viimeinen puhelu

Mun entisellä psykologilla oli viimeinen työpäivä perjantaina. Sekin muuttaa. Sillä ei ollut koko päivälle muuta ohjelmaa kun hoitaa pari sähköpostia ja soittaa mulle. Juteltiinkin sitten melkein tunti.

En oo pystynyt puhumaan kellekään kunnolla viikkoihin ja se on varmaan osasyy sille, miksi oon taas niin pohjalla, mutta nyt pääsin kertomaan sille kaiken. Viimeistä kertaa. Puhelun lopussa se kertoi, että olin sille tosi tärkeä potilas. Olin myös sen pitkäaikaisin potilas. Lisäksi se sanoi, että mun kertoman perusteella mun paikka olisi nyt osastolla eikä kotona. Katotaan, kuinka kauan menee, ennenkuin tän kaupungin tolvanat tajuaa sen.

Se oli varmaan viimeinen kerta ikinä kun puhun sille. Itkin melkein koko puhelun. En oo koko mun elämässä pystyny puhumaan kellekään niinkuin sille. Jotenkin mulle tuli siitä puhelusta sellanen näyttämisen halu. Mun täytyy tehdä jotain isoa, jotta se kuulis musta vielä joskus. Mä haluun kirjottaa mun keskeneräisen dystopian loppuun ja julkasta sen. Tai alan äänittää mun biisejä ja lataan ne youtubeen. Mun täytyy tulla kuuluisaksi, jotta se kuulee musta vielä. Tiedän, tyhmä ajatus. Mutta niin mä ajattelin.

Kävin viikonloppuna isän luona. Se oli huono idea. Isä oli kännissä kolmatta kuukautta putkeen. Se haukkui mut ja joi lisää. Olisin halunnut tulla jo lauantaina pois, mutta sieltä menee bussi vaan kerran päivässä. Annoin isälle paikallisen päihdepäivystyksen numeron ja käskin soittaa. Sen täytyy päästä katkolle.

Yhden asian mä oon päättäny. Kun mulla on huomenna aika sille ihmeen sairaanhoitajalle, niin mä vaadin saada ajan psykiatrille. Viimeksi se kieltäytyi varaamasta mulle. Mä en anna näiden aliarvioida mun tilannetta. Mä tarvitsen apua. Mä en halua joutua siihen kuntoon, että yritän taas itsemurhaa. Mun lääkkeet ei toimi, ja niistä täytyy lähteä, joten mä tarvitsen psykiatrin.

Mä tiedän, että mun pohjimmainen ongelma on yksinäisyys, mutta nyt oon niin masentunut, että hyvä kun raahaudun niille parille tunnille kouluun, mitä mulla on. Mulla ei ole todellakaan energiaa ottaa kuulokkeita pois tai hymyillä, joten ei ihme, etten saa ystäviä. Mun vointia täytyy kohentaa ensin edes sen verran, että kykenen sosiaaliseen vuorovaikutukseen.

Nyt on asiat nimittäin sillä mallilla, etten enää jaksa puhua edes mun perheen kanssa. Makaan vaan ja katson vanhoja sarjoja uudelleen ja uudelleen. En pysty mihinkään luovaan tai älylliseen toimintaan. Ainoa asia mitä suunnittelen on mun oma kuolema. Mut mä haluan luvata itselleni, että elän ainakin lukion loppuun. Ei saa hätiköidä. Kuolla kyllä ehtii, sille on koko elämä aikaa.

Terät ja lääkkeet

Mä oon ihan sekasin. Tää viikonloppu on ollu tosi vaihteleva.

Musta tuntuu, että mun masennus on syventyny. Tän viikon maanantaina mulla oli aika psykofyysiseen terapiaan. Alotettiin tavallisella hengitysharjoituksella, mutta mä hengitin vaan pidätelläkseni itkua. Pakenin käytävällä olevaan vessaan ja aloin itkeä siellä. Terapeutti tuli ovelle koputtelemaan ja suostuin ulos. Se kerta menikin siihen, että itkin hysteerisesti ja avauduin sille siitä, millasta mun elämä oikeesti on nykyään. Siitä, miten mikään ei huvita, ruoka ei maistu ja koti on sotkuinen. Miten makaan kaikki päivät sängyssä.

Seuraavana päivänä oli fysiikan koe. En ollut lukenut ollenkaan, joten käytin koeajan siihen, että kirjoitin novellin mun tavallisesta päivästä. Kuvasin siinä kaikkea sitä ahdistusta, voimattomuutta, haluttomuutta ja itsetuhoisuutta, mikä mua hallitsee. Torstaina näytin sen mun psykologille. Olin ekaa kertaa rehellinen sille sitten osastolta pääsyn. En vaan enää jaksanu tätä tilannetta. Se tapansa mukaan huolestui tosi paljon, varasi mulle perjantaiksi lääkäriajan, pohti osastojaksoa ja soitti mun äidille. Nyt kadun vähän, että kerroin sille.

Perjantaina lääkärissä kaikki meni nimittäin päin helvettiä. Mä kerroin, että mua auttaisi eniten, jos mun masennuslääkkeen annostusta nostettaisiin, tai jos pääsisin osastojaksolle. Siellä kun olisi ihmisiä ja selkeä päivärytmi, saisi jotain aikaan. No, lääkäri oli eri mieltä. Se ei nostanu lääkitystä vaan määräs takasin mun vihaaman iltalääkkeen, joka vaan väsyttää mua entisestään. Ja se ei laittanu mua osastolle, määräs vaan viikonlopuks äidin vahtimaan mua. En usko, että mikään siis muuttuu.

No, viikonloppuna sekoilinkin ihan huolella. Perjantaina oli tuparit, vedin muutaman siiderin ja kokonaisen pullon viinaa ja oksensin. Seuraavana aamuna riitelin mun poikaystävän ja parin kaverin kanssa, kun ne yritti takavarikoida mun terät ja heitin ne pihalle. Samana iltana menin A:n kanssa underground bändin konserttiin. Konsertti, jatkot ja jatkojen jatkot. Join, sekakäytin ja poltin tupakkaa. Semmosta sitten. Tänään nukuin koko päivän. Heräsin vain kaksi kertaa syömään.

Jos mun elämä tulee olemaan tällasta, en tiedä kauanko jaksan.

Omassa asunnossa

Asun nykyään omassa kämpässä. Nyt kaikki on mun vastuulla. Nyt oon aivan yksin. En pysty tekemään mitään, makaan vaan mun sängyssä selällään ja tuijotan kattoon. Mä en ollu valmis tähän. Jos porukat ei ois muuttamassa toiseen kaupunkiin, kaikki olis eri tavalla. Jos ne ei olis muuttamassa, mä olisin laiha. Ja mä saisin näyttää, miltä musta tuntuu. Nyt mä vaan itken mun huoneessa lukkojen takana ja kun raahaudun ulos, mä vaan hymyilen.

En jaksais lähteä kouluun. Mun on tosi vaikeeta nousta ylös, vaikka herään itsestään jo ennen herätystä.

Mun paino on tosi korkeella. Melkein 60 kg. Sain eilen pahan ahdistuskohtauksen kun vaaka näytti vaatteet päällä yli kuuttakymppiä. Oon luvannu itelleni, ettei kuuskyt koskaan menis rikki. Tänään aionkin vaan juoda yhen lasillisen mehua. Vituttaa etten voi laihduttaa kunnolla. Mutta itseinho ja ahdistus on niin suurta, että lupasin itselleni, että viisi kiloa... Kukaan ei huomaa viittä kiloa.

Makaan lattialla, makaan sängyssä, istun tyhjässä keittiössä, yritän siivota veriroiskeita lavuaarista ennen kuin kämppis tulee kotiin. Sitä mun elämä on nykyään. Ja vaikka mä tykkään mun psykologista tosi paljon, en voi enää kertoa sille totuutta. Muuten en saa enää asua yksin.

Samoissa taloissa mun kanssa asuu yks mun luokkalainen, A, johon oon aina halunnu tutustua paremmin. Nähtiinkin sunnuntaina, juotiin kaljaa ja jauhettiin paskaa. Mä kuitenkin pelkään, etten saa kontaktia siihenkään. Aina, kun mä yritän hankkia ystävän, se jää jotenkin yksipuoleiseksi. Mä en tiedä, mikä mussa on niin pahasti vikana, mutta mä vihaan itteeni siitä silti.

Onneks tää jakso loppuu kohta. Mulla on vaan kolme kurssia ja pitkät hyppytunnit yksin on vaan kidutusta. Koululla istun yksin penkillä ja kuuntelen musiikkia. Siihen kyllästyy aika nopeasti. Ja kun kaikki muut ympärillä juttelevat ja nauravat, alkaa ahdistaa. Miks just mä oon se joka on erillään muista?

Osastolla

Aamulla peilissä näkyi litteä vatsa. Nyt illalla vastaan katsoo rumin hirviö, jonka olen nähnyt. Vaikka solisluiden alapuolella erottuu selkeästi usea pari kylkiluita, vatsa on suuri, kuin seitsemännettä kuuta raskaana olevan naisen. Posket ovat raidoittuneet mustasta rajauskynästä. Noiden kahden peilikuvan välissä oli vain yksi päivä.

Keskiviikko. Kolmas lounas osastolla. Lähdin koululta hyppytunnilla osastolle syömään, kuten oli tarkoitus. Sain alas puolet annoksesta. Seuraavaksi minulla olisi aika psykologilleni. Olin suunnitellut pari asiaa, joista haluaisin puhua, mutta kun saavuin huoneeseen, vastassa odotti tutun psykologin (kutsutaan tästä lähtien nimellä S) lisäksi lääkäri.

Viime viikko toistui uudelleen, tosin nyt vaihtoehtoja oli vain kaksi: joko jäät tähän osastolle. Nyt heti. Tai lähdet huomena suljetulle ja keskeytät lukion. Oli pakko valita avoin osasto.

Olin tullut psykologille kesken koulupäivän, mutten enää saanut palata kouluun. Pari tuntia hoitaja toisensa perään kertoi minulle osaston sääntöjä ja käytäntöjä, esitteli paikkoja ja kyseli taustoja. Sitten tuputettiin välipalaa. Minut oltiin heitetty keskeltä tuttua arkirutiinia osaksi osastoa ilman minkaanlaista varoitusta.

Tämä ilta on siis mennyt lähinnä itkiessä ja syödessä. Olen syönyt tänään varmaankin enemmän kuin viimeiseen kahteen viikkoon, ja vatsani on pallo. Kamalinta ruokailuissa olivat muut nuoret. Minulle oltiin sanottu, ettei osastolletuloni syytä kerrota muille, ellen itse kerro. En ollut juttutuulella, joten en vaihtanut muiden kanssa sanaakaan. Kaikkien ruokailuiden läpi hoitajat kuitenkin kannustivat minua syömään, pyysivät maistamaan, ottamaan lisää ruokaa ja muistuttelivat ravintoterapeutin ajasta ensi viikolla. Ahdistaa kamalasti, koska en itse tiedä muista mitään, mutta he tietävät jo minusta paljon.

Nyt kun katson peiliin ja näen, millaiseksi ruoka on kehoni muuttanut, viimeinenkin epäilys katoaa. En halua ikinä parantua.

Minun täytyy esittää parantuvani ja nostaa painoa, jotta pääsen pois osastolta. Voin nimittäin olla varma siitä, että jos lakkaan täällä syömästä, päädyn suljetulle ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Mutta sitten, kun täytän 18, kukaan ei voi enää estää minua olemasta kaunis.