Viimeinen oljenkorsi

Vuosikymmen vaihtui. En odottanut sitä, sillä mitä uusi vuosi muka muuttaisi.

Olen taas syvällä. Kaikki se turvallisuus, jota rakensin itselleni syksyllä on romahtanut. Luulin, etten ehtinyt kiintyä siihen, mutta se sattuu silti.

Miten mä en koskaan opi? Mun elämällä on muutama lainalaisuus, jotka eivät koskaan murru. Älä luota ihmisiin, ne joko pettää tai jättää sut lopulta. Kaikki hyvä on väliaikaista ja putoaminen sattuu, lopulta jäljelle jää aina vain suru, tuska ja kipu.

Olen maannut koko joululoman sängyssäni. En ole pukenut vaatteita, en ole meikannut. En opiskele tai käy ulkona. En puhu oikein kellekään. Haluaisin koko ajan vain itkeä, mutten enää pysty.

Ja ne on tulleet takaisin. Itsemurha-ajatukset. Ne oli pitkään poissa, jopa pari kuukautta. Sen ajan kun asuin nuorisokodissa. Olin kyllä itsetuhoinen, mutta uskoin, että mun pitää jatkaa.

Nyt en tiedä enää. Aiemmat lupaukseni paremmasta elämästä perustuivat lähinnä yliopistoon pääsylle. Nyt en kykene opiskelemaan. Joten mitä jos mikään ei koskaan muutu? Jokainen hetki on raskaampaa hengittää. Tuntuu kuin kaikki kokemukseni ja menetykseni vetäisivät minua alas, ja voimani pyristellä vastaan alkavat loppua. Se kävi nopeasti. Mutta toisaalta alla on niin monta huonoa jaksoa, että ehkä mun tila vaan romahtaa nykyään nopeammin.

Kävin uutena vuotena huvikseni ulkona. Katsomassa, mitä tapahtuu, jos juon alkoholia. No, koska olin nuori nainen yksin täydessä baarissa, löysin itseni kolmelta yöllä jonkun tuntemattoman kolmekymppisen miehen kotoa. Lähdin taksilla kotiin, kun se nukahti, enkä edes tiedä sen nimeä. Mutta en välitä. Se oli kokemuksena ihan neutraali.

Soitin pari päivää sitten nuorisokodille. Pyysin, että saisin puhua yhden ohjaajista kanssa vielä kerran. Se tulee huomenna lomalta, ja mulle luvattiin, että se soittaa sitten.

Se ohjaaja tuntuu mun viimeiseltä oljenkorrelta. Mun sisällä on niin paljon, mitä pitäisi saada sanoa, ja se on viimeinen ihminen, johon päätin yrittää luottaa. Mä tarvitsen apua, ennen kuin oikeasti teen itselleni jotain. Mun täytyy kertoa jollekulle, että mulla on kirje kirjoitettuna valmiiksi mun yöpöydän laatikossa. Ja lisäksi mun pitää varoittaa sitä. Se mies, joka on töissä nuorisokodilla, niiden täytyy saada tietää totuus siitä. Haluaisin varoittaa sen naisystävääkin, mutten tiedä sen nimeä. Mutta nuorisokodilla niiden olisi hyvä tietää, että se mies on valehtelija, se valehteli mulle, muille ohjaajille, naiselleen, nuorisokodin johtajalle, sossuille ja poliisille. Sen ei pitäisi saada työskennellä nuorten kanssa jos se kykenee noin helposti noin suuriin valheisiin.

Olen jo monta päivää yrittänyt jaksaa vain sen voimalla, että huomenna pääsen puhumaan sille. Rukoilen, että sekin ei nyt tuota mulle pettymystä. Lupaan, että jos tää ei onnistu, tää oli viimeinen kerta kun enää koskaan luotan johonkin ihmiseen.

Kuinka hautajaisiin pukeudutaan

Mä etsin tänään netistä mekkoa A:n hautajaisiin. Se on niin väärin. Mun pitäisi miettiä, mitä mä annan sille 18-vuotis synttärilahjaksi ja mitä siideriä hankin itselleni bileisiin. Sen sijaan mietin, kumpi kahdesta mustasta mekosta on parempi ja mitä kukkia ostaisin haudalle.

Ajattelen A:ta. Itken, juttelen, kirjoitan, kuuntelen musiikkia. Työstän asiaa eri tavoilla.

A:n kuolemasta on tiedotettu mun vanhalla koululla. Yhdessä koulun whatsapp ryhmässä meinasi käynnistyä keskustelu aiheesta. Laitoin viestin, etten halua, että asiaa spekuloidaan. Ihme kyllä, muut tottelivat. Tai sitten ne jatkoivat mun selän takana eri ryhmässä.

Tuntuu pahalta, että A:n kuolemasta on tullut julkista. Mä en halua, että koko koulu tietää. Tää on mun ja A:n muiden läheisten asia. En halua, että muut muistelee sitä tai puhuu siitä. Ne, jotka ei oikeasti välittänyt. Ja tuntuu pahalta, etten ollut paikalla, kun siitä kerrottiin. Mun olisi kuulunut olla siellä. Vaikka tiedän enemmän, kuin mitä rehtori julisti, mutta mun olisi pitänyt olla siellä.

Luen uudelleen Anna-Leena Härkösen kirjaa Loppuunkäsitelty. Luin sen pari viikkoa ennen kuin A kuoli. Sattumalta. Nyt luen sen uudelleen. Se kertoo Härkösen siskon itsemurhasta. Alleviivaan kirjasta asioita. Samaistun vuorotellen Härköseen ja tämän siskoon. Kirja on täynnä ajatuksia, joita ajattelen itsemurhasta ylipäätään. Ja ajatuksia, joita ajattelen A:n itsemurhasta.

"Me elämme koska sinä kuolit."

Niin kamalalta, kuin se tuntuukin myöntää, musta tuntuu, että A:n kuolema oli mulle lopulta hyväksi. Se muutti mun ajattelua. Nyt kun tiedän, mitä on aika läheisen itsemurhan jälkeen, en halua enää niin kovaa kuolla itse. Ja musta tuntuu, että nyt mulla on velvollisuus elää A:n takia. Mun pitää elää, koska se kuoli.

Ja se muutti mun tapaa käsitellä asioita. Mun oma masennus ja ahdistus on jotain epämääräistä sotkua, josta on vaikea löytää syy-seuraussuhteita. Mutta nyt mulla on suru, ja hoitajat tietää, miten sitä käsitellään. Ja mä tiedän. Ensimmäistä kertaa puhuminen tuntuu auttavan selkeästi. Samalla, kun puran mun surua, osia masennuksesta purkautuu. Musta tuntuu, että mua oikeasti hoidetaan.

Konkretiaa. Oon yhä suljetulla, olen ainakin ensi viikon vielä. En ole käynyt koulussa, mutta yritän käydän yhdessä kokeessa maanantaina. Syön ja nukun hieman paremmin. Päivän kohokohta on, kun päivällä toimintaryhmän tauolla pääsen tupakalle.

Sä olit perhonen, jonka siivet
eivät kauas kantaneet.
Sä väsyit kylpyhuoneeseen.
Ja nyt kun öisin katson tähtiin,
ja sun kasvos siellä nään,
rakastun uudelleen.

Apulanta - Ilona

mä haluaisin mennä sen perään

Pääsin keskiviikkona psykiatrille ja se vei mut omalla autollaan suoraan suljetulle. Oon vihdoin turvassa.

Mutta A ei tuu heräämään. Omaiset on luovuttanu. Kone irroitetaan joku päivä tässä.

Täällä osastollakin mä vaan makaan. En hymyile, en naura, puhun, kun on pakko. Syön todella vähän. Kaikki maistuu puulta eikä ole yhtään nälkä.

A:n luo ei tällä hetkellä saa mennä, mutta sen sisko lupas laittaa viestiä mulle heti kun saa. Sitten mä karkaan suljetulta ja meen kattoo sitä vikaa kertaa.

Suunnitelmakin on selkeä. Otan mun lompakon ja kännykän ja sanon meneväni sairaalan kahvioon. Saan käydä siellä yksin, koska tulin vapaaehtoisesti hoitoon. Kävelen bussiasemalle, maksan matkan käteisellä. Ilmoitan puolen tunnin päästä äidille ja osastolle. Äiti lähtee ajamaan perään, joten mulla on kyyti valmiina, kun oon käyny sairaalassa.

Ja niin, yritin jo kysyä menoa luvan kanssa, mutta niiden mielestä se ei ole hyvä idea.

Mä en nää enää oikein mitään syytä elää. Oon täysin yksin, mikään asia ei kiinnosta tai tunnu hyvältä, eikä mikään auta tai muutu. Koulukaan ei onnistu lainkaan. Kolmen kuukauden päästä mun tulee olemaan vielä vaikeampaa saada apua ja tuun olee vieläkin yksinäisempi. Mä en halua lapsia enkä puolisoa, enkä oo koskaan ollut hyvä saamaan ystäviä. Mulla ei ole mitään mitä odottaa.

Mulla on yhä tie ulos, mun huoneessa lipastossa. Mä voisin kertoa näistä ajatuksista hoitajalle, mutta ei ne mitään voisi auttaa, joten onko sillä väliä. Voisin vaan kirjoittaa huolellisen kirjeen, ettei ihmiset jää pohtimaan, miksi, miten ja miten tietoisesti tein sen. Sitten odotan, että pääsen kotiin ja otan pillerit yöllä, niin että menee tunteja siihen, että joku tulee katsomaan.

Kaikki kuolee kuitenkin joskus. Jos A:n aika on nyt, munkin aika voi olla. Mulla ei ole mitään kohtaloa täytettävänä tai suurta perhettä, laajaa ystäväpiiriä ja poikaystävää jotka jäisi suremaan.

//EDIT 21.9.19 klo 18.11
Sain just viestin. A on kuollut.

nyt et kuole, A

Varoitus: tekstissä käsitellään itsemurhaa

Mun paras (ja ainoa) ystävä A teki itsemurhan sunnuntaina.

Se laittoi naapurilleen ilmeisesti vähän huolestuttavan viestin ja sitten hirttäytyi kotonaan. Se naapuri löysi sen ja soitti hätänumeroon. A:n sydän pysähtyi 20 minuutiksi.

Se on teoriassa yhä hengissä. Se on ollut kaksi vuorokautta nyt teholla hengityskoneessa ja letkuissa. Mutta todennäköisyys, että se herää on pieni.

Sain kuulla maanantaina iltapäivällä. Varasin heti seuraavan bussin kotikaupunkiini, tiistaiaamuksi. Itkin koko illan paniikissa, yritin kysellä lisätietoa kaikilta A:n omaisilta. Yritin mennä juoksemaan, mutta itku sotki hengityksen enkä pystynyt. En usko oikeastaan Jumalaan, mutta rukoilin. Nukkuminen on aina ollut mulle pakokeino, mutten nukkunut minuuttiakaan, vaikka yritin.

Tänään, tiistaina lähdin aamun ekalla bussilla kotikaupunkiini teholle katsomaan A:ta. Kun tulin teholle, vuoteen ympärillä oli A:n äiti, kaksi aikuista siskoa ja kaksi ystävää. Tunsin toisen siskon jotenkuten, ja hän halasi minua.

Olin osannut sairaalasarjojen katselun ansiosta varautua letkuihin, monitoreihin ja intubaatioputkeen, mutta näky oli silti järkyttävä. A:n kaulaa kiersi tummanlila paksu mustelma, sen kasvot oli turvoksissa. Mutta pelottavinta oli tietenkin se, että vaikka se oli siinä, se ei ollut. Se ei reagoi mihinkään tai kuule mitään.

Parinkymmenen minuutin päästä meidän piti lähteä. A:n sisko kyseli, että onko minulla paikkaa mihin mennä. Kaikilla muilla oli, mutta mä en tunne ketään mun kotikaupungista. Mun suunnitelma oli vaan majailla sairaalalla. Sisko ei kuitenkaan uskaltanut jättää mua yksin, koska itkin niin paljon, vaan vei mut mielenterveyspäivystykseen ennen kuin lähti.

Siellä juttelin tunnin jonkun hoitajan kanssa, se kirjoitti mun tilanteesta kartoituksen ja soitteli eri tahoille mun asuinkaupunkiin, että saisin tukea.

Sen jälkeen menin uudelleen katsomaan A:ta. Tällä kertaa olin yksin, joten uskalsin puhua A:lle ja silittää tämän kättä.

"Ole kiltti, A, taistele vielä. Me kaikki rakastetaan sua ja tarvitaan sua. Mä en selviä ilman sua. Ole kiltti ja herää."

Mutta ei se herännyt. Äiti soitti mulle ja käski tulla seuraavalla bussilla kotiin.

Bussissa söin ensimmäisen aterian yli vuorokauteen. Yhden sämpylän syömiseen meni tunti.

Matkat sinne ja takaisin kestivät yhteensä 8h. Olin perillä asuinkaupungissani yhdeksän maissa. Päätin lähteä suoraan päivystyksessä annettuun osoitteeseen. Kriisikeskus, auki 24/7.

Harhailin tuntemattoman kaupungin katuja pitkin sisäpihalle ja soitin summeria. Kaksi mukavan oloista naista avasi oven.

Pääsin sisälle. Ne keitti mulle teetä ja juteltiin mukavassa nojatuolihuoneessa. Se ei ollut yhtään niin virallinen, kuin polin huoneet. Ei ollut edes työpöytää.

Ne luki päivystäjän lausunnon ja puhuttiin ja selviteltiin, mitä tehdään seuraavaksi.

"Sä olet 17, sulla on takana vuosia masennusta ja kaksi itsemurhayritystä. Oot ollut koko kesän osastolla ja muuttanu kuukausi sitten pakotettuna aivan uuteen kaupunkiin ja sun hoitokontaktit on vaihtunut. Sun tilanne on vaan huonontunut ja nyt sun ainoa ystävä teki itsemurhan? Tuossa on ihan hirveä taakka sun ikäiselle"

"Joo ja mun isä on alkoholisti ja puhuin sen menemään katkolle ja nyt oon sen tukihenkilö ja viikko sitten sain tietää sivulauseessa että sillä on syöpä", mä lisään.

Ne naiset vei mut autolla kotiin ja lupasi soittaa huomenna.

Nyt kello on melkein kaksitoista. En oo nukkunut melkein kahteen vuorokauteen. Oon syöny kahdessa vuorokaudessa vaan kaks ateriaa joista toinen oli pelkkä leipä. Oon juonu vaan mukillisen teetä. Pisin aika, jonka oon ollu itkemättä oli varmaan jotain puol tuntia.

Ja tän kaiken keskellä pahinta ei ole se mitä äsken kerroin vaan ne tuhannet ajatukset.

Mun olisi pitänyt tajuta. Olin niin syvällä omissa ongelmissani, etten huomannut yhtään, vaikka se antoi selkeitä varoitusmerkkejä. Vetäytyi kontaktista ihmisiin, sanoi olevansa itsetuhoinen. Se oli sunnuntai-iltana. Samaan aikaan, kun olin itsekin. Sanoin sille, että mene päivystykseen, jos menee liian pahaksi. Menin itse. Hän ei mennyt.

Mitä jos se oli vahinko? Kukaan ei ole vielä löytänyt jäähyväiskirjettä, eikä tän ikäiset tee kovin paljon oikeita itsemurhia. Oon tavannut paljon nuoria osastoilla, jotka on yrittäny itsemurhaa, mutta ei oikeasti kuollakseen, vaan päästäkseen pois tuskasta, ehkä salaa toivoen saavansa apua ja huomiota, jota he eivät muuten saa. Se oli varmaan munkin oikea motiivi, vaikken uskalla myöntää. Mitä jos se oli vahinko? Se olisi paljon pahempaa, kuin jos se olisi kuukausia suunnitellut ja päätynyt tähän. Mitä jos se vain halusi apua ja nyt se kuolee?

Mistä se sai köyttä? Tekikö se oikean hirttosolmun vai jonkun räpellyksen? Ei, se oli varmaan räpellys, jos sen tekee oikein, niska murtuu. Mihin se kiinnitti sen? Ei sen talossa ole koukkuja tai tankoja. Mitä sen kissoille käy?

Mä olisin voinut estää sen. Jos olisin soittanut sille sunnuntaina. Se hirtti itsensä kun mä istun kolmatta tuntia jonossa päivystyksessä.

Jos se kuolee, mä en voi enää palata mun kotikaupunkiin. Niistä kaduista ja siitä ihanasta koulusta, kaikista yhteisistä tutuista tulee surumerkkejä. Se ei saa kuolla, mä haluun takas sinne.

Mä en tapa itseäni koskaan. Tää kipu on liian suurta. Mä en haluu et kukaan tuntee tällaista mun takia. Mun täytyy vaan pyytää apua kunnes parannun ja sitten mä voin auttaa muita.

Jos sä kuolet, niin mulla ei ole mitään. Nyt et perkele mene kuolemaan.

Mä en mene huomenna kouluun. En pysty. Itkisin kuitenkin koko ajan. Ja oon liian väsynyt. Sekä henkisesti, että fyysisesti. Pelkään, etten nuku tänäkään yönä. Pelkään, että jään taas vaan ajatusten vangiksi tähän kipuun ja tuskaan. Mut ehkä mä ansaitsen sen, kun en estänyt sitä.

// Oon puhunu A:sta niin paljon että selkeyden vuoksi keksin sille kirjaimen. Käyn vaihtamassa sen muihinkin postauksiin, että pysytte kärryillä milloin on sama henkilö.

en jaksa enää

Mä oon hokenu jo viikkoja etten mä pärjää. Mä en jaksa. Mut mua ei oteta vakavasti.

Mä en meinaa enää jaksaa ollenkaan. Oon viillelly nyt pari kertaa pidemmän tauon jälkeen, että tuntisin jotain. Tän viikonlopun aikana en oo noussut sängystä käytännössä ollenkaan. Mä en enää jaksa.

Kävin googlaamassa, ja kävi ilmi et mun yöpöydällä on tuplasti tappava määrä lääkkeitä.

Mulla on tiistaina aika lääkärille. Jos se ei vieläkään ota mua vakavasti, niin mä otan ne pillerit. Ehkä ne sitten tajuaa miten voin.

Olisinpa tiennyt silloin...

Mä kävin äsken lukemassa kaikki mun vanhat blogitekstit vuodelta 2017. Ja aloin vaan itkemään. Mä oon muuttunut niin paljon ja vain huonoon suuntaan. Mä olin silloin vielä niin naivi ja iloinen.

"Tuntuu jotenkin helpommalta, jos tulis vaan joku romahdus, sit saisin apua ja voisin paremmin taas", mä kirjoitin huhtikuussa 17. Ei se elämä vaan toiminutkaan niin. Se menee niin vaan leffoissa. Mulle on tullut romahduksia, kolme tai neljä tähän mennessä, mutta ei ne asiat parane sen jälkeen. Välillä jopa huononee.

Ne tekstit on ysiluokan keväältä. En näköjään maininnut sitä niissä teksteissä, mutta pääsin yläasteelta kympin keskiarvolla. Mä tein koko ajan paljon kaikkea, opiskelin, harrastin, laihdutin. Ja olin koko ajan ~52kg painava. Olisinpa tajunnut nauttia silloin. Luulin olevani laiska ja lihava, mutta olisinpa tiennyt, mihin päädynkään. Yli 60 kiloa normipainona eikä meinaa edes kouluun jaksaa mennä.

En oo tänäänkään tehnyt mitään. Ei sillä tavalla mitään, niinkuin silloin yläasteella olisin sanonut, siis en oo tehny MITÄÄN oon vaa opiskellu ja siivonnu ja käyny lenkillä oon niin laiska ei todellakaan. Oon noussut sängystä vaan pari kertaa, vessaan ja syömään, ja sekin on suuri operaatio.

Masennus ei ole mitenkään jännää tai traagista. Masennus on tylsää ja tyhjää. Mua ei huvita mikään, mutta se ei tarkoita, että mun mielestä olisi sitten hauskaa vaan maata. Ei sekään ole hauskaa, se on kaikkein kamalinta. Haluaisin haluta tehdä jotain. Haluan palata siihen minuun, joka teki asioita. Siihen energiseen, joka näki tulevaisuuden, eikä halunnut viiltää liian syvään, ettei arvet sitten haittaisi myöhemmin elämässä.

En jaksa nostaa ruokailuvälineitä syödäkseni. En jaksa käydä suihkussa. En jaksa viedä roskia, vaikka äiti kuinka monta kertaa käskee. Tuijotan vaan. Kaikki äänet on liian kovia. Mä haluan, että kaikki on hiljaa.

Luin jostain, että suurin osa itsemurhista tehdään masennuksen paranemisvaiheessa. Vaikeasti masentuneet on niin masentuneita, ettei ne jaksa edes tappaa itseään. Aika ironista. Musta tuntuu, että mä oon just nyt siinä vaiheessa. Sairaanhoitaja kysyi tapaamisessa, että mikä auttaa mua jaksamaan niin vastasin että masennus.

Niin, käytiin silloin sen kanssa myös psykiatrilla viimein. Mutta ei sekään osannut auttaa. Määräsi vaan uudet lääkkeet. Olisin tavallaan toivonut, että pääsisin osastolle turvaan, mutten uskaltanut sanoa ääneen.

viimeinen puhelu

Mun entisellä psykologilla oli viimeinen työpäivä perjantaina. Sekin muuttaa. Sillä ei ollut koko päivälle muuta ohjelmaa kun hoitaa pari sähköpostia ja soittaa mulle. Juteltiinkin sitten melkein tunti.

En oo pystynyt puhumaan kellekään kunnolla viikkoihin ja se on varmaan osasyy sille, miksi oon taas niin pohjalla, mutta nyt pääsin kertomaan sille kaiken. Viimeistä kertaa. Puhelun lopussa se kertoi, että olin sille tosi tärkeä potilas. Olin myös sen pitkäaikaisin potilas. Lisäksi se sanoi, että mun kertoman perusteella mun paikka olisi nyt osastolla eikä kotona. Katotaan, kuinka kauan menee, ennenkuin tän kaupungin tolvanat tajuaa sen.

Se oli varmaan viimeinen kerta ikinä kun puhun sille. Itkin melkein koko puhelun. En oo koko mun elämässä pystyny puhumaan kellekään niinkuin sille. Jotenkin mulle tuli siitä puhelusta sellanen näyttämisen halu. Mun täytyy tehdä jotain isoa, jotta se kuulis musta vielä joskus. Mä haluun kirjottaa mun keskeneräisen dystopian loppuun ja julkasta sen. Tai alan äänittää mun biisejä ja lataan ne youtubeen. Mun täytyy tulla kuuluisaksi, jotta se kuulee musta vielä. Tiedän, tyhmä ajatus. Mutta niin mä ajattelin.

Kävin viikonloppuna isän luona. Se oli huono idea. Isä oli kännissä kolmatta kuukautta putkeen. Se haukkui mut ja joi lisää. Olisin halunnut tulla jo lauantaina pois, mutta sieltä menee bussi vaan kerran päivässä. Annoin isälle paikallisen päihdepäivystyksen numeron ja käskin soittaa. Sen täytyy päästä katkolle.

Yhden asian mä oon päättäny. Kun mulla on huomenna aika sille ihmeen sairaanhoitajalle, niin mä vaadin saada ajan psykiatrille. Viimeksi se kieltäytyi varaamasta mulle. Mä en anna näiden aliarvioida mun tilannetta. Mä tarvitsen apua. Mä en halua joutua siihen kuntoon, että yritän taas itsemurhaa. Mun lääkkeet ei toimi, ja niistä täytyy lähteä, joten mä tarvitsen psykiatrin.

Mä tiedän, että mun pohjimmainen ongelma on yksinäisyys, mutta nyt oon niin masentunut, että hyvä kun raahaudun niille parille tunnille kouluun, mitä mulla on. Mulla ei ole todellakaan energiaa ottaa kuulokkeita pois tai hymyillä, joten ei ihme, etten saa ystäviä. Mun vointia täytyy kohentaa ensin edes sen verran, että kykenen sosiaaliseen vuorovaikutukseen.

Nyt on asiat nimittäin sillä mallilla, etten enää jaksa puhua edes mun perheen kanssa. Makaan vaan ja katson vanhoja sarjoja uudelleen ja uudelleen. En pysty mihinkään luovaan tai älylliseen toimintaan. Ainoa asia mitä suunnittelen on mun oma kuolema. Mut mä haluan luvata itselleni, että elän ainakin lukion loppuun. Ei saa hätiköidä. Kuolla kyllä ehtii, sille on koko elämä aikaa.

itsediagnosointia

Poistin mun yksityisestä mystorysta yli puolet katsojista. Musta vaan tuntuu, et ei ketään niistä kiinnosta enää. Ja osittain se on varmaan osa jotain alitajuista itsemurhasuunnitelmaa. Löysin itseni eilen taas listaamassa asioita. Listasin mulle tärkeitä asioita ja ruksasin niitä yli. Koska oon menettäny ne asiat ja ihmiset siitä listasta. Mun kämpän, mun koulun, mun molemmat työt, mun aseman koulun OPKH:n varapuheenjohtajana, mun psykologin, osastokaverit, A:n ja poikaystävän. Mikään ei jäänyt ruksaamatta yli. Jäljelle ei jäänyt oikeastaan yhtään syytä elää.

Silti, siitä huolimatta, että ajattelen itsemurhaa koko ajan, suunnittelen, katson sairaalasarjoja nähdäkseni, mihin ihminen kuolee. Siitä huolimatta en oikeastaan juuri nyt halua tappaa itseäni. Vaikka mikään ei ole enää hyvin. Ehkä vain katselen tapahtumia ja odotan. Mulla ei oikeastaan ole toivoa paremmasta tulevaisuudesta, mutta kai mä alan olla turta tähän pahaan oloon. Niin kauan, kun asioita on tehtävänä, koulutyötä, koiran ulkoilutusta, jaksoja netflix-sarjoissa, mulla on jotain, mitä tehdä, niin en ajattele asioita.

Miksi mä sitten ajattelen itsemurhaa koko ajan?

Mä tulin siihen tulokseen, että se on mun projekti. Koska mulla on aina ollut joku projekti. Mulla pitää aina olla, niillä pysyn kasassa. Pienenä projekti oli aina joku luova juttu. Yläasteella se vaihtui pyrkimykseen kohti täydellisiä arvosanoja ja sitten kohti täydellistä painoa. Nyt, kun mä tasapainottelen koko ajan aivan reunalla, osastoa vältellen, projektiksi on muodostunut itsemurha. Tai ehkä mä valmistelen itseäni koko ajan siihen, siltä varalta, että haluan tehdä sen.

Mun olo vaihtelee kahden väliä. Osan päivästä, välillä koulussa, katsoessa sarjoja, kun mieli on harhautettu, en tunne mitään. En ajattele mitään. Keskityn johonkin. Ja sitten on ne toiset ajat, aina, kun jokin asia muistuttaa mua mun elämästä ja kaikesta pahasta olosta, mä meinaan murtua. Se on kymmeniä kertoja päivässä. Koskettava biisi, tärkeä aihe tunnilla, synkkä aihe sarjassa, mikä vaan pieni juttu. Tai iso juttu, uusi vastoinkäyminen, yksinäisyys, riita. Alan itkeä. Ahdistaa. Hengittäminen on vaikeaa enkä usko enää elämään.

Tajusin äsken, että mulla on koko ajan päällä odotus. Mä oon padonnu kaikkea sitä tunnetta, kaikkea ahdistusta, vastoinkäymisiä mun sisällä. Vaikka mä kirjoitan tänne, se ei auta, se ei riitä. Mä odotan yhä jotain suurta ratkaisua, vaikka tiedän, ettei sellaisia ole. Mä luulen, että se mitä odotan, on joku ihminen. Ehkä ystävä, jolle voisi puhua tai edes ammattilainen. Saan itseni usein kiinni ajatuksesta, että saisin vain käpertyä jonkun syliin ja itkeä. Se on järjetön ajatus. Mä oon se vahva ihminen, mä en itke. Tai itken. Mutta vaan yksin tai psykologin vastaanotolla. En ikinä anna muiden nähdä, kun itken. Mulle sanottiin aina, että olin parisuhteessakin se mies. olin se kylmempi ja se, joka kuuntelee toisen murheet. Nyt mä tarviin jotakuta joka vois murtaa mut. Mut mä tarviin sitä salaa.

Lisäsin muuten tonne sivupalkkiin listat mun vanhoista ja nykyisistä diagnooseista ja lääkityksistä, jos kiinnostaa.

Ja haha, tarina ton persoonallisuushäiriödiagnoosin takana on muuten aika jännä. Se yks vitun ämmä, en muista, oonko valittanut siitä miten paljon täällä, mun lääkäri täs kesällä, jota kaikki osastolla vihas, diagnosoi mulle rajatilatyypin ihan puskista. Se oli tehnyt diagnostiikan ensinnäkin väärin, persoonallisuushäiriöt pitäisi diagnosoida pitkän tuntemisen ja testejen perusteella, se teki sen parin lyhyen näkemisen jälkeen mainitsematta mulle sanallakaan. Lisäksi en täytä edes puolia vaadittavista kriteereistä... Että sellanen diagnoosi sekin. Onneksi se on nyt käsittääkseni poissa voimasta.

Mua kyllä ärsyttää se, että mun diagnoosit vaihtuu joka kerta kun käyn psykiatrilla. Eikö ne vaan voi pitää samaa kun kerran hyvän keksii? Oon käynyt lukemassa tarkemmasta diagnostiikasta netistä, ja itsediagnosoin itselleni vaikean masennuksen, yleistyneen ahdistyneisuushäiriön ja epätyypillisen syömishäiriön. Koska no, se on oikeastaan aika suoraviivaista. Täytän kaikki tarvittavat kriteerit. En tiedä, miksei lääkärit osaa...

Menetän kaiken

Makaan mun sängyssä. Hoitajat ravaa mun huoneessa viiden minuutin välein. Kysyy, haluunko tulla aamukokoukseen tai pelaamaan korttia. En vastaa mitään.

Yhdeksältä oli hoitosuunnitelma. Mun psykologi, lääkäri, äiti, kaks sossua ja osaston hoitaja päätti yhdessä että mä muutan 9.8. äidin luo.

Joudun lopettamaan mun lukion, työt, harrastukset, jättämään kaikki tutut lääkärit ja hoitajat ja kaikki mun osastokaverit ja mikä pahinta, A:n. Muuttaa uuteen kaupunkiin.

Oon ajatellu ottaa hatkat. Ottaisin laturin, kännykän, avaimet ja kortin taskuihin. Nostaisin rahat tililtä. Tiedän yhden kerrostalon kellarin mihin pääsee ilman avainta. Siellä on sohva ja sauna, voisin asua siellä.

Jos se ei onnistu, ja joudun muuttamaan, aion lopettaa syömisen. Sitten voin laihtua rauhassa, kun elämä on muutenkin pilalla.

Tai sitten voisin vain tappaa itseni. Lopettaa tän kaiken.

Itsemurha on rikos

Jos yrität tappaa jonkun muun, joudut suljettuun vankilaan. Jos yrität tappaa itsesi, joudut suljetulle osastolle. Mikä on lähestulkoon sama asia.

Varoitus: seuraava postaus sisältää kuvauksen itsemurhayrityksestä. Lukeminen omalla vastuulla!

Menin maanantaina avo-osastolle päiväpaikalle, niinkuin suunnitelma oli. Makasin sohvalla ja tuijotin kattoon. Ajattelin elämää.

Mua ei kiinnosta mikään, enkä näe tulevaisuutta. Lääkkeet, puhuminen ja osasto ei tehoa. En näe mitään ulospääsyä tästä tilanteesta. En halua elää elämää, jossa makaan osastolla sängyssä ja tuijotan kattoon. Mun elämä on jo loppu. Mun ruumis vaan vaeltaa ympäriinsä niinkuin zombie.

Päähäni tuli ensimmäinen iloinen ajatus viikkokausiin. Voisin lähteä tänään. Olin jo aiemmin haaveillut siitä, pukisin päälleni kauniin kesämekkoni, meikkaisin huolella ja kävelisin järven rantaan. Halusin kuolla kauniina. Mutta nyt lämpö ja ilo valtasivat minut aivan uudella tavalla. Nyt se oli päätetty. Nyt se on ohi.

Minulla oli tapaaminen lääkärini kanssa. Hymyilin ja nauroin, menin ilmeisesti lievästi hysteerian puolelle, sillä lääkäri ja hoitajat kysyivät, olinko ottanut jotain aineita. Sanoin vain, että tästä tulee hyvä päivä. Minulla on suunnitelmia illaksi.

Minua pyydettiin täyttämään BDI-testi, sillä edellisellä täytöllä oli tullut 49 pistettä, mutta en pystynyt täyttämään kyselyä siinä mielentilassa. Lääkäri ehdotti, että jäisinkin viikkopaikalle. Menin ensin ihan paniikkiin, tähänkö kaikki suunnitelmat romuttuisivat? Jatkoin kuitenkin illan suunnitelmista hokemista ja lopulta sain luvan kahden tunnin vapaalle.

Söin viimeisen aterian ja lähdin kotiin. Kotona puin uuden kesämekkoni, meikkasin, tein soittolistan kappaleista, jotka halusin vielä kerran kuunnella, ja otin mukaani partaterän. Menin käymään viereisessä rapussa hyvästelemässä parhaan ystäväni A:n ja tämän kissat. A epäili jotakin käytöksestäni, olin niin harvoin niin iloinen, ja kysyi, voisiko hän saattaa minut osastolle. Kieltäydyin ja lähdin kävelemään rantaan.

Viimeinen kuva yksityiseen mystoryyn snäpissä. "Viimeinen soittolista soi. Olette tärkeitä."

Kävelin rannalla olevalle kivelle kuunnellen musiikkia, ja katselin haikeana maisemaa. Nyt kaikki olisi viimein ohi.

Kännykkä alkoi soida. Muutamakin eri kaveri yritti tavoittaa minua, samoin osasto.

Otin partaterän ja viilsin vasenta rannetta pitkittäin. Useita kertoja. Kukaan ei ollut kertonut, että syvään viiltäminen olisi niin vaikeaa.

Kuulin juoksuaskelia, kun A saapui kivelle. Hän itki ja halasi minua ja otti terän pois kädestäni. Hän tarjoutui soittamaan ambulanssin, mutta tiesin, ettei edes sille ollut tarvetta. En osannut edes tappaa itseäni.

A kääri haavat polvisukallani ja vei minut takaisin osastolle. Joku hoitaja vei hänet kotiinsa ja mun haavat laitettiin kuntoon.

Jouduin puhumaan illan aikana kolmelle eri hoitajalle, vaikka kaikki, mitä halusin oli kuolla. Menin nukkumaan aikaisin.

Seuraavana aamuna tapasin taas lääkärin. Nyt olisi lähdettävä suljetulle. Lääkäri kirjoitti M1-lähetteen viereisen kaupungin suljetulle osastolle ja mulle tilattiin ambulanssi.

Matka oli tällä kertaa yllättävän mukava. Ambulanssin takaosassa kanssani istui ensihoitaja, joka opetti mua käyttämään defibrilaattoria, hengityskonetta ja analysoimaan verinäytteitä. Valitettavasti emme saaneet muovipalikkaa heräämään henkiin.

Jälleen suljetulla. Lääkärejä, hoitajia ja kotiutuminen huoneeseen. Kävin yleisissä tiloissa vain syömässä, muun ajan vietin huoneessani maaten sängyllä ja tuijottaen kattoon. En jaksa tehdä mitään.

Illalla sain itku-ahdistus-hyperventilaatiokohtauksen, ja hoitajani joutui istumaan kanssani tunnin. Sain kaksi rauhoittavaa, mutta kohtaus ei meinannut loppua. Viimein kun sain itkun loppumaan, kävin vain nukkumaan.

Tänään ei ole yhtään sen parempi päivä. Vielä ei ole tullut tunnin kohtausta, mutta en tee vieläkään muuta, kuin itken tai makaan. Oli päivän ensimmäinen varsinainen aktiviteetti kirjoittaa tämä postaus.

Tunnit täällä tuntuvat kuukausilta, kun ei ole mitään intoa mihinkään.

Hoitaja kävi haastattelemassa mua, mutta en oikein osannut vastata mihinkään mitään muuta kuin "ihan sama" tai "en tiedä". Se sanoi, että tällainen käytös todennäköisesti vaan pahentaa tilannetta. Jos musta ei saada selkoa, todennäköisemmin joudun jäämään.

Sinänsä mulle on ihan sama, olenko kotona, avolla, suljetulla, vai erityisvaikeiden tapausten yksikössä, jolla mua nyt uhkaillaan. Olin missä vaan, mä kuitenkin vaan makaisin sängyssä. Toisaalta avolla on tutut nuoret ja hoitajat, joiden kanssa voisin ehkä jopa jutella, ja kun se on kotikaupungissa, voisin saada vieraitakin.

Mutta niin... Sori vaan ettei mulla ole mielipidettä mistään, mutta tässä pisteessä kaikki vaan on mulle ihan sama.

masennustesti

Vointi on vaan huonontunu ja huonontunu, mutta onko se edes yllätys, onhan nyt toukokuu.

Pahin juttu tällä hetkellä on se, että mun impulssit on pahentunut tosi paljon. Yleensä niitä on ollut noin tunnin tai pari päivässä, mutta nyt niitä on koko ajan. Koko ajan vaan luovemmat ja väkivaltaisemmat ajatukset täyttää mun pään, enkä pysty tekemään yhtään mitään, koska ne blokkaa kaikki muut ajatukset. Hakkaa sun kättä neulalla. Kävele rekan alle. Lyö puukko reiteen. Työnnä kädet ruusupensaaseen. Välillä tottelen niitä. Ne huutaa niin kovaa, etten voi vain jättää niitä huomiotta.

Lähdin tänään kokeesta kesken pois, kun en pystynyt keskittymään ollenkaan, pää oli täynnä itsetuhoisia ajatuksia.

Lamaannuttava masennus, itsetuhoinen ahdistuneisuus ja ylivirittynyt maanisuus on mun ainoat kolme mielentilaa. Kun nauran, nauran mekaanisesti ja ihan liikaa, eikä mulla edes ole hauskaa.

Mun kaikki mielenkiinto kaikkeen on täysin kadonnut. Mä en halua tehdä mitään, mä en jaksa tehdä mitään, enkä pysty tekemään mitään. Enkä usko voivani koskaan parantua. Elämä on tätä. Mä en jaksa tätä enää.

Tänään psykologilla mut laitettiin tekemään masennustesti. 30 pistettä oli siinä vaikean masennuksen raja, ja sain 45 pistettä. Lääkäri katsoo sen testin tuloksia torstaina, katsotaan, tuleeko uutta diagnoosia...

Päivän ainoa hyvä uutinen on se, että sain psykologin kirjallisen lausunnon mun työkyvyn alenemisesta, jonka voin viedä opettajille saadakseni vähän armoa koulujutuista.

En taida nyt jaksaa valittaa enempää. Päivittelen varmaan sitten kun on jotain uutta. Jotenkin mulla on vaan semmonen fiilis et tätä samaa paskaa tulee jatkumaan vielä pitkään.

ps. tahdon kuolla

Mä vihaan mun elämää. Mua ahdistaa niin paljon. Kaikki revitään rikki ja mun pitää hymyillä ja esittää, että kaikki on hyvin.

Tänään meillä oli palaveri mun äidin ja psykologin kanssa. Äiti ja mun veli aikoo muuttaa toiseen kaupunkiin ja ottaa mut mukaan. Mä en todellakaan halua muuttaa. Haluun käydä lukion täällä loppuun, haluun olla mun vanhojen tuttavien kanssa, haluun mun oman hoitokontaktin ja tutun ympäristön. Lisäks pääsin just sisään yhteen projektiin ja mulla on kaks työpaikkaa, joista en todellakaan halua luopua.



Yritän saada äidin vakuutettua, että mun vointi on tarpeeksi hyvä, että voin jäädä tänne asumaan. Mutta esittäminen on vaikeaa ja ahdistavaa. Joudun syömään kaiken ja hymyilemään päälle. Ahdistus pitää peittää, en voi viillellä tai nukkua tuntien päiväunia. En tajua, miten jaksan. Ääni huutaa päässä niin lujaa. Sä et voi syödä, sä lihava, kuvottava olio! Mä yritän sanoa sille, että tää on mun omaks parhaaks. Jos saan jäädä tänne asumaan, voin aloittaa laihduttamisen uudelleen heti, kun täytän 18 ja äiti ei voi enää pakottaa mua muuttamaan Jyväskylään. Mutta sillä aikaa joudun esittämään parantunutta. En todellakaan haluaisi lihoa. Kaikki hoitajat katsoisivat minua tyytyväisinä ja väittäisivät minun parantuneen. Haluan, että ihmiset katsovat minua ja näkevät laihan, herkän luisevan keijukaisen.

Haluaisin vain kuolla. Pystyn olemaan itkemättä vain ajattelemalla viiltelemistä. Ainoa keino, jolla saan tunteet kuriin on kuvitella partaterän uppoavan pehmeään ihooni ja lämpimän veren valuvan lattialle.



Täytyy vain esittää. Täytyy jaksaa. Täytyy olla vitun iso läskipaska, jotta mua ei raahata kaupungista. Ja kaiken aikaa tahdon vain kuolla.

Ambulanssikyydillä sairaalaan

Varoitus: ei herkille!

Jälleen sairaalalla. Tällä kertaa tosin olin itse letkuissa.

Eilen aamulla mulla oli psykologille aika äidin kanssa. Psykologi kertoi äidille mun olosta ja syömishäiriöstä. Ne kaksi jutteli ja itkeskeli siinä. Mä lähinnä tuijotin tyhjää. En haluu että multa viedään mun tavoite.

Käynnin jälkeen mun päähän iskostui ajatus: en halua elää. Mulla on usein ajatus, että oon tehny jo kaiken mitä oon elämältä halunnu. Oon täällä turhaan ja muiden riesana. Musta ei tuu koskaan mitään.

Kannan nykyään koulussa mukana mun lääkkeitä. Heti psykologilta tultua menin vessaan ja kaivoin esiin mun mielialalääkkeet ja päänsärkylääkkeet. Seronilia ei ollut kuin muutama kapseli, mutta burana 400mg kapseleita oli lähes täysi purkki, 30. Kirjoitin lyhyen itsemurhaviestin ja asetin sen lukitusnäytön taustakuvaksi. Nielaisin kapselit muutama kerrallaan ja huuhdoin vedellä alas. Nyt mä kuolen, ajattelin.

Menin normaalisti seuraavalle oppitunnille odottamaan olon huonontumista. Kun en tuntenut mitään,hermostuin ja menin googlaamaan, kuinka kauan yliannustukseen kuolemiseen menee. Netissä varoiteltiin, että lääkkeet aiheuttavat todennäköisemmin aivovaurion kuin kuoleman. Säikähdin, koska viimeinen asia, mitä halusin oli aivovaurio.

Seuraavalla välitunnilla kerroin poikaystävälleni mitä olin tehnyt ja hän vei minut terkkarille. Terkkari soitti ambulanssin ja minut vietiin sairaalaan.

Selvisin ilman mitään vaurioita, mutta nyt mua ahdistaa vielä sekin, miten paljon häiriötä ja huolta aiheutin eilen kaikille.

"Drama Queen" mun pikkuveli sanoi kylmästi kun pääsin kotiin.

Tää oli tosiaan mun toinen itsemurhayritys. Mulla on aina itsetuhosia ajatuksia, mutta voimakkaat teot johtuu impulsseista. Mun pitää varmaan vaihtaa lääkitystä koska seronil ei laimenna impulsseja tarpeeksi.

Eipä mulla muuta. Yritetään selvitä hengissä.