Muutokset

 Moi, katosinkin näköjään taas aika pitkäksi aikaa... Maaliskuussa oli kirjoitukset joiden takia oikeastaan lopetin somejen käytön ja viestittelyn kaikkien paitsi ihan lähimpien ihmisten kanssa. Ja sitten kun kirjoitukset loppui, en jostain syystä enää pystynytkään palaamaan niihin puuhiin.

Kirjoitukset. Se oli kyllä taas niin helvetillistä aikaa, olin kuukauden karanteenissa kun sitä edellytettiin kirjoittajilta. En nähnyt edes perhettä, poikaystävä kävi mulle kaupassa. Monet illat vaan istuin pöydän ääressä ja itkin kirjojen päällä, kun en olisi jaksanut. Ja sitten ne oli ohi.

Huhtikuussa stressi ei kuitenkaan vielä ollut ohi. Multa puuttui kaksi kurssia lukion oppimäärästä ja väänsin niitä pitkään. Myös töitä alkoi tulla joka puolelta ja ennenkuin huomasinkaan, kävin jo kolmena päivänä viikossa töissä. Hommat on siis vain noin 3-4h kerrallaan, mutta mulle se oli tosi kuluttavaa, ja on yhä, töiden suhteen tilanne on sama. Mulle tarjotaan jatkuvasti uusia työmahdollisuuksia ja vaisuista torjumisyrityksistäni huolimatta päädyn aina ottamaan ne vastaan. Useimmat ovat kyllä kiinnostavia, mutta kolmen tunnin työpäivä saa mut niin väsyneeksi, että menen suoraan nukkumaan ja itken ja nukun seuraavat 14h.

Sitten muutin. Kyllästyin solukämppään ja hankin yksiön. Tää on todella tilava, muistuttaa enemmän kaksiota kuin yksiötä, mutta kaupungin huonoimmalla alueella. Välillä öisin pelottaa rapusta kuuluvat tappelun äänet ja pihalla norkoilee hämärää porukkaa. Muuttokin oli raskas, hoidin yksin kaiken muun paitsi huonekalut.

Ja tietty koulun loppuminen ja muutto edellyttivät kaiken maailman kelalappujen täyttelyä ja muuta paperityötä. Kelaan, sossuun, vuokranantajalle, muuttofirmaan, töihin ja vaikka mihin sai soitella joka päivä ja jo nekin tuntui tosi raskailta asioilta.

Huhtikuukin oli siis vielä tosi raskasta. Pääsin lääkäriin ja sain saikkua, ei sentään tarvitse alkaa hakea oikeita töitä vielä. Jos 3x3h viikossa on näin raskasta, 5x8h olisi mahdotonta.

Mutta sitten toukokuu. Se on mulle pahin kuukausi joka vuosi, sama kaava vaan toistuu. Kaikki ihmiset alkaa sanoa, että on se kiva kun valon määrä lisääntyy, varmaan sinäkin sitten piristyt. Nyökkäilen vaan, vaikka mulla se on just toisinpäin. On mulla kaamosmasennuskin, mutta huhti-kesäkuu on pahin.

Kun muutto ja koulu ei enää pidä kiireisenä, alkoi tän kevään romahdus. Ja sitten tuli yo-arvosanat, mikä sitten triggeröikin ekan "episodin". Itkin kaksi päivää putkeen. Oon aina perustanu mun identiteetin sille että oon hyvä koulussa. Nyt kun koulu on loppunut, eikä se edes mennyt niin hyvin, mulla ei oo mitään aavistusta kuka mä oon.

Kaikilla mun ympärillä on joku "juttu" tai jopa useampi. Joku taito tai kiinnostuksen kohde, joka antaa tarkoituksen myös koulun ulkopuolella. Mun veli osaa piirtää tosi hyvin ja opiskelee intohimoisesti kieliä, tuntikausia vapaa-ajallaan. Mun poikaystävä on upein pianisti jonka tiedän, säveltää musiikkia, puhuu sujuvaa japania, on urheilullinen ja osaa piirtää. Mun työkavereillakin on kaikilla jotain, yksi soittaa pianoa, toinen leipoo ja urheilee. Yhtäkkiä tuntuu, ettei mulla oo mitään. En oo missään kovin hyvä, eikä mua toisaalta myöskään kiinnosta mikään sen vertaa, että jaksaisin yrittää tulla paremmaksi.

Mä käytän mun päivät katsoen netflixiä ja pelaten tietokoneella. Eli vaan kulutan aikaa. Tuntuu, ettei musta oo mihinkään. Eikä mun olemassaololla oo pointtia. En oo mitenkään kovin tärkeä muille ihmisille. Että se on mun tän toukokuun romahduksen linja: en osaa tai halua tehdä mitään eikä missään ole siis pointtia.

Ollaan myös jonkun verran riidelty poikaystävän kanssa. Aiemmin riidat on liittynyt aina siihen, että teen jotain väärin. Oon ilkeä, passiivis-aggressiivinen, ärsytän jollain tavalla. Viimeisin riita oli juuri sinä päivänä, kun arvosanat tuli. Olin poikaystävän luona ja menin autoon itkemään. Teen niin aina jos haluan kunnolla itkeä, koska en halua itkeä muiden nähden ääneen. Kun palasin, poikaystävä aloitti riidan. Hän sanoi, että suhde tuntuu yksipuoliselta. Kun me puhutaan aina hänen ongelmistaan, eikä ikinä mun. Mä en näytä tunteitani, vaan alan hymyillä, jos huomaan, että hän katsoo. Suostun aina kaikkeen ja teen kompromissin joka asiassa. Eli yritän liikaa olla "täydellinen tyttöystävä". Hieman mua kyllä huvittaa riidan pointti, luulisi ettei moni ärsyyntyisi tuosta. Mä esitän iloista, koska kaikki ihmiset, joita oon menettäny, oon menettäny masennuksen takia. Mä en puhu ongelmistani, joska hän ei koskaan kysy. Mä teen kaiken mitä pyydetään, koska en halua menettää häntä.

Mun on vaikeaa ymmärrää tällä kertaa, mitä voin tehdä toisin. Jokaisessa aiemmassa riidassa oon muuttanu jotain. Oon yrittäny olla hauskempi, välittää huonoinakin päivinä viesteissä tunteita, jättää piikikkään huumorin, muuttaa ärsyttäviä tapoja. Mutta en mä nyt vaan voi lopettaa yrittämästä.

Kyllä meillä menee siis enimmäkseen hyvin. Mua ei häiritse meidän suhteessa mikään muu, kuin ne riitelyn hetket, kun riidan aihe on aina minä, ja tuntuu välillä, ettei hän hyväksy minua tällaisena. Mutta se voi olla vaan mun päässä.

Edessä on nyt päiviä, joiden kai pitäisi olla jännittäviä, mutta mä en oikein odota mitään niistä. Mennään viikonloppuna perheen kanssa katsomaan Banksyn näyttelyä. Joku päivä mennään piknikille ja porukat tapaa vihdoin mun poikaystävän. Joku päivä tulee tulokset opiskelupaikasta. Sunnuntaina lähden työmatkalle Poriin yön yli. Ensi viikolla on työporukan järjestämät valmistujaiset mulle ja kahdelle muulle ja lauantaina tietenkin lakitus. Jotenkin mikään ei vaan kuulosta kovin kivalta. Reissaaminen, ihmiset, se kuulostaa vaan raskaalta. Ja juhlat taas, en mä haluaisi juhlia, haluaisin vajota maan rakoon, kukaan ei saa nähdä mua, kukaan ei saa kysyä, miten meni kokeet, eikä kukaan ainakaan saa yrittää juhlistaa sitä. En halua huomiota yhtään juuri nyt.

Muutoksia. Ne kai on se mikä tuntuu pahalta pohjimmillaan. Koulu loppui, muutin, poikaystävä haki kouluun, alkaa välivuosi, isä on avioeron keskellä, joskus pitää harkita töitäkin, raha-asiat on vähän huonolla tolalla. Kaikki muuttuu, ja musta vaan tuntuu etten pysty enää mukautumaan. Jos jotain vielä tapahtuu niin jään vaan tänne mun yksiöön, lukittaudun olohuoneen lattialle kuuntelemaan rikospodcasteja. Oon joutunut tekemään liikaa, olemaan vahva kun ei riitä voimat. Nyt haluan vaan jäädä kotiin, ikuisesti.

Lopetan lääkkeet

Hip hei taas mennään sen verran lujaa että katotaan, kadunko näitä päätöksiä jo ens viikolla vai vasta ens vuonna :D (koska ainakin kadun suunnilleen jokaista päätöstä minkä tein viime vuonna, luotin väärrin ihmisiin ja tein vääriä temppuja)

Mutta eletään hetkessä koska se on ainoa asia, mitä meillä on. Siispä oon ajatellut, että lopetan mun lääkityksen ja katkasen mun hoitosuhteet polille. Unilääke ei väsytä, masennuslääke ei poista masennusta, ja mun psykologi ei ota mun ongelmia vakavasti. En jaksa sellaista hoitosuhdetta, missä joka käynti joudun yrittää kaikin voimin saada sen uskomaan ja ymmärtämään mua.

Viime viikon käynti kun meni suunnilleen näin:

Minä: "Nukun noin 9 tuntia viikossa, väkivaltaiset pakkoajatukset vie viidenneksen mun päivästä, mun ainoa ystävä on mun pikkuveli, en saanut tukiasuntoa, joten olo on tosi turvaton ja yksinäinen, oon laihtunut neljässä kuukaudessa 10kg, oon koko ajan aivan itsemurhan partaalla, kirjoitin joululomalla huolellisen itsemurhakirjeen, en enää edes pysty itkemään ja luulen, että mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö."
Psykologi: "Sä vaikutat ihan pirteältä kyllä."

No niin kai, kuuntelitko ollenkaan :D Oon maaninen.

Äiti sanoi mua taas tänään draamaqueeniksi kun riideltiin, joten en kyllä aio ottaa siltäkään enää apua vastaan.

Joo mitähän muuta... Ai niin, oon kamala paska, mun paino on taas noussut kun sain äitiltä rahaa ruokaan viime viikolla, mutta nyt on herkut sentään syöty pois kaapista, tili näyttää nollaa, eiköhän se tästä taas lähde laskuun.

Mutta yks juttu mistä tykkään on se, että tällä voinilla saan ainakin tehtyä juttuja! Kävin luistelemassa, hoidin koko muuton loppuun, vastasin virallisiin sähköposteihin ja ajattelin työstää jonkun mun biisin julkaisukelpoiseksi.

minä, pettymys

Tästä onkin aikaa. Elämä on tuonut mulle niin paljon pettymyksiä, etten ole ehtinyt olla itse se pettymys.

Tänään oli menossa niin hyvin. Eka koulupäivä, heräsin unettomuuteni takia kolmelta, joten mulla oli paljon aikaa aamulla. Valitsin huolella vaatteet. Verkkosukkahousut, musta hame, kaksirivinen reikävyö ketjulla, Kornin paita ja nahkatakki. Meikkasin tumman ja pelottavan meikin.

Jaksoin olla koulussa koko päivän, ja iltakahdeksaan mennessä olin syönyt vain 400 kaloria. Sitten se iski. Halu ahmia.

Sain vastustettua sitä vain vartin. Sitten syöksyin keittiöön ja söin ja söin ja söin.

Kymmenessä minuutissa olin syönyt 1600 kaloria. Menin heti vessaan oksentamaan. Sain suunnilleen kaiken ulos, mutta paha olo jäi.

Idiootti. Jos retkahdat heti kolmantena kalorien laskennan päivänä, et koskaan laihdu.

Koko päivän, viikon, kuukauden päässä pyörineet pakkoajatukset alkoivat käydä järkeen. Lähiaikoina niiden teemana on ollut viillä reiteesi pitkä ja syvä haava.

Otin terän ja romahdin lattialle. Hetkinen. Vittu.

Kela ei ollut vielä hyväksynyt asumistukihakemustani, joten olin käyttänyt kaikki joululahjarahani vuokraan, ja tililläni oli vain muutama euro. Maailman järjettömin ja järkevin syy olla viiltämättä syvään pulpahti päähäni.

Mulla ei ole rahaa ottaa taksia sairaalaan. Saati ambulanssia. Saati maksaa tikkausta.

Siihen mä jäin istumaan, lattialle terä kädessä, halusin itkeä niin paljon, mutta se ei nykyään enää onnistu.

5.1.
Paino: 55,6kg
Kalorit: 700kcal

6.1.
Paino: 54,7kg
Kalorit: 500kcal

7.1.
Paino: 54,6kg
Kalorit: 2000kcal

(Ja kyllä, lihoin joululomalla kaksi kiloa, koska vietin sen äidin luona)

Uusi projekti

Puhelu meni, kuten pelkäsin. Keskeinen viesti oli, ettei ne voi auttaa mua mitenkään. Mitä mä odotin?

Vajosin taas. Muutin uutena vuotena omaan asuntoon, makasin vaan sängyssä. En oo käynyt suihkussa tai edes harjannut hiuksia. Mutta kaikki se aika ajatella herätti mussa jotain.

Tiedän, ettei masennusta voi ohjailla, mutta teen sitä silti. Tiedän, etten hyödy mitään makaamalla viikkotolkulla sängyssä. Se ei edistä mitenkään mun ikuisia kahta tavoitetta: olla huippuoppilas ja luurankoprinsessa.

Sen olen oppinut itsestäni näiden vuosien aikana, että paras tapa vaihtaa masennusjaksosta ylisuoritusjaksoon, on hankkia projekti. Jotain, mikä saa sut nousemaan ylös. Sen tuomalla energialla voi siinä sivussa hoitaa koulua ja muuta oleellista.

Ja hyvä puoli siinä, ettei mulla ole ketään, joka auttaa, on se, että tajusin, että mun pitää auttaa itse itseäni. Turha ripustautua muihin. Ihmissuhteisiin, hoitokontakteihin... Mä oon ainoa joka pysyy.

Mun aikaisempia projekteja on ollut opiskelu ja laihdutus. Nyt kumpikaan niistä ei ollut tarpeeksi vahva nostamaan mua. Mutta löysin uuden tunteen. Vihan.

Mun uusi projekti on kosto. Kerron itselleni ja muille, että teen sen suojellakseni muita, mutta kun olen yksin, myönnän perimmäisen syyn itselleni. Olen aina esittänyt kilttiä, että ihmiset pitäisivät minusta. Työntänyt vihan piiloon. Jos joku tekee oharit, annan aina uuden mahdollisuuden, ihan vaan ettei se hylkäisi mua. Mutta nyt, kun oon päättänyt, etten tarvitse ketään, en päästä enää ketään rikkomaan mua, oon viimein vapaa tuntemaan vihaa.

Oon kai katsonut liikaa sarjoja, mutta saan suurta tyydytystä suunnittelemalla kaiken huolella. Aloitin etsimällä tietoa.

Loin valeprofiilin facebookiin, koska se mies oli estänyt mut. Se oli piilottanut naisystävänsä hyvin, mutta parin tunnin selvittelyn jälkeen löysin sen. Just sun tyylinen. Rock-henkinen nainen, kuten mäkin, mutta vähemmällä kunnianhimolla. Löysin paljon muutakin tietoa, osoitteen, perheenjäsenet, ystävät, kiinnostuksenkohteet, teidän yhteiset koirat ja niiden alkuperäisen omistajan. Missä opiskelit, milloin valmistuit. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta hei, mulla ei ole mitään menetettävää. Ehkä mä sit oon hullu. Aivan sama.

Otin yhteyttä toiseen nuoreen, jota epäilin sun uhriksi ja olin oikeassa.

Nyt mulla on kaikki tarvittava. Sä et tuu edes arvaamaan, mikä suhun iski, ennenkuin koko sun elämä on sekaisin. Mulla on sun naisystävän facebook-tili, mun oma tarina, ja todistaja. Aloitan sun naisesta. Laitan sille anonyymisti viestin, jossa kerron sun puuhista. Se on sun uhri, kuten minäkin. Sen pitää saada tietää totuus, ettei se tuhlaa suhun aikaansa. Sitten varoitan nuorisokodin työntekijöitä. Sulla on taustalla jo varoitus, joten parhaassa tapauksessa saat potkut, etkä enää voi saalistaa nuoria, jotka on herkimmillään, jotka luulee olevansa turvassa. Vaikket saisi potkuja, sua aletaan varmasti pitää silmällä.

Sä luulet olevasi niin fiksu, mutta mä olen nyt askelen edellä. Ja kiitos tästä, jatkossa tulen olemaan varpaillani joka ihmisen kohdalla. Mua ei enää yllätetä.

Viime viikkoina olet joka hetki punninnut mun vaihtoehtoja. Pitäisikö hakea apua? Pitäisikö lopettaa kaikki tää? Mutta enää mä en ole heikko. Tää uusi energia auttaa mua nousemaan vahvana. Sain luettua yhden kappaleen eteenpäin. Tästä tää lähtee. Aion purkaa muuttolaatikot, kasata työpöydän, peseytyä. Aloitan uuden lukukauden täydessä meikissä ja itsevarmoissa vaatteissa, enkä yöpuvun huosuissa ja hupparissa, joissa olen koko loman viettänyt. Kukaan ei saa tietää, että olin heikko.

muutto nro 4

Mä pelkään tosi paljon.

Tiistaina tapasin sossut. Ne ilmoitti että heidän ja terveydenhuollon mielestä en tarvitse tukiasuntoa joten en saa sellaista. Laitoin myöhemmin sinä iltana sitten asuntohakemuksen vetämään.

Sain nopeasti kämpän, kolmen hengen solu johon voin muuttaa uutena vuotena. Ihan kiva etten joudu yksiöön, mutta kaksi tuntematonta viereisissä huoneissa on laiha lohtu.

Olen pitkään pelännyt, että vajoan samaan tilaan kuin viime keväänä, jos joudun asumaan taas yksin. Mutta tajusin eilen, että silloin minulla oli kuitenkin tukena A ja poikaystäväni. Nyt minulla ei ole oikeasti ketään. Mielialani on laskenut tosi paljon jo pelkästä ajatuksesta, että asun pian yksin, ihan yksin. Ei ole ketään, jota nähdä koulussa tai vapaa-ajalla, kukaan ei tule käymään. Ei ole ketään, jolle kertoa päivästään. Mä pelkään tosi paljon.

Muutan tänään ulos nuorisokodista. Oon aiheuttanut sen johtajalle jo nyt enemmän harmaita hiuksia kuin kaikki muut tämänhetkiset asukkaat yhteensä, joten en halua vaivata sitä pidempään. Muutan joululomaksi äidin luo ja sitten omaan asuntoon. Eli tämän vuoden muutot numero neljä ja viisi.

En nukkunut viime yönä taas vaihteeksi silmäystäkään. Makasin sängyssä ja tuijotin tyhjää huonetta. Kaikki vaatteet, kirjat ja meikit on pakattu laukkuihin ja piano laitettu kasaan. Tyhjät valkoiset seinät muistuttavat jälleen odottavasta muutoksesta.

Mua ahdisti niin paljon, että lopulta puukotin itseäni reiteen. Verta roiskui lakanoille, mutten mennyt kertomaan kellekään, vaan puhdistin ja sidoin jalan. Mä oon nyt aikuinen, enkä enää saa apua. Turha siis itkeä kellekään.

Syöminen on mennyt enimmäkseen hyvin, mutta yhtenä päivänä meillä oli nuorisokodilla jouluateria. Ahmin varmaan 2000 kaloria ja menin heti sen jälkeen oksentamaan. Paino on kuitenkin nyt 53,8kg.

Mä vihaan sitä että oon taas tilanteessa, jossa oon riippuvainen yhdestä henkilöstä. En ikinä kerro sille miehelle, mutta juuri nyt se on mun ainoa iloinen ajatus, jonka voimalla yritän selvitä päivistä. Odotan vielä pari päivää muuton jälkeen, ja sitten laitan sille viestin. Jos tästä ei tule mitään, en tiedä, mistä voin löytää uuden syyn jatkaa.

taas oharit

Mulla on pieni ongelma.

Oon mun vanhassa kämpässä viikonlopun, tulin tapaamaan kavereita. Sovittiin, että nään paria osastolaista tässä päivällä ja A:n ja yhen toisen tyypin kaa mentäs illalla juomaan.

Oli neljän päivän mittainen taistelu ylipäätään hankkia juomat. A sai omansa ite, mutta mä ostin kahdelle. Kysyin läpi varmaan 20 ihmistä ennenkun sain hakijan.

Nyt kaikki yhtäkkiä perui. Nyt mä oon yksin tyhjässä kämpässä koko viikonlopun seuranani yli 5 litraa alkoholijuomia. Mun äiti tulee huomenna, joten sitä ennen pitäisi hankkiutua niistä eroon. Mitä vittua mä teen. En pysty yksin juomaan viittä litraa.

Ahdistaa muutenkin jo. Kaiken vanhan päälle A kertoi eilen yllättäen yrittäneensä hiljattain itsemurhaa. Mä olin luullut, että kaikki oli hyvin.

Mä en vaan ymmärrä. Mä en oo varmaan ikinä tehnyt ohareita kellekään. Oon aina taistellut vaikka miten kovaa päästäkseni tapaamaan kavereita jos mut on johonkin kutsuttu. Mut mulle ei muuta tehäkään kun ohareita. Oli sitten kyse mun synttäreistä tai viikonlopusta, jolloin maksan 40€ tavatakseni vanhoja kavereita, kaikilla onkin aina parempaa tekemistä.

Paino on muuten 60,8

Ajatuksia bussissa

Oon nyt bussissa matkalla mun kämpälle. Oon viettäny nyt viikon äidin luona toisessa kaupungissa ja palaan nyt kotikaupunkiini.

Edessä on eka yö jonka nukun yksin melkein kahteen kuukauteen. Eka yö omassa kämpässä itsemurhayrityksen jälkeen.

Bussissa on aikaa ajatella, kun matka kestää neljä tuntia. Ajattelin kulunutta vuotta. Lukion toinen luokka on ollut mun elämän raskain vuosi.

Mun anoreksia paheni. Menetin mun ainoan koulukaverin. Yritin itsemurhaa lääkkeillä. Jouduin anoreksian takia osastolle melkein kahdeksi kuukaudeksi. Aloin sekakäyttää lääkkeitä ja alkoholia. Mun masennus syveni vaikeaksi masennukseksi. Muutin omaan asuntoon. Yritin itsemurhaa vetämällä ranteet auki. Jouduin suljetulle kuudeksi viikoksi. Ja nyt mulla ei periaatteessa ole kotia.

Aiempien vuosien koettelemukset, yksinäisyys, kiusatuksi joutuminen ja laihdutusyritykset kuulostavat mukavalta, tavalliselta elämältä tämän vuoden rinnalla.

Mitähän mä en ole vielä kokenut, no, läheisen kuolemaa (EDIT: 18.9.19 vitun naiivi paska oliko pakko manata), väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Oliskohan ne vuorossa sitten seuraavaksi... Koputan puuta.

Mulla on tällä viikolla paikka päiväosastolla, yhdeksästä neljään. Muutoin oon viimein vapaa viettämään kesää. Ollaan menossa A:n ja sen kavereiden kanssa juomaan huomenna. Sitäkin ekaa kertaa lähes kahteen kuukauteen. En malta odottaa. Mun elämän parhaat hetket on humalassa.

päivä 15

Kaksi viikkoa suljetulla takana. Kun lasketaan mukaan avo-osastolla alkuvuodesta vietetyt kahdeksan, voin laskea, että olen jo viettänyt viidesosan tästä vuodesta osastoilla. Ja on vasta kesäkuu.

Viime viikonloppu oli kurja. Kuten arvelinkin, en saanut lomaa. Viime viikolla kuitenkin suurin osa kavereistani täällä pääsi ulos ja loputkin sai lomaa viikonlopuksi, joten vietin sen aivan yksin.

Jotain hyviä uutisia: sain viimein hoittarin, se on huomenna aamulla. Elättelen toivoa siirrosta avo-osastolle.

Mun asumistilanteen suhteen on viimein tullut päätös. Mun pitää luopua mun kämpästä ja muuttaa tukiasuntoon. En tiedä vielä oikein, mitä mieltä olen siitä. On se kai parempi kuin muuttaa äidin mukana, mutta silti. Ajatus siitä, että asuisin talossa, jossa päivystää jotain sosiaalitätejä on vähän ikävä. Niinkuin olisi osastolla koko ajan. Ja oon kuullu juttua, että tukiasunnoissa asuu yleensä aika hurjaa porukkaa, kaikenlaisia narkkareita ja muuta. Joo, kai siellä asuu ihan normaalejakin ihmisiä, mutta silti.

Tajusin sunnuntaina yhden jutun maatessani mun sängyssä. Tää suljettu osasto saattaa sittenkin pitää mut hengissä ja jollain tavalla järjissäni. Niin kuin, nyt kun mun elämä on kurjaa ja tyhjää ja tylsää ja merkityksetöntä, voin syyttää siitä suljettua osastoa. Voin haaveilla poispääsystä, ja siitä, miten mahtavaa sitten on. Mutta meinaan unohtaa ajan ennen suljettua. Sillon mun elämä tuntui merkityksettömältä ja kamalalta, mutta en voinut syyttää siitä mitään. Pelkään, että palaan siihen, kun pääsen ulos. Että ei se ollutkaan suljettu, joka mun elämänhalun vei. Jos mä en voi syyttää mitään mun olosta, tajuan taas, että haluan vain kuolla. Haluan mä sitä nytkin, ei siinä, mutta tällä hetkellä saan ohjattua suurimman osan vihasta ja turhautuneisuudesta tätä paikkaa kohtaan.

Mitähän muuta. En vieläkään pysty nukkumaan. Yöt on pidempiä, kuin päivät. Ja mulla on kauhee ikävä mun ystävää ja mun psykologia. Ja haluaisin halata jotakuta. En oo saanu halata ketään kahteen viikkoon, vaikka oon mun tähänastisen elämän paskimmassa ajassa.

Pidetään peukut pystyssä, että pääsisin huomenna ulos.

Parempi jakso?

Mun uudet iltalääkkeet on toiminut tosi hyvin. Aloin käyttää niitä viime perjantaina ja sen jälkeen mua ei oo ahdistanut yhtään. Oon ollu ilonen ja virkeä, oon opiskellut ja siivonnut ja tehnyt asioita.

Mutta nyt tunnen taas ahdistuksen alkavan. No, olihan tuo viisi päivää pisin hyvä jakso varmaan puoleen vuoteen.

Mua ahdistaa taas. Haluaisin laihduttaa, todella haluaisin. Mua ei huvita syöminen ollenkaan ja aina kun syön, haluaisin oksentaa. Mutta sain viimeisen tilaisuuden. Jos näytän toukokuussa olevani kunnossa, saan jäädä omaan kämppääni. Viimein selkeä ja konkreettinen päätös, mutta se ahdistaa myös. Nyt en todellakaan voi laihtua.

Lisäksi on mun parisuhde... Se menee huonommin ja huonommin. Tänään meillä on ollut taas uusi iso riita. En haluaisi luopua tästä, mutta suunta ei näytä kääntyvän.

Mä vaan toivoisin, että mä olisin 18 ja saisin päättää omista asioistani. Ja mä toivoisin, että lääkkeet alkais taas toimia.

Aamupaino 57,2kg

Elämä palasina

Tästä ei tuu mitenkään loppua, paskat päivät vaan seuraa toistaan. Tänään kaikki meni taas vaihteeksi aivan päin vittua.

Aamulla oli matikkaa - ensimmäistä kertaa pariin viikkoon olin tunnilla. En tajunnut yhtään mitään ja olen muita puoli kirjaa jäljessä, joten sain ahdistuskohtauksen ja jouduin pyytämään äitiä tuomaan uusi tarvittaessa otettava ahdistuslääke koululle.

Pari tuntia siitä, ja oli yhteistapaaminen, minä, äiti ja mun psykologi. Yhteistapaamiset ei koskaan pääty mulla hyvin, kerran yritin itsemurhaa, kerran jouduin sairaalaan tikattavaksi. Jälleen kerran keskustelu järkytti mua tosi pahasti, yritin vain olla itkemättä, istuin hiljaa tuolissani ja kyynelet valuivat poskilla. Äiti päätti, että joudun luopumaan mun asunnosta. Toivon, että saan sen pään käännettyä, mutta silti en pystynyt ajattelemaan muuta kuin viiltelyä.

Tosin jälleen kerran olen tilanteessa, jossa en voi enää kertoa kellekään, miten oikeasti voin. Olen varmaan sanonut niin aiemminkin, mutta musta tuntuu, että tää on viimeinen kerta, nyt ne on tosissaan. Nyt on mun viimeinen mahdollisuus näyttää, että oon kunnossa, että saan pitää mun kämpän. En siis voi viillellä tai kertoa pahasta olosta tai laihduttaa. En tiedä miten mä kestän, pelkkä ajatuskin saa harkitsemaan itsemurhaa.

Niin, ehkä mä en ole loistavassa kunnossa. Mutta miksi äidin täytyy muuttaa juuri nyt? Jos se lykkäisi sitä vuodella, mä voisin parantua rauhassa ilman jatkuvaa pompottelua valehtelusta muutolla uhkailuun.

Illalla sain taas karun muistutuksen siitä, millä tolalla mun parisuhde on nyt. Mulla ja mun poikaystävällä ei ole mennyt hyvin viimeaikoina. Se on kokonaan mun vika oikeastaan. Mä en vaan jotenkin jaksa olla sen kanssa. Viimeisen viikon aikana meillä on ollut kolme vakavaa keskustelua meidän suhteesta, mutta ne ahdistaa mua tosi paljon. Musta tuntuu, että loppu on lähellä.

Mitäs muuta vielä, tänään olisi ollut uusinnat, enkä mennyt sinne. Ja sain sähköpostilla hylkäyksen viimeiseenkin hakemaani kesätyöpaikkaan.

Haluaisin kertoa jollekulle, näyttää tän postauksen, mutta kaikkien vastaus mun ongelmiin on muutto äidin mukana.

Menetän kontrollin mun elämän jokaisella osa-alueella. Koulu ei suju, en saa töitä, ihmissuhteet kariutuu, laihduttaa en voi, multa viedään mun paras ahdistuksenhallintakeino ja mahdollisesti mun täytyy muuttaa toiseen kaupunkiin, toiseen lukioon. Mun elämä murenee palasiksi ja mä en voi huutaa.

Suljettu osasto

En enää ikinä hae apua, okei? Kaikki meni taas ihan vituilleen.

Toissapäivänä kirjoitin tänne, kun mua ahdisti, enkä tiennyt mitä tehdä. No, päätin sen jälkeen, että kerrankin teen jotain muuta kuin viiltelen. Mulle oli joskus pari viikkoa sitten annettu numero mielenterveyspäivystykseen, joten soitin sinne.

Vastaaja oli jotenkin tosi ikävä. En osannut aloittaa puhumista, ja oletin että tehtävään koulutettu henkilö hallitsisi tilanteen, mielenterveyspäivystykseen kun varmaan yleensä soittaa vähän epätasapainoisia ihmisiä. Kun sain kerrottua, että mua ahdisti, enkä tiennyt, mitä tehdä, ja toivoin saavani tarvittavia, vastaaja sanoi vain, ettei täältä mitään tarvittavia saa. Suljin puhelun ja päätin kuitenkin lähteä käymään mielenterveyspäivystyksessä.

Kävelin parin kilometrin matkan sairaalalle. Soitin päivystyksen ovikelloa ja joku mieshoitaja avasi oven. Pääsin juttelemaan hänen kanssaan. Hoitaja kirjoitti paperille mun vastauksia ylös, ja sitten pyysi, että odottaisin käytävällä, kun hän konsultoi lääkäriä.

Mua ahdistaa usein tilanteet, joissa joudun odottamaan yksin vieraassa tilassa, joten aloin etsiä käytävästä jotain terävää, millä viiltää. En ehtinyt löytää mitään, kun hoitaja tuli hakemaan minut.

Ensin puhuttiin, että minun kannattaisi varata aika omalle lääkärilleni, jotta hän voisi määrätä tarvittavia, mutta kun en pystynyt lupaamaan hoitajalle, etten viiltelisi sinä iltana, hän vei minut lääkärin luo. Olisi pitänyt valehdella, kaikki olisi mennyt paremmin...

Lääkäri keskusteli mun kanssa ja näytti tosi huolestuneelta. Se soitti jollekin ylemmälle lääkärille, ja lopulta sain kuulla tuomioni: mulle tehtiin M1-lähete suljetulle osastolle viereiseen kaupunkiin. M1-lähete on siis tarkkailulähete, jolla voidaan pitää korkaintaan 4 vuorokautta suljetulla osastolla.

En ollut koskaan käynyt suljetulla, mutta nyt se oli sitten menoa. Yritin karata päivystyksestä, mutta ovi oli lukossa, joten jouduin jäämään sinne istumaan ja odottamaan ambulanssikyytiä suljetulle.

Matka kesti reilun tunnin ja saavuin suljetulle puoliltaöin. Minun piti jutella hetki päivystävän lääkärin kanssa, ja sitten sain mennä nukkumaan.

Nukuin yön tarkkailuhuoneessa, josta tuli mieleen vankila. Huoneessa ei ollut ikkunoita, ja seinät ja lattia olivat karkeaa kiveä. Huoneen keskellä oli kapea mielisairaalamainen sänky, ja vessan erotti tilasta pelkkä verho. Nurkassa oli valvontakamera ja pöydällä lojui leparit.

Sain kuitenkin nukuttua ihan hyvin. Aamulla pääsin taas juttelemaan lääkärille, joka päätti, että saan mennä kotiin, kunhan menen yöksi äidille. Päivän aikana tutustuin suljetulla muutamaan tyyppiin, eikä se vaikuttanut paikkana niin kamalalta, kuin mitä mun osastokaverit oli sanonut. Äiti haki mut pois kolmen maissa.

Ja no, mikä tässä nyt on pielessä? Mun aika psykologille siirrettiin tälle aamulle, ja mun psykologi teki siellä selväksi, että hän ottaa tän tilanteen erittäin vakavasti. Mua ärsyttää se tosi paljon, koska tässä ei edes ollut mitään erilaista. Mun elämä on sellasta, mä nukun, mä makaan sängyssä, mä ahdistun. Ei siinä oo mitään uutta. Mutta nyt ne päätti, että tilanne täytyy korjata. Saan ajan lääkärille, mikä on hyvä, saatan saada korjauksia lääkitykseen ja tarvittavia, mutta siinä olisikin kaikki mihin suostuisin. Nimittäin muutto porukoiden mukana on nostettu takaisin pöydälle, samoin uusi osastojakso.

En todellakaan halua juuri nyt takaisin osastolle tai porukoille, juuri nyt, kun mun piti aloittaa laihduttaminen uudelleen. En tiedä, missä välissä ehdin laihduttaa, jos joudun taas valvovan silmän alle. Tällä kertaa suurennuslasin alla ei tosin olisi syöminen, vaan ahdistuneisuus ja itsetuhoisuus, mutta osastolla huomattaisiin kyllä painonlasku tai syömättömyys nopeasti.

Tästä tuli tosi pitkä postaus, mutta eipä mua haittaa, tää blogi onkin enemmän mun päiväkirja.

Ohjelmassa kuuden tunnin päikkärit

Alotin sunnuntaina nyt sitten uudelleen mun iltalääkkeen ja sen vaikutuksista onkin saanut kärsiä ihan olan takaa. Käytin sitä siis muutaman viikon mun osastojakson aikana, mutta se lopetettiin silloin, koska siinä oli liian vahvat sivuvaikutukset ja mun tila alkoi "tasaantua" aka aloin valehdella mun voinnista. No, mutta nyt sitten uudelleen. Kiitos lääkkeen, joka väsyttää mua ihan kamalasti vielä entisestään, mä en tee muuta kuin nukun. Mun päivärytmi on nykyään suunnilleen tällainen:

8.00 Herään - tunti herätyksen jälkeen. Koulu alkaisi.
8.20 Rämmin koululle myöhässä, ilman meikkiä, viikon vanhoissa vaatteissa ja hiukset likaisina
8.30-12.15 Koulutunteja, jotka pääasiassa nukun, vaikka yritän kaikilla mun voimilla pysyä hereillä
12.15-13.00 Ruokatunti - joko käyn kaupassa ostamassa suklaata ja pidän A:lle seuraa röökipaikalla tai nukun
13.00-15.45 Lisää koulutunteja, ehkä hieman vähemmän nukkumista
16.00 Kotona, suoraan nukkumaan
19.00 Herään, kävelen jääkaapille, joun kulauksen mehua, takaisin nukkumaan
22.00 Herään, syön illallista, takaisin nukkumaan

No, siinä on lääkäri oikeassa, että lääke on lievittänyt ahdistusta, mutta lähinnä siksi, ettei mulla ole kaikelta nukkumiselta aikaa ahdistua. Ei tämäkään ole elämisen arvoista elämää että nousen ylös vain syömään.

Olen miettinyt laihduttamisen aloittamista uudelleen. En kestä tätä, jos mulla ei ole valtaa missään asiassa. Oon pari viime päivää syönyt ihan hitosti makeaa. Karkkipussin, kolme suklaalevyä, sipsipussin, limsapullon ja puoli pakettia pullaa... Olo on ihan kamala.

Tein eilen illalla kollaasin mun oven sisäpuolelle niin, että jos tulee vieraita, ne ei nää sitä jos ovi on auki. Ehkä se motivois mua. Kollaasissa on kaikki hienoimmat thinspo-piirrokset, joita oon tehny, sanoja thinspo-biiseistä, lista asioista, joita laihduttaminen muuttaisi parempaan, ja tietysti painopäiväkirja.

Katsotaan kuitenkin, pystynkö tekemään asialle mitään. Tänään aamulla yhteispalaverissa puhuttiin, että mun olis hyvä olla pari viikkoa ainakin enimmäkseen porukoilla... En todellakaan haluaisi, ei se mua auttaisi.

Terät ja lääkkeet

Mä oon ihan sekasin. Tää viikonloppu on ollu tosi vaihteleva.

Musta tuntuu, että mun masennus on syventyny. Tän viikon maanantaina mulla oli aika psykofyysiseen terapiaan. Alotettiin tavallisella hengitysharjoituksella, mutta mä hengitin vaan pidätelläkseni itkua. Pakenin käytävällä olevaan vessaan ja aloin itkeä siellä. Terapeutti tuli ovelle koputtelemaan ja suostuin ulos. Se kerta menikin siihen, että itkin hysteerisesti ja avauduin sille siitä, millasta mun elämä oikeesti on nykyään. Siitä, miten mikään ei huvita, ruoka ei maistu ja koti on sotkuinen. Miten makaan kaikki päivät sängyssä.

Seuraavana päivänä oli fysiikan koe. En ollut lukenut ollenkaan, joten käytin koeajan siihen, että kirjoitin novellin mun tavallisesta päivästä. Kuvasin siinä kaikkea sitä ahdistusta, voimattomuutta, haluttomuutta ja itsetuhoisuutta, mikä mua hallitsee. Torstaina näytin sen mun psykologille. Olin ekaa kertaa rehellinen sille sitten osastolta pääsyn. En vaan enää jaksanu tätä tilannetta. Se tapansa mukaan huolestui tosi paljon, varasi mulle perjantaiksi lääkäriajan, pohti osastojaksoa ja soitti mun äidille. Nyt kadun vähän, että kerroin sille.

Perjantaina lääkärissä kaikki meni nimittäin päin helvettiä. Mä kerroin, että mua auttaisi eniten, jos mun masennuslääkkeen annostusta nostettaisiin, tai jos pääsisin osastojaksolle. Siellä kun olisi ihmisiä ja selkeä päivärytmi, saisi jotain aikaan. No, lääkäri oli eri mieltä. Se ei nostanu lääkitystä vaan määräs takasin mun vihaaman iltalääkkeen, joka vaan väsyttää mua entisestään. Ja se ei laittanu mua osastolle, määräs vaan viikonlopuks äidin vahtimaan mua. En usko, että mikään siis muuttuu.

No, viikonloppuna sekoilinkin ihan huolella. Perjantaina oli tuparit, vedin muutaman siiderin ja kokonaisen pullon viinaa ja oksensin. Seuraavana aamuna riitelin mun poikaystävän ja parin kaverin kanssa, kun ne yritti takavarikoida mun terät ja heitin ne pihalle. Samana iltana menin A:n kanssa underground bändin konserttiin. Konsertti, jatkot ja jatkojen jatkot. Join, sekakäytin ja poltin tupakkaa. Semmosta sitten. Tänään nukuin koko päivän. Heräsin vain kaksi kertaa syömään.

Jos mun elämä tulee olemaan tällasta, en tiedä kauanko jaksan.

Omassa asunnossa

Asun nykyään omassa kämpässä. Nyt kaikki on mun vastuulla. Nyt oon aivan yksin. En pysty tekemään mitään, makaan vaan mun sängyssä selällään ja tuijotan kattoon. Mä en ollu valmis tähän. Jos porukat ei ois muuttamassa toiseen kaupunkiin, kaikki olis eri tavalla. Jos ne ei olis muuttamassa, mä olisin laiha. Ja mä saisin näyttää, miltä musta tuntuu. Nyt mä vaan itken mun huoneessa lukkojen takana ja kun raahaudun ulos, mä vaan hymyilen.

En jaksais lähteä kouluun. Mun on tosi vaikeeta nousta ylös, vaikka herään itsestään jo ennen herätystä.

Mun paino on tosi korkeella. Melkein 60 kg. Sain eilen pahan ahdistuskohtauksen kun vaaka näytti vaatteet päällä yli kuuttakymppiä. Oon luvannu itelleni, ettei kuuskyt koskaan menis rikki. Tänään aionkin vaan juoda yhen lasillisen mehua. Vituttaa etten voi laihduttaa kunnolla. Mutta itseinho ja ahdistus on niin suurta, että lupasin itselleni, että viisi kiloa... Kukaan ei huomaa viittä kiloa.

Makaan lattialla, makaan sängyssä, istun tyhjässä keittiössä, yritän siivota veriroiskeita lavuaarista ennen kuin kämppis tulee kotiin. Sitä mun elämä on nykyään. Ja vaikka mä tykkään mun psykologista tosi paljon, en voi enää kertoa sille totuutta. Muuten en saa enää asua yksin.

Samoissa taloissa mun kanssa asuu yks mun luokkalainen, A, johon oon aina halunnu tutustua paremmin. Nähtiinkin sunnuntaina, juotiin kaljaa ja jauhettiin paskaa. Mä kuitenkin pelkään, etten saa kontaktia siihenkään. Aina, kun mä yritän hankkia ystävän, se jää jotenkin yksipuoleiseksi. Mä en tiedä, mikä mussa on niin pahasti vikana, mutta mä vihaan itteeni siitä silti.

Onneks tää jakso loppuu kohta. Mulla on vaan kolme kurssia ja pitkät hyppytunnit yksin on vaan kidutusta. Koululla istun yksin penkillä ja kuuntelen musiikkia. Siihen kyllästyy aika nopeasti. Ja kun kaikki muut ympärillä juttelevat ja nauravat, alkaa ahdistaa. Miks just mä oon se joka on erillään muista?