Pitääkö mun kaikki hoitaa?

 Jälleen vaan hyviä uutisia, blogin päivittely on jäänyt vähemmälle, kun elämästä alkaa hävitä kaikki negatiivinen draama.

Syksyn yo-tulokset tuli pari viikkoa sitten. Vastoin omiakin odotuksiani sain 4 laudaturia, eli joka aineesta jonka syksyllä kirjoitin. Olin jo ajatellut tyytyä lukiossa vähempään, arvosanoihin, joilla pääsisi yliopistoon, mutta tuon tuloksen jälkeen suuruudenhulluuteni nosti päätään ja päätin ilmottautua keväällä vielä muiden aineiden lisäksi kemian uusintaan. Jos saisinkin laudaturin kaikesta... Tavoite tuntuu kyllä mahdottomalta etenkin matikan ja fysiikan osalta, mutta uskallan taas unelmoida. 9 laudaturia nostaisi mut kyllä varmaankin Suomen parhaiden ylioppilaiden joukkoon.

Vietän paljon aikaa V:n kanssa ja se on ihanaa. Se antoi mulle eilen avaimen kotiinsa. Me taidetaan olla tässä ihan vakavissamme. Oon saanut kerrottua sille mun syömishäiriöstä ja se otti sen ihan hyvin, enemmän sitä huolestuttaa mun oksentelu, kun siitä mulle tulee rytmihäiriöitäkin. Tietty nään sen suhtautumisesta ettei se kauheasti tiedä syömishäiriöistä, mutta tiesin kyllä että jokainen mahdollinen suhtautumistapa olisi jotenkin ongelmallinen, enhän mä sitäkään halua että se mua estäisi.

V:stä huolimatta oon kuitenkin onnistunut lisäämään ystävien kanssa vietettyä aikaa ja pianonsoittoa. Piano-opettajakin on huomannut jo muutokset mun motivaatiossa ja harjoittelun määrässä. Oon siirtynyt nyt entistä enemmän klassiseen musiikkiin ja ne kappaleet tuntuu ihanan vaikeilta. Ystävien kanssa olen käynyt kahvilla pari kertaa ja yhden perjantain olin jossain kotibileissä, missä kaikki muut oli pakolaistaustaisia (aika hurja kokemus!). V ei onneksi ole yhtään mustasukkainen, mikä on ihanaa, ihan toista mihin edellisten poikaystävien kanssa olen tottunut.

Nyt mua huolestuttaa eniten muutaman tuttuni tilanne. Musta on tänä syksynä tullut niin monen ihmisen "tukipilari" että sitä on välillä vaikeaa kestää. On isä, veli ja neljä ystävää, joista suurin osa ei edes suostu menemään hoitoon. Kaikki nämä ovat siis miespuolisia, ja olen siinä käsityksessä että jokaiselle olen ainoa jolle uskaltavat vaikeimmista asioista puhua. En tiedä mikä mussa on joka saa kaikki miehet mulle avautumaan (ok ehkä se että puhun aika avoimesti taustastani, korostan sitä ettei mt-ongelmissa ole mitään hävettävää ja voin auttaa muita, ja vastustan sellaista toksista maskuliinisuutta, ettei miehillä saisi olla ongelmia?). Onhan se tosi hienoa että jollekulle puhuvat, mutta välillä se tuntuu hyvin raskaalta. Ne, jotka olen saanut hakeutumaan hoitoon ovat kyllä suuria voittoja, mutta tunnen olevani vastuussa jokaisen hengestä. Mitä jos joku tekee itselleen jotain ja olin ainoa joka olisi voinut estää, mutten estänyt? Pelkään että tapahtuu sama mitä A:n kanssa kävi.

Mua kyllä myös huvittaa se, että joka nurkalla on kyllä keittiöpsykologeja, mutta mä taidan olla ihan keittiöpsykiatri :D Nämä jotka hoitoon ovat hakeutuneet ovat kaikki saaneet juuri niitä diagnooseja mitä olen heille sanonut olevan todennäköisiä. Yhdelle jopa osasin ennustaa lääkärin määräämän lääkkeen annoskokoineen... Voisinko jo saada palkkaa, kiitos? Ei vaan, vitsi vitsi. (Älkää siis jooko luulko että kuvittelen olevani joku lääkäri, kunhan naureskelen sattumille)

Mutta summa summarum. Mulla menee kyllä hyvin, lopetin tupakoinnin muutama viikko sitten ja sain oman autonkin kun ukilta meni kortti. On kyllä välillä tosi aikuinen olo kun jätän V:n nukkumaan ja lähden puoli kahdeksalta omalla autolla aamuruuhkassa kouluun. Tällaistako elämä voi aina olla?

Lamictal

 Kaikki onnistuu. En ymmärrä tätä tunnetta. En ole maaninen, vaan rauhallinen, jotenkin perustavalla tasolla onnellinen. Tällainen mieliala on jotain aivan uutta, en ole kokenut näin vuosiin. Vaikeaa edes muistaa, milloin viimeksi, kun masennusta edeltävistäkin ajoista muistan vain stressin ja yksinäisyyden.

Mutta nyt ole jossain hyvän kierteessä. Syyt ja seuraukset kietoutuvat yhteen ja vahvistavat toisiaan. Elämässäni tapahtui joitakin muutoksia, minkä jälkeen on tapahtunut vain lisää hyvää ja tunne voimistuu.

Se alkoi oikeastaan jo syyslomalla, vaikka isän tilanne vähän sotkikin sitä, se ei kuitenkaan järkyttänyt minua pohjimmiltani, en vain vielä uskaltanut tajuta sitä. Nytkin pelkään, että julistamalla tätä manaan vaan onnen ja kaikki taas kääntyy. Mutta vaikka osa muutoksista on aluillaan ja huteralla pohjalla, toiset vaikuttavat kantavilta.

Tosiaan on vaikeaa sanoa, mikä oli ensimmäinen syy. Mutta yksi selkeä muutos oli lääkitys. Lamictal, litiumpohjainen lääke, jonka aloitin muutama viikko sitten. Toimiiko se? Jos niin on, se on ensimmäinen lääke joka oikeasti toimii, mikä on sekä upeaa, että pelottavaa.

Lääkkeen lisäksi tein itselleni iltarutiinin. Minulla ei koskaan ole ollut sellaista, mutta nyt rutiini tuntuu upealta, se tuo iltoihin vakautta ja vähentää stressiä, kun kaikki asiat tulee hoidettua eikä tarvitse muistella mitä piti vielä hoitaa. Lisäksi se parantaa elämänhallintaani, maskit on pestynä, huone pysyy siistinä, hampaat on harjattu ja meikit pesty, tiskattu...

Olen elänyt koko omillaan asumiseni ajan milloin minkäkin asteisessa sotkussa. Astiat homehtuivat enkä lopulta yleensä löytänyt huoneestani isojakaan esineitä. Nyt kun kerran sain siivottua ja tiskattua, on huoneeni pysynyt iltarutiinin avulla lähes siistinä. Huoneessa oleilu on mukavampaa, kun sotku ei ole ahdistamassa.

Syy vai seuraus? Ihmissuhteet, kun mielialani on parantunut, olen yhtäkkiä onnistunut jopa niissä, eikä enää ole kovin yksinäinen olo. Sain elvytettyä vanhoja kaverisuhteita ja tapasin miehen. Siitä en uskalla vielä paljoa kertoa, kun juttu on niin alussa, mutta tapailemme ja kaikki vaikuttaa hyvältä. Hän on rauhallinen, välittävä ja suloinen, pitää sylissä ja keskustelee loistavasti. Toivottavasti tästä kehittyy jotain, mutta onneksi se ei tunnu kuitenkaan olevan vointini kulmakivi, olisi kauheaa nojata johonkin toiseen ihmiseen.

Koulu on alkanut taas kiinnostaa, ensimmäistä kertaa vuosiin ymmärrän tunneilla mitä puhutaan, jaksan keskittyä, teen tehtäviä, eikä se edes stressaa kauheasti. 

Myös isän suhteen olen varovaisen optimistinen. Soitin sille, niinkuin olen luvannut soitella, ja se kertoi olevansa selvin päin. Se oli oikeasti yrittänyt tehdä muutoksia elämäänsä, ja olin kuulemma saanut myös sen vaimon alkamaan taas tukea häntä. Isä kuulosti voivan paremmin, ja kertoi saaneensa myös paremmin unta nyt. Vaikka kaikki muut sanoivat minun näkevän turhaan vaivaa, aion pysyä isän tukena. Käskin että soittaa jos tulee vaikeaa, itse aion soittaa vähintään viikottain tarkistaakseni sen vointia. Ja voidaan sitten yhdessä tehdä suunnitelmaa, miten voitaisiin nostaa sitä vielä paremmin masennuksesta ja alkoholismista.

Ja halloweenkin on tulossa. Odotan sitä innolla, juhla on hyvä loppuhuipennus lokakuulle, sitten alkaa taas kirjoituksiin luku, mutta ehkä vähemmällä stressillä? Yhtäkkiä elämä tuntuu helpolta, ja mä vaan niin toivon, että tää jatkuu.

No ei tää enää oo hauskaa

 Joo niin. Keksin joskus tammikuussa että mulla vois olla kakkostyypin kakssuuntanen mielialahäiriö. Kukaan ei uskonu mua kuukausiin. Nyt yhtäkkiä uskoo eikä tää oo enää yhtään hauskaa.

Tänään aamulla oli aika lääkärille. Taas uusi lääkäri. Kyseli taas kaikkea mahdollista, mutta kun lopulta kerroin mun "hypomania"-jaksoista ja siitä, että olen ollut masentunut niin monta vuotta eikä mikään mielialalääke toimi, lääkäri ja hoitaja olivatkin äkkiä samaa mieltä. Joo, kyllähän se on mahdollista, että kyseessä on kaksisuuntainen. Tutkitaan asiaa. En kai saanut virallista diagnoosia, mutta lääkäri määräsi uuden lääkkeen. Litiumpohjaisen. Jota käytetään kaksisuuntaiseen.

Niin kauan, kun asia oli vaan mun päässä, se tuntui lohdulliselta, selitykseltä kaikelle. Mutta nyt se ei enää tunnu siltä. Se tuntuu kuolemantuomiolta. Parantumaton mielenterveyden häiriö. Tulenko olemaan loppuikäni sairas? Onko tää mun elämää aina? Pitkäaikainen masennuskin olisi parannettavissa, kaksisuuntainen ei ole. Pystynkö koskaan työhön? Voinko lukea lääkäriksi? Tulevaisuus näyttää äkkiä toivottomalta.

Hoitaja yritti kai lohduttaa mua, kertoi, että kaksisuuntaisen kanssa voi elää lähes normaalia elämää kun on lääkkeet kohdallaan. Kyllä mä sen tiedän, mutta silti tarinat ihmisiltä kertoo muuta. Kaksisuuntaiset kertoo mediassa tarinaa siitä, miten sairaus aiheuttaa työkyvyttömyyttä ja toisiaan seuraavia osastojaksoja aikuisuudessakin. Sekö on mun tuomio? En mä halua sitä. Haluan parantua ja opiskella hyvän ammatin, auttaa muita, kertoa tarinaani jossa selätin vaikeudet.

Tää viikko on muutenkin ollut hirvittävän raskas. Viime viikolla oli viimeiset kirjoitukset, mutta niitä seurasi koeviikko. Viikonloppuna taas olin lauantaiaamusta sunnuntai-iltaan töissä kokemustoimijana siellä ryhmässä, tehtiin matka Tampereelle ja sekin oli tosi rankkaa. Itkin joka välissä salaa vessassa, bussissa ja hotellihuoneessa. Ja heti maanantaina alkoi uusi jakso, paljon rankempi kuin oletin. Seitsemän kurssia, joista kaksi on fysiikkaa, yksi matikkaa ja yksi se saatanan pakollinen liikunta 2 mitä en liikuntakiellon takia voinut suorittaa ajallaan kakkosvuonna. Koululiikunta on sadalla tavalla ahdistavaa, eikä sitä yhtään helpota se, että muut on 2-3 vuotta nuorempia, sosiaalisia ja liikunnallisia, enkä tunne niistä yhtäkään. Lisäksi koko viikon mulla on ollut illat ihan täynnä työpalavereja, uusintakokeita ja muita menoja. 

12-14 tunnin päivät ja unettomuus illalla sai mut jo viikossa ihan uuvuksiin. Tuntui, kuin olisin lähtenyt viikkoon kuin puhelin, joka unohtui laittaa yöksi laturiin, akkua jäljellä 14%. Nukuin pommiin kolmena aamuna, itken koko ajan, väsyttää. Itsetuhoiset ajatukset täyttää pään, kerran jopa viiltelin. Katkaisin sitten lähes 4 kuukauden tauon. Hoitaja ei ilahtunut asiasta, mutta ahdistus ja stressi on niin voimakasta, että mun oli pakko luopua jostain.

Hoitaja kysyi alanko olla sairasloman tarpeessa. Kauhistuin ajatusta. Ei, en voi. Jos otan enää yhtään saikkua, en valmistu keväällä. Ei ole varaa siihen. Se ehdotti, että vähentäisin töitä, mutten voi tehdä sitäkään. Oon taas umpikujassa, elän ikuisessa stressissä. Luulin, että voisin ottaa lokakuun rennosti, mutta ei mikään muu muuttunut, kuin se, että maaninen suorittaminen stressin alla vaihtui masennukseksi, ahdistukseksi ja kasvavaksi työkyvyttömyydeksi.

Mun täytyy purkaa tätä laihtumalla. Se on ainoa keino kun vihaan kaikkea itsessäni ja ympäröivässä maailmassa.

Ahmiminen ei lopu ikinä

TW: Tarkkaa kuvausta ahmimisesta, voi olla ällöttävää

Tän täytyy loppua. Nyt heti, mä en voi tehdä tätä enää kertaakaan.

Oon pitänyt kirjaa viime viikot siitä, montako kertaa ahmin. 16 päivää, 16 kertaa ahmittu. Ei joka päivä, mutta toisina päivinä taas kahdesti.

Mulla ei edes ole mitään selkeää tilannetta tai kuviota joka toistuu. Ahmimisesta on tullut ratkaisu ihan kaikkeen. Ahmin seurassa, ahmin yksin. Ahmin iltapäivällä ja illalla. Ahmin, jos on tylsää ja ahmin jos on hirveä kiire ja stressi. Jos on huono päivä, ahmin lohdutukseksi. Jos on hyvä päivä, ahmin palkinnoksi.

Kyse ei edes ole mistään pienistä määristä. Äsken kävin varta vasten kaupassa ja ostin puoli kiloa karkkia ja kokonaisen kakun. Ja söin ne yksin sängyssä, puolessa tunnissa.

En edes ymmärrä, miksi teen niin. Miten mun pää luulee joka kerta, että se olisi kivaa? Mikään vaihe siinä ei ole kivaa. Kaupassa ahdistaa ja hävettää. Piilottelen ostoksia ja käytän itsepalvelukassaa. Ja jo ensimmäinen suupala on pettymys. Herkut eivät edes maistu hyvältä. Katson yleensä syödessä netflixiä ja joka kerta kuvittelen sen mukavaksi ja rentouttavaksi. Tosi asiassa ruoka ei maistu ja joka suupalan jälkeen oksettaa enemmän ja enemmän. Puolessa välissä alan yleensä itkeä ja lopulta syöminen muuttuu fyysisestikin lähes mahdottomaksi. Nieleminen on vaikeaa. Keho huutaa lopettamaan, mutten voi. Kun kaikki on syöty, melkein juoksen oksentamaan. Se sattuu ja itken. Olo on likainen, lihava ja epäonnistunut. Syke on tosi nopea ja epätasainen. Tärisen ja heikottaa. Pelkään sydänkohtausta. Pelkään, että kämppikset kuulee. Hävettää ja itsetuhoiset ajatukset täyttää pään. Nyt mun on pakko lopettaa. Mun täytyy oppia, etten saa syömisestä dopamiinia edes aluksi.

TW loppuu

Miten voi olla, että koulua on takana vasta kaksi viikkoa? Nyt jo olen jäljessä joka helvetin aineessa, vaikka annan joka päivä ihan kaikkeni. Oon jo nyt niin väsynyt, että haluaisin vaan luovuttaa. Miksei mikään tunnu riittävän? Jos opiskelen koko hereilläoloajan, saan juuri ja juuri tehtyä pakollisen työn, ja seuraavana päivänä pitäisi vetää taas täydet, ettei jäisi jälkeen. Uudelleen ja uudelleen.

Mun porukat kävi viime viikonloppuna Helsingissä, mutten voinut mennä mukaan, koska piti opiskella. Ja nyt olen vain enemmän jäljessä kuin olin perjantaina, vaikken tehnyt muuta koko viikonloppuna.

Ai niin, lupasin kertoa viime viikon lääkäriajasta. Siellä ei oikeastaan tapahtunut mitään. Saan ehkä jossain vaiheessa lääkemuutoksen, mutta mun pitäisi ensin käydä verikokeissa, kun kuulemma ei ole pitkään aikaan otettu. Sanoin, että toukokuussa otettiin päivystyksessä, mutta lääkäri sanoi ettei näy teksteissä.

Mistään ei tunnu tulevan mitään. En riitä. En jaksa. En pysty. Kukaan ei tiedä, miten paskana olen taas. Pelkkä raunio. Joko opiskelen itku kurkussa tai ahmin. En käsitä sitä, että joillakin ihmisillä kai on oikea elämä. Joillakin on hauskaa. Mun päässä soi vaan sama raita. Pakko opiskella. Pakko ahmia. Pakko oksentaa. Haluan nukkua ikuisesti, mutten saa nukkua edes kuutta tuntia.

Paino: 52,9kg

epäilty

Mua ahdistaa niin että sattuu. Oon viime päivät yrittänyt täyttää jokaisen hetken hereillä tekemisellä, etten ajattelisi, mutta nyt en saa unta ja se kaikki palaa mieleen.

Tiistai.

Ehdin olla koulussa ekan tunnin, mutta sitten lähdin lääkäriajalle. Eka aika polilla moneen kuukauteen, jännitti aika paljon. Olin edelliset päivät yliajatellut joka asiaa. Vaikka olisin kuinka masentunut, esitän tosi hyvin pirteää muille, joten jouduin harkitsemaan, millä asteella pitäisi näyttää todellista mielialaa, jotta minut otettaisiin vakavasti, muttei passitettaisi sairaalaan. Ja mitä puen ja meikkaanko. En jaksa nykyään paljon meikata, mutta toisaalta ahdistaa ihan liikaa mennä ulos ilman meikkiä.

Polilla lääkäri olikin tv-yhteyden päässä, koronakäytäntö. Se vaikutti kuuntelevan mua. Lupasi, että mulle hankitaan tutkimustiimi joka tekee tarkemmat tutkimukset että saataisiin diagnoosi. Hyvä, viimein. Lisäksi se päätti, että mirtazapinia kokeillaan uudestaan masennukseen, tällä kertaa se nostettaisiin 30mg saakka. Ja sain myös reseptin uuteen tarvittavaan. Puhelin soi kesken ajan, mutten vastannut.

Tapaamisessa ollut sairaanhoitaja varmisteli ovella, että pärjään, ja antoi varuilta päivystävän sairaanhoitajan numeron. Sitten pääsin lähtemään.

Yksi vastaamaton puhelu ja yksi uusi viesti. Avaan viestin, se on soittopyyntö poliisiasemalta. Soitan viestin numeroon, ja saan kuulla kamalia uutisia. Musta on tehty rikosilmoitus. Poliisi haluaa kuulustella mua epäiltynä.

Alan itkeä bussissa. En haluaisi kertoa kellekään, se en ole minä. Miten mä oon päätynyt tähän? Lapsena olin aina luokan todennäköisin menestyjä, kukaan ei povannut mulle ongelmia mielenterveyden ja poliisin kanssa.

En pysty menemään iltapäivän oppitunneille, koska odotan ahdistuneena kuulustelun alkua. Kuulustelu hoidetaan puhelimitse. Mua epäillään kunnianloukkauksesta. Rikosilmoituksen teki se mies. Mua ahdistaa todella paljon, mä luulin, että saisin jo jättää sen koko jutun taakse.

Kaikki kuulostaa niin vakavalta. Poliisi kysyy, haluanko oikeusavustajan kuulusteluun. Kieltäydyn, koska aion vain kertoa totuuden. Ja kerron sen. Se mies väittää, että mä oon valehdellut siitä, ja mun valehtelun takia se menetti työnsä. Kerron kuulustelijalle, ettei se ole totta. Mä en ole valehdellut missään vaiheessa, enkä mä edes ollut se, joka teki tutkintapyynnön viimeksi.

Olen kuulustelussa rauhallinen, mutta heti sen jälkeen alan huutaa ja itkeä. En saa henkeä, ahdistaa. Juttu menee seuraavaksi syyteharkintaan. Jos syyttäjä päättää syyttää, mä joudun oikeuteen. Ei, ei ei. Mä en voi. Mieluummin kuolen. Mä joutuisin näkemään sen miehen. Eikä mulla ole varaa mennä oikeuteen. Ja mitä jos häviän? Juttu on sana sanaa vastaan, mutta mulla on mielenterveysongelmia, joten sitä saatetaan uskoa. Kunnianloukkauksesta voi saada sakkoja tai jopa 6kk vankeutta. Ja merkinnän rikosrekisteriin. Ei, mä en ole rikollinen, mä en ole tehnyt mitään väärää, en suostu tähän!

Yritin sulkea koko jutun pois mun tajunnasta, mutta nyt kaikki virtaa mun läpi niin, että mä tärisen.

Kirjoitan tätä lauantaina aamuyöllä. Pelottaa julkaista tekstiä. Pelkään liikaa, mitä jos se löytää mun blogin? Jos oon kirjoittanut täällä jotain, mikä voidaan kääntää mua vastaan oikeudessa? Ehkä uskallan julkaista tän huomenna.

riita

Taisin juuri tehdä selvää viimeisistä elämääni kuuluvista ihmisistä.

Päädyimme äitini ja veljeni kanssa suureen riitaan siitä, etteivät he kunnioita omaisuuttani. Mun äiti hukkasi elokuun muutossa noin viidensadan euron arvosta tavaroitani, eikä edes ole pahoillaan. Mun veli taas on pitänyt mun omilla rahoillani ostamaa sähkökitaraa omanaan suostumatta palauttamaan jo yli vuoden, koska hän kuulemma käyttää sitä enemmän. Sain tarpeekseni, ryntäsin äidin luo, otin mun kitaran ja jätin mun avaimen pöydälle.

Onneksi kela viimein on hyväksynyt mun asumistukihakemuksen, joten pärjään nyt myös taloudellisesti, ja selviän kyllä ilman mun perhettä.

Mutta raha-asioista, oli tosi kiva viimein saada rahaa, sain ostettua kaikkea tarpeellista, mitä ilman olen sinnitellyt jo pitkään, kuten tämän jakson oppikirjat, hiusväriä, jatkojohdon, henkkarit ja suuren kasan hygieniatuotteita. Lisäksi kävin perjantaina kelassa täyttämässä kuntoutustukihakemuksen. Sen hyväksymiseen menee kyllä vielä varmaan kuukausi, mutta kun se astuu voimaan, se on yli kaksi kertaa opintotuen kokoinen ja myös kesäkuukausille myönnettävä tuki, joten voin olla rahojen suhteen rauhassa loppulukion.

Oon ollut tosi tyytyväinen päätökseen lopettaa lääkkeet. Oon nyt nukkunut tosi paljon paremmin, ja muutenkin vointi on kohentunut, lukuunottamatta muutamia vieroitusoireita, mutta niiden pitäisi kohta loppua. Lisäksi mun pakkoajatukset on kadonnut melkein kokonaan. Sitä en odottanut, mutta nyt kun lähden miettimään, ne palasi samoihin aikoihin kun aloitin duloxetinen. Joten ilmeisesti se aiheutti niitä.

Syömiset on mennyt hyvin. Torstaina kalorit oli siis nollilla, perjantaina join pari kevytsiideriä, lauantaina söin parisataa grammaa viinirypäleitä ja vauvansoseen. Tänään oon syönyt pari vauvasosetta. Painokin on laskenut, vähän vasta, mutta mun motivaatio on korkealla, joten suunta tulee jatkumaan. Mulle tuli myös idea, että kun saavutan mun välitavoitteen 50kg, meen käymään kylpylässä. Paino on nyt 53,1kg.

Lopetan lääkkeet

Hip hei taas mennään sen verran lujaa että katotaan, kadunko näitä päätöksiä jo ens viikolla vai vasta ens vuonna :D (koska ainakin kadun suunnilleen jokaista päätöstä minkä tein viime vuonna, luotin väärrin ihmisiin ja tein vääriä temppuja)

Mutta eletään hetkessä koska se on ainoa asia, mitä meillä on. Siispä oon ajatellut, että lopetan mun lääkityksen ja katkasen mun hoitosuhteet polille. Unilääke ei väsytä, masennuslääke ei poista masennusta, ja mun psykologi ei ota mun ongelmia vakavasti. En jaksa sellaista hoitosuhdetta, missä joka käynti joudun yrittää kaikin voimin saada sen uskomaan ja ymmärtämään mua.

Viime viikon käynti kun meni suunnilleen näin:

Minä: "Nukun noin 9 tuntia viikossa, väkivaltaiset pakkoajatukset vie viidenneksen mun päivästä, mun ainoa ystävä on mun pikkuveli, en saanut tukiasuntoa, joten olo on tosi turvaton ja yksinäinen, oon laihtunut neljässä kuukaudessa 10kg, oon koko ajan aivan itsemurhan partaalla, kirjoitin joululomalla huolellisen itsemurhakirjeen, en enää edes pysty itkemään ja luulen, että mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö."
Psykologi: "Sä vaikutat ihan pirteältä kyllä."

No niin kai, kuuntelitko ollenkaan :D Oon maaninen.

Äiti sanoi mua taas tänään draamaqueeniksi kun riideltiin, joten en kyllä aio ottaa siltäkään enää apua vastaan.

Joo mitähän muuta... Ai niin, oon kamala paska, mun paino on taas noussut kun sain äitiltä rahaa ruokaan viime viikolla, mutta nyt on herkut sentään syöty pois kaapista, tili näyttää nollaa, eiköhän se tästä taas lähde laskuun.

Mutta yks juttu mistä tykkään on se, että tällä voinilla saan ainakin tehtyä juttuja! Kävin luistelemassa, hoidin koko muuton loppuun, vastasin virallisiin sähköposteihin ja ajattelin työstää jonkun mun biisin julkaisukelpoiseksi.

Kaikki on hyvin?

Siitä on mennyt nyt kuukausi, kun mun lääkeannosta nostettiin. Oon voinut tän sen jälkeen jo viikkoja paremmin, kuin vuosiin. On todella outoa, kun jaksaa olla pirteä, jaksaa tehdä asioita. Tämä viikonloppu oli vielä erityisen hyvä.

Perjantaina sain tietää, että perin kuolleelta sukulaiselta 5000 euroa. Olen jo pienenä hyväksynyt ajatuksen, etten tule saamaan ajokorttia kuin joskus kolmekymppisenä, mutta nyt kaikki muuttuikin. Mä saan ajokortin!

Perjantaina illalla menin kotikaupunkiini lempibändini keikalle vanhan osastotuttuni kanssa. Se oli upea keikka, meillä oli tosi hauskaa. Viinaakin tuli juotua aika paljon.

Sunnuntaina yks kolmekymppinen mies, josta oon vähän kiinnostunu, vei mut ajamaan autoa. En ollut ajanut koskaan ennen, mutta totuin aika nopeasti, kun me naurettiin ja kaahailtiin jossain bussivarikolla. Sen jälkeen se vei mut syömään ja tarjos ruuat. Tuntuu oudolta, että joku niin paljon mua vanhempi olisi kiinnostunut musta, mutta kaikki sen puheet, eleet ja teot kertoo siitä. Se, miten se kehuu mua koko ajan, koskee mun kättä tai reittä, vitsailee hieman sopimattomia. Täytän pian 18 ja ajattelin pyytää sitä sitten kaljalle, ja katsoa, kehittyykö tää mihinkään.

Myöhemmin sunnuntai-iltana vedettiin nuorisokodilla kännit yhden vähän pelottavan pojan kanssa, mutta meillä oli tosi hauskaa ja syvällisiä keskusteluja. Eikä kukaan ohjaajista edes tajunnut mitään, vaikka päässä pyöri aika lujaa.

Mun kouluarvosanatkin on alkanut nousta. Sain viime jaksosta ysejä ja kymppejä. Se on paremmin, kuin moneen vuoteen.

Teen kohta itselleni lukusuunnitelman kevään ylppäreitä varten. En vieläkään tiedä, missä asun kahden viikon päästä, mutta oikeastaan kaikki on hyvin.

kaikki olis paremmin ilman mua

Mä yritän kaikkeni päästäkseni jaloilleni. Lähestyvä täysi-ikäisyys tuntuu tikittävältä aikapommilta. Mun täytyy alkaa parantua ennen sitä. Aikuisten puolen palvelut on niin huonoja ja kalliita...

Mulla oli tiistaina hoitoneuvottelu. Siellä päätettiin taas monta asiaa. Mut kotiutetaan 7.10. ja sossut selvittää siihen mennessä, saadaanko mulle paikka lastenkotiin. Toivon todella, että paikka löytyy. Mun lääkitys vaihdetaan, taas. Ja mulla aloitetaan käynnit polilla 2 kertaa viikossa ja psykologin tutkimukset, viimein.

Tiedän, että lastenkodit ei ole aina parhaita paikkoja, mutta mulla on monta syytä haluta sinne. Ensinnäkin koti ja kotona oleminen ahdistaa mua. Siellä oon vaan yksin aina. Tarviin ympärilleni ihmisiä. Muita nuoria ja luotettavia aikuisia. Äidille en osaa puhua. Lastenkotihan on vähän niinkuin osasto, mutta vähän enemmän vapauksia. Se kuulostaa juuri sopivalta. Haluan paikan, missä voisin olla rauhassa ja turvassa. Ja rutiinit, ne ovat tärkeitä. Osastolla oloani on parantanut myös säännölliset ruoka- ja nukkuma-ajat, joita kotona ei ole.

Olen myös helpottunut psykologin tutkimusten alkamisesta. Ne on pitänyt tehdä mulle jo pitkään, mutta nyt ne oikeasti tehdään. Niillä voidaan saada varmempi diagnoosi.

Mulla meni viime viikonloppuna vähän paremmin, mutta tää arkiviikko on ollut tosi raskas. Kävin maanantaina ja keskiviikkona koululla kokeissa, jotka eivät menneet kovin hyvin. Koulu, epäonnistumiset, yksinäisyys, asumistilanne, osastojakson päättyminen ja A:n kuolema saavat mut tuntemaan ahdistusta, pelkoa ja syyllisyyttä koko ajan. Olen myös alkanut taas saamaan pakkoajatuksia muutaman kuukauden tauon jälkeen.

Pääsen huomenna päivälomalle. Toisaalta se ahdistaa, toisaalta on ihan kiva käydä kotona, nyt kun olen ollut reilut kaksi viikkoa putkeen osastolla. Ainakin pääsen treenaamaan pianoläksyt kuntoon ja ottamaan painon. Ja mun veli myy mulle askin. Mun tupakanhimo on ollut aika suurta nyt kun en oo viikkoon saanut nikotiinia...

Viime postauksen aikainen toiveikkuus tuntuu hävinneen kokonaan. Hoitaja yritti tänään varmaan tunnin saada mut vakuuttuneeksi siitä, että asiat voi mennä parempaan, mutta keskustelu johti vaan siihen, että lopulta sanoin maailman olevan parempi paikka ilman mua. Kun ajattelen asiaa, tuun koko ajan varmemmaksi. Satutan koko ajan kaikkia ympärilläni. Monin eri tavoin. En pystynyt estämään A:n itsemurhaa, kaikki muutkin mun tutut on laittanut välit poikki estämällä mut someissa, aiheutan pahaa oloa ongelmillani kaikille, joiden kanssa puhun, olen huono tytär ja huono sisko. Vien vain aikaa, rahaa, tilaa ja mielenterveyspalveluiden resursseja. En ole saanut elämässäni aikaan mitään hyvää.

Muutossa sen viimeistään huomasi. En kertonut muutosta melkein kellekään, mutta kukaan ei ole kysellyt perään. Ei kukaan koulusta, isoshommista tai opkh:sta. Mun poissaoloa ei huomata, vaikka katosin yhtäkkiä.

Mä yritän parantua, mutta mulla ei ole minkäänlaisia voimavaroja. Hoitajat sanoo, että kaikki lähtee mun omasta asenteesta, mutta miksi taistella, jos ei ole mitään minkä puolesta sen tekee. Mä en välitä itsestäni, ja muiden olis parempi ilman mua.

en jaksa enää

Mä oon hokenu jo viikkoja etten mä pärjää. Mä en jaksa. Mut mua ei oteta vakavasti.

Mä en meinaa enää jaksaa ollenkaan. Oon viillelly nyt pari kertaa pidemmän tauon jälkeen, että tuntisin jotain. Tän viikonlopun aikana en oo noussut sängystä käytännössä ollenkaan. Mä en enää jaksa.

Kävin googlaamassa, ja kävi ilmi et mun yöpöydällä on tuplasti tappava määrä lääkkeitä.

Mulla on tiistaina aika lääkärille. Jos se ei vieläkään ota mua vakavasti, niin mä otan ne pillerit. Ehkä ne sitten tajuaa miten voin.

Olisinpa tiennyt silloin...

Mä kävin äsken lukemassa kaikki mun vanhat blogitekstit vuodelta 2017. Ja aloin vaan itkemään. Mä oon muuttunut niin paljon ja vain huonoon suuntaan. Mä olin silloin vielä niin naivi ja iloinen.

"Tuntuu jotenkin helpommalta, jos tulis vaan joku romahdus, sit saisin apua ja voisin paremmin taas", mä kirjoitin huhtikuussa 17. Ei se elämä vaan toiminutkaan niin. Se menee niin vaan leffoissa. Mulle on tullut romahduksia, kolme tai neljä tähän mennessä, mutta ei ne asiat parane sen jälkeen. Välillä jopa huononee.

Ne tekstit on ysiluokan keväältä. En näköjään maininnut sitä niissä teksteissä, mutta pääsin yläasteelta kympin keskiarvolla. Mä tein koko ajan paljon kaikkea, opiskelin, harrastin, laihdutin. Ja olin koko ajan ~52kg painava. Olisinpa tajunnut nauttia silloin. Luulin olevani laiska ja lihava, mutta olisinpa tiennyt, mihin päädynkään. Yli 60 kiloa normipainona eikä meinaa edes kouluun jaksaa mennä.

En oo tänäänkään tehnyt mitään. Ei sillä tavalla mitään, niinkuin silloin yläasteella olisin sanonut, siis en oo tehny MITÄÄN oon vaa opiskellu ja siivonnu ja käyny lenkillä oon niin laiska ei todellakaan. Oon noussut sängystä vaan pari kertaa, vessaan ja syömään, ja sekin on suuri operaatio.

Masennus ei ole mitenkään jännää tai traagista. Masennus on tylsää ja tyhjää. Mua ei huvita mikään, mutta se ei tarkoita, että mun mielestä olisi sitten hauskaa vaan maata. Ei sekään ole hauskaa, se on kaikkein kamalinta. Haluaisin haluta tehdä jotain. Haluan palata siihen minuun, joka teki asioita. Siihen energiseen, joka näki tulevaisuuden, eikä halunnut viiltää liian syvään, ettei arvet sitten haittaisi myöhemmin elämässä.

En jaksa nostaa ruokailuvälineitä syödäkseni. En jaksa käydä suihkussa. En jaksa viedä roskia, vaikka äiti kuinka monta kertaa käskee. Tuijotan vaan. Kaikki äänet on liian kovia. Mä haluan, että kaikki on hiljaa.

Luin jostain, että suurin osa itsemurhista tehdään masennuksen paranemisvaiheessa. Vaikeasti masentuneet on niin masentuneita, ettei ne jaksa edes tappaa itseään. Aika ironista. Musta tuntuu, että mä oon just nyt siinä vaiheessa. Sairaanhoitaja kysyi tapaamisessa, että mikä auttaa mua jaksamaan niin vastasin että masennus.

Niin, käytiin silloin sen kanssa myös psykiatrilla viimein. Mutta ei sekään osannut auttaa. Määräsi vaan uudet lääkkeet. Olisin tavallaan toivonut, että pääsisin osastolle turvaan, mutten uskaltanut sanoa ääneen.

viimeinen puhelu

Mun entisellä psykologilla oli viimeinen työpäivä perjantaina. Sekin muuttaa. Sillä ei ollut koko päivälle muuta ohjelmaa kun hoitaa pari sähköpostia ja soittaa mulle. Juteltiinkin sitten melkein tunti.

En oo pystynyt puhumaan kellekään kunnolla viikkoihin ja se on varmaan osasyy sille, miksi oon taas niin pohjalla, mutta nyt pääsin kertomaan sille kaiken. Viimeistä kertaa. Puhelun lopussa se kertoi, että olin sille tosi tärkeä potilas. Olin myös sen pitkäaikaisin potilas. Lisäksi se sanoi, että mun kertoman perusteella mun paikka olisi nyt osastolla eikä kotona. Katotaan, kuinka kauan menee, ennenkuin tän kaupungin tolvanat tajuaa sen.

Se oli varmaan viimeinen kerta ikinä kun puhun sille. Itkin melkein koko puhelun. En oo koko mun elämässä pystyny puhumaan kellekään niinkuin sille. Jotenkin mulle tuli siitä puhelusta sellanen näyttämisen halu. Mun täytyy tehdä jotain isoa, jotta se kuulis musta vielä joskus. Mä haluun kirjottaa mun keskeneräisen dystopian loppuun ja julkasta sen. Tai alan äänittää mun biisejä ja lataan ne youtubeen. Mun täytyy tulla kuuluisaksi, jotta se kuulee musta vielä. Tiedän, tyhmä ajatus. Mutta niin mä ajattelin.

Kävin viikonloppuna isän luona. Se oli huono idea. Isä oli kännissä kolmatta kuukautta putkeen. Se haukkui mut ja joi lisää. Olisin halunnut tulla jo lauantaina pois, mutta sieltä menee bussi vaan kerran päivässä. Annoin isälle paikallisen päihdepäivystyksen numeron ja käskin soittaa. Sen täytyy päästä katkolle.

Yhden asian mä oon päättäny. Kun mulla on huomenna aika sille ihmeen sairaanhoitajalle, niin mä vaadin saada ajan psykiatrille. Viimeksi se kieltäytyi varaamasta mulle. Mä en anna näiden aliarvioida mun tilannetta. Mä tarvitsen apua. Mä en halua joutua siihen kuntoon, että yritän taas itsemurhaa. Mun lääkkeet ei toimi, ja niistä täytyy lähteä, joten mä tarvitsen psykiatrin.

Mä tiedän, että mun pohjimmainen ongelma on yksinäisyys, mutta nyt oon niin masentunut, että hyvä kun raahaudun niille parille tunnille kouluun, mitä mulla on. Mulla ei ole todellakaan energiaa ottaa kuulokkeita pois tai hymyillä, joten ei ihme, etten saa ystäviä. Mun vointia täytyy kohentaa ensin edes sen verran, että kykenen sosiaaliseen vuorovaikutukseen.

Nyt on asiat nimittäin sillä mallilla, etten enää jaksa puhua edes mun perheen kanssa. Makaan vaan ja katson vanhoja sarjoja uudelleen ja uudelleen. En pysty mihinkään luovaan tai älylliseen toimintaan. Ainoa asia mitä suunnittelen on mun oma kuolema. Mut mä haluan luvata itselleni, että elän ainakin lukion loppuun. Ei saa hätiköidä. Kuolla kyllä ehtii, sille on koko elämä aikaa.

päivä 32

Hoittari oli ihan yhtä turha kun odotinkin sen olevan. Siellä vaan todettiin, että mun asumiskuvioita ei oo selvitetty yhtään eteenpäin. Ei muuta. Vitutti vähän. Sanoin, etten halua lomaa, joten sain jäädä viikonlopuksi tänne.

Mulla on nyt lähipäivinä ollut paljon ahdistusta kaikenlaisista oudoista jutuista. Ja pakkoajatukset seuraa.

Eilen söin vain päivällisen, koska ahdisti kaikkina muina aikoina. Illalla alkoi uusi lääke. Nukuin yöllä kolme tuntia ja heräsin yhdeltä. Yritin nukkua tuntikausia, kunnes viideltä luovutin ja aloin lukea.

Tänään aamulla sain tunteja kestävän ahdistuskohtauksen, jonka triggerinä toimi tähän mennessä varmaan kummallisin asia: huoneessa oli liikaa kauniita ja muutenkin upeita ihmisiä.

Sitä oli kiva siinä sitten selittää mun omahoitajalle, varsinkin kun hän itse oli yksi päätriggereistä.

Joo, mulla on vähän hankala suhde mun omahoitajaan, mun pitäisi varmaan pyytää, että se vaihdettaisiin... Musta nimittäin tuntuu et oon ihastunu siihen.

Se onkin mun tähänastisista ihastuksista kaikkein hankalin tapaus. Oon ennenkin ihastunut mm. homomiehiin, ulkomailla asuviin ja paljon vanhempiin, mutta tää on kaiken kruunu. Mun omahoitaja on mua kymmenen vuotta vanhempi heteronainen, joka on vakavassa parisuhteessa, asuu täällä kaupungissa missä tää osasto on (eri kaupungissa kuin mä) ja on tietty hoitosuhteessa muhun. En silti pysty järkeilemään asiaa. Se on niin kaunis ja hauska ja välittävä. Tänään jouduin lähtemään olohuoneesta, koska mulle tuli niin suuri halu mennä istumaan sen viereen ja nojaamaan siihen.

Ja joo, tää on mun eka vakava naispuolinen ihastus. Oon aina epäilly et oon bi, tai no, en ylipäätään tykkää lokeroinnista. Oon vaan aina sanonu, et ihastun henkilöön, en sukupuoleen.

Mut nyt oon ihastunu ihan väärään henkilöön.

En vaan voi sille mitään, että mun vatsassa lentää perhosia joka kerta kun kuulen sen naurun.

Ai niin, ja muuten, mun tekee koko ajan niin paljon mieli viillellä, mutta en voi, etten joudu vierihoitoon, mutta hoitajat itse antoikin mulle loistavan vastineen. Mun edellinen lääke alkoi aiheuttaa mulle kutinaa, ja se piti lopettaa sen takia. Mä sanoin, ettei kutina haittaa, mutta ne sanoi, ettei saa käydä niin, että raavin ihon vereslihalle. Vasta silloin tajusin, että niinkin voi tehdä. Se sattuu aika paljon ja kirvelee monta tuntia sen jälkeenkin. Eikä sitä meinaa huomata. Täydellinen vale.

päivä 17

Hoitosuunnitelma oli ja meni. En päässyt ulos. Sen sijaan mulla teetätettiin kaksisuuntaisen mielialahäiriön testi. Ja määrättiin lisää lääkkeitä, psykologin tutkimuksia ja pään kuvaus.

Hoittariin osallistui yhdeksän ihmistä, vihaan sellaisia tapaamisia, missä on paljon porukkaa. Kun hoittari oli ohi, käskin äitiä hakemaan mulle neljä levyä suklaata, kaks pussia sipsiä ja kaks pussia karkkia ja kanatortilla-aterian hesestä ja lukittauduin mun huoneeseen itkemään.

Mun huone muuten vaihdettiin, nyt mulla on taas huonekaveri. Se on ihan mukavan oloinen. Se on eka ihminen joka on halannu mua yli kahteen viikkoon. Tarvitsin kunnon halausta, mutta hoitajat täällä ei välitä.

Täällä hoitajilla on muutenkin joku vitun valtakompleksi, niiden on pakko saada kieltää kaikki mikä niitä vähänkään ärsyttää, vaikka siihen ei olisi mitään perusteita. Välillä kun yritän kysyä, miksi joku ihan älytön asia on kiellettyä, ne vaan vastaa, ettei niiden tarvitse selittää. Ja paskat, mä tottelen vain niitä sääntöjä, joissa nään jotain pointtia.

Esimerkiksi huoneessa saa pitää puolen litran pulloa, mutta ei puolentoista litran. Jos ongelma ei ole kokis, niin mikä siinä pullossa on niin kamalaa? En saanut vastausta.

Ja yksi päivä me seisottiin parin tyypin kanssa leveässä ja tyhjässä käytävässä seinän vieressä, ja meidät käskettiin istumaan eri huoneisiin. Osaston säännöissä ei ole kielletty seisomista, mutta ilmeisesti täällä ei kuulu noudattaa sääntöjä vaan hoitajien oikkuja.

Eilen en käynyt syömässä kertaakaan, koska mulla oli niin paha olo. Olin itkenyt mun meikit poskille. Menin hakemaan iltalääkkeen, ja meinasin mennä iltapalalle, syömään päivän ensimmäisen aterian. Hoitaja kuitenkin esti mua ja sanoi, että mun täytyy ensin pestä valuneet meikit. Mua vitutti niin paljon, että sanoin vain, että mulla on oikeus ilmaista mun tunteet ja menin huoneeseeni. En aio tanssia noiden pillin mukaan.

Tänään aamulla jouduinkin sitten puhutteluun "käytöksestäni". Hoitaja käski mua jättämään mun draamat. Pudistin vain päätäni hymyillen. Mut voidaan pakottaa osastolle, mutta sitten multa ei voi odottaa käyttäytymistä.

Mä en nää tulevaisuudessa mitään hyvää. Kun pääsen täältä, mua odottaa avo-osasto, tukiasunto ja paluu lukioon, jossa olen epäonnistunut. Joudun todennäköisesti eroamaan mun poikaystävästä, mun psykologi vaihtuu ja A valmistuu ja muuttaa pois. Mä taas todennäköisesti vajoan takaisin anoreksiaan ja päädyn aikuispsykiatrian suljetulle osastolle, joka on kuulemma vielä nuorten puoltakin pahempi. Miten mun kuuluisi löytää elämänhalua, kun mun masennus on vaikuttanu kaikkeen mun elämässä, jokainen asia mun ympärillä muistuttaa mua vaan kaikesta paskasta. Kaikilla mun ystävillä on masennus, kohta asun masentuneiden nuorten asunnossa ja nostan kelasta vammaistukea ja käyn lukiota neljään vuoteen, koska en todennäköisesti voikaan aloittaa kirjoittamaan syksyllä.

päivä 8

Viikko suljetulla tuntuu puolelta vuodelta. Ja sain juuri kuulla, että vähintään toinen pitäisi vielä jaksaa.

Perjantaina mulle luvattiin, että pääsen maanantaina lääkärille. Selviydyin sen avulla viikonlopusta. Aloin jopa vähän panostaa. Vietin aikaa huoneeni ulkopuolella, tutustuin pariin muuhun nuoreen. Aloin taas käydä syömässä ja kokouksissa, kuin mikäkin mallipotilas, jotta voisin näyttää, ettei minua enää tarvitse suljetulla pitää.

Maanantai tuli. Odotin ja odotin. Kolmelta kysyin vastuuhoitajalta, olenko pääsemässä lääkäriin. Ei, lääkäri on tänään kiireinen. Ehkä huomenna. Vittu mitä paskaa. Vietin loppuillan mun huoneessa.

Tänään aamulla oli ylilääkärin kierto. Harhaanjohtava nimi, ei se kierto tarkoita, että se nuoria kiertäisi tapaamassa. Ne vaan puhuu meidän asioista jossain lukkojen takana. Aamun vastuuhoitaja toi uutiset: mulle oltiin tehty vaikka mitä päätöksiä, mutta ulospääsystä ei oltu puhuttukaan. Kaikki lääkkeet menee vaihtoon, sain viimein ulkoiluluvat (oon ollu viikon putkeen sisällä?? aikaisempi ennätys on varmaan kaks päivää jossain helvetillisessä taudissa), huomenna on labrat ja tänään tehdään jotain paperitestejä. Ja joku hoitaja oli kannellut sossulle siitä, kun olin kerran valittanut kovaan ääneen mun kavereille, etten saa maksettua mun kämpän vuokraa nyt kesällä, kun opintotuki katkeaa, joten tapaan huomenna jonkun sosiaalitantan. Aivan mahtavaa.

Elättelin vielä toivoa, että kun pääsisin tapaamaan itse lääkäriä, pääsisin ulos, ehkä tällä viikolla, tortaina, perjantaina. Omahoitaja tuli kuitenkin vielä myöhemmin kertomaan, ettei lääkäri ehtisi tavata mua tänäänkään. Kysyin, onko ulospääsy mahdollinen, mutta hoitaja sanoi, että sen pitää odottaa vähintään seuraavaan ylilääkärin kiertoon, mikä on viikon päästä. Enkä kuulemma todennäköisesti saa lomaakaan viikonlopuksi.

Tää viikko on ollut yhtä painajaista, mä en mitenkään selviä toista viikkoa täällä. Mä oon jo nyt tulossa hulluksi. Kirjaimellisesti. Alan sekottaa unta ja todellisuutta.

En oo saanu moneen yöhön nukuttua paljon yhtään. Otan iltaisin melatoniinia, mutta se ei vaikuta, eikä vahvempaa suostuta antamaan. Ne pienet pätkät, joita nukun, mä nään koko ajan todella todentuntuisia unia, ja alan oikeasti luulemaan niitä todeksi. Kävin tänään aamulla kysymässä mun eiliseltä vastuuhoitajalta, oliko mun äiti soittanut sille eilen, ja ollut sitä mieltä, että mut on parempi pitää suljetulla. Olin täysin varma, että vastuuhoitaja oli sanonut illalla niin, mutta se sanoi vain hämmentyneenä, ettei se ole koskaan puhunut mun äidin kanssa. Eikä tää ole edes ensimmäinen esimerkki. Oon jo useampana aamuna aamiaisella ihmetellyt, missä joku uusi nuori on, kunnes olen tajunnut, että nekin on ollut vaan unta.

Mä katson täällä netflixistä Orange Is the New Black -sarjaa, ja samaistun siihen huolestuttavan paljon. Paitsi, että olisin mielummin vaikka siinä sarjan kauhuvankilassa, kuin täällä. Se näyttää nimittäin paremmalta paikalta. Vangit ovat tehneet jotain, minkä takia he joutuvat telkien taa, me nuoret suljetulla ei. Vangit tietää, milloin ne pääsee ulos, eikä niiden tunnetilat vaikuta poispääsyyn. Mulla ei oo hajuakaan, milloin pääsen pois, enkä uskalla näyttää kaikkea pahaa oloa, ettei mun aika täällä pitenisi. Vankilassa on kanttiini, josta vangit voi käydä ostamassa tavaraa ja herkkuja. Mua ei päästetä edes sairaalan kahvioon. Vankilassa on kirjasto ja piha ja vitun joogakerho ja mua ei päästetä edes kävelylle. Vankilassa vangeille tarjotaan terapiaa ja apua, mä en oo nähny mun psykologia, enkä ketään muutakaan vastaavaa kahteen viikkoon.

Yritän pitää itseni kiireisenä. Jos soitan pianoa ja pelaan korttia, en ehdi ajatella niin paljon. Tai jäädä vaan makaamaan. Ei mua huvittaisi mitään tehdä, mutta yritän. Kaikki paha olo ja tyhjyys on silti yhä siellä. Vaanii pinnan alla. Tiedän sen, koska aina, kun tulee pienikin vastoinkäyminen, lääkäriaika perutaan, tai hoitaja huomauttaa jostain, mitä teen väärin, mä meen mun huoneeseen. Kaikki se adrenaliini ja viha valtaa mut. Haluaisin potkia ja heitellä tavaroita, huutaa, viillellä, itkeä. Hillitsen sen ja katson uuden jakson netflixistä. Vaikka mua ei huvittaisi. Vaikka haluaisin vain kuolla.

Kirjoittaminen, päivän kohokohta. Paikka, johon saan kertoa, miten oikeasti menee. Sanoa, mitä on sanottavana. Voisipa niin tehdä oikeassakin elämässä.

päivä 5

Viides päivä suljetulla ja mahdollisesti elämäni kamalin päivä.

En oikeastaan koskaan poistu huoneestani. Ekat pari päivää kävin syömässä ja kokouksissa, mutta nyt en enää lähde kuin vessaan. En ole syönyt mitään kahteen päivään. Ei hoitajia se kiinnosta.

En nukkunut viime yönä minuuttiakaan. En oikeastaan ajatellutkaan mitään, makasin vain.

Eilen olisi ollut mun parhaan ystävän A:n tuparit. Katsoin snäpistä kuvia niistä.

Tänään aamulla mun pikkuveli pääsi huippuarvosanoilla peruskoulusta. Mun ois kuulunut olla siellä. Sen jälkeen olisi ollut mun poikaystävän lakkiaiset. Sitten olisin käynyt kaksissa ylppäreissä, joista toiset mun jätkän. Sitten olisin mennyt A:n kanssa sushille ja viettämään iltaa.

Tää olis voinut olla mun elämän paras päivä. Sen sijaan kaikki suunnitelmat käännettiin mua vastaan. Jäin yksin ulkopuolelle. Katselin snäpistä, kun kaikki mun tutut juhli. Iloisia ilmeitä, hyvää ruokaa.

Perjantaina oli tosiaan hoitosuunnitelma, jossa ylilääkäri päätti mun jatkosta tutkimusajan päätyttyä. Päätökseksi tuli, että joudun jäämään suljetulle. En saanut edes viikonloppulomaa, jotta olisin päässyt juhliin.

Mun sellikaveri tuli tänne mun kanssa samaan aikaan ja samasta syystä. Sekin sai päätöksen suljetulle jäämisestä. Se kuitenkin pääsi lomalle, ja mä en.

Tää aamupäivä kului taas uudessa itku-ahdistuskohtauksessa. Mut pumpattiin täyteen rauhoittavia, mutta ne ei taaskaan auttanut. Lopulta nukuin viiden tunnin päiväunet ja nyt illasta oon taas vaan maannu.

Hoitajat uhkas mua jopa lepareilla, koska puhuin itsetuhoisia asioita. Tiedän, ettei pitäisi. Tiedän, että ainoa keino päästä ulos on alkaa esittää ja valehdella, mutta en vielä jaksa edes feikata. En jaksa pukea taas sitä maskia. Mutta en jaksa tätäkään. Joka minuutti suljetulla tekee mut hullummaksi ja masentuneemmaksi.

Ai niin. Ja sain uuden diagnoosin. F32.2 vaikea-asteinen masennustila

Pilleridarra

Kävin torstaina lääkärissä. Mulle varattiin osastopaikka alustavasti kolmeksi viikoksi. Alkaa huomenna 27.5.

Kokeissa en oo oikeen käyny. Nyt olis viis koetta takana ja yhen oon tehny. Muina päivinä oon vaa käyny koululla näyttää mun uutta psykologintodistusta. Niin aion tehdä huomennakin. "Joo kyllähän mä muuten tulisin tekemään tän integraalikurssin kokeen, mutta asia on niin etten osaa integroida"

Eilen ryypättiin A:n ja sen kavereiden kanssa. Vedin tuplasti tavallisen määrän pillereitä ja sainkin tänään kokea elämäni ekan darran. Heräsin kasilta, itkin ja oksesin kolme tuntia, edes vesi ei pysynyt sisällä. Kävin uudelleen nukkumaan ja heräsin uudelleen neljältä, jolloin uskalsin viimein ottaa buranaa jäätävään päänsärkyyn.

Joo lapset, älkää leikkikö lääkkeillä ja alkoholilla. Tulee pahaa jälkeä.

Parempi jakso?

Mun uudet iltalääkkeet on toiminut tosi hyvin. Aloin käyttää niitä viime perjantaina ja sen jälkeen mua ei oo ahdistanut yhtään. Oon ollu ilonen ja virkeä, oon opiskellut ja siivonnut ja tehnyt asioita.

Mutta nyt tunnen taas ahdistuksen alkavan. No, olihan tuo viisi päivää pisin hyvä jakso varmaan puoleen vuoteen.

Mua ahdistaa taas. Haluaisin laihduttaa, todella haluaisin. Mua ei huvita syöminen ollenkaan ja aina kun syön, haluaisin oksentaa. Mutta sain viimeisen tilaisuuden. Jos näytän toukokuussa olevani kunnossa, saan jäädä omaan kämppääni. Viimein selkeä ja konkreettinen päätös, mutta se ahdistaa myös. Nyt en todellakaan voi laihtua.

Lisäksi on mun parisuhde... Se menee huonommin ja huonommin. Tänään meillä on ollut taas uusi iso riita. En haluaisi luopua tästä, mutta suunta ei näytä kääntyvän.

Mä vaan toivoisin, että mä olisin 18 ja saisin päättää omista asioistani. Ja mä toivoisin, että lääkkeet alkais taas toimia.

Aamupaino 57,2kg

Elämä palasina

Tästä ei tuu mitenkään loppua, paskat päivät vaan seuraa toistaan. Tänään kaikki meni taas vaihteeksi aivan päin vittua.

Aamulla oli matikkaa - ensimmäistä kertaa pariin viikkoon olin tunnilla. En tajunnut yhtään mitään ja olen muita puoli kirjaa jäljessä, joten sain ahdistuskohtauksen ja jouduin pyytämään äitiä tuomaan uusi tarvittaessa otettava ahdistuslääke koululle.

Pari tuntia siitä, ja oli yhteistapaaminen, minä, äiti ja mun psykologi. Yhteistapaamiset ei koskaan pääty mulla hyvin, kerran yritin itsemurhaa, kerran jouduin sairaalaan tikattavaksi. Jälleen kerran keskustelu järkytti mua tosi pahasti, yritin vain olla itkemättä, istuin hiljaa tuolissani ja kyynelet valuivat poskilla. Äiti päätti, että joudun luopumaan mun asunnosta. Toivon, että saan sen pään käännettyä, mutta silti en pystynyt ajattelemaan muuta kuin viiltelyä.

Tosin jälleen kerran olen tilanteessa, jossa en voi enää kertoa kellekään, miten oikeasti voin. Olen varmaan sanonut niin aiemminkin, mutta musta tuntuu, että tää on viimeinen kerta, nyt ne on tosissaan. Nyt on mun viimeinen mahdollisuus näyttää, että oon kunnossa, että saan pitää mun kämpän. En siis voi viillellä tai kertoa pahasta olosta tai laihduttaa. En tiedä miten mä kestän, pelkkä ajatuskin saa harkitsemaan itsemurhaa.

Niin, ehkä mä en ole loistavassa kunnossa. Mutta miksi äidin täytyy muuttaa juuri nyt? Jos se lykkäisi sitä vuodella, mä voisin parantua rauhassa ilman jatkuvaa pompottelua valehtelusta muutolla uhkailuun.

Illalla sain taas karun muistutuksen siitä, millä tolalla mun parisuhde on nyt. Mulla ja mun poikaystävällä ei ole mennyt hyvin viimeaikoina. Se on kokonaan mun vika oikeastaan. Mä en vaan jotenkin jaksa olla sen kanssa. Viimeisen viikon aikana meillä on ollut kolme vakavaa keskustelua meidän suhteesta, mutta ne ahdistaa mua tosi paljon. Musta tuntuu, että loppu on lähellä.

Mitäs muuta vielä, tänään olisi ollut uusinnat, enkä mennyt sinne. Ja sain sähköpostilla hylkäyksen viimeiseenkin hakemaani kesätyöpaikkaan.

Haluaisin kertoa jollekulle, näyttää tän postauksen, mutta kaikkien vastaus mun ongelmiin on muutto äidin mukana.

Menetän kontrollin mun elämän jokaisella osa-alueella. Koulu ei suju, en saa töitä, ihmissuhteet kariutuu, laihduttaa en voi, multa viedään mun paras ahdistuksenhallintakeino ja mahdollisesti mun täytyy muuttaa toiseen kaupunkiin, toiseen lukioon. Mun elämä murenee palasiksi ja mä en voi huutaa.

Suljettu osasto

En enää ikinä hae apua, okei? Kaikki meni taas ihan vituilleen.

Toissapäivänä kirjoitin tänne, kun mua ahdisti, enkä tiennyt mitä tehdä. No, päätin sen jälkeen, että kerrankin teen jotain muuta kuin viiltelen. Mulle oli joskus pari viikkoa sitten annettu numero mielenterveyspäivystykseen, joten soitin sinne.

Vastaaja oli jotenkin tosi ikävä. En osannut aloittaa puhumista, ja oletin että tehtävään koulutettu henkilö hallitsisi tilanteen, mielenterveyspäivystykseen kun varmaan yleensä soittaa vähän epätasapainoisia ihmisiä. Kun sain kerrottua, että mua ahdisti, enkä tiennyt, mitä tehdä, ja toivoin saavani tarvittavia, vastaaja sanoi vain, ettei täältä mitään tarvittavia saa. Suljin puhelun ja päätin kuitenkin lähteä käymään mielenterveyspäivystyksessä.

Kävelin parin kilometrin matkan sairaalalle. Soitin päivystyksen ovikelloa ja joku mieshoitaja avasi oven. Pääsin juttelemaan hänen kanssaan. Hoitaja kirjoitti paperille mun vastauksia ylös, ja sitten pyysi, että odottaisin käytävällä, kun hän konsultoi lääkäriä.

Mua ahdistaa usein tilanteet, joissa joudun odottamaan yksin vieraassa tilassa, joten aloin etsiä käytävästä jotain terävää, millä viiltää. En ehtinyt löytää mitään, kun hoitaja tuli hakemaan minut.

Ensin puhuttiin, että minun kannattaisi varata aika omalle lääkärilleni, jotta hän voisi määrätä tarvittavia, mutta kun en pystynyt lupaamaan hoitajalle, etten viiltelisi sinä iltana, hän vei minut lääkärin luo. Olisi pitänyt valehdella, kaikki olisi mennyt paremmin...

Lääkäri keskusteli mun kanssa ja näytti tosi huolestuneelta. Se soitti jollekin ylemmälle lääkärille, ja lopulta sain kuulla tuomioni: mulle tehtiin M1-lähete suljetulle osastolle viereiseen kaupunkiin. M1-lähete on siis tarkkailulähete, jolla voidaan pitää korkaintaan 4 vuorokautta suljetulla osastolla.

En ollut koskaan käynyt suljetulla, mutta nyt se oli sitten menoa. Yritin karata päivystyksestä, mutta ovi oli lukossa, joten jouduin jäämään sinne istumaan ja odottamaan ambulanssikyytiä suljetulle.

Matka kesti reilun tunnin ja saavuin suljetulle puoliltaöin. Minun piti jutella hetki päivystävän lääkärin kanssa, ja sitten sain mennä nukkumaan.

Nukuin yön tarkkailuhuoneessa, josta tuli mieleen vankila. Huoneessa ei ollut ikkunoita, ja seinät ja lattia olivat karkeaa kiveä. Huoneen keskellä oli kapea mielisairaalamainen sänky, ja vessan erotti tilasta pelkkä verho. Nurkassa oli valvontakamera ja pöydällä lojui leparit.

Sain kuitenkin nukuttua ihan hyvin. Aamulla pääsin taas juttelemaan lääkärille, joka päätti, että saan mennä kotiin, kunhan menen yöksi äidille. Päivän aikana tutustuin suljetulla muutamaan tyyppiin, eikä se vaikuttanut paikkana niin kamalalta, kuin mitä mun osastokaverit oli sanonut. Äiti haki mut pois kolmen maissa.

Ja no, mikä tässä nyt on pielessä? Mun aika psykologille siirrettiin tälle aamulle, ja mun psykologi teki siellä selväksi, että hän ottaa tän tilanteen erittäin vakavasti. Mua ärsyttää se tosi paljon, koska tässä ei edes ollut mitään erilaista. Mun elämä on sellasta, mä nukun, mä makaan sängyssä, mä ahdistun. Ei siinä oo mitään uutta. Mutta nyt ne päätti, että tilanne täytyy korjata. Saan ajan lääkärille, mikä on hyvä, saatan saada korjauksia lääkitykseen ja tarvittavia, mutta siinä olisikin kaikki mihin suostuisin. Nimittäin muutto porukoiden mukana on nostettu takaisin pöydälle, samoin uusi osastojakso.

En todellakaan halua juuri nyt takaisin osastolle tai porukoille, juuri nyt, kun mun piti aloittaa laihduttaminen uudelleen. En tiedä, missä välissä ehdin laihduttaa, jos joudun taas valvovan silmän alle. Tällä kertaa suurennuslasin alla ei tosin olisi syöminen, vaan ahdistuneisuus ja itsetuhoisuus, mutta osastolla huomattaisiin kyllä painonlasku tai syömättömyys nopeasti.

Tästä tuli tosi pitkä postaus, mutta eipä mua haittaa, tää blogi onkin enemmän mun päiväkirja.