Jouluyö

 Mä vihaan joulua.

En tykkää joululauluista, joulukoristeet on rumia ja kaikkialla on kylmää ja pimeää. Ja kaikki on joko liian kaupallista tai liian uskonnollista.

Noi on kyllä kaikki totta, mutta vaikka noita syitä yleensä ihmisille latelenkin, oikeasti mulla on myös syvempiä syitä.

Kaikki hokee, että joulu on yhdessäolon aikaa ja tärkeintä on rakkaiden kanssa vietetty aika. Niin kauan kuin muistan äiti on ollut kaikki joulukuut todella stressaantunut, kiireinen ja vihainen joulun takia, ja se jatkuu yleensä läpi joulun pyhienkin. Mulle olisi ihan sama vaikka syötäisiin valmisruokia sotkun keskellä, kunhan aika käytettäisiin jutteluun ja muuhun yhdessä olemiseen, mutta jouluaattonakin vaan siivotaan, kokataan ja riidellään.

Viime joulut mulla on ollut aika kamalaa draamaa muutenkin. Kaksi vuotta sitten yritin joulun alla itsemurhaa ja loman ajan olin tarkkailussa syömishäiriön takia (mikä epäonnistui ja jouduin osastolle). Vuosi sitten olin niin masentunut nuorisokodin tapahtumista, etten muista koko joululomasta mitään.

Tänä vuonna kaikki on päällisin puolin hyvin, kukaan ei tiedä mikä mulla nyt on. Haluaisin kertoa jollekulle, mutta kahlaan päässä kaikki nimet, ketään en kehtaa vaivata jouluyönä.

Kello on 5 jouluaaton ja joulupäivän välisenä yönä ja mä itken. 

Vietin joululoman alkua yksin kotonani, mutta se tuntui oudolta. Koko kerrostalo oli varmaan tyhjä, kun kaikki opiskelijat lähtivät jouluksi kotiin. Parkkipaikka oli tyhjä, ikkunat pimeät eikä hangessa ollut jalanjälkiä. Se oli vähän masentavaa, mutta pärjäsin.

Mun oli tarkoitus tulla nyt jouluksi äidin luo, yhdeksi ainoaksi yöksi. En ole yöpynyt täällä melkein vuoteen. Viime aikoina mun on ollut vaikeaa olla yötä edes V:n luona. Niin paljon kuin haluaisinkin nukkua sen vieressä, istun usein yöllä sängyn laidalla tuntikausia harkitsemassa, pitäisikö vaan nousta ja ajaa kotiin.

Ruoka. Ikuinen ongelma, pahin vihollinen. Mun paino on tippunut viime aikoina. Oon vähän lenkkeillyt, syönyt aika matalia kaloreja. Ja sitten se mitä ei pitäisi, ahminut ja oksennellut. Melkein joka kerta kun syön kerralla yli 300 kaloria, mä oksennan. Välillä ahmin tietoisesti, katson kellosta ajan ja teen kaiken huolella. Tai sitten syön jossain sosiaalisessa tapahtumassa, töissä tai jonkun luona ja oksennan heti kun pääsen kotiin.

Oksentelu aiheuttaa nykyään jo aika pahoja oireita, rytmihäiriöitä, hyvin korkeaa sykettä, joka ei laske edes tuntien makaamisella. Fyysinen kunto on romahtanut, en pysty seisomaan tuntia pidempään tai selkään alkaa sattua. Se vaikeuttaa tiskaamista ja ruoanlaittoa. Mutta kun olen oksentanut, saan unta. Tyhjänä ja nälkäisenä on hyvä nukahtaa.

Ne kerrat kun olen ollut V:n luona, olen syönyt maltillisesti, mutta silti lähes "normaalisti". Senkin jälkeen haluaisin vain kotiin oksentamaan. Mutta nyt. Jouluruokaa, suklaata, kierros kierrokselta, olutta, punaviiniä, ota lisää. Vatsaan sattuu, rintaan sattuu, on vaikeaa hengittää, kuin keuhkot olisi puristuksissa, syke on yli 120 vaikka makaan neljättä tuntia, rytmihäiriöitä, hikoilua, lihassärkyä, pahoinvointia. En mitenkään saa unta, ahdistus on henkistä ja fyysistä. Haluan vain oksentaa. Muut nukkuvat, kukaan ei ehkä kuulisi, mutta joku voisi haistaa aamulla. Pelkään, että kuolen jos en oksenna. En uskalla edes yrittää nukkua. Kuolen varmasti jos nukahdan. Saan varmasti sydänkohtauksen. Järjettömiä ajatuksia, vai ovatko? Rytmihäiriöt on oikeasti yksi vaarallisimmista asioista syömishäiriöissä.

Tämä on liikaa, liian pitkällä. Järkevä ääni päässä sanoo: sun kuuluisi voida nauttia joulusta, nyt on aika hakea apua. Sairas ääni sanoo: ratkaisu on ettet enää koskaan yövy missään. 

Valitettavasti tiedän jo kumpaa kuuntelen.

Toivottavasti teillä on parempi joulu! Jos huvittaa niin kertokaa jotain joulustanne kommenteissa, olisi kiinnostavaa kuulla mitä teette jouluna.

Ahmiminen ei lopu ikinä

TW: Tarkkaa kuvausta ahmimisesta, voi olla ällöttävää

Tän täytyy loppua. Nyt heti, mä en voi tehdä tätä enää kertaakaan.

Oon pitänyt kirjaa viime viikot siitä, montako kertaa ahmin. 16 päivää, 16 kertaa ahmittu. Ei joka päivä, mutta toisina päivinä taas kahdesti.

Mulla ei edes ole mitään selkeää tilannetta tai kuviota joka toistuu. Ahmimisesta on tullut ratkaisu ihan kaikkeen. Ahmin seurassa, ahmin yksin. Ahmin iltapäivällä ja illalla. Ahmin, jos on tylsää ja ahmin jos on hirveä kiire ja stressi. Jos on huono päivä, ahmin lohdutukseksi. Jos on hyvä päivä, ahmin palkinnoksi.

Kyse ei edes ole mistään pienistä määristä. Äsken kävin varta vasten kaupassa ja ostin puoli kiloa karkkia ja kokonaisen kakun. Ja söin ne yksin sängyssä, puolessa tunnissa.

En edes ymmärrä, miksi teen niin. Miten mun pää luulee joka kerta, että se olisi kivaa? Mikään vaihe siinä ei ole kivaa. Kaupassa ahdistaa ja hävettää. Piilottelen ostoksia ja käytän itsepalvelukassaa. Ja jo ensimmäinen suupala on pettymys. Herkut eivät edes maistu hyvältä. Katson yleensä syödessä netflixiä ja joka kerta kuvittelen sen mukavaksi ja rentouttavaksi. Tosi asiassa ruoka ei maistu ja joka suupalan jälkeen oksettaa enemmän ja enemmän. Puolessa välissä alan yleensä itkeä ja lopulta syöminen muuttuu fyysisestikin lähes mahdottomaksi. Nieleminen on vaikeaa. Keho huutaa lopettamaan, mutten voi. Kun kaikki on syöty, melkein juoksen oksentamaan. Se sattuu ja itken. Olo on likainen, lihava ja epäonnistunut. Syke on tosi nopea ja epätasainen. Tärisen ja heikottaa. Pelkään sydänkohtausta. Pelkään, että kämppikset kuulee. Hävettää ja itsetuhoiset ajatukset täyttää pään. Nyt mun on pakko lopettaa. Mun täytyy oppia, etten saa syömisestä dopamiinia edes aluksi.

TW loppuu

Miten voi olla, että koulua on takana vasta kaksi viikkoa? Nyt jo olen jäljessä joka helvetin aineessa, vaikka annan joka päivä ihan kaikkeni. Oon jo nyt niin väsynyt, että haluaisin vaan luovuttaa. Miksei mikään tunnu riittävän? Jos opiskelen koko hereilläoloajan, saan juuri ja juuri tehtyä pakollisen työn, ja seuraavana päivänä pitäisi vetää taas täydet, ettei jäisi jälkeen. Uudelleen ja uudelleen.

Mun porukat kävi viime viikonloppuna Helsingissä, mutten voinut mennä mukaan, koska piti opiskella. Ja nyt olen vain enemmän jäljessä kuin olin perjantaina, vaikken tehnyt muuta koko viikonloppuna.

Ai niin, lupasin kertoa viime viikon lääkäriajasta. Siellä ei oikeastaan tapahtunut mitään. Saan ehkä jossain vaiheessa lääkemuutoksen, mutta mun pitäisi ensin käydä verikokeissa, kun kuulemma ei ole pitkään aikaan otettu. Sanoin, että toukokuussa otettiin päivystyksessä, mutta lääkäri sanoi ettei näy teksteissä.

Mistään ei tunnu tulevan mitään. En riitä. En jaksa. En pysty. Kukaan ei tiedä, miten paskana olen taas. Pelkkä raunio. Joko opiskelen itku kurkussa tai ahmin. En käsitä sitä, että joillakin ihmisillä kai on oikea elämä. Joillakin on hauskaa. Mun päässä soi vaan sama raita. Pakko opiskella. Pakko ahmia. Pakko oksentaa. Haluan nukkua ikuisesti, mutten saa nukkua edes kuutta tuntia.

Paino: 52,9kg

stressikausi alkaa

 Koulu alkoi keskiviikkona, arki ja stressi jo pari viikkoa sitten. Kesällä ei ollut mitään tekemistä, mutta nyt taas pamahti kalenteri vaihteeksi niin täyteen, että itkettää. Miksei mikään ole koskaan hyvä?

Mulla on tässä jaksossa kuusi kurssia, en ole tehnyt niin montaa jaksoon melkein puoleentoista vuoteen. Ylioppilaskirjoituksissa odottaa neljä ainetta, niiden alkuun on enää reilut viisi viikkoa. Lisäksi se ryhmä missä käyn palasi kesätauolta, on tapaamisia siellä ja kouluttaudun "apuohjaajaksi" syksyn ryhmään. Sitten vielä ajokoulu, jonka reputin jo kolmannen kerran. Ja hoitajakäynnit. Ne tosin on enemmän positiivinen asia, kun saan viimein jotain apua kuukausien kuluttua. Se vaan tuntuu käynnistyvän aika hitaasti.

Ensimmäisellä käynnillä hoitaja ehdotti että kävelisin enemmän. Sen jälkeen olenkin aloittanut taas kävelyillä käymisen, mutta nopeasti muistin, miksi lopetin. Musiikki ei riitä harhauttamaan mun ajatuksia, vaan kävellessä ne liukuu kelaamaan uudelleen ja uudelleen kaikkea ahdistavaa. Eikä yhtään auta, että melkein jokainen asuinalue ja katu mun kämpän lähellä assosioituu johonkin ikävään. Käveleminen triggeröi myös tauolla olleita "pakkoajatuksia". Niitä itsetuhoisia ja väkivaltaisia ajatuksia, jotka eivät ole loogisia ja omia. Ihan kuin joku muu tulisi mun päähän ja ehdottaisi että mitäpä jos katkaisisit vaikka kaulavaltimon.

Luin käynnin tekstin omakannasta ja säikähdin aika paljon yhtä asiaa. Hoitaja oli kirjannut suunnitelmaan mitä testejä se mulla teetättää, siellä oli kaikki perustestit, masennus-, ahdistus-, paniikki- yms, mutta lisäksi SCOFF ja BES, eli syömishäiriö- ja ahmimishäiriötestit. Olin vakuuttanut hoitajalle, ettei mulla ole syömishäiriöajatuksia, mutta jotenkin ajatus virallisessa lomakkeessa valehtelusta kuulostaa vääremmältä kuin keskustellessa. Mutta en mä voi niitä rehellisestikään täyttää, kävin testaamassa ne ja sain kummastakin lähes täydet pisteet.

Niin, ahmimisongelma ei ota loppuakseen. Nyt vaan oksennan kaiken, minkä vuoksi paino pysyy aloillaan ja välillä jopa laskee. Pelkään vaan aika paljon mun sydämen ja etenkin hampaiden puolesta. Jos oksentelee päivittäin, polttaa tupakkaa, juo lähes pelkästään sokeritonta limsaa ja masennuksen vuoksi pesee hampaita harvoin, oon ihan varma, että ne tippuu kohta päästä.

Mutta niin, paskaahan tää kaikki yhä on, mutta ehkä saan taas vaihteeksi jotain kirjoittamisen arvoista, kun asioita taas tapahtuu. Haluaisin vaan itkeä ja nukkua koko ajan, mutta itkeä en osaa ja nukkua en saisi, kun koulupäivät kestää kahdeksan tuntia plus ympäri kaupunkia asioilla ravaaminen, kävelyt ja kirjoituksiin lukeminen, jos siitä nyt vieläkään mitään tulee. Kolme päivää koulua takana, ja olen nyt jo niin uupunut, etten tänään saanut koulussa mitään aikaan ja nukuin kotona pitkät päiväunet. Mitähän tästäkin tulee...

14.8.2020

Kalorit: 390

Poltettu: 214

Paino: 53,4kg

ei mitään uutta

Tää kesä on ollut yhtä epäonnistumista. Välillä tuntuu että tää on jopa pahempi kuin viime kesä. Vaikeaa sanoa, nykyhetki tuntuu tietysti aina vaikeammalta kuin mennyt, josta on jotenkin selvinnyt.

Reputin tänään inssin uudelleen. Sama virhe kuin viimeksi. Ajokouluun on tuhlaantunut varmaan kohta kolme tonnia, rahatilanne alkaa huonontua. Ajokoulun lisäksi oli toukokuun sairaalamaksut ja syksyn kirjoitusmaksut ja kaikki se ruoka mikä on mennyt vessanpöntöstä alas.

Mitä olen saanut aikaan tänä kesänä? Tai tänä vuonna? En mitään. En ole opiskellut kesäkuun ensimmäisen viikon jälkeen, en pysty. Paino on noussut lähes kymmenen kiloa. Ahmin ja oksennan. Sitten päätän lopettaa oksentamisen, mutta ahmin silti.

Olo on likainen ja kuvottava.

Vietän aikaa äidin ja pikkuveljen kanssa, ne on ainoa seura mitä mulla on. Ne, tai yksinäinen asunto. Aikoja terveydenhuoltoon ei ole ollut viikkoihin ja viikkoihin, ja se näkyy voinnissa. Ei ketään, kelle puhua. Haluaisin satuttaa itseäni, helpottaakseni ahdistusta ja sitä kasvavaa tarvetta. Rangaistakseni kaikista epäonnistumisista, jotka jatkuvat päivästä toiseen. Mutta jotenkin en halua pettää, jotakuta. En edes tiedä, ketä, kun ei kukaan tiedä mitään musta enää. Tai ehkä en vain uskalla, etten joudu lähtemään päivystykseen. Sinne ei enää ole rahaa mennä.

Tänään oli huono päivä. Kelasin päässä kaikki kelle voisin puhua siitä. Mutta ei ole oikeastaan ketään. Niinpä kirjoitan taas tänne, vaikka tämä on samaa asiaa kuin edelliset postaukset. Enää mulle ei tapahdu uusia asioita. Viime vuonna nauroin sille, että kaikessa kaameudessaan mun elämä oli kiinnostavaa, aina oli uusia juonenkäänteitä. Mutta nyt katson samaa filmiä joka päivä. En tiedä onko se yhtään parempi. Tähän kyllästyy nopeammin.

samoja ajatuksia

Nää tunteet on pahimpia. Samat asiat pyörii viikosta toiseen päässä. Vähitellen oon saanut kuvattua ne itselleni lyhyisiin lauseisiin.

Mulla olisi niin paljon puhuttavaa, muttei ketään jolle puhua. Ei yhtään ketään. Joo, mun äiti on tullu mulle läheisemmäksi, mutta mä en vieläkään osaa puhua sille. En halua vaivata. Polilta soitettiin ja sain kyllä ajan, mutta se on lähes kahden kuukauden päästä. En tiedä miten jaksan sinne saakka. En meinannut kehdata kirjoittaa tännekään. Vaivata niitä jotka tätä lukee samoilla ongelmilla uudestaan ja uudestaan.

On kamalaa tajuta olevansa se henkilö, jonka poissaoloa kukaan ei huomaisi. En kuulu tähän kaupunkiin vieläkään. Voin istua viikkokausia kotona ja eristäytyä vaikka someista, kukaan ei koskaan tajuaisi että mä puutun. En enää merkitse mitään. Mä ajattelen iltaisin kymmeniä ihmisiä. Pohdin, mitä niille kuuluu. Mutta mä tiedän, ettei kukaan ajattele mua, ja se on pelottavaa. Ihan kuin mut olisi irroitettu tästä maailmasta. En ole avannut instagramia kuukausiin. En kestä katsoa, miten kivuttomasti kaikki jatkaa elämäänsä ilman A:ta ja ilman mua. Kuin meitä ei koskaan ollutkaan.

Itkin äsken taas sitä kaikkea. Mä en liiku yhtään eteenpäin. Junnaan samoissa asioissa, kun en saa käsiteltyä niitä. A on poissa. Olisinko voinut estää sen? Miksi se lähti? Miksi mut revittiin tähän kaupunkiin? Miksi olin niin tyhmä, että menin yrittämään itsemurhaa vuosi sitten? Jos en olisi yrittänyt, saattaisin olla nyt mun kotona A:n kanssa. Menetin kaiken viime vuonna. Mutta toisaalta masennus, ahdistus ja syömisongelmat taas on jatkuneet vuosia. Ne ei lopu koskaan. En ikinä voi oppia syömään oikein, aina jos yritän, ahmin. Vihaan itseäni. Vihaan mun kehoa. Vihaan tätä masennusta. Vihaan sitä etten voi tehdä mitään, en jaksa, en halua. Pelkään syksyä. Mitä jos epäonnistun opinnoissa. Mä en jaksa tätä. Tää on liikaa. Kunpa en olisi aina yksin.

En ole ahminut kahteen päivään. Varmaan ennätys tässä kuussa.

juhannus

Juhannus meni tosi huonosti. Ajattelin, että jos yritän syödä normaalisti, en rajoittaa, niin en myöskään ahmisi. Väärin arvasin.

Ahmin perjantaina. Lauantaiaamun brunssilla muhun iski kamala totuus. Söin samat ruoat kuin mun reilusti ylipainoinen äiti. Sitten söin vielä kaksi isoa palaa kääretorttua, kaksi isoa leipää ja kolme kuppia kaakaota niiden päälle. Mun äiti totesi olevansa aivan täynnä, ja mä, joka olin syönyt melkein kaksi kertaa yhtä paljon, mä halusin yhä lisää.

Mä en osaa syödä normaalin verran, vaikka yrittäisin. Sillon kun en paastoa tai syö matalilla kaloreilla, ahmin aina, vaikka söisin normaalit lämpimät ruoat. Ehkä se on tän vuosien sairastamisen syy.

Luin joidenkin parantumiskäyttäjien feedejä läpi instagramissa, ja tulin tosi suolaseks mua hoitaneille lääkäreille. Olin 17 kun jouduin osastolle laihuushäiriön takia, mutta sitä ei edes yritetty hoitaa kunnolla. Osastojakso oli lyhyt, ja sen päätyttyä kukaan ei enää puhunut mun kanssa syömisistä ja kehonkuvasta. Ei ollut painokontrolleja, atsia tai aikoja ravitsemusterapiaan. Mun paino palautettiin vaan pikanopeudella normaaliin, mutta mun päätä ei autettu yhtään. En mennyt parempaan edes hetkeksi. Kaikki luuli, että paranin täysin seitsemässä viikossa.

Siksi nyt puolitoista vuotta myöhemmin mun pää on aivan yhtä sairas, mutta kukaan ei enää tiedä. Mulla ei ole oikeestaan ikinä ollut mitään textbook laihuushäiriöö, vaan tällanen epämääränen paska, missä voin vetää viikkokausia alle 300 kalorilla päivässä ja sitten taas ahmia, kun masennuskausi iskee päälle. Paino pysyy enimmäkseen kymmenen kilon haarukassa, eikä kukaan nää, miten raskasta tää on mulle henkisesti ja fyysisesti.

Ja mä en tiedä, onko mulla ollut viime viikoilla joka jatkuva ahdistuskohtaus, vai onko mun masennus mennyt näin pahaksi. Itsetuhoiset ajatukset alkaa olla läsnä melkein koko ajan ja se pelottaa mua. Pelkään, että oon ihan kohta taas päivystyksessä tai osastolla. Tai vielä enemmän pelkään, etten oo. Aikuinen kun on niin yksin. Mitä jos joudun vaan kärsimään yksin mun kämpässä ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes lopulta kuolen, eikä kukaan edes tajua etsiä, ennen kuin vuokra on myöhässä?

Oon kelannut päässä taas viimeistä vuotta. Kaikkea pahaa, mitä oon tehnyt. Ja kaikkea pahaa, mitä on tapahtunut. Ja sitä, että muutosta on melkein vuosi, mutta kukaan ei vieläkään ole ottanut yhteyttä ja kysynyt, mihin katosin, vaikka vain pari ihmistä tietää muutosta. Kukaan ei edes tainnut huomata, että muutin. Eli tuskin kukaan huomaisi sitäkään, jos kuolisin.

En haluaisi vetää mitään demoa, päätyä ensihoitajien haukuttavaksi taas, mutta tarvitsen apua. Ja tuntuu, etteivät aikuiset saa sitä, jos lähtee päivystykseen omilla jaloilla.

Ei tainnut taas mennä putkeen

TW: Tekstissä puhutaan viiltelystä ja ahmimisesta

Taas sattuu ja tapahtuu... Eilen heräsin masentuneena ja väsyneenä. En jaksanut maata sängystä, mutta nouseminenkin oli vaikeaa. Puolen päivän maissa päätin lähteä kaupungille, jotta olisi jotain tekemistä. Se oli kyllä tosi huono idea...

Aluksi kaikki oli ihan hyvin. Kävin vaatekaupoissa ja löysin tosi kauniin mekon. En ostanut sitä vielä, mutta aion kyllä. Sitten päätin lähteä käymään hautausmaalla. Oli koulujen päättäjäispäivä, A olisi valmistunut.

Ajattelin hautausmaalla kaikkea loppukevääseen liittyvää. Loppukevät on aina ollut mulle vaikeaa aikaa. Luonto kukkii, on lämmintä, ihmiset on lomatunnelmissa. Kaikki on iloisia, käy piknikillä ja juomassa ystäviensä kanssa. Viime vuonna koulujen loppuessa olin yksin lukittuna suljetulle osastolle. Tänä vuonna olin yksin hautausmaalla.

Kotimatkalla keksin ratkaisun mun pahaan oloon. Menin kauppaan, ostin paljon herkkuja ja menin kotiin ahmimaan. Tarkoitus oli alun perinkin vain ahmia ja oksentaa. Kammottavaa, sairasta, että suunnittelen tuollaista. Ahmin ja oksensin kaksi kertaa n. 1000 kaloria kerrallaan. Lopulta olo oli todella paha niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Tartuin partaterään ja viilsin kolme syvää haavaa. Mua alkaa aika helposti huimata käsissä olevat haavat, joten soitin päivystykseen. Käskivät tulla käymään.

Joten siellä sitten taas oltiin. Ensimmäinen hoitaja sanoi, että laitetaan ehkä tikkejä, mutta lopulta onneksi ne päätti vaan liimata haavat umpeen jollain superkirvelevällä mönjällä. Sitten menin taas puhumaan psykiatriselle sairaanhoitajalle. Se lupasi laittaa taas viestiä mun lääkärille, että saisin viimein hoitokontaktin, mutten ole kovin toiveikas, viimeksikään ei tapahtunut mitään.

Kun pääsin kotiin, soitin äidille ja kerroin tapahtumista - ahmintaa lukuun ottamatta. Se oli yllättäen hyvä päätös. Menin käymään, ja sain puhua A:sta. Ekaa kertaa kunnolla sen jälkeen, kun pääsin sairaalasta lokakuussa. Musta vaan tuntuu, että se on kaikille jo old news, vaikka itse en ole vieläkään alkanut kunnolla edes käsitellä asiaa.

Äiti tarjosi ruokaa, ja mulla oli niin paha olo, että päätin syödä. Se kuitenkin varoitti syömästä liikaa. Äiti sanoi huomanneensa, että olen laihtunut, ja pelkäsi että liian iso ruokamäärä saisi mut voimaan pahoin. Selitin laihtumisen sillä, etten jaksa masennukselta syödä, ja koska se oli linjassa mun olotilan ja sen asian kanssa, että söin nyt ihan mutkitta, äiti uskoi.

Koska olin jo "pilannut" päivän ahmimisilla ja ruoalla, söin salaa vielä vähän lisää, ja se osoittautuikin virheeksi. Äiti oli oikeassa, tänään mulla on aamusta saakka ollut kamalat vatsa- ja selkäkivut. En päässyt ylös tuntikausiin. Äsken yritin käydä kävelyllä, mutta se vaan pahensi kipuja niin, että alkoi pyörryttää. En tiedä, mistä tää tarkalleen johtuu, mutta uskon, että liittyy eilisen ruokailuihin.

Tänään söin 600 kaloria, enemmän kuin ehkä pitäisi, mutta yritin pehmittää laskua eilisestä. Huomenna jatkan taas alle 300:n linjaa.

Pyörtyminen

Viime viikolla ahdistus-paniikkikohtaus ei loppunut, vaikka otin tarvittavaa ja viilsin. Kun mua alkoi houkutella tehdä jotain pahempaa, päätin onneksi lähteä päivystykseen.

Päivystyksessä kesken kaiken kun olin puhumassa hoitajalle, mua alkoi huimata ja pyörryin istualleni. Heräsin sitten sairaalasängystä ja jouduin jäämään somaattiselle aamuseitsemään saakka, koska hoitajat yritti selvittää, miksi olin pyörtynyt. Kaikki vitaalit oli kuitenkin ok, joten pääsin lähtemään.

Mun uni on taas mennyt aika huonoksi, heräilen öisin 3-5 kertaa, ja joka kerta on vaikeaa saada unta uudelleen. Hain apteekista melatoniinia, vaikka se ei ole koskaan auttanut nukkumiseen. Ainakin voin sanoa lääkärille sitten muutaman viikon päästä, että olen yrittänyt tehdä asialle jotain.

Syömiset on alkamut menemään taas aika hyvin. Paastosin alkuviikolla 64 tuntia, eilen söin 2x300 kaloria, mutta oksensin melkein kaiken ja kävelin paljon. Kävin tiistaina jopa juoksulenkillä.

Paino onkin sitten laskenut myös. Ei mene enää kauaa, että olen kevyempi kuin koskaan, en malta odottaa! 

Loin muuten instagramiin käyttäjän, jolla seuraan mielenterveysongelmista puhuvia käyttäjiä, ja ajattelin itsekin tehdä sinne jotain lyhyempiä päivityksiä. Käyttäjän nimi on sadepisara_, jos kiinnostaa seurailla. Hyväksyn tosin vain samankaltaiset tilit seuraajiksi.

28.5.

Paino: 48,7kg

Syke 145

Tänään on ollut todella raskas päivä, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Vaaka näytti pitkästä aikaa nelosella alkavaa lukua aamulla, tarkalleen 49,8kg, mutta sen jälkeen kaikki meni alamäkeen.

Äidillä oli synttärit aiemmin tällä viikolla, ja oltiin sovittu, että vietetään niitä tänään. Leivoin kakun lahjaksi, todella huono idea. Mulla on surkea itsekuri, pystyn laihtumaan vaan sillä ettei mun kotona kerta kaikkiaan ole mitään ruokaa, heti kun jotain on tarjolla, ahmin maailman tappiin asti.

Puin löysät vaatteet peittääkseni laihtumisen (äiti on aina ollut tosi tarkkanäköinen sen suhteen) ja lähdin sinne. Parin tunnin aikana söin itse puolet siitä suuresta kakusta, jonka leivoin. PUOLET! En laskenut tarkkoja kaloreita, mutta uskon, että voi olla jopa lähemmäs 3000.

Sen jälkeen menin kotiin "opiskelemaan". Oksensin kaiken mitä ulos tuli, mutta varmaan suurin osa ehti imeytyä, kun syötiin kuitenkin useampi tunti. Sitten lähdin pitkälle kävelylle. Viime päivinä oon kävellyt päivässä 8000-12000 askelta ihan vaan kävelyillä, jotta kuluttaisin, mutta koskaan ennen ei ole tapahtunut näin.

Mun raajat tuntui tosi energisiltä, mutta mun rinnassa oli tosi epämiellyttävä, palava ja kaivertava tunne. Pysähdyin mittaamaan sykkeen, se oli 145, vaikka olin kävellyt ihan normi vauhtia. Säikähdin ja lähdin kotiin. Makasin noin vartin, jotta saisin leposykkeen, ja sekin oli 110. Mahdollisia syitä tälle voisi olla ahdistus/paniikkikohtaus ahmimisesta, syömättömyyden, ahmimisen ja oksentamisen aiheuttama stressi keholle tai lääkeannoksen nosto, minkä tein maanantaina.

Soitin päivystykseen, koska syke huolestutti, mutta vastaaja ei edes kysellyt mistä se voisi johtua vaan sanoi vaan että ihan normaalia, menes siitä. Nyt mua ahdistaa, kun se kirjaa mun tietoihin, että soittelen turhaan päivystykseen. Nyt on jo kello yli puolenyön, mutta syke on yhä yli sata levossakin, ja seisomaan noustessa yli 130.

Koko päivän on ahdistanut ahmimiskohtaus, eikä sykkeen korkeus yhtään auta. Toivon vaan, että ahmiminen jollain ihmeen kaupalla buustaisi mun ruoansulatusta ja saisin ihan parissa päivässä pudotettua sen aiheuttaman painonnousun. Muistin äsken, että mulla on se uusi kohtauslääke, joka nimenomaan madaltaa verenpainetta ja sykettä, joten otin sitä, mutta huolestuttaa kyllä verenpainepuoli, ne kun ei ole noussut yhtään, päinvastoin, silmissä mustenee noin puoleksi minuutiksi joka kerta kun nousen, edes istumaan.

Lupasin itselleni, että nyt olen kunnolla. Aloitan oman versioni ABC-dieetistä huomenna. Ja omalla tarkoitan, etten ota mukaan dieetin 400 ja 500 kalorin päiviä ollenkaan.

Ahdistaa ja pelkään että satutan itseäni, mutten kyllä uskalla soittaa päivystykseen, vaikka niin kävisi, kun soitin jo aiemmin "turhasta".

-10 kiloa

Tää viikko on mennyt tosi hyvin. Oon saanut jopa vähän nostettua mielialaa, koska laihduttaminen on sujunut niin hyvin. Tajusin alkuviikosta, että niissä mars-patukka -jäätelöissä on vain 140 kaloria! Vihdoin joku herkku jonka voi oikeasti syödä. Oon syönyt päivittäin yhden annospirtelön ja yhden jätskipatukan. Kalorit pysyy matalalla, eikä tule turhia herkkuhimoja.

Huomasin tänään, että nyt on kulunut tasan 9 kuukautta siitä, kun olin mun ylimmässä painossa ikinä, ja oon laihtunut siitä tasan 10 kiloa. 10 kiloa 9 kuukaudessa voi kuulostaa aika vähältä, mutta en oo vielä ikinä laihtunut niin paljon.

Luin eilen mun vanhoja postauksia vuosien 2018-2019 taitteesta, kun viimeksi laihduin kunnolla. En ollu ees tajunnut, miten sairas olin silloin. Ne postaukset oli ihan kamalaa luettavaa. Vihasin itseäni aina kun söin, pelkäsin ruokaa, yritin itsemurhaa, kun pelkäsin, etten saisi laihduttaa... Yhdessä postauksessa jopa luki, että pelkään juoda vettä, etten liho. Se oli paljon synkempää aikaa, kuin edes muistin. Muistelen aina, että olisin ollut iloinen silloin.

Mulle tuli hetkeksi outo olo, haluanko takaisin siihen vointiin? Mutta en tiedä, jostain syystä se ei vaivaa mua sen enempää. Onko tyhmää kuvitella, että asiat menee eri tavalla tällä kertaa? On. Onko vielä oudompaa valita laihduttaminen, kun tiedostan tämän? On. Mutta teen sen silti. Se on ollut mun tavoite yli neljä vuotta. Sitä paitsi se on mun ainoa iloinen ajatus nyt. Eihän se voi olla väärin, jos hymyilen aina, kun astun vaa'alle, aina kun olen pitkällä kävelyllä, tunnen nälän tunteen, tai ajattelen sitä, miten ihmiset reagoisivat, jos olisinkin viimein laiha, kun koronarajoitteet puretaan, ja pääsen taas ulkomaailmaan.

12.5.
Kalorit: 270kcal
Paino: 53,1kg

13.5.
Kalorit: 270kcal
Paino: 52,5kg

14.5.
Kalorit: 270kcal
Paino: 52,0kg

15.5.
Kalorit: 280kcal
Paino: 51,6kg

16.5.
Kalorit: 280kcal
Paino: 51,2kg
BMI: 17,5

muutto nro 4

Mä pelkään tosi paljon.

Tiistaina tapasin sossut. Ne ilmoitti että heidän ja terveydenhuollon mielestä en tarvitse tukiasuntoa joten en saa sellaista. Laitoin myöhemmin sinä iltana sitten asuntohakemuksen vetämään.

Sain nopeasti kämpän, kolmen hengen solu johon voin muuttaa uutena vuotena. Ihan kiva etten joudu yksiöön, mutta kaksi tuntematonta viereisissä huoneissa on laiha lohtu.

Olen pitkään pelännyt, että vajoan samaan tilaan kuin viime keväänä, jos joudun asumaan taas yksin. Mutta tajusin eilen, että silloin minulla oli kuitenkin tukena A ja poikaystäväni. Nyt minulla ei ole oikeasti ketään. Mielialani on laskenut tosi paljon jo pelkästä ajatuksesta, että asun pian yksin, ihan yksin. Ei ole ketään, jota nähdä koulussa tai vapaa-ajalla, kukaan ei tule käymään. Ei ole ketään, jolle kertoa päivästään. Mä pelkään tosi paljon.

Muutan tänään ulos nuorisokodista. Oon aiheuttanut sen johtajalle jo nyt enemmän harmaita hiuksia kuin kaikki muut tämänhetkiset asukkaat yhteensä, joten en halua vaivata sitä pidempään. Muutan joululomaksi äidin luo ja sitten omaan asuntoon. Eli tämän vuoden muutot numero neljä ja viisi.

En nukkunut viime yönä taas vaihteeksi silmäystäkään. Makasin sängyssä ja tuijotin tyhjää huonetta. Kaikki vaatteet, kirjat ja meikit on pakattu laukkuihin ja piano laitettu kasaan. Tyhjät valkoiset seinät muistuttavat jälleen odottavasta muutoksesta.

Mua ahdisti niin paljon, että lopulta puukotin itseäni reiteen. Verta roiskui lakanoille, mutten mennyt kertomaan kellekään, vaan puhdistin ja sidoin jalan. Mä oon nyt aikuinen, enkä enää saa apua. Turha siis itkeä kellekään.

Syöminen on mennyt enimmäkseen hyvin, mutta yhtenä päivänä meillä oli nuorisokodilla jouluateria. Ahmin varmaan 2000 kaloria ja menin heti sen jälkeen oksentamaan. Paino on kuitenkin nyt 53,8kg.

Mä vihaan sitä että oon taas tilanteessa, jossa oon riippuvainen yhdestä henkilöstä. En ikinä kerro sille miehelle, mutta juuri nyt se on mun ainoa iloinen ajatus, jonka voimalla yritän selvitä päivistä. Odotan vielä pari päivää muuton jälkeen, ja sitten laitan sille viestin. Jos tästä ei tule mitään, en tiedä, mistä voin löytää uuden syyn jatkaa.

Aikuinen??

Täytin 18. Synttärit meni yllättävän hyvin. Mentiin aloittamaan rauhalliseen baariin mun koulukaverin kanssa, tilasin paniikissa lasillisen punaviiniä. Siinä baarissa oli musiikki sen verran hiljaisella, että pystyttiin hyvin juttelemaan.

Siirryttiin siitä toiseen baariin, missä oli paikallisen rockbändin keikka. Siellä olikin sitten enemmän meininkiä. Onneksi portsari ei tajunnut mun henkkareiden olevan vanhentuneet. Listalla ei ollut drinkkejä, mutta kysyin baarimikolta, ja se kertoi naureskellen, että drinkit tilataan itse. Menin vähän paniikkiin, koska en tiedä drinkeistä mitään, mutta onneksi baarimikko osasi asiansa ja sekoitti mulle tosi hyvän drinkin.

Sen mun kaverin kaverit liittyi seuraan bändin aloitellessa ja ilta oli tosi kiva. Menin yöksi takaisin nuorisokodille nukkumaan. Parasta täysi-ikäisyydessä on se, ettei musta voida enää tehdä yhden yhtä lastensuojeluilmoitusta. Tänä vuonna niitä onkin tullut varmaan kaksikymmentä, niin kiva päästä niistäkin eroon...

Mua on stressannut tosi paljon tilanne sen yhden ohjaajan kanssa, oon pari viikkoa herännyt joka yö kahden kolmen maissa saamatta enää unta. Niinpä olen käyttänyt aamuyöt lähiaikoina opiskeluun, sarjojen katseluun ja kävelyihin. Unettomuudessa pahinta vaan on se, että kun elämä on ihan kamalaa muutenkin, mutta nyt se on sitä tuplasti kauemmin, kun ei voi paeta edes uneen.

Poltan tupakkaa, kun mua stressaa, juon alkoholia, kun mua masentaa, käyn kävelyillä, kun mun ajatukset ei jätä mua rauhaan ja soitan pianoa, kun pakkoajatukset käskee mua katkaisemaan mun kädet. Yritän muistuttaa sillä itseäni, että mulla on yhä käyttöä mun käsille. Mutta en siis teekään paljoa muuta kuin poltan, juon, kävelen ja soitan pianoa. Mielellään useampaa yhtä aikaa.

Mutta no, asiat on onneksi monella tapaa parantunutkin viume päivinä, toivotaan, että mieliala ja uni seuraa kohta perässä.

Mun arvosanat on noussut huimasti. Viime jaksosta sain enemmän kymppejä kuin ysejä, niin on viimeksi käynyt yläasteella. Ja olen pysynyt jo yli kaksi viikkoa mun lukusuunnitelmassa ylppäreitä varten.

Ja mun paino on laskenut reilusti. Söin viimeksi kai perjantaina, nyt on maanantaiaamu. Mun vatsa alkaa näyttää litteältä ja reisien välissä on pitkästä aikaa rako. Paino on nyt 54,7kg. Se on yhä tosi paljon, mutta en ole ollut 55kg alapuolella sitten "parantumiseni".

Mutta mikä on kaikkein parasta, pääsin eilen viimein puhumaan asiat selviksi sen ohjaajan kanssa. Tai no, ei täysin selviksi, mutta sain toivoa. Pyysin sitä iltateelle keittiöön ja se suostui. Juteltiin kaikkea ihan normaalia mun täysi-ikäisyydestä ja sen opinnoista ja joulusta. Olin kerrankin hereillä ja tilanteen tasalla, joten osasin lukea sen yrittävän pysyä roolissaan. Siksi en puhunutkaan suoraan. Mun oli kuitenkin pakko saada yksi vastaus.

"Mulla on alkanut tulla epäilyksiä", sanoin. Sen silmissä välähti joku piilotettu tunne. "Et ole", se vastasi. Se oli suora viittaus viestiin, jonka lähetin sille viikko sitten. Olin kysynyt siinä, oonko hullu ja kuvitellut kaiken. Tiedän sen viitanneen siihen, koska sanamuoto ei sopinut esittämääni kysymykseen. Hymyilin ja nyökkäsin.

Asumiskuvio on yhä auki, mutta oon sopinut nuorisokodin johtajan kanssa, että muutan pois tänä vuonna. Jos en saa omaa kämppää niin punkkaan äidillä pari viikkoa. Ennen nuorisokodilta lähtö tuntui pelottavalta, mutta nyt odotan sitä, koska mulla on toivo ja lupaus tulevasta. Tiedän, että kun olen muuttanut, voin lähettää viestin sille ohjaajalle ja se vastaa.

Vaikka pysyn ulkoisesti asiallisena, en voi olla kuvittelematta, miten helposti se voi nostaa mut syliinsä. Meillä on tosi suuri kokoero, se on pitkä, roteva ja lihaksikas, ja mä kutistun päivä päivältä. Sen suuret lämpimät kädet yltää kohta mun vyötärön ympärille.

Eli tiivistettynä, mulla on siis ollut rankkoja viikkoja, mutta nyt mulla on toivoa tulevasta. Katsotaan, mihin suuntaan tämä jatkuu.

itsediagnosointia

Poistin mun yksityisestä mystorysta yli puolet katsojista. Musta vaan tuntuu, et ei ketään niistä kiinnosta enää. Ja osittain se on varmaan osa jotain alitajuista itsemurhasuunnitelmaa. Löysin itseni eilen taas listaamassa asioita. Listasin mulle tärkeitä asioita ja ruksasin niitä yli. Koska oon menettäny ne asiat ja ihmiset siitä listasta. Mun kämpän, mun koulun, mun molemmat työt, mun aseman koulun OPKH:n varapuheenjohtajana, mun psykologin, osastokaverit, A:n ja poikaystävän. Mikään ei jäänyt ruksaamatta yli. Jäljelle ei jäänyt oikeastaan yhtään syytä elää.

Silti, siitä huolimatta, että ajattelen itsemurhaa koko ajan, suunnittelen, katson sairaalasarjoja nähdäkseni, mihin ihminen kuolee. Siitä huolimatta en oikeastaan juuri nyt halua tappaa itseäni. Vaikka mikään ei ole enää hyvin. Ehkä vain katselen tapahtumia ja odotan. Mulla ei oikeastaan ole toivoa paremmasta tulevaisuudesta, mutta kai mä alan olla turta tähän pahaan oloon. Niin kauan, kun asioita on tehtävänä, koulutyötä, koiran ulkoilutusta, jaksoja netflix-sarjoissa, mulla on jotain, mitä tehdä, niin en ajattele asioita.

Miksi mä sitten ajattelen itsemurhaa koko ajan?

Mä tulin siihen tulokseen, että se on mun projekti. Koska mulla on aina ollut joku projekti. Mulla pitää aina olla, niillä pysyn kasassa. Pienenä projekti oli aina joku luova juttu. Yläasteella se vaihtui pyrkimykseen kohti täydellisiä arvosanoja ja sitten kohti täydellistä painoa. Nyt, kun mä tasapainottelen koko ajan aivan reunalla, osastoa vältellen, projektiksi on muodostunut itsemurha. Tai ehkä mä valmistelen itseäni koko ajan siihen, siltä varalta, että haluan tehdä sen.

Mun olo vaihtelee kahden väliä. Osan päivästä, välillä koulussa, katsoessa sarjoja, kun mieli on harhautettu, en tunne mitään. En ajattele mitään. Keskityn johonkin. Ja sitten on ne toiset ajat, aina, kun jokin asia muistuttaa mua mun elämästä ja kaikesta pahasta olosta, mä meinaan murtua. Se on kymmeniä kertoja päivässä. Koskettava biisi, tärkeä aihe tunnilla, synkkä aihe sarjassa, mikä vaan pieni juttu. Tai iso juttu, uusi vastoinkäyminen, yksinäisyys, riita. Alan itkeä. Ahdistaa. Hengittäminen on vaikeaa enkä usko enää elämään.

Tajusin äsken, että mulla on koko ajan päällä odotus. Mä oon padonnu kaikkea sitä tunnetta, kaikkea ahdistusta, vastoinkäymisiä mun sisällä. Vaikka mä kirjoitan tänne, se ei auta, se ei riitä. Mä odotan yhä jotain suurta ratkaisua, vaikka tiedän, ettei sellaisia ole. Mä luulen, että se mitä odotan, on joku ihminen. Ehkä ystävä, jolle voisi puhua tai edes ammattilainen. Saan itseni usein kiinni ajatuksesta, että saisin vain käpertyä jonkun syliin ja itkeä. Se on järjetön ajatus. Mä oon se vahva ihminen, mä en itke. Tai itken. Mutta vaan yksin tai psykologin vastaanotolla. En ikinä anna muiden nähdä, kun itken. Mulle sanottiin aina, että olin parisuhteessakin se mies. olin se kylmempi ja se, joka kuuntelee toisen murheet. Nyt mä tarviin jotakuta joka vois murtaa mut. Mut mä tarviin sitä salaa.

Lisäsin muuten tonne sivupalkkiin listat mun vanhoista ja nykyisistä diagnooseista ja lääkityksistä, jos kiinnostaa.

Ja haha, tarina ton persoonallisuushäiriödiagnoosin takana on muuten aika jännä. Se yks vitun ämmä, en muista, oonko valittanut siitä miten paljon täällä, mun lääkäri täs kesällä, jota kaikki osastolla vihas, diagnosoi mulle rajatilatyypin ihan puskista. Se oli tehnyt diagnostiikan ensinnäkin väärin, persoonallisuushäiriöt pitäisi diagnosoida pitkän tuntemisen ja testejen perusteella, se teki sen parin lyhyen näkemisen jälkeen mainitsematta mulle sanallakaan. Lisäksi en täytä edes puolia vaadittavista kriteereistä... Että sellanen diagnoosi sekin. Onneksi se on nyt käsittääkseni poissa voimasta.

Mua kyllä ärsyttää se, että mun diagnoosit vaihtuu joka kerta kun käyn psykiatrilla. Eikö ne vaan voi pitää samaa kun kerran hyvän keksii? Oon käynyt lukemassa tarkemmasta diagnostiikasta netistä, ja itsediagnosoin itselleni vaikean masennuksen, yleistyneen ahdistyneisuushäiriön ja epätyypillisen syömishäiriön. Koska no, se on oikeastaan aika suoraviivaista. Täytän kaikki tarvittavat kriteerit. En tiedä, miksei lääkärit osaa...

Stalinin Lehmät

Toinen viikko koulussa. Koulunkäynti alkaa ahdistaa. Huomenna on koulukuvaukset, en varmaan mene luokkakuvaan. Mä en kuulu tänne. Koulun käytävillä mä oon yksin.

Koko päivän pidättelin itkua, joka meinasi puhjeta pienistä asioista.

Kaikki menee taas päin persettä. Mun äiti oli heittänyt multa salaa pois ison nipun mun taidetta, kuulemma ne "pitää mut vanhoilla ajatusradoilla". Tuollainen työstäminen kuuluu tehdä itse. Nyt mä vaan triggeröidyin ja printtasin kakskymmentä liuskaa itsetuhoisia biisinsanoja ja teippasin seiniin.

Kotona on muutenkin nykyään tosi kireä tunnelma. Kaikki säännöt on tiukentunut ja muhun ei luoteta yhtään.

Oon ollut kipeänä tällä viikolla, mutta en poissa koulusta. Ei ole varaa.

Ahdistaa kaikki keskeneräiset kurssit, joita aloin juuri selvittelemään. Ahdistaa kouluun meneminen. Ahdistaa kotona oleminen. Ahdistaa paino.

Oon alkanut taas kerätä kiellettyä tavaraa nyt kun äiti heitti muutossa kaiken pois. Ostin kirjakaupasta terottimen ja ruuvasin terän irti. Salakuljetin mun vanhasta kämpästä tänne tupakkaa, kun käytiin hakemassa sieltä mun vaatteita. Suostuttelin puolitutun myymään mulle tikut.

Lainasin kirjastosta Sofi Oksasen bulimiaa käsittelevän kirjan Stalinin Lehmät äikänkurssia varten. Lueskelin sitä koulun käytävällä ja mietin, että kun ihmiset tuijottaa jo valmiiksi mua mun vaatteiden takia, voisin vaan laihtua ja saisivat lisää tuijotettavaa.

Mä haluan laihtua enemmän kuin mitään muuta. Mutta oon jumissa kierteessä, missä syön ahdistukseen ja masennukseen. Yritän ensin hankkiutua eroon herkuista. Vaikka oksennan, jos ei muu auta. Ja ihan sama, vaikka edessä siintäisi osasto, se oikeastaan rauhoittaa mua ajatuksena.

Maustetyttöjen sanoin
Meenkö länteen vaiko itään?
Usein eksynyttä pelottaa
Mul on turvallinen olo
Kaikki tiet vievät kuitenkin Peltolaan

Taas uusi painoennätys :))

Ensimmäiset kolme päivää koulua takana. Ainoa, joka puhuu mulle koulussa on mun luokanvalvoja. Kerroin sille mun mielenterveysongelmista, jotta se ymmärtäisi jos tulee poissaoloja, ja sen jälkeen aina kun se on nähnyt mut, se on tullut kyselemään kuulumisia. Tänään se antoi mulle jonkun ihmeen tsemppitarran.

Kävin viimein vaa'alla. Luku oli aivan kamala. Taas on mennyt ennätys rikki. Eikä ihmekään, mä oon alkanut oikeasti fyysisesti tuntemaan mun läskit. Mun on vaikea istua polvillaan, kun tuntuu, että jalat liiskaantuu. Ja en pysty taivuttamaan yläkroppaa tietyllä tavalla, kun makkarat tulee tielle. Ennen näin ei ole ollut. Housut kiristää reisistä ja paidat jää pieniksi.

61,2kg

Se oli mun järkyttävä aamupaino. Nyt riittää. Oon tunnesyönyt koko kesän osastolla, mutta nyt saa riittää. Mä en oikeasti voi katsoa itseäni peilistä tässä kunnossa.

Käyn huomenna kotona vanhassa kaupungissa. Nään ehkä paria ihmistä. Katsotaan mitä tästä tulee...

Yksinäisen keijun tarina

Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin,
jotta vastatuuleenkin hän lentää jaksaisi.
Kovat oli ajat ollut hällä takana.
Mut kuka uskois et on olemassa surullisia keijuja.
Pää painuksissa mainitsi hän kerran murheistaan,
fauni hymähti, ei ottanut tosissaan.
Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?
Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju nukkui pois.
- Chisu: Yksinäisen keijun tarina

En oo koko kesänä kattonut mun soittoläksyjä, mutta eilen avasin viimein mun nuottivihkon ja löysin tän biisin, joka mun pitää opetella soittamaan. Mä en yleensä itke musiikille, mutta tää kappale oli poikkeus.

Mä muistan ajan kun aloin kertoa mun läheisille mun masennuksesta, arvottomuuden ja riittämättömyyden tunteesta ja itsetuhoisuudesta. Mä olin se keiju ja ne oli fauneja. Kukaan ei ymmärtänyt, miten mä voisin olla masentunut. "Et sä ikinä näytä masentuneelta", jopa mun oma äiti sanoi. "Miten sä voit tuntee olos riittämättömäksi noilla arvosanoilla?" Mut alettiin ottaa vakavasti vasta kun yritin ensimmäistä kertaa itsemurhaa ja jouduin sairaalaan kesken koulupäivän.

Muutama kuukausi sitten törmäsin nuorisotyöntekijään, joka oli kouluttanut mut tukioppilaaksi yläasteella. Juteltiin vähän ja mä ajattelin kertoa totuuden mun elämästä, olihan se ammattilainen, joka tarvitsi tietoa siitä, miten nuorten elämät voi mennä pieleen. Kerroin, että olin masentunut ja olin juuri päässyt nuorten psykiatriselta avo-osastolta, jossa olin ollut anoreksian takia. Sekin oli yllättynyt. Se kysyi, mitä nuorisotyöntekijöiden pitäisi tehdä, ettei mun tarina toistuisi. Vastasin, että kiinnittäkää huomiota niihin, jotka ei koskaan joudu ongelmiin. Nuorisotyöntekijät huomaa ne nuoret, jotka ohjaa pahan olonsa päihteisiin, kiusaamiseen, riehumiseen, ja yrittää auttaa niitä. Mutta ne, jotka ohjaa pahan olon sisäänpäin jää näkemättä. Kiinnittäkää huomiota kympin oppilaisiin, hiljaisiin, yksinäisiin. Niihin keijuihin.



((Kirjoitan toisen postauksen heti perään ajankohtaisista jutuista, tää oli vähän tämmönen teemapostaus, niin en halua tunkea muita juttuja tähän))

päivä 44

Lomilta palatessa sain uutisia. Mä saisin melkein heti perään uuden, viikon mittaisen loman, jonka jälkeen siirtyisin avo-osastolle kotikaupunkiini. Tänään pakkasinkin siis kaikki tavarani, ja pääsin ulos. Kuusi viikkoa kesälomasta meni suljetulla, eikä mun tilanne muuttunut lainkaan.

Musta tuntuu, että suljetulle otetaan nuoria ihan random ajoiksi, eikä oikeaa vointia katsota ollenkaan. Miksi pääsin juuri nyt pois? Ei hajuakaan. Lääkärikäynnillä tänään kerroin voivani yhä huonosti, olevani itsetuhoinen ja toivoton tulevaisuuden suhteen, ja ihan kuin en olisi sanonut mitään noista asioista, lääkäri sanoi hymyillen, että minut uloskirjattaisiin.

Mitä tällä jaksolla edes tehtiin? Mua tutkittiin hieman, tuloksena että yllätys yllätys, olen masentunut. Ja mun lääkkeitä säädettiin kymmenen kertaa, mutta sopivaa yhdistelmää ei löytynyt. Eli toisin sanoen ainoa mitä jäi käteen on pari uutta ystävää.

Mutta jotain hyvääkin: nyt kun pääsen valvonnasta, aion alkaa laihduttaa. Multa nimittäin otettiin eilen paino. Häpeän sitä niin paljon. Kirjoitan sen tänne saadakseni motivaatiota. En halua painon olevan tämä enää päivääkään. 60 kiloa. Painan tasan 60 kiloa. Ällöttävää. Lihoin osastolla viisi kiloa, koska siellä syödään niin usein. Lihoin kuudessa viikossa viisi kiloa. BMI 20,76.

Syyslomaan mennessä painan 50 kiloa. Jouluna 45.

Yökävely

Viime yönä mä lähdin kävelylle. Kello oli melkein kaks ja lämpötila oli nollissa. Mä kävelin nuorten avo-osastolle ja kävin maahan istumaan sen ulko-ovea vasten. Istuin siinä tunnin kuunnellen musiikkia ja toivoen, että saisin olla siellä sisällä lämpimässä ja puhumassa yöhoitajalle.

Päivät on alkanut mennä taas alamäkeen. Saan useita ahdistuskohtauksia päivässä. Saan niitä vaikeilla tunneilla, kemian labroissa, paikoissa, joissa olen yksin ja kotona iltaisin. On kuin uuden lääkkeen teho olisi yhtäkkiä loppunut.

En voi kertoa kellekään, miten huono olo mulla on. Se on niin epäreilua.

Tänään mulla olisi pitänyt olla psykofyysinen terapia, mutta aika peruttiin. Nyt mua ahdistaa, kun tajusin, että seuraavan kerran mulla on aika ammattilaiselle viikon päästä. Siihen on niin pitkä aika. Haluaisin vain, että saisin olla turvassa paikassa, jossa voisi aina puhua jollekin. Kaipaan osastoa. Se kuulostaa ihan kummalliselta, mutta hei, mähän oon ihan sekasin muutenkin.

Viikonloppusin vedän kännit viinalla ja lääkkeillä, nykyään välillä arkisinkin.

Painon yritän pitää paikallaan, mutta se on ihan helvetin vaikeaa. Mun ei tee yhtään mieli syödä, mä vihaan sitä, kun nälkä lähtee. Siks syönkin yleensä yhden kaloripitoisen aterian päivässä (800-1000kcal), jotta voin olla tyhjä koko muun päivän. Vihaan mun kehoa, vihaan ruokaa. Joka kerta kun syön, haluaisin vaan oksentaa.

Ja tiedän, että tätä oloa mun pitää kestää vielä kuukausia. Kuukausiin en voi kertoa totuutta, enkä saada apua.

Itsetuhoiset ajatukset täyttää mun pään ja mä pelkään niitä. Joku päivä en voi enää vastustaa.

Suljettu osasto

En enää ikinä hae apua, okei? Kaikki meni taas ihan vituilleen.

Toissapäivänä kirjoitin tänne, kun mua ahdisti, enkä tiennyt mitä tehdä. No, päätin sen jälkeen, että kerrankin teen jotain muuta kuin viiltelen. Mulle oli joskus pari viikkoa sitten annettu numero mielenterveyspäivystykseen, joten soitin sinne.

Vastaaja oli jotenkin tosi ikävä. En osannut aloittaa puhumista, ja oletin että tehtävään koulutettu henkilö hallitsisi tilanteen, mielenterveyspäivystykseen kun varmaan yleensä soittaa vähän epätasapainoisia ihmisiä. Kun sain kerrottua, että mua ahdisti, enkä tiennyt, mitä tehdä, ja toivoin saavani tarvittavia, vastaaja sanoi vain, ettei täältä mitään tarvittavia saa. Suljin puhelun ja päätin kuitenkin lähteä käymään mielenterveyspäivystyksessä.

Kävelin parin kilometrin matkan sairaalalle. Soitin päivystyksen ovikelloa ja joku mieshoitaja avasi oven. Pääsin juttelemaan hänen kanssaan. Hoitaja kirjoitti paperille mun vastauksia ylös, ja sitten pyysi, että odottaisin käytävällä, kun hän konsultoi lääkäriä.

Mua ahdistaa usein tilanteet, joissa joudun odottamaan yksin vieraassa tilassa, joten aloin etsiä käytävästä jotain terävää, millä viiltää. En ehtinyt löytää mitään, kun hoitaja tuli hakemaan minut.

Ensin puhuttiin, että minun kannattaisi varata aika omalle lääkärilleni, jotta hän voisi määrätä tarvittavia, mutta kun en pystynyt lupaamaan hoitajalle, etten viiltelisi sinä iltana, hän vei minut lääkärin luo. Olisi pitänyt valehdella, kaikki olisi mennyt paremmin...

Lääkäri keskusteli mun kanssa ja näytti tosi huolestuneelta. Se soitti jollekin ylemmälle lääkärille, ja lopulta sain kuulla tuomioni: mulle tehtiin M1-lähete suljetulle osastolle viereiseen kaupunkiin. M1-lähete on siis tarkkailulähete, jolla voidaan pitää korkaintaan 4 vuorokautta suljetulla osastolla.

En ollut koskaan käynyt suljetulla, mutta nyt se oli sitten menoa. Yritin karata päivystyksestä, mutta ovi oli lukossa, joten jouduin jäämään sinne istumaan ja odottamaan ambulanssikyytiä suljetulle.

Matka kesti reilun tunnin ja saavuin suljetulle puoliltaöin. Minun piti jutella hetki päivystävän lääkärin kanssa, ja sitten sain mennä nukkumaan.

Nukuin yön tarkkailuhuoneessa, josta tuli mieleen vankila. Huoneessa ei ollut ikkunoita, ja seinät ja lattia olivat karkeaa kiveä. Huoneen keskellä oli kapea mielisairaalamainen sänky, ja vessan erotti tilasta pelkkä verho. Nurkassa oli valvontakamera ja pöydällä lojui leparit.

Sain kuitenkin nukuttua ihan hyvin. Aamulla pääsin taas juttelemaan lääkärille, joka päätti, että saan mennä kotiin, kunhan menen yöksi äidille. Päivän aikana tutustuin suljetulla muutamaan tyyppiin, eikä se vaikuttanut paikkana niin kamalalta, kuin mitä mun osastokaverit oli sanonut. Äiti haki mut pois kolmen maissa.

Ja no, mikä tässä nyt on pielessä? Mun aika psykologille siirrettiin tälle aamulle, ja mun psykologi teki siellä selväksi, että hän ottaa tän tilanteen erittäin vakavasti. Mua ärsyttää se tosi paljon, koska tässä ei edes ollut mitään erilaista. Mun elämä on sellasta, mä nukun, mä makaan sängyssä, mä ahdistun. Ei siinä oo mitään uutta. Mutta nyt ne päätti, että tilanne täytyy korjata. Saan ajan lääkärille, mikä on hyvä, saatan saada korjauksia lääkitykseen ja tarvittavia, mutta siinä olisikin kaikki mihin suostuisin. Nimittäin muutto porukoiden mukana on nostettu takaisin pöydälle, samoin uusi osastojakso.

En todellakaan halua juuri nyt takaisin osastolle tai porukoille, juuri nyt, kun mun piti aloittaa laihduttaminen uudelleen. En tiedä, missä välissä ehdin laihduttaa, jos joudun taas valvovan silmän alle. Tällä kertaa suurennuslasin alla ei tosin olisi syöminen, vaan ahdistuneisuus ja itsetuhoisuus, mutta osastolla huomattaisiin kyllä painonlasku tai syömättömyys nopeasti.

Tästä tuli tosi pitkä postaus, mutta eipä mua haittaa, tää blogi onkin enemmän mun päiväkirja.

Kamala olo

Kamala olo. Iso, oksettava olo. Jos olisin omassa kämpässä, oksentaisin.

En tuntenut hetki sitten mitään. Yritin helpottaa oloa yrittämällä viiltää verisuonen auki. Äiti sai minut kiinni ja pakotti juomaan rauhoittavaa teetä.

Nyt tunnen syvää ällötystä. Kuvat joissa oksennan tai joissa viillän vatsan auki valtaavat mielen kuin pakkoajatukset.

Olen syönyt niin paljon. En pysty edes laskemaan. Liioittelematta yli 4000 kaloria. Olen ahminut. Ällöttää.

Huomenna pääsen omaan kotiin. Sitten aloitan mehupaaston. Sitten saan laihtua, laihtua pieneksi, ja kadota.

Nyt mun pitää vaan nukahtaa ennenkuin ahdistus repii mut kappaleiksi.