Jouluyö

 Mä vihaan joulua.

En tykkää joululauluista, joulukoristeet on rumia ja kaikkialla on kylmää ja pimeää. Ja kaikki on joko liian kaupallista tai liian uskonnollista.

Noi on kyllä kaikki totta, mutta vaikka noita syitä yleensä ihmisille latelenkin, oikeasti mulla on myös syvempiä syitä.

Kaikki hokee, että joulu on yhdessäolon aikaa ja tärkeintä on rakkaiden kanssa vietetty aika. Niin kauan kuin muistan äiti on ollut kaikki joulukuut todella stressaantunut, kiireinen ja vihainen joulun takia, ja se jatkuu yleensä läpi joulun pyhienkin. Mulle olisi ihan sama vaikka syötäisiin valmisruokia sotkun keskellä, kunhan aika käytettäisiin jutteluun ja muuhun yhdessä olemiseen, mutta jouluaattonakin vaan siivotaan, kokataan ja riidellään.

Viime joulut mulla on ollut aika kamalaa draamaa muutenkin. Kaksi vuotta sitten yritin joulun alla itsemurhaa ja loman ajan olin tarkkailussa syömishäiriön takia (mikä epäonnistui ja jouduin osastolle). Vuosi sitten olin niin masentunut nuorisokodin tapahtumista, etten muista koko joululomasta mitään.

Tänä vuonna kaikki on päällisin puolin hyvin, kukaan ei tiedä mikä mulla nyt on. Haluaisin kertoa jollekulle, mutta kahlaan päässä kaikki nimet, ketään en kehtaa vaivata jouluyönä.

Kello on 5 jouluaaton ja joulupäivän välisenä yönä ja mä itken. 

Vietin joululoman alkua yksin kotonani, mutta se tuntui oudolta. Koko kerrostalo oli varmaan tyhjä, kun kaikki opiskelijat lähtivät jouluksi kotiin. Parkkipaikka oli tyhjä, ikkunat pimeät eikä hangessa ollut jalanjälkiä. Se oli vähän masentavaa, mutta pärjäsin.

Mun oli tarkoitus tulla nyt jouluksi äidin luo, yhdeksi ainoaksi yöksi. En ole yöpynyt täällä melkein vuoteen. Viime aikoina mun on ollut vaikeaa olla yötä edes V:n luona. Niin paljon kuin haluaisinkin nukkua sen vieressä, istun usein yöllä sängyn laidalla tuntikausia harkitsemassa, pitäisikö vaan nousta ja ajaa kotiin.

Ruoka. Ikuinen ongelma, pahin vihollinen. Mun paino on tippunut viime aikoina. Oon vähän lenkkeillyt, syönyt aika matalia kaloreja. Ja sitten se mitä ei pitäisi, ahminut ja oksennellut. Melkein joka kerta kun syön kerralla yli 300 kaloria, mä oksennan. Välillä ahmin tietoisesti, katson kellosta ajan ja teen kaiken huolella. Tai sitten syön jossain sosiaalisessa tapahtumassa, töissä tai jonkun luona ja oksennan heti kun pääsen kotiin.

Oksentelu aiheuttaa nykyään jo aika pahoja oireita, rytmihäiriöitä, hyvin korkeaa sykettä, joka ei laske edes tuntien makaamisella. Fyysinen kunto on romahtanut, en pysty seisomaan tuntia pidempään tai selkään alkaa sattua. Se vaikeuttaa tiskaamista ja ruoanlaittoa. Mutta kun olen oksentanut, saan unta. Tyhjänä ja nälkäisenä on hyvä nukahtaa.

Ne kerrat kun olen ollut V:n luona, olen syönyt maltillisesti, mutta silti lähes "normaalisti". Senkin jälkeen haluaisin vain kotiin oksentamaan. Mutta nyt. Jouluruokaa, suklaata, kierros kierrokselta, olutta, punaviiniä, ota lisää. Vatsaan sattuu, rintaan sattuu, on vaikeaa hengittää, kuin keuhkot olisi puristuksissa, syke on yli 120 vaikka makaan neljättä tuntia, rytmihäiriöitä, hikoilua, lihassärkyä, pahoinvointia. En mitenkään saa unta, ahdistus on henkistä ja fyysistä. Haluan vain oksentaa. Muut nukkuvat, kukaan ei ehkä kuulisi, mutta joku voisi haistaa aamulla. Pelkään, että kuolen jos en oksenna. En uskalla edes yrittää nukkua. Kuolen varmasti jos nukahdan. Saan varmasti sydänkohtauksen. Järjettömiä ajatuksia, vai ovatko? Rytmihäiriöt on oikeasti yksi vaarallisimmista asioista syömishäiriöissä.

Tämä on liikaa, liian pitkällä. Järkevä ääni päässä sanoo: sun kuuluisi voida nauttia joulusta, nyt on aika hakea apua. Sairas ääni sanoo: ratkaisu on ettet enää koskaan yövy missään. 

Valitettavasti tiedän jo kumpaa kuuntelen.

Toivottavasti teillä on parempi joulu! Jos huvittaa niin kertokaa jotain joulustanne kommenteissa, olisi kiinnostavaa kuulla mitä teette jouluna.

Syke 145

Tänään on ollut todella raskas päivä, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Vaaka näytti pitkästä aikaa nelosella alkavaa lukua aamulla, tarkalleen 49,8kg, mutta sen jälkeen kaikki meni alamäkeen.

Äidillä oli synttärit aiemmin tällä viikolla, ja oltiin sovittu, että vietetään niitä tänään. Leivoin kakun lahjaksi, todella huono idea. Mulla on surkea itsekuri, pystyn laihtumaan vaan sillä ettei mun kotona kerta kaikkiaan ole mitään ruokaa, heti kun jotain on tarjolla, ahmin maailman tappiin asti.

Puin löysät vaatteet peittääkseni laihtumisen (äiti on aina ollut tosi tarkkanäköinen sen suhteen) ja lähdin sinne. Parin tunnin aikana söin itse puolet siitä suuresta kakusta, jonka leivoin. PUOLET! En laskenut tarkkoja kaloreita, mutta uskon, että voi olla jopa lähemmäs 3000.

Sen jälkeen menin kotiin "opiskelemaan". Oksensin kaiken mitä ulos tuli, mutta varmaan suurin osa ehti imeytyä, kun syötiin kuitenkin useampi tunti. Sitten lähdin pitkälle kävelylle. Viime päivinä oon kävellyt päivässä 8000-12000 askelta ihan vaan kävelyillä, jotta kuluttaisin, mutta koskaan ennen ei ole tapahtunut näin.

Mun raajat tuntui tosi energisiltä, mutta mun rinnassa oli tosi epämiellyttävä, palava ja kaivertava tunne. Pysähdyin mittaamaan sykkeen, se oli 145, vaikka olin kävellyt ihan normi vauhtia. Säikähdin ja lähdin kotiin. Makasin noin vartin, jotta saisin leposykkeen, ja sekin oli 110. Mahdollisia syitä tälle voisi olla ahdistus/paniikkikohtaus ahmimisesta, syömättömyyden, ahmimisen ja oksentamisen aiheuttama stressi keholle tai lääkeannoksen nosto, minkä tein maanantaina.

Soitin päivystykseen, koska syke huolestutti, mutta vastaaja ei edes kysellyt mistä se voisi johtua vaan sanoi vaan että ihan normaalia, menes siitä. Nyt mua ahdistaa, kun se kirjaa mun tietoihin, että soittelen turhaan päivystykseen. Nyt on jo kello yli puolenyön, mutta syke on yhä yli sata levossakin, ja seisomaan noustessa yli 130.

Koko päivän on ahdistanut ahmimiskohtaus, eikä sykkeen korkeus yhtään auta. Toivon vaan, että ahmiminen jollain ihmeen kaupalla buustaisi mun ruoansulatusta ja saisin ihan parissa päivässä pudotettua sen aiheuttaman painonnousun. Muistin äsken, että mulla on se uusi kohtauslääke, joka nimenomaan madaltaa verenpainetta ja sykettä, joten otin sitä, mutta huolestuttaa kyllä verenpainepuoli, ne kun ei ole noussut yhtään, päinvastoin, silmissä mustenee noin puoleksi minuutiksi joka kerta kun nousen, edes istumaan.

Lupasin itselleni, että nyt olen kunnolla. Aloitan oman versioni ABC-dieetistä huomenna. Ja omalla tarkoitan, etten ota mukaan dieetin 400 ja 500 kalorin päiviä ollenkaan.

Ahdistaa ja pelkään että satutan itseäni, mutten kyllä uskalla soittaa päivystykseen, vaikka niin kävisi, kun soitin jo aiemmin "turhasta".

New year, new bitch

Kylmä ja väsyttää ja huimaa enkä pysty hengittämään. Noh, ainakaan en oo syöny tänä vuonna.

Näin lähteny vuosi käyntiin. Paino tippuu, fyysinen vointi tippuu. Yritän 48 tunnin paastoa, mutta koska en ole paastonnut kuukausiin, huono olo iski jo nyt, kun paastoa on takana 25 tuntia. Lisäksi äiti on hankala ja oli erittäin lähellä, että olisin joutunut katkaisemaan paaston kahdenkymmenen tunnin kohdalla. (Selvisin tilanteesta kun äiti nukahti jasain salakuljetettua päivällisen huoneeseeni (tosin nyt mulla on täysi lautanen sängyn alla ja äiti alkaa kysellä, missä lautanen on))

Paino on siis nyt 48,4kg. Oon lähempänä mun tavoitetta kuin vuosiin.

Vähän sekava olo... Mitähän mun vielä piti kirjoittaa... No perjantaina on hoitopalaveri mikä kuumottaa, koska sinne tulee mun psykologi, joku syömishäiriöhoitaja ja mun äiti, ja mun painoon laskenu kaks kiloo viime viikon punniteksesta...

Ai niin ja tein mä pari uudenvuoden lupaustakin

1. Saavuta tavoitepaino
2. Lopeta viiltely
3. Lopeta oksentelu
4. Tsemppaa koulussa
5. Hanki kesätyö
6. Muuta kotoa (huhti-toukokuussa, ellen mokaa)
7. Ala taas käymään salilla
8. Yritä 48h paastoa alkaen 1.1.
9. Yritä vaan olla mukavampi ihminen in general??
10. Pysy hengissä

Ehkä viimein ruotuun

Nyt on alkanu menemään yllättävän hyvin. Oon pystynyt hallitsemaan syömistä tosi hyvin. Kieltäydyin jopa suklaasta, mikä on mulle todella hyvin, koska suklaa on mun heikko kohta. Oon tän syksyn syöny about joka päivä yhden levyn.

Synttäreillä söin vähän ja laihduin puoli kiloa. 52,5 kilosta 52 kiloon. Käytiin tänään sukulaisilla. Söin ruoalla lähes pelkkää salaattia ja sanoin ettei oo nälkä kun käytiin hesellä. Oon täyttäny itteeni pepsi maxilla. Eihän se lihota, eihän? Pelottaa vähän kun on niin täysi olo. Mutta mä pystyn tähän. Tärkeintä on olla motivoitunut ja nyt mä todella olen.

Rakastan nälkää, rakastan sitä, miten lonkkaluut ja solisluut törröttää ihon läpi. Pelkään ruokaa ja lihomista. En halua syödä. Suklaa on pelkkää rasvaa ja kaloreita. Huimaa ja välillä polttelee sisältä. Kuvittelen, että se on rasvaa joka palaa ja hymyilen.

Täällä taas

Muistin pitkästä aikaa, että tämä blogi on olemassa. Muistan, miten mukavaa tänne oli kirjoitella. Jospa jatkaisin vaihteeksi.

Mulla on paljon muuttunut elämässä viime postauksen jälkeen, eikä ihmekään, siitä on puolitoista vuotta. Peruskuvio on silti sama. Kamppailen yhä samojen ongelmien kanssa.

Isoimmat muutokset? Käyn nykyään lukion toista luokkaa. Minulla on ihana poikaystävä (josta tosin on riesaa laihdutusyrityksissä). Minulla on diagnosoitu kolme mielenterveysongelmaa. Käyn psykologilla. Muutan pian omaan kämppään.

Puolisen vuotta mulla oli parempaa aikaa keväällä ja kesällä, mutta koulun taas alkaessa vointi on laskenut. Pari viikkoa sitten syömishäiriö tiukensi otettaan ensimmäistä kertaa kuukausiin. Olen nyt syönyt keskimäärin alle 500kcal päivässä. Paino on - yllätys yllätys - samoissa lukemussa kun aina ennenkin, hieman viidenkympin yläpuolella. Tavoite on edelleen sama kuin kaikki vuodet ennenkin.

Tuloksia ei näy vielä vaa'assa, mutta haitat näkyvät jo. Minulla ei ole energiaa oikein mihinkään. Koko ajan on kylmä. Olo on huonontunut. Huimaa, enkä tunne nälkää. Vaikka kaikki nuo tuntuvat fyysisesti pahalta, tuovat ne mielelle rauhan, koska ne muistuttavat minua, että pystyn tähän, saan kehossani ainaan reaktion. Joku päivä olen vielä kaunis.