hulluus nousee

Paino on viimein taas laskusuunnassa. Ylin paino tällä kertaa oli 56,0. Nyt se on 53,9. Painon alettua laskea mielialassa alkoi vaihteeksi uusi kausi taas. Tämä on aina se oudoin. Tätä on ollut ennenkin, mutta silti.

Nyt mennään siinä, että mieliala vaihtuu kymmeniä kertoja päivässä. Välillä masentaa pahasti, haluaisin vain kuolla tai tippua lukiosta. Itkin pitkästä aikaa ja soitin kriisipuhelimeenkin. Ja välillä olo on melkein maaninen. Epämääräisen inspiroitunut. Haluan kirjoittaa biisejä ja novelleja, teen suunnitelmia ja listoja. Ostin mekon ja leikekirjan ja tein kollaaseja.

Oikeastaan häpeän tosi paljon itseäni, kun mulla on tällainen olo. Silloin kehitän paljon ideoita ja teorioita ja mesoan niistä kamalasti. En uskalla kutsua tätä kunnolla maniaksi, koska tuntuu että sekin on tän mielentilan itse kehittämä teoria. On vaikeaa olla ilman kunnollista hoitoa, kun joudun itse yrittämään katsoa itseäni ulkopuolelta. Teen jatkuvasti uusia diagnooseja. Olenko hullu? Luulosairas? Ehkä mä sitten olen.

Googlasin hieman ja löysin, että yliempaattisuus voi olla persoonallisuushäiriö nimeltään hyperempaattisuus. Saan todella voimakkaasti vaikutteita muiden ihmisten mielialoista ja käytöksestä, etenkin kirjoista, sarjoista ja elokuvista. Kun katson sarjaa, jonka hahmo on maaninen, masentunut, psykopaatti, tai jotain muuta voimakasta, alan käyttäytyä samoin. Poimin jopa käytösmalleja, eleitä ja puhetapoja. Saatan masentua päiviksi, kun lempihahmoni kuolee tai kokee menetyksen. Hyperempatiasta sanotaan myös, että siitä kärsivät kaipaavat jatkuvasti seuraa.

Voi helvetti mun kanssa. Vuosien aikana olen tottunut mielenterveysongelmiin, masennukseen, ahdistukseen, paniikkiin ja syömisongelmiin. Mutta sen jälkeen tulee raja jota en halua ylittää. Haluan olla kontrollissa, itsetietoinen, järkevä, vaikka olisin sekaisin. Pelkään, että liu'un sen rajan yli. Sinne, missä muut eivät enää ymmärrä ja sääli ongelmiani vaan ajattelevat, että olen hullu, sekopää, huomionkipeä.

Tässä mielialassa on vaikeaa olla puhumatta kellekään, mutta häpeä saa mut pitämään hulluudet enimmäkseen sisällä. Välillä saatan kuitenkin ilmaantua äidin ovelle keskellä yötä ja alkaa selittää intohimoisesti jotain. Se on ainoa kelle uskallan purkaa edes osaa tästä energiasta, mutta nyt sekin on alkanut tuntua tuomitsevalta. Tänään se sanoi mulle, että mun pitäisi vaan käydä lukio loppuun eikä hölmöillä mitään, ja kysyi syönkö mun lääkkeitä. Kyllä mä syön, ne ei vaan toimi.

Hävettää julkaista tätäkään tekstiä, koska kyllä tätä blogia jotkut lukevat, mutta johonkin mun on pakko kertoa tästä. Anteeksi siis tämä hulluus

vapauttava yksinäisyys

Tällainen yksinäisyys on mulle uutta. Hyvällä tavalla. Oon aina ollut yksinäinen, mutta nyt, kun mun ympärillä viimein ei ole ketään, en enää ole yksinäinen. Olen yksin, vapaa.

Tietenkin tähän on vaikeaa tottua. Kehitin taas lievän pakkomielteen uuteen ihmiseen. Mutta tällä kertaa pidän sen hallinnassa. Pidän sen ihmisen niin etäällä, etten voi koskaan tehdä mitään ajattelematonta. Sekin on ohjaaja nuorisokodilta, ei se mies, hyi helvetti, ei. Toinen ohjaaja, jonka kanssa istuttiin keittiössä usein tunteja, juteltiin politiikasta ja yhteiskunnasta, filosofiasta ja kirjallisuudesta. Juotiin litrakaupalla teetä. Usein juteltiin niin pitkään, että muut ohjaajat joutui patistamaan sen tekemään oikeitakin töitä välillä. Kaipaan niitä keskusteluja, joten annan itseni kaivata niitä, mutta vain hetken päivässä. Se tekee onneksi omalta osaltaan tämän helpoksi, ettei se ole missään sosiaalisissa medioissa. En voi aloittaa sekopäistä stalkkausoperaatiota tai ottaa yhteyttä. Käyn vain päivittäin kävelyllä keskustassa ja toivon salaa, että nään sen sattumalta väkijoukossa.

Mutta muilta osin, se, että luovutin täysin ihmissuhteiden osalta, on vaan vapauttanut mut. Ihmiset ei enää häiritse mun elämää, sotke mun suunnitelmia. Kaikki on hallinnassa. Ei tarvitse esittää mitään kellekään, ei tarvitse miellyttää ketään. Voin olla oma itseni. Kiinnitin pitkästä aikaa taas pinssit reppuuni, turha esittää mitään massaa.

Kaikki on hallinnassa. Ja viimein suunnitelmien noudattaminenkin on yksiselitteistä. Nousen, kun herätyskello soi. Syön tarkalleen suunnitellut ruoka-annokset. Kävelen päivittäiset askeltavoitteet. Opiskelen suunnitelman mukaan. Vapaa-ajankin käytän viimein järkevästi.

Pakkoajatuksetkin on lähes kadonnut. Toki niitä on yhä, ne tulee kesken kaiken ehdottamaan, että hei, mieti miten siistiä olisi lyödä korkkiruuvi kaulavaltimoon, mutta enää suunnilleen kerran tunnissa. Ja kun niitä tulee, osaan nykyään jotenkin vain sivuuttaa ne. Sanon vaan, että hei ei nyt kiitos, mä yritän tässä keskittyä, painu vittuun siitä huutamasta.

Ainoa päivä tällä viikolla, kun tää kaikki pääsi rakoilemaan, oli torstaina. Ja se johtui ihmisistä, tietenkin. Se vain alleviivasi sitä, ettei muut ihmiset pysty kuin sotkemaan asioita. Olin pari viikkoa sitten nimittäin löytänyt esitteen ryhmästä, joka kuulosti juuri minulle luodulta. Ryhmä nuorille aikuisille, jotka ovat asuneet nuorisokodissa. "Tule saamaan ystäviä, hankkimaan arjen taitoja ja kokeilemaan uusia harrastuksia." Menin torstaina ryhmän aloituskerralle, ja heti mut tungettiin täyteen pitsaa, jonka jouduin oksentamaan myöhemmin. Ei hyvä. En halua ihmisiä.

Ja joo, tiedän, että kirjoitan tänne liian usein ja liian pitkiä tekstejä, että kukaan näitä jaksaisi lukea. Ja että vaikutan ihan sekopäältä, kun vuorotellen kehitän hulluja suunnitelmia ja pakkomielteitä, ja vuoroin olen tappamassa itseäni, mutta ihan sama. Sittenpähän olen sekopää, mutta en mä tälle mitään voi kun lääkärit ei anna lääkkeitä.

23.1.
Paino: 52,2kg
Kalorit:
Kuppi nuudeleita 350kcal
Pitsa 1051 kcal
=1401 kcal

24.1.
Paino: 52,9kg
Kalorit:
Kuppi nuudeleita 350 kcal
=350 kcal

25.1.
Paino: 52,9kg
Kalorit:
2 keitettyä kananmunaa 174 kcal
7 maissikakkua 189 kcal
=363 kcal

Lopetan lääkkeet

Hip hei taas mennään sen verran lujaa että katotaan, kadunko näitä päätöksiä jo ens viikolla vai vasta ens vuonna :D (koska ainakin kadun suunnilleen jokaista päätöstä minkä tein viime vuonna, luotin väärrin ihmisiin ja tein vääriä temppuja)

Mutta eletään hetkessä koska se on ainoa asia, mitä meillä on. Siispä oon ajatellut, että lopetan mun lääkityksen ja katkasen mun hoitosuhteet polille. Unilääke ei väsytä, masennuslääke ei poista masennusta, ja mun psykologi ei ota mun ongelmia vakavasti. En jaksa sellaista hoitosuhdetta, missä joka käynti joudun yrittää kaikin voimin saada sen uskomaan ja ymmärtämään mua.

Viime viikon käynti kun meni suunnilleen näin:

Minä: "Nukun noin 9 tuntia viikossa, väkivaltaiset pakkoajatukset vie viidenneksen mun päivästä, mun ainoa ystävä on mun pikkuveli, en saanut tukiasuntoa, joten olo on tosi turvaton ja yksinäinen, oon laihtunut neljässä kuukaudessa 10kg, oon koko ajan aivan itsemurhan partaalla, kirjoitin joululomalla huolellisen itsemurhakirjeen, en enää edes pysty itkemään ja luulen, että mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö."
Psykologi: "Sä vaikutat ihan pirteältä kyllä."

No niin kai, kuuntelitko ollenkaan :D Oon maaninen.

Äiti sanoi mua taas tänään draamaqueeniksi kun riideltiin, joten en kyllä aio ottaa siltäkään enää apua vastaan.

Joo mitähän muuta... Ai niin, oon kamala paska, mun paino on taas noussut kun sain äitiltä rahaa ruokaan viime viikolla, mutta nyt on herkut sentään syöty pois kaapista, tili näyttää nollaa, eiköhän se tästä taas lähde laskuun.

Mutta yks juttu mistä tykkään on se, että tällä voinilla saan ainakin tehtyä juttuja! Kävin luistelemassa, hoidin koko muuton loppuun, vastasin virallisiin sähköposteihin ja ajattelin työstää jonkun mun biisin julkaisukelpoiseksi.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö

Mä oon tullut siihen tulokseen, että mulla on varmaan kakkostyypin kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Mitä enemmän mä sitä ajattelen, sitä enemmän se käy järkeen. Mun mieliala ja toimintakyky on aina mennyt muutaman kuukauden mittaisina jaksoina. Ennen kutsuin vaan niitä masennus- ja ylisuoritusjaksoiksi, mutta ylisuorituksen sijaan se taitaakin olla hypomaniaa. Pystyn juontamaan ensimmäiset jaksot ala-asteelle saakka. Ne on vaan sen jälkeen pahentunut ja selkeytynyt vuosi vuodelta.

Ala-asteajalta sen huomaa parhaiten harrastuksista. Muistan, että vaihtelin niitä joka vuosi. Ensin harrastin ihan kamalasti kaikkea, tyyliin kuutta harrastusta, sitten väsyin ja seuraavana vuonna en harrastanut kuin yhtä, sitten tylsistyin ja kahmin taas tekemistä.

Pelkkä harrastusinnon vaihtelu selkeytyi mielialaan ja koko elämänhallintaan vaikuttaviksi kausiksi yläasteella. Hyvinä kausina tuskin nukuin. Opiskelin yön pikkutunneille, haalin vastuutehtäviä, töitä. Sain loistavia numeroita. Olin sosiaalinen. Harrastin paljon, olin luova. Piirsin, sävelsin, kirjoitin, otin paljon kuvia instagramiin. Keksin koko ajan uusia projekteja ja aloin laihduttaa.

Huonoina kausina kirosin itseäni, kun oli niin paljon vastuuta. Kaikki oli rankkaa, kaikki oli liikaa. Nukuin pitkiä päiväunia ja itkin huoneessani. Söin paljon lohturuokaa ja paino nousi. Keksin tekosyitä skipatakseni koulun ja työt.

Ja lukiossa... Kaikki on eskaloitunut. Hyvistä kausista on tosiaan tullut maanisia. Kaiken edellä mainitun luovuuden, motivaation ja painon laskun lisäksi puhun ihan koko ajan, olen spontaani, jopa äkkipikainen. Muistan näitä kausia erityisesti kahden exäni ajalta. Olin välillä stereotyyppinen "manic pixie dream girl". Halusin koko ajan tehdä jotain, olin pirteä ja nauravainen, innostuin heidän harrastuksistaan. Halusin koko ajan seksiä. Leikkasin tukkani lyhyeksi ja värjäsin punaiseksi.

Masennuskausista tiedättekin. Ne ovat syventyneet. Makaan lamaantuneena sängyssä. Mikään ei kiinnosta. Kaikki on mustaa ja ainoa vaihtoehto on kuolema. Nykyään paino laskee masennuskausienkin aikana, koska olen niin maassa, etten jaksa syödä.

On kuin kaikki palat loksahtaisivat paikoilleen. Miksi elämäni on ollut kausittaista ja vaihtelevaa? Ehkä se ei ollutkaan elämä, vaan minä. Miksi äitini kutsuu minua dramaattiseksi. Miksi saan välillä aikaan niin paljon, vaikka samalla olen niin masentunut. Miksi lääkkeet eivät toimi. (Kaksisuuntaisille normaaleilla masennuslääkkeillä ei yleensä ole vastetta)

Samalla olen helpottunut ja kauhuissani. Kaikki, mitä minulle on tapahtunut ja millainen minä olen ollut, alkaa käydä järkeen. Mutta toisaalta, jos tosiaan olen kaksisuuntainen, en voi koskaan parantua. Toisin kuin masennus, se on elinikäinen sairaus.

8.1.
Paino: 53,9kg
Kalorit: 800kcal

9.1.
Paino: 53,3kg
Kalorit: toistaiseksi 256kcal, mutta suunnitelman mukaan päivän lopuksi 390kcal.