muutto nro 4

Mä pelkään tosi paljon.

Tiistaina tapasin sossut. Ne ilmoitti että heidän ja terveydenhuollon mielestä en tarvitse tukiasuntoa joten en saa sellaista. Laitoin myöhemmin sinä iltana sitten asuntohakemuksen vetämään.

Sain nopeasti kämpän, kolmen hengen solu johon voin muuttaa uutena vuotena. Ihan kiva etten joudu yksiöön, mutta kaksi tuntematonta viereisissä huoneissa on laiha lohtu.

Olen pitkään pelännyt, että vajoan samaan tilaan kuin viime keväänä, jos joudun asumaan taas yksin. Mutta tajusin eilen, että silloin minulla oli kuitenkin tukena A ja poikaystäväni. Nyt minulla ei ole oikeasti ketään. Mielialani on laskenut tosi paljon jo pelkästä ajatuksesta, että asun pian yksin, ihan yksin. Ei ole ketään, jota nähdä koulussa tai vapaa-ajalla, kukaan ei tule käymään. Ei ole ketään, jolle kertoa päivästään. Mä pelkään tosi paljon.

Muutan tänään ulos nuorisokodista. Oon aiheuttanut sen johtajalle jo nyt enemmän harmaita hiuksia kuin kaikki muut tämänhetkiset asukkaat yhteensä, joten en halua vaivata sitä pidempään. Muutan joululomaksi äidin luo ja sitten omaan asuntoon. Eli tämän vuoden muutot numero neljä ja viisi.

En nukkunut viime yönä taas vaihteeksi silmäystäkään. Makasin sängyssä ja tuijotin tyhjää huonetta. Kaikki vaatteet, kirjat ja meikit on pakattu laukkuihin ja piano laitettu kasaan. Tyhjät valkoiset seinät muistuttavat jälleen odottavasta muutoksesta.

Mua ahdisti niin paljon, että lopulta puukotin itseäni reiteen. Verta roiskui lakanoille, mutten mennyt kertomaan kellekään, vaan puhdistin ja sidoin jalan. Mä oon nyt aikuinen, enkä enää saa apua. Turha siis itkeä kellekään.

Syöminen on mennyt enimmäkseen hyvin, mutta yhtenä päivänä meillä oli nuorisokodilla jouluateria. Ahmin varmaan 2000 kaloria ja menin heti sen jälkeen oksentamaan. Paino on kuitenkin nyt 53,8kg.

Mä vihaan sitä että oon taas tilanteessa, jossa oon riippuvainen yhdestä henkilöstä. En ikinä kerro sille miehelle, mutta juuri nyt se on mun ainoa iloinen ajatus, jonka voimalla yritän selvitä päivistä. Odotan vielä pari päivää muuton jälkeen, ja sitten laitan sille viestin. Jos tästä ei tule mitään, en tiedä, mistä voin löytää uuden syyn jatkaa.

Aikuinen??

Täytin 18. Synttärit meni yllättävän hyvin. Mentiin aloittamaan rauhalliseen baariin mun koulukaverin kanssa, tilasin paniikissa lasillisen punaviiniä. Siinä baarissa oli musiikki sen verran hiljaisella, että pystyttiin hyvin juttelemaan.

Siirryttiin siitä toiseen baariin, missä oli paikallisen rockbändin keikka. Siellä olikin sitten enemmän meininkiä. Onneksi portsari ei tajunnut mun henkkareiden olevan vanhentuneet. Listalla ei ollut drinkkejä, mutta kysyin baarimikolta, ja se kertoi naureskellen, että drinkit tilataan itse. Menin vähän paniikkiin, koska en tiedä drinkeistä mitään, mutta onneksi baarimikko osasi asiansa ja sekoitti mulle tosi hyvän drinkin.

Sen mun kaverin kaverit liittyi seuraan bändin aloitellessa ja ilta oli tosi kiva. Menin yöksi takaisin nuorisokodille nukkumaan. Parasta täysi-ikäisyydessä on se, ettei musta voida enää tehdä yhden yhtä lastensuojeluilmoitusta. Tänä vuonna niitä onkin tullut varmaan kaksikymmentä, niin kiva päästä niistäkin eroon...

Mua on stressannut tosi paljon tilanne sen yhden ohjaajan kanssa, oon pari viikkoa herännyt joka yö kahden kolmen maissa saamatta enää unta. Niinpä olen käyttänyt aamuyöt lähiaikoina opiskeluun, sarjojen katseluun ja kävelyihin. Unettomuudessa pahinta vaan on se, että kun elämä on ihan kamalaa muutenkin, mutta nyt se on sitä tuplasti kauemmin, kun ei voi paeta edes uneen.

Poltan tupakkaa, kun mua stressaa, juon alkoholia, kun mua masentaa, käyn kävelyillä, kun mun ajatukset ei jätä mua rauhaan ja soitan pianoa, kun pakkoajatukset käskee mua katkaisemaan mun kädet. Yritän muistuttaa sillä itseäni, että mulla on yhä käyttöä mun käsille. Mutta en siis teekään paljoa muuta kuin poltan, juon, kävelen ja soitan pianoa. Mielellään useampaa yhtä aikaa.

Mutta no, asiat on onneksi monella tapaa parantunutkin viume päivinä, toivotaan, että mieliala ja uni seuraa kohta perässä.

Mun arvosanat on noussut huimasti. Viime jaksosta sain enemmän kymppejä kuin ysejä, niin on viimeksi käynyt yläasteella. Ja olen pysynyt jo yli kaksi viikkoa mun lukusuunnitelmassa ylppäreitä varten.

Ja mun paino on laskenut reilusti. Söin viimeksi kai perjantaina, nyt on maanantaiaamu. Mun vatsa alkaa näyttää litteältä ja reisien välissä on pitkästä aikaa rako. Paino on nyt 54,7kg. Se on yhä tosi paljon, mutta en ole ollut 55kg alapuolella sitten "parantumiseni".

Mutta mikä on kaikkein parasta, pääsin eilen viimein puhumaan asiat selviksi sen ohjaajan kanssa. Tai no, ei täysin selviksi, mutta sain toivoa. Pyysin sitä iltateelle keittiöön ja se suostui. Juteltiin kaikkea ihan normaalia mun täysi-ikäisyydestä ja sen opinnoista ja joulusta. Olin kerrankin hereillä ja tilanteen tasalla, joten osasin lukea sen yrittävän pysyä roolissaan. Siksi en puhunutkaan suoraan. Mun oli kuitenkin pakko saada yksi vastaus.

"Mulla on alkanut tulla epäilyksiä", sanoin. Sen silmissä välähti joku piilotettu tunne. "Et ole", se vastasi. Se oli suora viittaus viestiin, jonka lähetin sille viikko sitten. Olin kysynyt siinä, oonko hullu ja kuvitellut kaiken. Tiedän sen viitanneen siihen, koska sanamuoto ei sopinut esittämääni kysymykseen. Hymyilin ja nyökkäsin.

Asumiskuvio on yhä auki, mutta oon sopinut nuorisokodin johtajan kanssa, että muutan pois tänä vuonna. Jos en saa omaa kämppää niin punkkaan äidillä pari viikkoa. Ennen nuorisokodilta lähtö tuntui pelottavalta, mutta nyt odotan sitä, koska mulla on toivo ja lupaus tulevasta. Tiedän, että kun olen muuttanut, voin lähettää viestin sille ohjaajalle ja se vastaa.

Vaikka pysyn ulkoisesti asiallisena, en voi olla kuvittelematta, miten helposti se voi nostaa mut syliinsä. Meillä on tosi suuri kokoero, se on pitkä, roteva ja lihaksikas, ja mä kutistun päivä päivältä. Sen suuret lämpimät kädet yltää kohta mun vyötärön ympärille.

Eli tiivistettynä, mulla on siis ollut rankkoja viikkoja, mutta nyt mulla on toivoa tulevasta. Katsotaan, mihin suuntaan tämä jatkuu.

Koti

Tää nuorisokoti tuntuu mulle enemmän kodilta kuin mikään paikka tänä vuonna. Haluaisin vaan, että saisin jäädä tänne olemaan rauhassa pariksi vuodeksi, vetämään henkeä. Mutta en saa. Mun tauko on pian ohi, sossut, ohjaajat ja lääkärit muistuttaa siitä puhumalla jatkosta koko ajan. Se stressaa ja ahdistaa.

Mun vointi on viimein tasaantunut jonkun verran, oon saanut tehtyä kouluhommia ja hoitanut virallisia asioita. Mutta pelkään joulukuuta niin paljon, pelkään, että seuraava muutos heittää mut taas kerran pahimpaan.

Jatko näyttää nimittäin huonolta. Mikään taho ei meinaa myöntää mulle tukiasuntoa, ja vaikka saisin sellaisen, se olisi todennäköisesti erittäin kevyen tuen asunto, jossa käy ohjaaja kerran viikossa. Ja mikäli tukiasuntoa ei saada, joudun muuttamaan takaisin äidin luo. Tai yksin omaan kämppään. Mutta molempia on jo kokeiltu, ja ne oli mun elämän pahimmat ajat.

Masennuksesta parantuminen on tosi vaikeaa. Haluan voida paremmin, mutta nyt kun muutkin huomaavat voinnissani muutosta, he alkavat vähätellä sairauttani ja väittävät, että pärjään kyllä vähemmälläkin avulla. Olen voinut paremmin vasta pari viikkoa, nyt ei todellakaan ole aika vähentää tukea. Tarvitsen päivittäistä juttuseuraa, tarvitsen jonkin ammattilaisen tavoitettaviin vuorokauden ympäri, tarvitsen apua päivittäisiin toimintoihin, kuten syömiseen ja peseytymiseen, tarvitsen kevyen lukkarin kouluun.

Mä voin ehkä paremmin, mutta mä pelkään, että vajoan taas. Mä pelkään sitä koko ajan.

alamäki vaan jatkuu

Mulle lupaillaan koko ajan, että kaikki alkaa kyllä mennä parempaan, mutta vaikka musta tuntuu jo nyt, että olen saavuttanut pohjan, tää kuilu vaan syvenee. Joka päivä uusia vastoinkäymisiä.

Viime viikolla kävin koulussa. Se oli todella raskasta. Pari oppituntia, ja makasin sängyssä koko loppupäivän. Keskittyminen ja oppiminen on vaikeaa.

Viime tiistaina sattui pikku onnettomuus. Taas. En näköjään osaa olla aiheuttamatta välikohtauksia.

Lyhyesti sanottuna meinasin kuolla vahingossa. Mulla oli voimakas ahdistuskohtaus ja sitten tuli niin voimakas pakkoajatus, ettei se jättänyt tilaa normaaleille ajatuksille, enkä ehtinyt siis kyseenalaistaa sitä. Sattuiko A:ta kun se kuoli? Ajatus oli absurdi: kokeile. Pakkoajatukset eivät aina ajattele seurauksia, joskus ne haluavat, että kuolen, mutta tällä kertaa se ei ollut edes niiden tarkoitus.

Kiedoin paksun metalliketjun kaulaani, kiinnitin sen ovenkahvaan ja vaivuin alas. Ketju puristi kaulavaltimot kiinni, niin ettei aivoihini päässyt happea, ja menetin tajuntani nopeasti. Ei, se ei sattunut. Yhtään. Mutta kukaan ei tullut huoneeseeni seuraavaan kahteen tuntiin, joten olisin kuollut, ellei paksu metalliketju olisi sattumalta katkennut kaikkia fysiikan lakeja vastaan. Heräsin lattialta ja menin vain katsomaan netflixiä. Tajusin vasta seuraavana päivänä, miten vaarallinen tilanne oli ollut.

Kerroin ohjaajille keskiviikkona, ja torstaina mut vietiin sairaalalle psykiatrin arvioon, tarvitsenko sairaalahoitoa. Sain vakuutettua ne, etten tarvitse ja pääsin takaisin nuorisokotiin.

Mitähän muuta tässä on tapahtunut... Joo, mun viimeinenkin tuttu esti mut someissa. Mitä mä oon niille kaikille tehnyt? Mä oon aivan yksin keskellä elämäni pahinta aikaa. Mulle huudeltiin loukkauksia kadulla. A:n läheiset on tehnyt sen kuolemasta jonkun helvetin kansankokouksen kutsumalla koko meidän vanhan luokan. Se on väärin, A ei olisi halunnut sitä. Mä en halua, että sinne tulee tekopyhistelemään ihmisä, jotka ei piitannut paskaakaan, kun A oli elossa. Sen oikeat ystävät oli ne, jotka kävi sairaalalla.

Ja tänään oli hoitopalaveri. Mulle oltiin etukäteen vakuuteltu, ettei tämä olisi samanlainen, kuin sairaalan palaverit, mutta olipa sittenkin. "Mitään ei ole tehty, mitään ei ole tehtävissä ja mitään ei aiota tehdä" -asenne huokui sossujen puheesta. Ongelma on nyt siis se, että mä haluaisin tukiasuntoon. Mutta koska mun sijotus kestää alle 6 kuukautta, mulla ei ole siihen automaattista oikeutta. Lisäksi tällä seudulla on vain yksi erittäin tuetun asumisen yksikkö ja sinne pääsee käytännössä vain suoraan sen yhteydessä olevasta nuorisokodista. Tavallisissa tukiasunnoissa tuki saattaa tarkoittaa tapaamista kerran viikossa. Mä tarvitsisin tukea useita kertoja päivässä. Mä en ole valmis olemaan aikuinen.

Tulevaisuus näyttää synkältä. Mitä sillä muka olisi mulle tarjota? Mulla ei ole ystäviä eikä koulumenestystä. Mä saatan joutua muuttamaan tavalliseen opiskelijayksiöön. Mitä siitä seuraa? Vointi vaan huononee, ehkä osastojaksoja, ehkä pelkkää sinnittelyä. Oli miten oli, jos joudun arjessa asumaan aivan yksin, ei mun vointi ainakaan kohentuisi. Yksinäisyys saisi aivan uuden tason. Kauanko jaksaisin? Kun en tunnu jaksavan nytkään...

Pari päivää hautajaisiin. Pääsin pitkäatä aikaa vaa'alle. 57,4kg

päivä 25

Sain kuin sainkin lomaa, jopa kaksi yötä. Nyt tosin en enää tiedä, oliko se sittenkään hyvä asia.

Kun suljetulta pääsee lomille, pitää tehdä lomasopimus. Mun lomasopimuksessa oli tosi ärsyttävä sääntö: mun pitäisi viettää koko loma mun äidin kanssa. Onneksi oon hyvä manipuloimaan sitä, ja vaikka allekirjoitettiinkin lomasoppari, meillä on meidän omat säännöt. Saan käydä ulkona kavereiden kanssa, kunhan vastaan heti puhelimeen, en juo tai tee mitään itsetuhoista.

Pääsin lomalle eilen, torstaina. Mun äiti haki mut kolmen maissa. Menin illaksi tapaamaan mun A:ta ja kävin mun kämpässä hakemassa tavaroita ja kuukauden postit ja vähän siivoilin.

Tänään lähinnä vaan makoilin sängyssä, kunnes illalla menin mun veljen kanssa kaupungille ja uimaan. Heitin talviturkin vasta nyt, koska suljetulla ei paljon uiskennella.

Päällisin puolin kuulostaa hyvältä, mikä meni pieleen?

Ajatuksen tasolla kaikki meni juuri niin kuin olin pelännytkin. Suljetulla sai rauhassa vihata suljettua ja syyttää sitä elämänhalun puutteesta. Mutta lomalla sain maistaa tavallista elämää ja tajuta, että se tuntui yhtä tyhjältä kuin suljettukin. Ehkä jopa pahemmalta.

Kun pääsee ulos kuplasta, ja saakin muistutuksen siitä, etteivät ongelmat ratkeakaan sillä, kaikki epätoivo palaa. Piilotin jo tavaroihini muutaman terän salakuljetettavaksi osastolle pahan päivän varalle.

Ja nyt, juuri kun asumiskuviot oltiin saatu ratkaistua kaikille sopivalla tavalla, siihenkin tuli muutos. Suunnitelma oli, että saan jäädä kotikaupunkiini asumaan kunhan muutan tukiasuntoon. Sosiaalityöntekijöitä ei kuitenkaan ilmeisesti aiemmin ollut huvittanut ilmoittaa, että tukiasunnoissa on lain määrittämä tiukka k-18 raja.

Suunnitelmat uusiksi. Olen jälleen tilanteessa, jossa en tiedä edes missä kaupungissa asun kuukauden päästä. Saati millaisessa asunnossa ja kenen kanssa. Ahdistaa.

Ja erottiin eilen mun poikaystävän kanssa. Oltiin yhdessä paria päivää vaille vuosi. Mutta se ei ole toiminut kuukausiin. En tiedä, saako masennus mut tunteettomaksi, vai oonko mä vaan kylmä ihminen, mutta ero ei tunnu missään. Sen vuoksi en ole itkenyt kyyneltäkään, enkä myöskään ole missään coping-vaiheessa. Olen päässyt siitä jo yli. Pääsin siitä yli jo eropuhelun aikana.

Tiivistettynä, loma on ollut päällisin puolin hyvä, mutta mun pää ei kestä tätä. Ja olen tunnekylmä hirviö. Mutta ainakin nukuin viime yön hyvin, ekaa kertaa melkein kuukauteen.

päivä 15

Kaksi viikkoa suljetulla takana. Kun lasketaan mukaan avo-osastolla alkuvuodesta vietetyt kahdeksan, voin laskea, että olen jo viettänyt viidesosan tästä vuodesta osastoilla. Ja on vasta kesäkuu.

Viime viikonloppu oli kurja. Kuten arvelinkin, en saanut lomaa. Viime viikolla kuitenkin suurin osa kavereistani täällä pääsi ulos ja loputkin sai lomaa viikonlopuksi, joten vietin sen aivan yksin.

Jotain hyviä uutisia: sain viimein hoittarin, se on huomenna aamulla. Elättelen toivoa siirrosta avo-osastolle.

Mun asumistilanteen suhteen on viimein tullut päätös. Mun pitää luopua mun kämpästä ja muuttaa tukiasuntoon. En tiedä vielä oikein, mitä mieltä olen siitä. On se kai parempi kuin muuttaa äidin mukana, mutta silti. Ajatus siitä, että asuisin talossa, jossa päivystää jotain sosiaalitätejä on vähän ikävä. Niinkuin olisi osastolla koko ajan. Ja oon kuullu juttua, että tukiasunnoissa asuu yleensä aika hurjaa porukkaa, kaikenlaisia narkkareita ja muuta. Joo, kai siellä asuu ihan normaalejakin ihmisiä, mutta silti.

Tajusin sunnuntaina yhden jutun maatessani mun sängyssä. Tää suljettu osasto saattaa sittenkin pitää mut hengissä ja jollain tavalla järjissäni. Niin kuin, nyt kun mun elämä on kurjaa ja tyhjää ja tylsää ja merkityksetöntä, voin syyttää siitä suljettua osastoa. Voin haaveilla poispääsystä, ja siitä, miten mahtavaa sitten on. Mutta meinaan unohtaa ajan ennen suljettua. Sillon mun elämä tuntui merkityksettömältä ja kamalalta, mutta en voinut syyttää siitä mitään. Pelkään, että palaan siihen, kun pääsen ulos. Että ei se ollutkaan suljettu, joka mun elämänhalun vei. Jos mä en voi syyttää mitään mun olosta, tajuan taas, että haluan vain kuolla. Haluan mä sitä nytkin, ei siinä, mutta tällä hetkellä saan ohjattua suurimman osan vihasta ja turhautuneisuudesta tätä paikkaa kohtaan.

Mitähän muuta. En vieläkään pysty nukkumaan. Yöt on pidempiä, kuin päivät. Ja mulla on kauhee ikävä mun ystävää ja mun psykologia. Ja haluaisin halata jotakuta. En oo saanu halata ketään kahteen viikkoon, vaikka oon mun tähänastisen elämän paskimmassa ajassa.

Pidetään peukut pystyssä, että pääsisin huomenna ulos.