Nuorisokoti

Valehtelin tänään ekaa kertaa pitkään aikaan. Helppo vale, "onko kaikki ok?", "joo". Olen pitkään vain kertonut totuuden, mutta nyt nostan taas maskin kasvoille. Tällä kertaa en itseni vaan muiden takia. En halua enää aiheuttaa muille pahaa oloa.

Mun itsetunto romahti jotenkin täysin osastojakson viimeisinä päivinä. Koko viime viikon mun masennusoireet vaan paheni kunnes lopulta viikonloppuna kaikki meni taas pimeäksi. Musta tuntuu, etten oo elämässäni saanut aikaan mitään hyvää, ja oon vaan pahaksi muille. Välttelen ihmiskontaktia.

Eilen oli viimeinen päivä osastolla. En tiennyt, missä viettäisin seuraavan yön, sillä se ratkesi vasta lastensuojelun palaverissa iltapäivällä.

Se ratkesi onneksi hyvin. Sain paikan lastenkodista. Tai 'nuorisokodista' mikä on sama juttu, paitsi että siellä asuu nuoria. Muutin eilen nuorisokotiin, ja vietän siellä seuraavat kuukaudet syntymäpäivääni asti. Eli turvassa, toistaiseksi.

Ensivaikutelma oli ihan hyvä, säännöt on mulle tosi mukavat, koska suostuin vapaaehtoisesti sijoitukseen. Saan pitää kännykän ja tietokoneen täysin vapaasti itselläni, tavaroita ei tarkisteta ja huoneeseen pitää mennä kymmeneltä. Saan käydä koulua ja jatkaa pianotunneilla käymistä ja kaupungillakin saa käydä kunhan ilmoittaa etukäteen.

Nukuin viime yön kyllä tosi huonosti, mutta siihen oon jo tottunut.

Tänään mulla on koulua kahdeksasta kahteen. Pisin koulupäivä viime kevään jälkeen. Nyt kello on 12 ja alan olla jo tosi väsynyt ja keskittyminen herpaantuu. Mutta sain viimein askin tupakkaa, ja sen voimalla oon saanut pidettyä ahdistusta jotenkin kurissa.

Haluaisin voida paremmin. Yritän ihan tosissaan olla koulussa, opiskella, nukkua, peseytyä, syödä. Ehkä tämä alkaa joskus helpottaa. Ja jos ei, täältä on helpompi päästä osastolle, kuin kotoa.

Mulle tuli muuten mieleen, jos teillä on jotain kysymyksiä jostain, esimerkiksi vaikeasta masennuksesta, syömishäiriöistä, osastohoidosta, läheisen itsemurhasta tai nuorisokodeista, niin kysykää ihan vapaasti kommenteissa. Alan olla kokenut aika paljon ja kuulen aina uusia tarinoita osastojen nuorilta, joten voin vastata niihin parhaani mukaan faktojen ja kokemusten pohjalta. Haluaisin auttaa muita, mutten oikein tällä hetkellä pysty, joten jos voin edes levittää tietoutta tai tukea samoja asioita kokevia niin se olisi tosi hienoa.

kaikki olis paremmin ilman mua

Mä yritän kaikkeni päästäkseni jaloilleni. Lähestyvä täysi-ikäisyys tuntuu tikittävältä aikapommilta. Mun täytyy alkaa parantua ennen sitä. Aikuisten puolen palvelut on niin huonoja ja kalliita...

Mulla oli tiistaina hoitoneuvottelu. Siellä päätettiin taas monta asiaa. Mut kotiutetaan 7.10. ja sossut selvittää siihen mennessä, saadaanko mulle paikka lastenkotiin. Toivon todella, että paikka löytyy. Mun lääkitys vaihdetaan, taas. Ja mulla aloitetaan käynnit polilla 2 kertaa viikossa ja psykologin tutkimukset, viimein.

Tiedän, että lastenkodit ei ole aina parhaita paikkoja, mutta mulla on monta syytä haluta sinne. Ensinnäkin koti ja kotona oleminen ahdistaa mua. Siellä oon vaan yksin aina. Tarviin ympärilleni ihmisiä. Muita nuoria ja luotettavia aikuisia. Äidille en osaa puhua. Lastenkotihan on vähän niinkuin osasto, mutta vähän enemmän vapauksia. Se kuulostaa juuri sopivalta. Haluan paikan, missä voisin olla rauhassa ja turvassa. Ja rutiinit, ne ovat tärkeitä. Osastolla oloani on parantanut myös säännölliset ruoka- ja nukkuma-ajat, joita kotona ei ole.

Olen myös helpottunut psykologin tutkimusten alkamisesta. Ne on pitänyt tehdä mulle jo pitkään, mutta nyt ne oikeasti tehdään. Niillä voidaan saada varmempi diagnoosi.

Mulla meni viime viikonloppuna vähän paremmin, mutta tää arkiviikko on ollut tosi raskas. Kävin maanantaina ja keskiviikkona koululla kokeissa, jotka eivät menneet kovin hyvin. Koulu, epäonnistumiset, yksinäisyys, asumistilanne, osastojakson päättyminen ja A:n kuolema saavat mut tuntemaan ahdistusta, pelkoa ja syyllisyyttä koko ajan. Olen myös alkanut taas saamaan pakkoajatuksia muutaman kuukauden tauon jälkeen.

Pääsen huomenna päivälomalle. Toisaalta se ahdistaa, toisaalta on ihan kiva käydä kotona, nyt kun olen ollut reilut kaksi viikkoa putkeen osastolla. Ainakin pääsen treenaamaan pianoläksyt kuntoon ja ottamaan painon. Ja mun veli myy mulle askin. Mun tupakanhimo on ollut aika suurta nyt kun en oo viikkoon saanut nikotiinia...

Viime postauksen aikainen toiveikkuus tuntuu hävinneen kokonaan. Hoitaja yritti tänään varmaan tunnin saada mut vakuuttuneeksi siitä, että asiat voi mennä parempaan, mutta keskustelu johti vaan siihen, että lopulta sanoin maailman olevan parempi paikka ilman mua. Kun ajattelen asiaa, tuun koko ajan varmemmaksi. Satutan koko ajan kaikkia ympärilläni. Monin eri tavoin. En pystynyt estämään A:n itsemurhaa, kaikki muutkin mun tutut on laittanut välit poikki estämällä mut someissa, aiheutan pahaa oloa ongelmillani kaikille, joiden kanssa puhun, olen huono tytär ja huono sisko. Vien vain aikaa, rahaa, tilaa ja mielenterveyspalveluiden resursseja. En ole saanut elämässäni aikaan mitään hyvää.

Muutossa sen viimeistään huomasi. En kertonut muutosta melkein kellekään, mutta kukaan ei ole kysellyt perään. Ei kukaan koulusta, isoshommista tai opkh:sta. Mun poissaoloa ei huomata, vaikka katosin yhtäkkiä.

Mä yritän parantua, mutta mulla ei ole minkäänlaisia voimavaroja. Hoitajat sanoo, että kaikki lähtee mun omasta asenteesta, mutta miksi taistella, jos ei ole mitään minkä puolesta sen tekee. Mä en välitä itsestäni, ja muiden olis parempi ilman mua.

Kuinka hautajaisiin pukeudutaan

Mä etsin tänään netistä mekkoa A:n hautajaisiin. Se on niin väärin. Mun pitäisi miettiä, mitä mä annan sille 18-vuotis synttärilahjaksi ja mitä siideriä hankin itselleni bileisiin. Sen sijaan mietin, kumpi kahdesta mustasta mekosta on parempi ja mitä kukkia ostaisin haudalle.

Ajattelen A:ta. Itken, juttelen, kirjoitan, kuuntelen musiikkia. Työstän asiaa eri tavoilla.

A:n kuolemasta on tiedotettu mun vanhalla koululla. Yhdessä koulun whatsapp ryhmässä meinasi käynnistyä keskustelu aiheesta. Laitoin viestin, etten halua, että asiaa spekuloidaan. Ihme kyllä, muut tottelivat. Tai sitten ne jatkoivat mun selän takana eri ryhmässä.

Tuntuu pahalta, että A:n kuolemasta on tullut julkista. Mä en halua, että koko koulu tietää. Tää on mun ja A:n muiden läheisten asia. En halua, että muut muistelee sitä tai puhuu siitä. Ne, jotka ei oikeasti välittänyt. Ja tuntuu pahalta, etten ollut paikalla, kun siitä kerrottiin. Mun olisi kuulunut olla siellä. Vaikka tiedän enemmän, kuin mitä rehtori julisti, mutta mun olisi pitänyt olla siellä.

Luen uudelleen Anna-Leena Härkösen kirjaa Loppuunkäsitelty. Luin sen pari viikkoa ennen kuin A kuoli. Sattumalta. Nyt luen sen uudelleen. Se kertoo Härkösen siskon itsemurhasta. Alleviivaan kirjasta asioita. Samaistun vuorotellen Härköseen ja tämän siskoon. Kirja on täynnä ajatuksia, joita ajattelen itsemurhasta ylipäätään. Ja ajatuksia, joita ajattelen A:n itsemurhasta.

"Me elämme koska sinä kuolit."

Niin kamalalta, kuin se tuntuukin myöntää, musta tuntuu, että A:n kuolema oli mulle lopulta hyväksi. Se muutti mun ajattelua. Nyt kun tiedän, mitä on aika läheisen itsemurhan jälkeen, en halua enää niin kovaa kuolla itse. Ja musta tuntuu, että nyt mulla on velvollisuus elää A:n takia. Mun pitää elää, koska se kuoli.

Ja se muutti mun tapaa käsitellä asioita. Mun oma masennus ja ahdistus on jotain epämääräistä sotkua, josta on vaikea löytää syy-seuraussuhteita. Mutta nyt mulla on suru, ja hoitajat tietää, miten sitä käsitellään. Ja mä tiedän. Ensimmäistä kertaa puhuminen tuntuu auttavan selkeästi. Samalla, kun puran mun surua, osia masennuksesta purkautuu. Musta tuntuu, että mua oikeasti hoidetaan.

Konkretiaa. Oon yhä suljetulla, olen ainakin ensi viikon vielä. En ole käynyt koulussa, mutta yritän käydän yhdessä kokeessa maanantaina. Syön ja nukun hieman paremmin. Päivän kohokohta on, kun päivällä toimintaryhmän tauolla pääsen tupakalle.

Sä olit perhonen, jonka siivet
eivät kauas kantaneet.
Sä väsyit kylpyhuoneeseen.
Ja nyt kun öisin katson tähtiin,
ja sun kasvos siellä nään,
rakastun uudelleen.

Apulanta - Ilona

kävin suihkussa (jee)

Mulla on aina ollut hyvä muisti, mutta nyt se on lakannut toimimasta. En erota hoitajia tai muita potilaita toisistaan, en muista kenenkään uuden ihmisen nimiä, en muista mun lääkitystä tai sitä, millon oon viimeksi käynyt suihkussa. Käyn samoja keskusteluja uudelleen saman hoitajan kanssa. Tää on tosi outoa ja pelottavaa. Lääkäri sanoi, että se johtuu surusta.

Milloin mä oon vajonnu tähän pisteeseen? Laahustan sairaalan käytäviä sairaalan yöpuvussa, nousen ylös, peseydyn ja syön vain käskystä.

Tänäänkin hoitaja taas tuli mun huoneeseen tekopirteyttä huokuen ja hihkaisi, että mulla on suihkupäivä ja pakotti mut laahustamaan suihkuun. Suihkussa käyminen oli raskasta, piti seisoa ja kädet väsyi, kun pesi hiuksia.

Sentään pääsin mukaan johonkin toimintaryhmään, jossa on tauko, jolloin saa käydä pihalla. Yksi tyttö sieltä ryhmästä on nyt eilen ja tänään myynyt mulle röökiä, mitä me sitten poltetaan sairaalan kulmalla. Se tyyppi vaikuttaa tosi mukavalta, mutta sillä on paljon kavereita ja poikaystävä, joten en usko, että se kaipaa elämäänsä likaisissa kollareissa ja meikittömänä kulkevaa masentunutta kaveria.

Mä en tiedä mun painoa, mutta koska juon päivässä litran teetä ja kaksi litraa vettä ja syön vaan kaksi jugurttipurkkia ja vähän kanaa, luulen, että se on laskusuuntaan.

Ei mulla oikeen oo muuta asiaa. A on yhä kuollut. Mä oon yhä masentunut.

Ai niin, mulle harkitaan taas sijoitusta lastenkotiin. Vai mainitsinko jo siitä viime postauksessa? Mun muisti ei oikein pelaa...

mä haluaisin olla isona

Mun äiti oli käyny valittaa jollekin tyypille mun hoidosta ja ne oli esitellyt jonkunlaisen intensiivisen avohoitojakson mahdollisuuden, missä kävisin neljänä päivänä viikossa osastolla. Kuulostaa tosi hyvältä, mä toivon, että siitä puhutaan lisää ensi viikolla.

Päivä päivältä mä vaan tajuan enemmän, etten mä pärjää kotona, ja vaikka mulla on "kevyt alku" ja vaan kolme kurssia tällä hetkellä, en pärjää koulussakaan.

Se on ihan kamalaa, ja mä tosiaan toivon että se on tää sairaus, eikä oikea minä, mutta mä en kykene opiskelemaan. Aikaa mulla olisi vaikka kuinka, mutta en pysty keskittymään ollenkaan, ja tunneilla musta tuntuu etten kerta kaikkiaan tajua tai opi mitään. En oo palauttanut mitään arvioitavia töitä, vanhimmat on jo viikkoja myöhässä.

Pelkään kouluasioita niin paljon. Mulla on jo nyt neljän vuoden suunnitelma, joten jos en pysy tässäkään kärryillä, mun pitää ehkä keskeyttää koko lukio. Se ahdistaa ja pelottaa mua niin paljon, mä olin aina se hyvä oppilas, jonka piti menestyä elämässä, mutta nyt voi olla, etten pääse lukiota läpi.

Varsinkin, kun oon alkanut pyöritellä viime kuukausina mielessäni yhtä ammattia. En oo uskaltanut kertoa kellekään, koska pelkään, että se on ihan tyhmä juttu. Mutta sen oon nähny tänä vuonna, kun oon ravannut osastoilla, että Suomi on täynnä huonosti voivia nuoria, ja terveydenhuollon ammattilaiset käyttäytyy joskus tosi tökerösti. Jos mä jotenkin äonnistuisin joskus parantumaan, mä haluaisin olla psykiatri. Tiedän, tyhmä ajatus. Jos en pärjää kolmen lukiokurssin kanssa, miten pärjäisin muka 12 vuotta lääkiksessä?

Mutta haluaisin vaan auttaa muita. Ennenkun niille käy niinkuin mulle.

Osastot on aika kamalia paikkoja. Samoin avohoito, jos tarvitsisi osastohoitoa. Syy, miksi olen niin iloinen mahdollisesta osastojaksosta on, että tämän kaupungin osastolla viettämäni 5 päivää olivat tämän vuoden parhaat päivät. (Tosin vau, mitähän tuokin kertoo mun vuodesta...) Ekaa kertaa mulla oli turvallinen olo ja mua kohdeltiin kuin ihmistä. Koko vuoden mulla on ollut aina vain jompikumpi, tai ei kumpaakaan. Kotona oon yksin eikä kukaan huolehdi musta, osastoilla säännöt ja byrokratia saa tuntemaan itsensä pelkäksi tapaukseksi, potilaaksi.

Pahinta on se, kun mua kohdellaan, niinkuin olisin itsetuhoinen ihan pahaa pahuuttani, vittuillakseni tai aiheuttaakseni ongelmia. Kun puhutellaan, rankaistaan tai kohdellaan kuin kakaraa, jos käyttäytyy itsetuhoisesti tai puhuu itsemurhasta. En mä tee sitä pahaa pahuuttani, se on ahdistuksen hallintaa tai avun pyytämistä, äärettömän pahaa oloa. Jotkut lääkärit ja sairaanhoitajat ei tunnu tajuavan sitä.

Kirjoitin jo toukokuussa, kun jouduin osastolle, että se on kuin vankeusrangaistus murhanyrityksestä. Se ei ollut pelkkää hetkellistä tunteiden kuohuntaa, oon yhä sitä mieltä. Osasto on nimenomaan kuin vankila, siellä ei edes yritetty ratkaista mun ongelmia. En saanut terapiaa tai muutakaan apua, en edes kunnon diagnoosia. Mun ongelmia vaan lykättiin. Kävelin ulos yhtä masentuneena kuin sisään tullessa. Ainoa hyvä asia, jonka sain mukaan oli syy olla yrittämättä itsemurhaa, sillä jos epäonnistuu, joutuu takaisin sellaiseen paikkaan.

Ja on ehkä aika huono juttu jos yksi tärkeimmistä syistä olla tappamatta itseään on pelko epäonnistumisesta.

Se iso tunne aamulla vaikea niellä
kun ei pety pettymykseen.
- Maustetytöt: Mä loistan kuin hämärä

Uloskirjaus

Mut kirjattiin tiistaina ulos sairaalasta. Ensimmäistä kertaa kuukausiin en oo sairaalahoidossa.

Asiat lähti muuton jälkeen sujumaan yllättävän hyvin.

Tän kaupungin suljetulla säännöt on tosi inhimilliset, joten viihdyin sairaalassa hyvin. Tutustuin myös yhteen hoitajaan, meillä klikkas tosi hyvin. Se kertoi mulle tosi paljon elämästään ja soitin sille pianolla mun omia biisejä ja se veti mulle stand uppia. Outoa, koska sillä on mun ikäinen poika. Vaihdettiin instatkin.

Sain hoidettua itselleni koulupaikan ja aloitin tänään koulun, pari päivää myöhässä, mutta aloitinpahan kuitenkin. Mulla on tässä jaksossa vaan kolme kurssia, joten ehdin varmaan hoitaa myös mun keskeneräiset kurssit loppuun.

Mun olo on ollut nyt toiveikkaampi. Viime viikko oli ihan niinkuin tietynlainen mutapohja mulle. Itkin koko viikon tunteja päivässä. Mä en edes tiedä, mikä tarkalleen muutti mun suunnan niin radikaalisti. Osittain se oli lopulta varmaan kuitenkin se muutto, kun se, mitä olin pelännyt, tapahtui, sitä ei enää tarvinnut pelätä. Oonhan mä aika yksin ja tyhjän päällä, mutta toisaalta, oonhan mä aina ollut yksin muutenkin. Osittain se oli se hoitaja. Joku mulla napsahti kun me juteltiin. Sillä on mahtava elämä, vaikka se on melkein 40. Ehkä se herätti mussa toivoa.

Mä myös kirjotin mun ajatuksia tosi paljon ylös, se varmaan auttoi myös purkamaan.

Hyvä joka tapauksessa, alun perin suunnitteilla oli täällä olla parin viikon jakso ainakin, mutta se jäi kuuteen päivään, koska vointi kohentui niin paljon.

Tosin. Nyt kun en oo enää niin masentunut, mä uskon, että edessä on taas vaihteeksi perfektionismijakso. Koulu alkoi, kirjoitukset lähestyy ja täytän parin kuukauden päästä 18. Ylisuorittaminen, koulustressi ja anoreksiajakso, täältä tullaan...

Oon ahminut viime viikot ihan hirveesti karkkia. 800g pussi sulkaata menee melkein joka päivä. Jos ei sitä niin joku kaupan perus 300g karkkipussi. Paino on varmaan pilvissä.

Vaikka asun taas äidin luona, uskon, että jos vaan alkaisin yrittää, saisin kyllä pudotettua painoa ilman että se huomaa. Eihän se viimeksikään huomannut, ennenkuin olin alipainoinen.

Äiti kyselee, millainen eka koulupäivä oli. En oikein osaa vastata. Samaa meininkiä se on, koulu mikä koulu. Tosin täällä on vähemmän nörttejä ja taidefriikkejä kuin entisessä ja enemmän perus massaa. Se on vähän huono juttu. Jos en sopeutunut edes siellä joukkoon, täällä ei ole toivettakaan. Tunsin tänään katseet mun selässä kun kuljin käytävillä mun grunge-vaatteissa, tummassa meikissä ja hopeisissa hiuksissa...

Yksi juttu vielä. Mä oon yrittänyt nyt tarpeeksi. Mä oon kohta 18 vuotta tehnyt aina aloitteen joka ainoaan keskusteluun. En enää jaksa, enkä aio. Jos jotakuta kiinnostaa, niin saa puhua mulle. Jos ei, mikä on todennäköistä, oon sitten yksin. Ihan sama. En jaksa enää pettymyksiä. Alan menettää mun usko  ystävyyteen.

Menetän kaiken

Makaan mun sängyssä. Hoitajat ravaa mun huoneessa viiden minuutin välein. Kysyy, haluunko tulla aamukokoukseen tai pelaamaan korttia. En vastaa mitään.

Yhdeksältä oli hoitosuunnitelma. Mun psykologi, lääkäri, äiti, kaks sossua ja osaston hoitaja päätti yhdessä että mä muutan 9.8. äidin luo.

Joudun lopettamaan mun lukion, työt, harrastukset, jättämään kaikki tutut lääkärit ja hoitajat ja kaikki mun osastokaverit ja mikä pahinta, A:n. Muuttaa uuteen kaupunkiin.

Oon ajatellu ottaa hatkat. Ottaisin laturin, kännykän, avaimet ja kortin taskuihin. Nostaisin rahat tililtä. Tiedän yhden kerrostalon kellarin mihin pääsee ilman avainta. Siellä on sohva ja sauna, voisin asua siellä.

Jos se ei onnistu, ja joudun muuttamaan, aion lopettaa syömisen. Sitten voin laihtua rauhassa, kun elämä on muutenkin pilalla.

Tai sitten voisin vain tappaa itseni. Lopettaa tän kaiken.

suljetulle matka käy

Arvatkaa kuka istuu ambulanssissa matkalla suljetulle osastolle? Aivan oikein, minähän se, taas.

Eilen mulle tuli aika paha ahdistuskohtaus, se alkoi koulujutuista. Alkuahdistukseen yritin saada päihteitä, mutta kukaan mun normaaleista hakijoista ei suostunut.

Sitten menin hetkeksi tupakkaseuraksi niille A:lle ja sen kavereille, mutta joukkoon kuulumattomuuden tunne muiden polttaessa tupakkaa ja nauraessa insidejutuille vain pahensi tilannetta. Lähdin kotiin sanomatta sanaakaan.

Ahdisti niin vitusti, itkuhuusin lattialla, hakkasin päätä seiniin. Lopulta viiltelin käden aivan täyteen ja lattia oli veressä. Hetken mietin, että olisin viiltänyt haavan, joka olisi pitänyt tikata, jotta olisin saanut mennä sairaalaan. Jänistin kuitenkin, ja päätin lähteä mielenterveyspäivystykseen.

Liftasin sairaalalle, siellä juttelin hoitajan ja lääkärin kanssa, ja jäin aikuisten osastolle yöksi.

En tietenkään saanut nukuttua ollenkaan, ja nousin kuudelta kysymään hoitajalta, saanko lähteä. En saanut vielä, mutta kasin maissa sain lähteä sillä ehdolla, että menisin suoraan avo-osastolle.

Mulla oli kymmeneltä hoittari sillä paskalla lääkärillä, ja se vaan valitti ettei mua voi hoitaa jos en kerro mikä on. En kuitenkaan halunnut kerta sille mun kaveriongelmista tai alkoholin etsinnästä. Se päätti, etten pärjää yksin kotona, ja tässä sitä taas ollaan...

Paino sentään on lähtenyt laskuun. Eilen aamupaino 58,9 kg.

Juonenkäänteitä

Jos mun elämästä tehtäis elokuva, se tehtäis tästä vuodesta. Vaikka oon kuinka masentunut, en voi väittää, etteikö mun elämä olisi ihan kiinnostavaa välillä. Nyt lähipäivinä varsinkin on tapahtunut tosi yllättäviä käänteitä.

Maanantaina kun tulin bussilla kotiin, mun edellinen poikaystävä laittoi mulle viestiä. Se halus nähä ja puhua. Suostuin, ja se tuli hakemaan mut autolla. Ajettiin sen vanhempien tyhjään kämppään, ja tilanne eskaloitui. Ei palattu yhteen (yök en kestäisi parisuhdetta just nyt), mutta ollaan kai jonkinlaisessa friends with benefits -suhteessa? En tiedä. Tosi outoa.

Tiistaina menin avo-osastolle päiväpaikalle niin kuin oli sovittu. Hoitajat sanoi, että mulla oli aika lääkärille, ja menin sitten sinne. Valitettavasti mun oma lääkäri oli lomalla, joten lääkärinä toimi yksi toinen tyyppi. Mulla oli siitä jo valmiiksi huonot kokemukset, koska viimeksi kun kävin sillä, se arvioi etten oo masentunu tai ahdistunu ja viikkoa myöhemmin olin suljetulla.

No, sille oli kuitenkin sitten mentävä. Se lääkäri sitten meni ja määräsi, että mä alan käymään osastolla kerran viikossa, keskiviikkoisin. Tiesin jo siinä, ettei se mitenkään riitä. Mun vointi ei kestä. Lisäksi, mun tilillä oli viistoista euroa. Kesällä ei saa opintotukea ja asumistuki ei riitä edes vuokraan. Olin siis käyttänyt kaikki mun säästöt ja kevään kaikki palkat vuokraan, ja siksi mulla oli niin vähän rahaa. Olin laskenut sen varaan, että saan osastolta kolme ruokaa päivässä ja lääkkeet, niin pärjäisin elokuun tukiin saakka. Mutta nyt ei sitten sitäkään. Mut laitettiin menemään kotiin.

Iltapäivällä kotona mua ahdisti ja masensi. Kaikki oli palannut toukokuiseksi. Makasin vaan sängyllä. Neljän maissa sossut soitti. Ne sopi tapaamisen mun kanssa torstaiksi. Heti perään soitti mun iskä. Elokuvakäänne numero kaksi: se sanoi, että se laittaa mun tilille 500€. En ollut kertonut sille mun rahahuolista, eikä se ole koskaan aiemmin antanut mulle rahaa, ja yhtäkkiä se pelasti mun loppukesän.

Illalla mentiin A:n ja sen kavereitten kanssa ryyppäämään, niinkuin oli suunniteltu. Se oli ihan hauskaa, mun toleranssikin oli kivasti laskenut kahden kuivan kuukauden tuloksena. Poltan aina välillä kännissä, mutta nyt innostuinkin ihan kunnolla ja poltin varmaan viis röökiä illan aikana, koska A opetti mua vetämään kunnolla henkeen, ja nikotiini nousi päähän melkein kovempaa kuin alkoholi.

Tänään aamulla kömmin sitten yhdeksän maissa osastolle. Me käytiin sairaalan omistamassa rantasaunassa ja palattiin yhden maissa osastolle. Mun omahoitaja halusi vielä jutella mun kanssa ennen kuin lähtisin kotiin. Juteltiin vähän ja täytettiin joku turvallisuussuunnitelma, jonka tarkoitus on estää itsetuhoiset teot. Tosin se näytti vähän surkealta, koska ei saatu siihen melkein mitään. Toimivia ahdistuksenhallintakeinoja ei juuri ole, mulla ei ole ketään tuttua aikuista, jolle voi kertoa pahasta olosta ja niin eteen päin. Viimeinen kohta oli hauskin täyttää. Syy elää oli mulla "pelkään, etten osaa tappaa itseäni ja joudun takaisin suljetulle".

Päätettiin sen mun omahoitajan kanssa, että mä tarviin tiiviimpää hoitoa ja sovittiin, että käyn osastolla joka päivä. Siinäs taas nähtiin, se lääkäri on paska. Se aliarvioi aina mun hoidontarpeen.

Eli mikä tilanne, rahahuolet katosi, paikka osastolla on nyt joka päivälle, mutta olen yhä tosi masentunut. Voisi olla paremmin, voisi olla pahemmin.

päivä 44

Lomilta palatessa sain uutisia. Mä saisin melkein heti perään uuden, viikon mittaisen loman, jonka jälkeen siirtyisin avo-osastolle kotikaupunkiini. Tänään pakkasinkin siis kaikki tavarani, ja pääsin ulos. Kuusi viikkoa kesälomasta meni suljetulla, eikä mun tilanne muuttunut lainkaan.

Musta tuntuu, että suljetulle otetaan nuoria ihan random ajoiksi, eikä oikeaa vointia katsota ollenkaan. Miksi pääsin juuri nyt pois? Ei hajuakaan. Lääkärikäynnillä tänään kerroin voivani yhä huonosti, olevani itsetuhoinen ja toivoton tulevaisuuden suhteen, ja ihan kuin en olisi sanonut mitään noista asioista, lääkäri sanoi hymyillen, että minut uloskirjattaisiin.

Mitä tällä jaksolla edes tehtiin? Mua tutkittiin hieman, tuloksena että yllätys yllätys, olen masentunut. Ja mun lääkkeitä säädettiin kymmenen kertaa, mutta sopivaa yhdistelmää ei löytynyt. Eli toisin sanoen ainoa mitä jäi käteen on pari uutta ystävää.

Mutta jotain hyvääkin: nyt kun pääsen valvonnasta, aion alkaa laihduttaa. Multa nimittäin otettiin eilen paino. Häpeän sitä niin paljon. Kirjoitan sen tänne saadakseni motivaatiota. En halua painon olevan tämä enää päivääkään. 60 kiloa. Painan tasan 60 kiloa. Ällöttävää. Lihoin osastolla viisi kiloa, koska siellä syödään niin usein. Lihoin kuudessa viikossa viisi kiloa. BMI 20,76.

Syyslomaan mennessä painan 50 kiloa. Jouluna 45.

päivä 38

Aika kuluu, mutta mikään ei muutu.

Mun lukuisat raapimisesta tulleet syvät haavat mun reisissä vaan kipeytyy päivä päivältä. Ne on alkanut märkiä, ja onnun kävellessä, vaikka yritän peittää sen. En voi kertoa hoitajille, koska saattaisin joutua vierihoitoon.

Oon lähdössä huomenna taas lomille hoittarin jälkeen. Tai no, jos lääkäri antaa. Yksi syy lisää peitellä reisiä. En alunperin halunnut lomille, mutta mun veli haluaa mennä mun kanssa katsomaan uuden spidermanin.

Mulla oli pari viikkoa vähän rauhallisempi kausi täällä, aloin sopeutua sääntöihin. Nyt se taisi loppua, suututin hoitajat tänään lounaalla, enkä ole sen jälkeen poistunut mun huoneesta. Oon tosi herkkä sille, jos joku on vihainen mulle, joten oon tietysti itkenyt taas meikit pitkin poskia.

Asumisesta ei mitään uutta. Sossu tulee joka toinen päivä juttelemaan mulle vaan kertoakseen, ettei mitään ole tehtävissä. Mutta pakko niiden on joskus jotain tehdä, ei mua voi pitää täällä ikuisesti.

Uudet viillot kiertää käsivarsia. Housuissa on reisien kohdalla veritahroja. Lakana on täplikäs valuneesta eyelinerista. Kuulokkeista soi samat masentuneet kappaleet. Ja mä haluan kuolla.

päivä 32

Hoittari oli ihan yhtä turha kun odotinkin sen olevan. Siellä vaan todettiin, että mun asumiskuvioita ei oo selvitetty yhtään eteenpäin. Ei muuta. Vitutti vähän. Sanoin, etten halua lomaa, joten sain jäädä viikonlopuksi tänne.

Mulla on nyt lähipäivinä ollut paljon ahdistusta kaikenlaisista oudoista jutuista. Ja pakkoajatukset seuraa.

Eilen söin vain päivällisen, koska ahdisti kaikkina muina aikoina. Illalla alkoi uusi lääke. Nukuin yöllä kolme tuntia ja heräsin yhdeltä. Yritin nukkua tuntikausia, kunnes viideltä luovutin ja aloin lukea.

Tänään aamulla sain tunteja kestävän ahdistuskohtauksen, jonka triggerinä toimi tähän mennessä varmaan kummallisin asia: huoneessa oli liikaa kauniita ja muutenkin upeita ihmisiä.

Sitä oli kiva siinä sitten selittää mun omahoitajalle, varsinkin kun hän itse oli yksi päätriggereistä.

Joo, mulla on vähän hankala suhde mun omahoitajaan, mun pitäisi varmaan pyytää, että se vaihdettaisiin... Musta nimittäin tuntuu et oon ihastunu siihen.

Se onkin mun tähänastisista ihastuksista kaikkein hankalin tapaus. Oon ennenkin ihastunut mm. homomiehiin, ulkomailla asuviin ja paljon vanhempiin, mutta tää on kaiken kruunu. Mun omahoitaja on mua kymmenen vuotta vanhempi heteronainen, joka on vakavassa parisuhteessa, asuu täällä kaupungissa missä tää osasto on (eri kaupungissa kuin mä) ja on tietty hoitosuhteessa muhun. En silti pysty järkeilemään asiaa. Se on niin kaunis ja hauska ja välittävä. Tänään jouduin lähtemään olohuoneesta, koska mulle tuli niin suuri halu mennä istumaan sen viereen ja nojaamaan siihen.

Ja joo, tää on mun eka vakava naispuolinen ihastus. Oon aina epäilly et oon bi, tai no, en ylipäätään tykkää lokeroinnista. Oon vaan aina sanonu, et ihastun henkilöön, en sukupuoleen.

Mut nyt oon ihastunu ihan väärään henkilöön.

En vaan voi sille mitään, että mun vatsassa lentää perhosia joka kerta kun kuulen sen naurun.

Ai niin, ja muuten, mun tekee koko ajan niin paljon mieli viillellä, mutta en voi, etten joudu vierihoitoon, mutta hoitajat itse antoikin mulle loistavan vastineen. Mun edellinen lääke alkoi aiheuttaa mulle kutinaa, ja se piti lopettaa sen takia. Mä sanoin, ettei kutina haittaa, mutta ne sanoi, ettei saa käydä niin, että raavin ihon vereslihalle. Vasta silloin tajusin, että niinkin voi tehdä. Se sattuu aika paljon ja kirvelee monta tuntia sen jälkeenkin. Eikä sitä meinaa huomata. Täydellinen vale.

päivä 29

Yksi juttu meni lomassa hyvin. Musta tuli hoitomyönteisempi. Tai oikeastaan hoitoneutraali, nyt kun oon tajunnut, että joka paikassa kaikki on yhtä merkityksetöntä.

Kaikki mun ympärillä muuttuu huonoon suuntaan, mutta se ei edes ole syy mun ololle. Mä vaan oon, enkä välitä mistään.

Nyt kun tukiasunto on poissa pelistä, mun pitää todennäköisesti muuttaa lastenkotiin. Kaikki näyttää olevan huolissaan ja pahoillaan, ja ne ihmettelee, miksi lastenkoti on mulle ok. On vaan. Ihan sama missä mä makaan ja odotan kuolemaa.

Haluaisin vain olla jo kuollut. Koska mä oon jo. Ainoa ero on se, että tiedostan yhä ajan kulun. Joudun olemaan olemassa päivästä toiseen. Se on ihan vitun raskasta. En jaksa enää olla olemassa.

Hoitosuunnitelma torstaina. Mulla ei oo siihen oikeestaan mitään toiveita. En välitä, saanko lomaa, uusia lääkkeitä tai omat ulkoiluluvat. Sillä ei ole mitään väliä. Millään ei ole.

päivä 21

Kolme viikkoa. Viidestä seitsemään iltaisin saa soittaa pianoa. Se on ainoa asia, joka pitää mut enää järjissään.

Mun vointi tosin on viimein alkanut muuttua. En tosin ole varma, onko se menossa hyvään vai huonoon suuntaan. Totaalista välinpitämättömyyttä ja tyhjyyttä alkaa korvata viha ja inho. Näytän aivan hirveältä, joten mun on pakko meikata todella vahvasti. Olen ihan kamala ihminen, joten välttelen ihmiskontaktia.

Viha nostaa mun itsetuhoisuutta taas esiin. Nyt onkin ollut pari episodia. Lauantaina salakuljetin iltapalalta juomalasin huoneeseeni ja rikoin sen. Palaset olivat kuitenkin melko tylppiä, enkä saanut aikaan vakavaa jälkeä. Kerroin mun omahoitajalle ja se vei sirut pois. Eilen taas yritin viiltää niitillä, jonka irroitin lehdestä, mutta se toimi lasiakin huonommin.

Tänäänkin oli paha ahdistuskohtaus ja itsetuhoiset ajatukset täytti pään, mutta kerroin heti mun omahoitajalle, niin se tuli juttelemaan mun kanssa, enkä tehnyt mitään.

Tosin mun lupia kuulemma supistetaan mun voinnin epätasaisuuden vuoksi. Jippii.

Huomenna ylilääkärin kierto. Katsotaan, saanko juhannukseksi lomaa...

päivä 17

Hoitosuunnitelma oli ja meni. En päässyt ulos. Sen sijaan mulla teetätettiin kaksisuuntaisen mielialahäiriön testi. Ja määrättiin lisää lääkkeitä, psykologin tutkimuksia ja pään kuvaus.

Hoittariin osallistui yhdeksän ihmistä, vihaan sellaisia tapaamisia, missä on paljon porukkaa. Kun hoittari oli ohi, käskin äitiä hakemaan mulle neljä levyä suklaata, kaks pussia sipsiä ja kaks pussia karkkia ja kanatortilla-aterian hesestä ja lukittauduin mun huoneeseen itkemään.

Mun huone muuten vaihdettiin, nyt mulla on taas huonekaveri. Se on ihan mukavan oloinen. Se on eka ihminen joka on halannu mua yli kahteen viikkoon. Tarvitsin kunnon halausta, mutta hoitajat täällä ei välitä.

Täällä hoitajilla on muutenkin joku vitun valtakompleksi, niiden on pakko saada kieltää kaikki mikä niitä vähänkään ärsyttää, vaikka siihen ei olisi mitään perusteita. Välillä kun yritän kysyä, miksi joku ihan älytön asia on kiellettyä, ne vaan vastaa, ettei niiden tarvitse selittää. Ja paskat, mä tottelen vain niitä sääntöjä, joissa nään jotain pointtia.

Esimerkiksi huoneessa saa pitää puolen litran pulloa, mutta ei puolentoista litran. Jos ongelma ei ole kokis, niin mikä siinä pullossa on niin kamalaa? En saanut vastausta.

Ja yksi päivä me seisottiin parin tyypin kanssa leveässä ja tyhjässä käytävässä seinän vieressä, ja meidät käskettiin istumaan eri huoneisiin. Osaston säännöissä ei ole kielletty seisomista, mutta ilmeisesti täällä ei kuulu noudattaa sääntöjä vaan hoitajien oikkuja.

Eilen en käynyt syömässä kertaakaan, koska mulla oli niin paha olo. Olin itkenyt mun meikit poskille. Menin hakemaan iltalääkkeen, ja meinasin mennä iltapalalle, syömään päivän ensimmäisen aterian. Hoitaja kuitenkin esti mua ja sanoi, että mun täytyy ensin pestä valuneet meikit. Mua vitutti niin paljon, että sanoin vain, että mulla on oikeus ilmaista mun tunteet ja menin huoneeseeni. En aio tanssia noiden pillin mukaan.

Tänään aamulla jouduinkin sitten puhutteluun "käytöksestäni". Hoitaja käski mua jättämään mun draamat. Pudistin vain päätäni hymyillen. Mut voidaan pakottaa osastolle, mutta sitten multa ei voi odottaa käyttäytymistä.

Mä en nää tulevaisuudessa mitään hyvää. Kun pääsen täältä, mua odottaa avo-osasto, tukiasunto ja paluu lukioon, jossa olen epäonnistunut. Joudun todennäköisesti eroamaan mun poikaystävästä, mun psykologi vaihtuu ja A valmistuu ja muuttaa pois. Mä taas todennäköisesti vajoan takaisin anoreksiaan ja päädyn aikuispsykiatrian suljetulle osastolle, joka on kuulemma vielä nuorten puoltakin pahempi. Miten mun kuuluisi löytää elämänhalua, kun mun masennus on vaikuttanu kaikkeen mun elämässä, jokainen asia mun ympärillä muistuttaa mua vaan kaikesta paskasta. Kaikilla mun ystävillä on masennus, kohta asun masentuneiden nuorten asunnossa ja nostan kelasta vammaistukea ja käyn lukiota neljään vuoteen, koska en todennäköisesti voikaan aloittaa kirjoittamaan syksyllä.

päivä 15

Kaksi viikkoa suljetulla takana. Kun lasketaan mukaan avo-osastolla alkuvuodesta vietetyt kahdeksan, voin laskea, että olen jo viettänyt viidesosan tästä vuodesta osastoilla. Ja on vasta kesäkuu.

Viime viikonloppu oli kurja. Kuten arvelinkin, en saanut lomaa. Viime viikolla kuitenkin suurin osa kavereistani täällä pääsi ulos ja loputkin sai lomaa viikonlopuksi, joten vietin sen aivan yksin.

Jotain hyviä uutisia: sain viimein hoittarin, se on huomenna aamulla. Elättelen toivoa siirrosta avo-osastolle.

Mun asumistilanteen suhteen on viimein tullut päätös. Mun pitää luopua mun kämpästä ja muuttaa tukiasuntoon. En tiedä vielä oikein, mitä mieltä olen siitä. On se kai parempi kuin muuttaa äidin mukana, mutta silti. Ajatus siitä, että asuisin talossa, jossa päivystää jotain sosiaalitätejä on vähän ikävä. Niinkuin olisi osastolla koko ajan. Ja oon kuullu juttua, että tukiasunnoissa asuu yleensä aika hurjaa porukkaa, kaikenlaisia narkkareita ja muuta. Joo, kai siellä asuu ihan normaalejakin ihmisiä, mutta silti.

Tajusin sunnuntaina yhden jutun maatessani mun sängyssä. Tää suljettu osasto saattaa sittenkin pitää mut hengissä ja jollain tavalla järjissäni. Niin kuin, nyt kun mun elämä on kurjaa ja tyhjää ja tylsää ja merkityksetöntä, voin syyttää siitä suljettua osastoa. Voin haaveilla poispääsystä, ja siitä, miten mahtavaa sitten on. Mutta meinaan unohtaa ajan ennen suljettua. Sillon mun elämä tuntui merkityksettömältä ja kamalalta, mutta en voinut syyttää siitä mitään. Pelkään, että palaan siihen, kun pääsen ulos. Että ei se ollutkaan suljettu, joka mun elämänhalun vei. Jos mä en voi syyttää mitään mun olosta, tajuan taas, että haluan vain kuolla. Haluan mä sitä nytkin, ei siinä, mutta tällä hetkellä saan ohjattua suurimman osan vihasta ja turhautuneisuudesta tätä paikkaa kohtaan.

Mitähän muuta. En vieläkään pysty nukkumaan. Yöt on pidempiä, kuin päivät. Ja mulla on kauhee ikävä mun ystävää ja mun psykologia. Ja haluaisin halata jotakuta. En oo saanu halata ketään kahteen viikkoon, vaikka oon mun tähänastisen elämän paskimmassa ajassa.

Pidetään peukut pystyssä, että pääsisin huomenna ulos.

päivä 8

Viikko suljetulla tuntuu puolelta vuodelta. Ja sain juuri kuulla, että vähintään toinen pitäisi vielä jaksaa.

Perjantaina mulle luvattiin, että pääsen maanantaina lääkärille. Selviydyin sen avulla viikonlopusta. Aloin jopa vähän panostaa. Vietin aikaa huoneeni ulkopuolella, tutustuin pariin muuhun nuoreen. Aloin taas käydä syömässä ja kokouksissa, kuin mikäkin mallipotilas, jotta voisin näyttää, ettei minua enää tarvitse suljetulla pitää.

Maanantai tuli. Odotin ja odotin. Kolmelta kysyin vastuuhoitajalta, olenko pääsemässä lääkäriin. Ei, lääkäri on tänään kiireinen. Ehkä huomenna. Vittu mitä paskaa. Vietin loppuillan mun huoneessa.

Tänään aamulla oli ylilääkärin kierto. Harhaanjohtava nimi, ei se kierto tarkoita, että se nuoria kiertäisi tapaamassa. Ne vaan puhuu meidän asioista jossain lukkojen takana. Aamun vastuuhoitaja toi uutiset: mulle oltiin tehty vaikka mitä päätöksiä, mutta ulospääsystä ei oltu puhuttukaan. Kaikki lääkkeet menee vaihtoon, sain viimein ulkoiluluvat (oon ollu viikon putkeen sisällä?? aikaisempi ennätys on varmaan kaks päivää jossain helvetillisessä taudissa), huomenna on labrat ja tänään tehdään jotain paperitestejä. Ja joku hoitaja oli kannellut sossulle siitä, kun olin kerran valittanut kovaan ääneen mun kavereille, etten saa maksettua mun kämpän vuokraa nyt kesällä, kun opintotuki katkeaa, joten tapaan huomenna jonkun sosiaalitantan. Aivan mahtavaa.

Elättelin vielä toivoa, että kun pääsisin tapaamaan itse lääkäriä, pääsisin ulos, ehkä tällä viikolla, tortaina, perjantaina. Omahoitaja tuli kuitenkin vielä myöhemmin kertomaan, ettei lääkäri ehtisi tavata mua tänäänkään. Kysyin, onko ulospääsy mahdollinen, mutta hoitaja sanoi, että sen pitää odottaa vähintään seuraavaan ylilääkärin kiertoon, mikä on viikon päästä. Enkä kuulemma todennäköisesti saa lomaakaan viikonlopuksi.

Tää viikko on ollut yhtä painajaista, mä en mitenkään selviä toista viikkoa täällä. Mä oon jo nyt tulossa hulluksi. Kirjaimellisesti. Alan sekottaa unta ja todellisuutta.

En oo saanu moneen yöhön nukuttua paljon yhtään. Otan iltaisin melatoniinia, mutta se ei vaikuta, eikä vahvempaa suostuta antamaan. Ne pienet pätkät, joita nukun, mä nään koko ajan todella todentuntuisia unia, ja alan oikeasti luulemaan niitä todeksi. Kävin tänään aamulla kysymässä mun eiliseltä vastuuhoitajalta, oliko mun äiti soittanut sille eilen, ja ollut sitä mieltä, että mut on parempi pitää suljetulla. Olin täysin varma, että vastuuhoitaja oli sanonut illalla niin, mutta se sanoi vain hämmentyneenä, ettei se ole koskaan puhunut mun äidin kanssa. Eikä tää ole edes ensimmäinen esimerkki. Oon jo useampana aamuna aamiaisella ihmetellyt, missä joku uusi nuori on, kunnes olen tajunnut, että nekin on ollut vaan unta.

Mä katson täällä netflixistä Orange Is the New Black -sarjaa, ja samaistun siihen huolestuttavan paljon. Paitsi, että olisin mielummin vaikka siinä sarjan kauhuvankilassa, kuin täällä. Se näyttää nimittäin paremmalta paikalta. Vangit ovat tehneet jotain, minkä takia he joutuvat telkien taa, me nuoret suljetulla ei. Vangit tietää, milloin ne pääsee ulos, eikä niiden tunnetilat vaikuta poispääsyyn. Mulla ei oo hajuakaan, milloin pääsen pois, enkä uskalla näyttää kaikkea pahaa oloa, ettei mun aika täällä pitenisi. Vankilassa on kanttiini, josta vangit voi käydä ostamassa tavaraa ja herkkuja. Mua ei päästetä edes sairaalan kahvioon. Vankilassa on kirjasto ja piha ja vitun joogakerho ja mua ei päästetä edes kävelylle. Vankilassa vangeille tarjotaan terapiaa ja apua, mä en oo nähny mun psykologia, enkä ketään muutakaan vastaavaa kahteen viikkoon.

Yritän pitää itseni kiireisenä. Jos soitan pianoa ja pelaan korttia, en ehdi ajatella niin paljon. Tai jäädä vaan makaamaan. Ei mua huvittaisi mitään tehdä, mutta yritän. Kaikki paha olo ja tyhjyys on silti yhä siellä. Vaanii pinnan alla. Tiedän sen, koska aina, kun tulee pienikin vastoinkäyminen, lääkäriaika perutaan, tai hoitaja huomauttaa jostain, mitä teen väärin, mä meen mun huoneeseen. Kaikki se adrenaliini ja viha valtaa mut. Haluaisin potkia ja heitellä tavaroita, huutaa, viillellä, itkeä. Hillitsen sen ja katson uuden jakson netflixistä. Vaikka mua ei huvittaisi. Vaikka haluaisin vain kuolla.

Kirjoittaminen, päivän kohokohta. Paikka, johon saan kertoa, miten oikeasti menee. Sanoa, mitä on sanottavana. Voisipa niin tehdä oikeassakin elämässä.

päivä 5

Viides päivä suljetulla ja mahdollisesti elämäni kamalin päivä.

En oikeastaan koskaan poistu huoneestani. Ekat pari päivää kävin syömässä ja kokouksissa, mutta nyt en enää lähde kuin vessaan. En ole syönyt mitään kahteen päivään. Ei hoitajia se kiinnosta.

En nukkunut viime yönä minuuttiakaan. En oikeastaan ajatellutkaan mitään, makasin vain.

Eilen olisi ollut mun parhaan ystävän A:n tuparit. Katsoin snäpistä kuvia niistä.

Tänään aamulla mun pikkuveli pääsi huippuarvosanoilla peruskoulusta. Mun ois kuulunut olla siellä. Sen jälkeen olisi ollut mun poikaystävän lakkiaiset. Sitten olisin käynyt kaksissa ylppäreissä, joista toiset mun jätkän. Sitten olisin mennyt A:n kanssa sushille ja viettämään iltaa.

Tää olis voinut olla mun elämän paras päivä. Sen sijaan kaikki suunnitelmat käännettiin mua vastaan. Jäin yksin ulkopuolelle. Katselin snäpistä, kun kaikki mun tutut juhli. Iloisia ilmeitä, hyvää ruokaa.

Perjantaina oli tosiaan hoitosuunnitelma, jossa ylilääkäri päätti mun jatkosta tutkimusajan päätyttyä. Päätökseksi tuli, että joudun jäämään suljetulle. En saanut edes viikonloppulomaa, jotta olisin päässyt juhliin.

Mun sellikaveri tuli tänne mun kanssa samaan aikaan ja samasta syystä. Sekin sai päätöksen suljetulle jäämisestä. Se kuitenkin pääsi lomalle, ja mä en.

Tää aamupäivä kului taas uudessa itku-ahdistuskohtauksessa. Mut pumpattiin täyteen rauhoittavia, mutta ne ei taaskaan auttanut. Lopulta nukuin viiden tunnin päiväunet ja nyt illasta oon taas vaan maannu.

Hoitajat uhkas mua jopa lepareilla, koska puhuin itsetuhoisia asioita. Tiedän, ettei pitäisi. Tiedän, että ainoa keino päästä ulos on alkaa esittää ja valehdella, mutta en vielä jaksa edes feikata. En jaksa pukea taas sitä maskia. Mutta en jaksa tätäkään. Joka minuutti suljetulla tekee mut hullummaksi ja masentuneemmaksi.

Ai niin. Ja sain uuden diagnoosin. F32.2 vaikea-asteinen masennustila

Itsemurha on rikos

Jos yrität tappaa jonkun muun, joudut suljettuun vankilaan. Jos yrität tappaa itsesi, joudut suljetulle osastolle. Mikä on lähestulkoon sama asia.

Varoitus: seuraava postaus sisältää kuvauksen itsemurhayrityksestä. Lukeminen omalla vastuulla!

Menin maanantaina avo-osastolle päiväpaikalle, niinkuin suunnitelma oli. Makasin sohvalla ja tuijotin kattoon. Ajattelin elämää.

Mua ei kiinnosta mikään, enkä näe tulevaisuutta. Lääkkeet, puhuminen ja osasto ei tehoa. En näe mitään ulospääsyä tästä tilanteesta. En halua elää elämää, jossa makaan osastolla sängyssä ja tuijotan kattoon. Mun elämä on jo loppu. Mun ruumis vaan vaeltaa ympäriinsä niinkuin zombie.

Päähäni tuli ensimmäinen iloinen ajatus viikkokausiin. Voisin lähteä tänään. Olin jo aiemmin haaveillut siitä, pukisin päälleni kauniin kesämekkoni, meikkaisin huolella ja kävelisin järven rantaan. Halusin kuolla kauniina. Mutta nyt lämpö ja ilo valtasivat minut aivan uudella tavalla. Nyt se oli päätetty. Nyt se on ohi.

Minulla oli tapaaminen lääkärini kanssa. Hymyilin ja nauroin, menin ilmeisesti lievästi hysteerian puolelle, sillä lääkäri ja hoitajat kysyivät, olinko ottanut jotain aineita. Sanoin vain, että tästä tulee hyvä päivä. Minulla on suunnitelmia illaksi.

Minua pyydettiin täyttämään BDI-testi, sillä edellisellä täytöllä oli tullut 49 pistettä, mutta en pystynyt täyttämään kyselyä siinä mielentilassa. Lääkäri ehdotti, että jäisinkin viikkopaikalle. Menin ensin ihan paniikkiin, tähänkö kaikki suunnitelmat romuttuisivat? Jatkoin kuitenkin illan suunnitelmista hokemista ja lopulta sain luvan kahden tunnin vapaalle.

Söin viimeisen aterian ja lähdin kotiin. Kotona puin uuden kesämekkoni, meikkasin, tein soittolistan kappaleista, jotka halusin vielä kerran kuunnella, ja otin mukaani partaterän. Menin käymään viereisessä rapussa hyvästelemässä parhaan ystäväni A:n ja tämän kissat. A epäili jotakin käytöksestäni, olin niin harvoin niin iloinen, ja kysyi, voisiko hän saattaa minut osastolle. Kieltäydyin ja lähdin kävelemään rantaan.

Viimeinen kuva yksityiseen mystoryyn snäpissä. "Viimeinen soittolista soi. Olette tärkeitä."

Kävelin rannalla olevalle kivelle kuunnellen musiikkia, ja katselin haikeana maisemaa. Nyt kaikki olisi viimein ohi.

Kännykkä alkoi soida. Muutamakin eri kaveri yritti tavoittaa minua, samoin osasto.

Otin partaterän ja viilsin vasenta rannetta pitkittäin. Useita kertoja. Kukaan ei ollut kertonut, että syvään viiltäminen olisi niin vaikeaa.

Kuulin juoksuaskelia, kun A saapui kivelle. Hän itki ja halasi minua ja otti terän pois kädestäni. Hän tarjoutui soittamaan ambulanssin, mutta tiesin, ettei edes sille ollut tarvetta. En osannut edes tappaa itseäni.

A kääri haavat polvisukallani ja vei minut takaisin osastolle. Joku hoitaja vei hänet kotiinsa ja mun haavat laitettiin kuntoon.

Jouduin puhumaan illan aikana kolmelle eri hoitajalle, vaikka kaikki, mitä halusin oli kuolla. Menin nukkumaan aikaisin.

Seuraavana aamuna tapasin taas lääkärin. Nyt olisi lähdettävä suljetulle. Lääkäri kirjoitti M1-lähetteen viereisen kaupungin suljetulle osastolle ja mulle tilattiin ambulanssi.

Matka oli tällä kertaa yllättävän mukava. Ambulanssin takaosassa kanssani istui ensihoitaja, joka opetti mua käyttämään defibrilaattoria, hengityskonetta ja analysoimaan verinäytteitä. Valitettavasti emme saaneet muovipalikkaa heräämään henkiin.

Jälleen suljetulla. Lääkärejä, hoitajia ja kotiutuminen huoneeseen. Kävin yleisissä tiloissa vain syömässä, muun ajan vietin huoneessani maaten sängyllä ja tuijottaen kattoon. En jaksa tehdä mitään.

Illalla sain itku-ahdistus-hyperventilaatiokohtauksen, ja hoitajani joutui istumaan kanssani tunnin. Sain kaksi rauhoittavaa, mutta kohtaus ei meinannut loppua. Viimein kun sain itkun loppumaan, kävin vain nukkumaan.

Tänään ei ole yhtään sen parempi päivä. Vielä ei ole tullut tunnin kohtausta, mutta en tee vieläkään muuta, kuin itken tai makaan. Oli päivän ensimmäinen varsinainen aktiviteetti kirjoittaa tämä postaus.

Tunnit täällä tuntuvat kuukausilta, kun ei ole mitään intoa mihinkään.

Hoitaja kävi haastattelemassa mua, mutta en oikein osannut vastata mihinkään mitään muuta kuin "ihan sama" tai "en tiedä". Se sanoi, että tällainen käytös todennäköisesti vaan pahentaa tilannetta. Jos musta ei saada selkoa, todennäköisemmin joudun jäämään.

Sinänsä mulle on ihan sama, olenko kotona, avolla, suljetulla, vai erityisvaikeiden tapausten yksikössä, jolla mua nyt uhkaillaan. Olin missä vaan, mä kuitenkin vaan makaisin sängyssä. Toisaalta avolla on tutut nuoret ja hoitajat, joiden kanssa voisin ehkä jopa jutella, ja kun se on kotikaupungissa, voisin saada vieraitakin.

Mutta niin... Sori vaan ettei mulla ole mielipidettä mistään, mutta tässä pisteessä kaikki vaan on mulle ihan sama.

Pilleridarra

Kävin torstaina lääkärissä. Mulle varattiin osastopaikka alustavasti kolmeksi viikoksi. Alkaa huomenna 27.5.

Kokeissa en oo oikeen käyny. Nyt olis viis koetta takana ja yhen oon tehny. Muina päivinä oon vaa käyny koululla näyttää mun uutta psykologintodistusta. Niin aion tehdä huomennakin. "Joo kyllähän mä muuten tulisin tekemään tän integraalikurssin kokeen, mutta asia on niin etten osaa integroida"

Eilen ryypättiin A:n ja sen kavereiden kanssa. Vedin tuplasti tavallisen määrän pillereitä ja sainkin tänään kokea elämäni ekan darran. Heräsin kasilta, itkin ja oksesin kolme tuntia, edes vesi ei pysynyt sisällä. Kävin uudelleen nukkumaan ja heräsin uudelleen neljältä, jolloin uskalsin viimein ottaa buranaa jäätävään päänsärkyyn.

Joo lapset, älkää leikkikö lääkkeillä ja alkoholilla. Tulee pahaa jälkeä.