nirhaumia mut se autto vähän.

Mut äitin reaktio ei ollu semmonen ku toivoin. Toivoin et se ois ollu vihanen koska se ois ollu helpointa käsitellä. Mut se oli väliinpitämätön. Sano pari lausetta arkisella äänensävyllä eikä asiaan oo palattu. Nyt joudun kuitenkin toimimaan vielä nokkelammin syömisen skippaamisessa.

Mutta kerta kaikkiaan. Miksi tein sen...

Mulla oli alunperin suunnitelmana lopettaa tanssi ens vuonna. En nauti treeneistä, käyn siellä vaan velvollisuudesta. Se vie kolme tuntia viikossa. Oon ryhmän huonoin, ihan oikeasti. Sen näkee kun venytellään, sen kuulee valmentajien huudoista. Mutta nyt jostain syystä en oo enää varma haluunko lopettaa. Tietty se helpottais laihtumista. Ja mitä jos alkaisin viimein kehittyä?

Kohta on kesäloma. En oikeen tiiä miten tää onnistuu sillon. Mua ärsyttää mun huono itsekuri ihan sikana. Jos tottelisin itteeni, oisin ollu hoikka jo vaikka kuinka kauan. Alunperin oli tarkotus olla 45 kiloo kesään 2016 mennessä. Sitten ennen koulun alkua. Sitten ennen uuttavuotta, ennen pääsiäistä, ennen kevätjuhlaa. Nyt se on taas siirtyny "ennen koulun alkua". Mutta ei varmaan tuu onnistumaan. Ensimmäistä kertaa alan oikeesti toivomaan et saisin anoreksian. Ennen halusin vaan laihtua. Mutta ainakin sillon laihtuisin oikeesti. Painan tällä hetkellä valtavat 53,3 kiloa... Hävettää

Haluan mörköjä täyttämään tyhjyyden

Mun päässä on pyöriny tänään aika synkkiä ajatuksia. Oon kattonu 13 reasons why -sarjaa ja jutellu joidenkin ihmisten kanssa ja saanu niistä kaikenlaisia ajatuksia...

Kukaan ei oikeesti tunne ketään. Niin surullista kuin se onkin, me ei tiedetä edes meidän parheista ystävistä edes jäävuoren huippua. Tässä lähiaikoina oon saanukin ihan yllättäen kuulla tosi monen mulle tärkeen ihmisen voivan huonosti ilman et oon tajunnu sitä yhtään. Mä luulin et mä tunsin ne. Mut liian harvoin oon kysyny miten oikeesti menee. Liian harvoin ne on puhunu totta. Ja enhän mäkään puhu totta. Kukaan ei tunne muakaan. Yks surullinen juttu täs on se et muistan viel joskus vuosi sitten kun yks mun ystävä yritti selittää mulle ettei kukaan ymmärrä sitä yhtään ja ajattelin vaa et se on ylidramaattinen, mut nyt tajuun sitä. Silläkin oli kai tämmönen hetki tajuta se.

Pelottaa ees puhua kellekään ku ei voi tietää, miten se vaikuttaa niihin. Tiiän, etten oo kauheen mukava ihminen, joten varmasti loukkaan muita paljon useemmin ku ne antaa ymmärtää. Se on vaan niin pelottavaa.

Mulla on koko ajan hämmentävä tunne. Tavallaan mietin tämmösii synkkii juttui ja oon aika vakaval tuulel. Mut en mä sillee oo niin masentunu ku toisinaan. Ei tee mieli viillellä tai itkeä tai mitään. Mut joku outo ääni mun päässä sanoo että olisi helpompaa jos masentais ihan kunnolla. Tää välitila on niin hämmentävä, eikä tästä oikeen voi valittaakaan kellekään. Jos mua oikeesti masentais, voisin mennä juttelee vaikka koulukuraattorille, mut nyt en voi mitenkään, kun tiedän niin monilla olevan pahempiakin ongelmia. Tiedän, että on ihan älytöntä toivoa voivansa huonommin. En mä tavallaan sitä halua. Tai ainakaan mä en halua, vaan se joku outo osa mua. En vaan tiedä, miten pääsen parempaankaan suuntaan. tuntuu jotenkin helpommalta, jos tulis vaan joku romahdus, sit saisin apua ja voisin paremmin taas. Jotenkin tää välitila, tätä on vaikee selittää, vaikee käsitellä, vaikee päästä eteenpäin mihinkään suuntaan. Niinkun tyhjä kammio, jossa oot ihan yksin. Ei periaatteessa mee huonosti, muttei hyvinkään. Haluisin jostain syystä sinne kammioon mörköjä, jotta joku tulis auttamaan ja ajais ne pois ja täyttäis sen kammion ihmisillä ja hyvillä asioilla.

Mun ei tee mieli viillellä, ei sillee niinkun joskus kun ahdisti. Mut samalla mietin sitä. En kuitenkaan enää ees mieti, niinkuin yleensä mietin. Ajatuksetkin ajattelen täältä tyhjästä kammiosta käsin. Etäältä. Niinkuin jonkun muun näkökulmasta. Ja ajattelen viiltelyäkin noin ihan teoreettisesti, pohdin, pitäisikö taas vaihteeksi, mitä, jos fyysinen kipu auttaisi tyhjyyteen, voisiko viillosta ihossa vuotaa sisäänikin jotain tunnetta?