Nuudelimono

Meni kaksi viikkoa siitä, kun olin kertonut yhdelle nuorisokodin ohjaajalle totuuden mun ja sen miehen suhteesta. Se oli luvannut välittää viestin nuorisokodin johtajalle, mutta mitään ei kuulunut sieltä, joten otin taas ohjat omiin käsiini. Menin kysymään rikosuhrichatissa, onko mitään, mitä voin tehdä, ja siellä neuvottiin menemään poliisilaitokselle.

Kävin maanantaina asemalla ja poliisit taas neuvoivat laittamaan sähköpostia suoraan nuorisokodin johtajalle ja kaupungin sosiaalitoimen johtajalle. Niinpä kirjoitin kaksi sähköpostia, joissa kerroin kaiken. Molemmat vastasivat onneksi heti tiistaina, että he ottavat asian vakavasti ja tekevät tästä selvityksen.

Se mies valitsi väärän muijan jolle ryttyillä. Mä tiedän mun oikeudet, ja oon niin tylsistynyt ja sekaisin, että mulla on kaikki maailman aika ja energia käytettäväksi tähän.

Oon ollu nyt kolme päivää monodietillä ja paino on laskenut. Mun ei oikeestaan ees tee mieli ruokaa, nälän tunteesta on viimein taas tullut hyvä olo. Aattelin, että oon tän viikon tällä monolla ja sitten vaihdan johonkin toiseen ruokaan, että saan jotain ravinteitakin joskus...

20.1.

Paino: 52,8 kg

1 kuppi nuudeleja 350 kcal

21.1.

Paino: 53,0 kg

1 kuppi nuudeleja 350 kcal

22.1. 

Paino: 52,5 kg

1 kuppi nuudeleita 350 kcal

Mietin kokeilla ens viikolla kananmunamonoa, tässä vähän suunnitelmaa:

2 paistettua kananmunaa + 1rkl rypsiöljyä 270kcal
1 keitetty kananmuna 87 kcal
357kcal/pv 

Uusi projekti

Puhelu meni, kuten pelkäsin. Keskeinen viesti oli, ettei ne voi auttaa mua mitenkään. Mitä mä odotin?

Vajosin taas. Muutin uutena vuotena omaan asuntoon, makasin vaan sängyssä. En oo käynyt suihkussa tai edes harjannut hiuksia. Mutta kaikki se aika ajatella herätti mussa jotain.

Tiedän, ettei masennusta voi ohjailla, mutta teen sitä silti. Tiedän, etten hyödy mitään makaamalla viikkotolkulla sängyssä. Se ei edistä mitenkään mun ikuisia kahta tavoitetta: olla huippuoppilas ja luurankoprinsessa.

Sen olen oppinut itsestäni näiden vuosien aikana, että paras tapa vaihtaa masennusjaksosta ylisuoritusjaksoon, on hankkia projekti. Jotain, mikä saa sut nousemaan ylös. Sen tuomalla energialla voi siinä sivussa hoitaa koulua ja muuta oleellista.

Ja hyvä puoli siinä, ettei mulla ole ketään, joka auttaa, on se, että tajusin, että mun pitää auttaa itse itseäni. Turha ripustautua muihin. Ihmissuhteisiin, hoitokontakteihin... Mä oon ainoa joka pysyy.

Mun aikaisempia projekteja on ollut opiskelu ja laihdutus. Nyt kumpikaan niistä ei ollut tarpeeksi vahva nostamaan mua. Mutta löysin uuden tunteen. Vihan.

Mun uusi projekti on kosto. Kerron itselleni ja muille, että teen sen suojellakseni muita, mutta kun olen yksin, myönnän perimmäisen syyn itselleni. Olen aina esittänyt kilttiä, että ihmiset pitäisivät minusta. Työntänyt vihan piiloon. Jos joku tekee oharit, annan aina uuden mahdollisuuden, ihan vaan ettei se hylkäisi mua. Mutta nyt, kun oon päättänyt, etten tarvitse ketään, en päästä enää ketään rikkomaan mua, oon viimein vapaa tuntemaan vihaa.

Oon kai katsonut liikaa sarjoja, mutta saan suurta tyydytystä suunnittelemalla kaiken huolella. Aloitin etsimällä tietoa.

Loin valeprofiilin facebookiin, koska se mies oli estänyt mut. Se oli piilottanut naisystävänsä hyvin, mutta parin tunnin selvittelyn jälkeen löysin sen. Just sun tyylinen. Rock-henkinen nainen, kuten mäkin, mutta vähemmällä kunnianhimolla. Löysin paljon muutakin tietoa, osoitteen, perheenjäsenet, ystävät, kiinnostuksenkohteet, teidän yhteiset koirat ja niiden alkuperäisen omistajan. Missä opiskelit, milloin valmistuit. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta hei, mulla ei ole mitään menetettävää. Ehkä mä sit oon hullu. Aivan sama.

Otin yhteyttä toiseen nuoreen, jota epäilin sun uhriksi ja olin oikeassa.

Nyt mulla on kaikki tarvittava. Sä et tuu edes arvaamaan, mikä suhun iski, ennenkuin koko sun elämä on sekaisin. Mulla on sun naisystävän facebook-tili, mun oma tarina, ja todistaja. Aloitan sun naisesta. Laitan sille anonyymisti viestin, jossa kerron sun puuhista. Se on sun uhri, kuten minäkin. Sen pitää saada tietää totuus, ettei se tuhlaa suhun aikaansa. Sitten varoitan nuorisokodin työntekijöitä. Sulla on taustalla jo varoitus, joten parhaassa tapauksessa saat potkut, etkä enää voi saalistaa nuoria, jotka on herkimmillään, jotka luulee olevansa turvassa. Vaikket saisi potkuja, sua aletaan varmasti pitää silmällä.

Sä luulet olevasi niin fiksu, mutta mä olen nyt askelen edellä. Ja kiitos tästä, jatkossa tulen olemaan varpaillani joka ihmisen kohdalla. Mua ei enää yllätetä.

Viime viikkoina olet joka hetki punninnut mun vaihtoehtoja. Pitäisikö hakea apua? Pitäisikö lopettaa kaikki tää? Mutta enää mä en ole heikko. Tää uusi energia auttaa mua nousemaan vahvana. Sain luettua yhden kappaleen eteenpäin. Tästä tää lähtee. Aion purkaa muuttolaatikot, kasata työpöydän, peseytyä. Aloitan uuden lukukauden täydessä meikissä ja itsevarmoissa vaatteissa, enkä yöpuvun huosuissa ja hupparissa, joissa olen koko loman viettänyt. Kukaan ei saa tietää, että olin heikko.

Viimeinen oljenkorsi

Vuosikymmen vaihtui. En odottanut sitä, sillä mitä uusi vuosi muka muuttaisi.

Olen taas syvällä. Kaikki se turvallisuus, jota rakensin itselleni syksyllä on romahtanut. Luulin, etten ehtinyt kiintyä siihen, mutta se sattuu silti.

Miten mä en koskaan opi? Mun elämällä on muutama lainalaisuus, jotka eivät koskaan murru. Älä luota ihmisiin, ne joko pettää tai jättää sut lopulta. Kaikki hyvä on väliaikaista ja putoaminen sattuu, lopulta jäljelle jää aina vain suru, tuska ja kipu.

Olen maannut koko joululoman sängyssäni. En ole pukenut vaatteita, en ole meikannut. En opiskele tai käy ulkona. En puhu oikein kellekään. Haluaisin koko ajan vain itkeä, mutten enää pysty.

Ja ne on tulleet takaisin. Itsemurha-ajatukset. Ne oli pitkään poissa, jopa pari kuukautta. Sen ajan kun asuin nuorisokodissa. Olin kyllä itsetuhoinen, mutta uskoin, että mun pitää jatkaa.

Nyt en tiedä enää. Aiemmat lupaukseni paremmasta elämästä perustuivat lähinnä yliopistoon pääsylle. Nyt en kykene opiskelemaan. Joten mitä jos mikään ei koskaan muutu? Jokainen hetki on raskaampaa hengittää. Tuntuu kuin kaikki kokemukseni ja menetykseni vetäisivät minua alas, ja voimani pyristellä vastaan alkavat loppua. Se kävi nopeasti. Mutta toisaalta alla on niin monta huonoa jaksoa, että ehkä mun tila vaan romahtaa nykyään nopeammin.

Kävin uutena vuotena huvikseni ulkona. Katsomassa, mitä tapahtuu, jos juon alkoholia. No, koska olin nuori nainen yksin täydessä baarissa, löysin itseni kolmelta yöllä jonkun tuntemattoman kolmekymppisen miehen kotoa. Lähdin taksilla kotiin, kun se nukahti, enkä edes tiedä sen nimeä. Mutta en välitä. Se oli kokemuksena ihan neutraali.

Soitin pari päivää sitten nuorisokodille. Pyysin, että saisin puhua yhden ohjaajista kanssa vielä kerran. Se tulee huomenna lomalta, ja mulle luvattiin, että se soittaa sitten.

Se ohjaaja tuntuu mun viimeiseltä oljenkorrelta. Mun sisällä on niin paljon, mitä pitäisi saada sanoa, ja se on viimeinen ihminen, johon päätin yrittää luottaa. Mä tarvitsen apua, ennen kuin oikeasti teen itselleni jotain. Mun täytyy kertoa jollekulle, että mulla on kirje kirjoitettuna valmiiksi mun yöpöydän laatikossa. Ja lisäksi mun pitää varoittaa sitä. Se mies, joka on töissä nuorisokodilla, niiden täytyy saada tietää totuus siitä. Haluaisin varoittaa sen naisystävääkin, mutten tiedä sen nimeä. Mutta nuorisokodilla niiden olisi hyvä tietää, että se mies on valehtelija, se valehteli mulle, muille ohjaajille, naiselleen, nuorisokodin johtajalle, sossuille ja poliisille. Sen ei pitäisi saada työskennellä nuorten kanssa jos se kykenee noin helposti noin suuriin valheisiin.

Olen jo monta päivää yrittänyt jaksaa vain sen voimalla, että huomenna pääsen puhumaan sille. Rukoilen, että sekin ei nyt tuota mulle pettymystä. Lupaan, että jos tää ei onnistu, tää oli viimeinen kerta kun enää koskaan luotan johonkin ihmiseen.

muutto nro 4

Mä pelkään tosi paljon.

Tiistaina tapasin sossut. Ne ilmoitti että heidän ja terveydenhuollon mielestä en tarvitse tukiasuntoa joten en saa sellaista. Laitoin myöhemmin sinä iltana sitten asuntohakemuksen vetämään.

Sain nopeasti kämpän, kolmen hengen solu johon voin muuttaa uutena vuotena. Ihan kiva etten joudu yksiöön, mutta kaksi tuntematonta viereisissä huoneissa on laiha lohtu.

Olen pitkään pelännyt, että vajoan samaan tilaan kuin viime keväänä, jos joudun asumaan taas yksin. Mutta tajusin eilen, että silloin minulla oli kuitenkin tukena A ja poikaystäväni. Nyt minulla ei ole oikeasti ketään. Mielialani on laskenut tosi paljon jo pelkästä ajatuksesta, että asun pian yksin, ihan yksin. Ei ole ketään, jota nähdä koulussa tai vapaa-ajalla, kukaan ei tule käymään. Ei ole ketään, jolle kertoa päivästään. Mä pelkään tosi paljon.

Muutan tänään ulos nuorisokodista. Oon aiheuttanut sen johtajalle jo nyt enemmän harmaita hiuksia kuin kaikki muut tämänhetkiset asukkaat yhteensä, joten en halua vaivata sitä pidempään. Muutan joululomaksi äidin luo ja sitten omaan asuntoon. Eli tämän vuoden muutot numero neljä ja viisi.

En nukkunut viime yönä taas vaihteeksi silmäystäkään. Makasin sängyssä ja tuijotin tyhjää huonetta. Kaikki vaatteet, kirjat ja meikit on pakattu laukkuihin ja piano laitettu kasaan. Tyhjät valkoiset seinät muistuttavat jälleen odottavasta muutoksesta.

Mua ahdisti niin paljon, että lopulta puukotin itseäni reiteen. Verta roiskui lakanoille, mutten mennyt kertomaan kellekään, vaan puhdistin ja sidoin jalan. Mä oon nyt aikuinen, enkä enää saa apua. Turha siis itkeä kellekään.

Syöminen on mennyt enimmäkseen hyvin, mutta yhtenä päivänä meillä oli nuorisokodilla jouluateria. Ahmin varmaan 2000 kaloria ja menin heti sen jälkeen oksentamaan. Paino on kuitenkin nyt 53,8kg.

Mä vihaan sitä että oon taas tilanteessa, jossa oon riippuvainen yhdestä henkilöstä. En ikinä kerro sille miehelle, mutta juuri nyt se on mun ainoa iloinen ajatus, jonka voimalla yritän selvitä päivistä. Odotan vielä pari päivää muuton jälkeen, ja sitten laitan sille viestin. Jos tästä ei tule mitään, en tiedä, mistä voin löytää uuden syyn jatkaa.

Aikuinen??

Täytin 18. Synttärit meni yllättävän hyvin. Mentiin aloittamaan rauhalliseen baariin mun koulukaverin kanssa, tilasin paniikissa lasillisen punaviiniä. Siinä baarissa oli musiikki sen verran hiljaisella, että pystyttiin hyvin juttelemaan.

Siirryttiin siitä toiseen baariin, missä oli paikallisen rockbändin keikka. Siellä olikin sitten enemmän meininkiä. Onneksi portsari ei tajunnut mun henkkareiden olevan vanhentuneet. Listalla ei ollut drinkkejä, mutta kysyin baarimikolta, ja se kertoi naureskellen, että drinkit tilataan itse. Menin vähän paniikkiin, koska en tiedä drinkeistä mitään, mutta onneksi baarimikko osasi asiansa ja sekoitti mulle tosi hyvän drinkin.

Sen mun kaverin kaverit liittyi seuraan bändin aloitellessa ja ilta oli tosi kiva. Menin yöksi takaisin nuorisokodille nukkumaan. Parasta täysi-ikäisyydessä on se, ettei musta voida enää tehdä yhden yhtä lastensuojeluilmoitusta. Tänä vuonna niitä onkin tullut varmaan kaksikymmentä, niin kiva päästä niistäkin eroon...

Mua on stressannut tosi paljon tilanne sen yhden ohjaajan kanssa, oon pari viikkoa herännyt joka yö kahden kolmen maissa saamatta enää unta. Niinpä olen käyttänyt aamuyöt lähiaikoina opiskeluun, sarjojen katseluun ja kävelyihin. Unettomuudessa pahinta vaan on se, että kun elämä on ihan kamalaa muutenkin, mutta nyt se on sitä tuplasti kauemmin, kun ei voi paeta edes uneen.

Poltan tupakkaa, kun mua stressaa, juon alkoholia, kun mua masentaa, käyn kävelyillä, kun mun ajatukset ei jätä mua rauhaan ja soitan pianoa, kun pakkoajatukset käskee mua katkaisemaan mun kädet. Yritän muistuttaa sillä itseäni, että mulla on yhä käyttöä mun käsille. Mutta en siis teekään paljoa muuta kuin poltan, juon, kävelen ja soitan pianoa. Mielellään useampaa yhtä aikaa.

Mutta no, asiat on onneksi monella tapaa parantunutkin viume päivinä, toivotaan, että mieliala ja uni seuraa kohta perässä.

Mun arvosanat on noussut huimasti. Viime jaksosta sain enemmän kymppejä kuin ysejä, niin on viimeksi käynyt yläasteella. Ja olen pysynyt jo yli kaksi viikkoa mun lukusuunnitelmassa ylppäreitä varten.

Ja mun paino on laskenut reilusti. Söin viimeksi kai perjantaina, nyt on maanantaiaamu. Mun vatsa alkaa näyttää litteältä ja reisien välissä on pitkästä aikaa rako. Paino on nyt 54,7kg. Se on yhä tosi paljon, mutta en ole ollut 55kg alapuolella sitten "parantumiseni".

Mutta mikä on kaikkein parasta, pääsin eilen viimein puhumaan asiat selviksi sen ohjaajan kanssa. Tai no, ei täysin selviksi, mutta sain toivoa. Pyysin sitä iltateelle keittiöön ja se suostui. Juteltiin kaikkea ihan normaalia mun täysi-ikäisyydestä ja sen opinnoista ja joulusta. Olin kerrankin hereillä ja tilanteen tasalla, joten osasin lukea sen yrittävän pysyä roolissaan. Siksi en puhunutkaan suoraan. Mun oli kuitenkin pakko saada yksi vastaus.

"Mulla on alkanut tulla epäilyksiä", sanoin. Sen silmissä välähti joku piilotettu tunne. "Et ole", se vastasi. Se oli suora viittaus viestiin, jonka lähetin sille viikko sitten. Olin kysynyt siinä, oonko hullu ja kuvitellut kaiken. Tiedän sen viitanneen siihen, koska sanamuoto ei sopinut esittämääni kysymykseen. Hymyilin ja nyökkäsin.

Asumiskuvio on yhä auki, mutta oon sopinut nuorisokodin johtajan kanssa, että muutan pois tänä vuonna. Jos en saa omaa kämppää niin punkkaan äidillä pari viikkoa. Ennen nuorisokodilta lähtö tuntui pelottavalta, mutta nyt odotan sitä, koska mulla on toivo ja lupaus tulevasta. Tiedän, että kun olen muuttanut, voin lähettää viestin sille ohjaajalle ja se vastaa.

Vaikka pysyn ulkoisesti asiallisena, en voi olla kuvittelematta, miten helposti se voi nostaa mut syliinsä. Meillä on tosi suuri kokoero, se on pitkä, roteva ja lihaksikas, ja mä kutistun päivä päivältä. Sen suuret lämpimät kädet yltää kohta mun vyötärön ympärille.

Eli tiivistettynä, mulla on siis ollut rankkoja viikkoja, mutta nyt mulla on toivoa tulevasta. Katsotaan, mihin suuntaan tämä jatkuu.

no vittu

Ahahahaha

Miten mä voin olla niin naivi että luulen et asiat vois oikeesti parantua? Nyt mentiinkin taas rytinällä alas.

Muistatteko sen miehen viime postauksesta? Siinä kävi erittäin paskasti. Se nimittäin oli nuorisokodin työntekijä. Kerroin meidän jutusta mun psykologille ja se oli tehnyt mun selän takana lastensuojeluilmoituksen, vaikka mitään laitonta ei ollut tapahtunut.

Se kertoi mulle siitä ilmoituksesta tänään ja menin tietty heti paniikkiin. Kerroin toiselle ohjaajalle nuorisokodilla selvittääkseni mitä voin tehdä. Se raahas mut, kolmannen ohjaajan ja sen miehen huoneeseen ja käski mun kertoa mun version tapahtuneesta.

Kerroin, että oltiin aluksi flirttailtu ja lopulta puhuttu toisillemme meidän tunteista, mutta mitään fyysistä ei ollut tapahtunut. Mun järkytykseksi se mies kielsi kaiken. Sanoi, että olen ymmärtänyt väärin. Se oli sana sanaa vastaan.

En itkenyt niiden nähden. Kävin heti sen jälkeen kaiken läpi mun päässä. Fiksu veto, kiero, mutta fiksu. Olisin voinut pelata mukana, jos se olisi varoittanut. Juteltiin nimittäin hetki kahden ennen kuin ne kaksi ulkopuolista tuli huoneeseen. Se ilmeisesti ajatteli, että parasta esittää, että mä olen tulkinnut sitä väärin. Mutta mä tiedän, ettei kyse ollut väärästä tulkinnasta. Lainasin suoraan joitakin sen sanomia lauseita, ja se sanoi mun keksineen ne päästäni.

Jälleen mulla on vastassa uusi koettelemus. Mä nään mihin tää menee. Ne aikoo uskoa sitä miestä. Jos nuori tyttö ihastuu ohjaajaan ja sepittää satuja, se on paljon kivempi selitys paperitöiden kannalta, kuin se, että ohjaaja ja nuori ovat kiinnostuneet toisistaan ja ohjaaja valehtelee asiasta.

Ainoa keino mulla säilyttää mun kasvot on esittää tyhmää seuraavassa keskustelussa maanantaina. Silloin nimittäin nuorisokodin ohjaajalle kerrotaan tilanne. Mä meen mukaan sen juoneen. Sanon, ettei kellään ole mitään tunteita ja ne on käsittänyt mut väärin. Kiistän kaiken. Viime keskustelua ei nauhoitettu. Toki paikalla oli kaksi todistajaa, mutta voin sanoa, että ne käsittivät väärin ja olin puhunut vertauskuvilla. Se on ainoa keino.

Tilanteen jälkeen mä lähdin ulos. Kello oli kymmenen illalla. Poltin tupakan, juoksin metsään, huusin ja hakkasin puuta kunnes rystysistä valui verta. Sitten soitin taksin ja lähdin äidin luo yöksi.

Mä en olisi ikinä uskonut, että se valehtelisi. Se on aina ollut vähän ujo ja suloisen kömpelö, tosi vilpittömän oloinen, vähän niinkuin joku koira. Silloinkin, kun se kielsi kaiken, ja katsoimme toisiamme tiiviisti silmiin, en nähnyt mitään merkkiä valheesta. Se on taitava. Tai mä olen oikeasti hullu.

Se mies tulee huomenna aamuvuoroon, joten palaan varmaan vasta illalla talolle. Pitihän se arvata, että sekin unelma muuttuisi painajaiseksi.

Kaikki on hyvin?

Siitä on mennyt nyt kuukausi, kun mun lääkeannosta nostettiin. Oon voinut tän sen jälkeen jo viikkoja paremmin, kuin vuosiin. On todella outoa, kun jaksaa olla pirteä, jaksaa tehdä asioita. Tämä viikonloppu oli vielä erityisen hyvä.

Perjantaina sain tietää, että perin kuolleelta sukulaiselta 5000 euroa. Olen jo pienenä hyväksynyt ajatuksen, etten tule saamaan ajokorttia kuin joskus kolmekymppisenä, mutta nyt kaikki muuttuikin. Mä saan ajokortin!

Perjantaina illalla menin kotikaupunkiini lempibändini keikalle vanhan osastotuttuni kanssa. Se oli upea keikka, meillä oli tosi hauskaa. Viinaakin tuli juotua aika paljon.

Sunnuntaina yks kolmekymppinen mies, josta oon vähän kiinnostunu, vei mut ajamaan autoa. En ollut ajanut koskaan ennen, mutta totuin aika nopeasti, kun me naurettiin ja kaahailtiin jossain bussivarikolla. Sen jälkeen se vei mut syömään ja tarjos ruuat. Tuntuu oudolta, että joku niin paljon mua vanhempi olisi kiinnostunut musta, mutta kaikki sen puheet, eleet ja teot kertoo siitä. Se, miten se kehuu mua koko ajan, koskee mun kättä tai reittä, vitsailee hieman sopimattomia. Täytän pian 18 ja ajattelin pyytää sitä sitten kaljalle, ja katsoa, kehittyykö tää mihinkään.

Myöhemmin sunnuntai-iltana vedettiin nuorisokodilla kännit yhden vähän pelottavan pojan kanssa, mutta meillä oli tosi hauskaa ja syvällisiä keskusteluja. Eikä kukaan ohjaajista edes tajunnut mitään, vaikka päässä pyöri aika lujaa.

Mun kouluarvosanatkin on alkanut nousta. Sain viime jaksosta ysejä ja kymppejä. Se on paremmin, kuin moneen vuoteen.

Teen kohta itselleni lukusuunnitelman kevään ylppäreitä varten. En vieläkään tiedä, missä asun kahden viikon päästä, mutta oikeastaan kaikki on hyvin.

Koti

Tää nuorisokoti tuntuu mulle enemmän kodilta kuin mikään paikka tänä vuonna. Haluaisin vaan, että saisin jäädä tänne olemaan rauhassa pariksi vuodeksi, vetämään henkeä. Mutta en saa. Mun tauko on pian ohi, sossut, ohjaajat ja lääkärit muistuttaa siitä puhumalla jatkosta koko ajan. Se stressaa ja ahdistaa.

Mun vointi on viimein tasaantunut jonkun verran, oon saanut tehtyä kouluhommia ja hoitanut virallisia asioita. Mutta pelkään joulukuuta niin paljon, pelkään, että seuraava muutos heittää mut taas kerran pahimpaan.

Jatko näyttää nimittäin huonolta. Mikään taho ei meinaa myöntää mulle tukiasuntoa, ja vaikka saisin sellaisen, se olisi todennäköisesti erittäin kevyen tuen asunto, jossa käy ohjaaja kerran viikossa. Ja mikäli tukiasuntoa ei saada, joudun muuttamaan takaisin äidin luo. Tai yksin omaan kämppään. Mutta molempia on jo kokeiltu, ja ne oli mun elämän pahimmat ajat.

Masennuksesta parantuminen on tosi vaikeaa. Haluan voida paremmin, mutta nyt kun muutkin huomaavat voinnissani muutosta, he alkavat vähätellä sairauttani ja väittävät, että pärjään kyllä vähemmälläkin avulla. Olen voinut paremmin vasta pari viikkoa, nyt ei todellakaan ole aika vähentää tukea. Tarvitsen päivittäistä juttuseuraa, tarvitsen jonkin ammattilaisen tavoitettaviin vuorokauden ympäri, tarvitsen apua päivittäisiin toimintoihin, kuten syömiseen ja peseytymiseen, tarvitsen kevyen lukkarin kouluun.

Mä voin ehkä paremmin, mutta mä pelkään, että vajoan taas. Mä pelkään sitä koko ajan.

sitä samaa

Kaikki on samanlaista. Mitään ei tapahdu. Kai se on toisaalta ihan hyväkin, viime vuosina aina kun jotain on tapahtunut, se on ollut vain pahaa.

Nukun huonosti. Nousen puoli seitsemältä. Kävelen bussipysäkille. Poltan tupakan. Nikotiini tuo päivän ainoan hyvänolon tunteen. Ajattelen A:ta. Menen kouluun. Se on raskasta ja yksinäistä. Palaan nuorisokodille. Syön. Makaan sängyssä. Käyn nukkumaan.

Päivät toistavat samaa kehää.

Yritin jälleen kerran ystävystyä perjantaina, en vain osaa lakata toivomasta. Se teki oharit, oliko yllätys. Mun pitäisi oppia jo, ei mulle tehdä muuta kuin ohareita.

Samat kuviot toistuvat jälleen. Yksin jääminen. Stressaava asumistilanne. Taas mulle kerrotaan päivittäin, ettei mun asumisasialle voida tehdä mitään. Enää kuukausi jäljellä. Sitten en tiedä mitä tapahtuu.

Uusi psykologi on ihan ok. Ei lähellekään niin hyvä kuin S, se ei osaa kysyä oikeita kysymyksiä tai katsoa oikealla tavalla. Sen luona en tunne samaa helpotusta. Sen huone ei ole turvapaikka. Mutta pystyn kyllä puhumaan sille.

Itsetuhoiset ajatukset vainoavat minua. Kuvittelen terien viiltävän ihoani ja veren pulppuavan lattialle. Sairaalle mielelleni se on kaunis kuva.

Ei kai kenenkään elämässä 
Ois syytä luovuttaa 
Mut oon niin kauan ollut tässä 
Vain juomat juovuttaa 
Kun yhtäkään päivää 
Ei enää tarvittais 
Niin kuin mua ei tarpeeksi harmittais

~ Maustetytöt

alamäki vaan jatkuu

Mulle lupaillaan koko ajan, että kaikki alkaa kyllä mennä parempaan, mutta vaikka musta tuntuu jo nyt, että olen saavuttanut pohjan, tää kuilu vaan syvenee. Joka päivä uusia vastoinkäymisiä.

Viime viikolla kävin koulussa. Se oli todella raskasta. Pari oppituntia, ja makasin sängyssä koko loppupäivän. Keskittyminen ja oppiminen on vaikeaa.

Viime tiistaina sattui pikku onnettomuus. Taas. En näköjään osaa olla aiheuttamatta välikohtauksia.

Lyhyesti sanottuna meinasin kuolla vahingossa. Mulla oli voimakas ahdistuskohtaus ja sitten tuli niin voimakas pakkoajatus, ettei se jättänyt tilaa normaaleille ajatuksille, enkä ehtinyt siis kyseenalaistaa sitä. Sattuiko A:ta kun se kuoli? Ajatus oli absurdi: kokeile. Pakkoajatukset eivät aina ajattele seurauksia, joskus ne haluavat, että kuolen, mutta tällä kertaa se ei ollut edes niiden tarkoitus.

Kiedoin paksun metalliketjun kaulaani, kiinnitin sen ovenkahvaan ja vaivuin alas. Ketju puristi kaulavaltimot kiinni, niin ettei aivoihini päässyt happea, ja menetin tajuntani nopeasti. Ei, se ei sattunut. Yhtään. Mutta kukaan ei tullut huoneeseeni seuraavaan kahteen tuntiin, joten olisin kuollut, ellei paksu metalliketju olisi sattumalta katkennut kaikkia fysiikan lakeja vastaan. Heräsin lattialta ja menin vain katsomaan netflixiä. Tajusin vasta seuraavana päivänä, miten vaarallinen tilanne oli ollut.

Kerroin ohjaajille keskiviikkona, ja torstaina mut vietiin sairaalalle psykiatrin arvioon, tarvitsenko sairaalahoitoa. Sain vakuutettua ne, etten tarvitse ja pääsin takaisin nuorisokotiin.

Mitähän muuta tässä on tapahtunut... Joo, mun viimeinenkin tuttu esti mut someissa. Mitä mä oon niille kaikille tehnyt? Mä oon aivan yksin keskellä elämäni pahinta aikaa. Mulle huudeltiin loukkauksia kadulla. A:n läheiset on tehnyt sen kuolemasta jonkun helvetin kansankokouksen kutsumalla koko meidän vanhan luokan. Se on väärin, A ei olisi halunnut sitä. Mä en halua, että sinne tulee tekopyhistelemään ihmisä, jotka ei piitannut paskaakaan, kun A oli elossa. Sen oikeat ystävät oli ne, jotka kävi sairaalalla.

Ja tänään oli hoitopalaveri. Mulle oltiin etukäteen vakuuteltu, ettei tämä olisi samanlainen, kuin sairaalan palaverit, mutta olipa sittenkin. "Mitään ei ole tehty, mitään ei ole tehtävissä ja mitään ei aiota tehdä" -asenne huokui sossujen puheesta. Ongelma on nyt siis se, että mä haluaisin tukiasuntoon. Mutta koska mun sijotus kestää alle 6 kuukautta, mulla ei ole siihen automaattista oikeutta. Lisäksi tällä seudulla on vain yksi erittäin tuetun asumisen yksikkö ja sinne pääsee käytännössä vain suoraan sen yhteydessä olevasta nuorisokodista. Tavallisissa tukiasunnoissa tuki saattaa tarkoittaa tapaamista kerran viikossa. Mä tarvitsisin tukea useita kertoja päivässä. Mä en ole valmis olemaan aikuinen.

Tulevaisuus näyttää synkältä. Mitä sillä muka olisi mulle tarjota? Mulla ei ole ystäviä eikä koulumenestystä. Mä saatan joutua muuttamaan tavalliseen opiskelijayksiöön. Mitä siitä seuraa? Vointi vaan huononee, ehkä osastojaksoja, ehkä pelkkää sinnittelyä. Oli miten oli, jos joudun arjessa asumaan aivan yksin, ei mun vointi ainakaan kohentuisi. Yksinäisyys saisi aivan uuden tason. Kauanko jaksaisin? Kun en tunnu jaksavan nytkään...

Pari päivää hautajaisiin. Pääsin pitkäatä aikaa vaa'alle. 57,4kg

Nuorisokoti

Valehtelin tänään ekaa kertaa pitkään aikaan. Helppo vale, "onko kaikki ok?", "joo". Olen pitkään vain kertonut totuuden, mutta nyt nostan taas maskin kasvoille. Tällä kertaa en itseni vaan muiden takia. En halua enää aiheuttaa muille pahaa oloa.

Mun itsetunto romahti jotenkin täysin osastojakson viimeisinä päivinä. Koko viime viikon mun masennusoireet vaan paheni kunnes lopulta viikonloppuna kaikki meni taas pimeäksi. Musta tuntuu, etten oo elämässäni saanut aikaan mitään hyvää, ja oon vaan pahaksi muille. Välttelen ihmiskontaktia.

Eilen oli viimeinen päivä osastolla. En tiennyt, missä viettäisin seuraavan yön, sillä se ratkesi vasta lastensuojelun palaverissa iltapäivällä.

Se ratkesi onneksi hyvin. Sain paikan lastenkodista. Tai 'nuorisokodista' mikä on sama juttu, paitsi että siellä asuu nuoria. Muutin eilen nuorisokotiin, ja vietän siellä seuraavat kuukaudet syntymäpäivääni asti. Eli turvassa, toistaiseksi.

Ensivaikutelma oli ihan hyvä, säännöt on mulle tosi mukavat, koska suostuin vapaaehtoisesti sijoitukseen. Saan pitää kännykän ja tietokoneen täysin vapaasti itselläni, tavaroita ei tarkisteta ja huoneeseen pitää mennä kymmeneltä. Saan käydä koulua ja jatkaa pianotunneilla käymistä ja kaupungillakin saa käydä kunhan ilmoittaa etukäteen.

Nukuin viime yön kyllä tosi huonosti, mutta siihen oon jo tottunut.

Tänään mulla on koulua kahdeksasta kahteen. Pisin koulupäivä viime kevään jälkeen. Nyt kello on 12 ja alan olla jo tosi väsynyt ja keskittyminen herpaantuu. Mutta sain viimein askin tupakkaa, ja sen voimalla oon saanut pidettyä ahdistusta jotenkin kurissa.

Haluaisin voida paremmin. Yritän ihan tosissaan olla koulussa, opiskella, nukkua, peseytyä, syödä. Ehkä tämä alkaa joskus helpottaa. Ja jos ei, täältä on helpompi päästä osastolle, kuin kotoa.

Mulle tuli muuten mieleen, jos teillä on jotain kysymyksiä jostain, esimerkiksi vaikeasta masennuksesta, syömishäiriöistä, osastohoidosta, läheisen itsemurhasta tai nuorisokodeista, niin kysykää ihan vapaasti kommenteissa. Alan olla kokenut aika paljon ja kuulen aina uusia tarinoita osastojen nuorilta, joten voin vastata niihin parhaani mukaan faktojen ja kokemusten pohjalta. Haluaisin auttaa muita, mutten oikein tällä hetkellä pysty, joten jos voin edes levittää tietoutta tai tukea samoja asioita kokevia niin se olisi tosi hienoa.

kaikki olis paremmin ilman mua

Mä yritän kaikkeni päästäkseni jaloilleni. Lähestyvä täysi-ikäisyys tuntuu tikittävältä aikapommilta. Mun täytyy alkaa parantua ennen sitä. Aikuisten puolen palvelut on niin huonoja ja kalliita...

Mulla oli tiistaina hoitoneuvottelu. Siellä päätettiin taas monta asiaa. Mut kotiutetaan 7.10. ja sossut selvittää siihen mennessä, saadaanko mulle paikka lastenkotiin. Toivon todella, että paikka löytyy. Mun lääkitys vaihdetaan, taas. Ja mulla aloitetaan käynnit polilla 2 kertaa viikossa ja psykologin tutkimukset, viimein.

Tiedän, että lastenkodit ei ole aina parhaita paikkoja, mutta mulla on monta syytä haluta sinne. Ensinnäkin koti ja kotona oleminen ahdistaa mua. Siellä oon vaan yksin aina. Tarviin ympärilleni ihmisiä. Muita nuoria ja luotettavia aikuisia. Äidille en osaa puhua. Lastenkotihan on vähän niinkuin osasto, mutta vähän enemmän vapauksia. Se kuulostaa juuri sopivalta. Haluan paikan, missä voisin olla rauhassa ja turvassa. Ja rutiinit, ne ovat tärkeitä. Osastolla oloani on parantanut myös säännölliset ruoka- ja nukkuma-ajat, joita kotona ei ole.

Olen myös helpottunut psykologin tutkimusten alkamisesta. Ne on pitänyt tehdä mulle jo pitkään, mutta nyt ne oikeasti tehdään. Niillä voidaan saada varmempi diagnoosi.

Mulla meni viime viikonloppuna vähän paremmin, mutta tää arkiviikko on ollut tosi raskas. Kävin maanantaina ja keskiviikkona koululla kokeissa, jotka eivät menneet kovin hyvin. Koulu, epäonnistumiset, yksinäisyys, asumistilanne, osastojakson päättyminen ja A:n kuolema saavat mut tuntemaan ahdistusta, pelkoa ja syyllisyyttä koko ajan. Olen myös alkanut taas saamaan pakkoajatuksia muutaman kuukauden tauon jälkeen.

Pääsen huomenna päivälomalle. Toisaalta se ahdistaa, toisaalta on ihan kiva käydä kotona, nyt kun olen ollut reilut kaksi viikkoa putkeen osastolla. Ainakin pääsen treenaamaan pianoläksyt kuntoon ja ottamaan painon. Ja mun veli myy mulle askin. Mun tupakanhimo on ollut aika suurta nyt kun en oo viikkoon saanut nikotiinia...

Viime postauksen aikainen toiveikkuus tuntuu hävinneen kokonaan. Hoitaja yritti tänään varmaan tunnin saada mut vakuuttuneeksi siitä, että asiat voi mennä parempaan, mutta keskustelu johti vaan siihen, että lopulta sanoin maailman olevan parempi paikka ilman mua. Kun ajattelen asiaa, tuun koko ajan varmemmaksi. Satutan koko ajan kaikkia ympärilläni. Monin eri tavoin. En pystynyt estämään A:n itsemurhaa, kaikki muutkin mun tutut on laittanut välit poikki estämällä mut someissa, aiheutan pahaa oloa ongelmillani kaikille, joiden kanssa puhun, olen huono tytär ja huono sisko. Vien vain aikaa, rahaa, tilaa ja mielenterveyspalveluiden resursseja. En ole saanut elämässäni aikaan mitään hyvää.

Muutossa sen viimeistään huomasi. En kertonut muutosta melkein kellekään, mutta kukaan ei ole kysellyt perään. Ei kukaan koulusta, isoshommista tai opkh:sta. Mun poissaoloa ei huomata, vaikka katosin yhtäkkiä.

Mä yritän parantua, mutta mulla ei ole minkäänlaisia voimavaroja. Hoitajat sanoo, että kaikki lähtee mun omasta asenteesta, mutta miksi taistella, jos ei ole mitään minkä puolesta sen tekee. Mä en välitä itsestäni, ja muiden olis parempi ilman mua.

kävin suihkussa (jee)

Mulla on aina ollut hyvä muisti, mutta nyt se on lakannut toimimasta. En erota hoitajia tai muita potilaita toisistaan, en muista kenenkään uuden ihmisen nimiä, en muista mun lääkitystä tai sitä, millon oon viimeksi käynyt suihkussa. Käyn samoja keskusteluja uudelleen saman hoitajan kanssa. Tää on tosi outoa ja pelottavaa. Lääkäri sanoi, että se johtuu surusta.

Milloin mä oon vajonnu tähän pisteeseen? Laahustan sairaalan käytäviä sairaalan yöpuvussa, nousen ylös, peseydyn ja syön vain käskystä.

Tänäänkin hoitaja taas tuli mun huoneeseen tekopirteyttä huokuen ja hihkaisi, että mulla on suihkupäivä ja pakotti mut laahustamaan suihkuun. Suihkussa käyminen oli raskasta, piti seisoa ja kädet väsyi, kun pesi hiuksia.

Sentään pääsin mukaan johonkin toimintaryhmään, jossa on tauko, jolloin saa käydä pihalla. Yksi tyttö sieltä ryhmästä on nyt eilen ja tänään myynyt mulle röökiä, mitä me sitten poltetaan sairaalan kulmalla. Se tyyppi vaikuttaa tosi mukavalta, mutta sillä on paljon kavereita ja poikaystävä, joten en usko, että se kaipaa elämäänsä likaisissa kollareissa ja meikittömänä kulkevaa masentunutta kaveria.

Mä en tiedä mun painoa, mutta koska juon päivässä litran teetä ja kaksi litraa vettä ja syön vaan kaksi jugurttipurkkia ja vähän kanaa, luulen, että se on laskusuuntaan.

Ei mulla oikeen oo muuta asiaa. A on yhä kuollut. Mä oon yhä masentunut.

Ai niin, mulle harkitaan taas sijoitusta lastenkotiin. Vai mainitsinko jo siitä viime postauksessa? Mun muisti ei oikein pelaa...

päivä 29

Yksi juttu meni lomassa hyvin. Musta tuli hoitomyönteisempi. Tai oikeastaan hoitoneutraali, nyt kun oon tajunnut, että joka paikassa kaikki on yhtä merkityksetöntä.

Kaikki mun ympärillä muuttuu huonoon suuntaan, mutta se ei edes ole syy mun ololle. Mä vaan oon, enkä välitä mistään.

Nyt kun tukiasunto on poissa pelistä, mun pitää todennäköisesti muuttaa lastenkotiin. Kaikki näyttää olevan huolissaan ja pahoillaan, ja ne ihmettelee, miksi lastenkoti on mulle ok. On vaan. Ihan sama missä mä makaan ja odotan kuolemaa.

Haluaisin vain olla jo kuollut. Koska mä oon jo. Ainoa ero on se, että tiedostan yhä ajan kulun. Joudun olemaan olemassa päivästä toiseen. Se on ihan vitun raskasta. En jaksa enää olla olemassa.

Hoitosuunnitelma torstaina. Mulla ei oo siihen oikeestaan mitään toiveita. En välitä, saanko lomaa, uusia lääkkeitä tai omat ulkoiluluvat. Sillä ei ole mitään väliä. Millään ei ole.