Muutokset

 Moi, katosinkin näköjään taas aika pitkäksi aikaa... Maaliskuussa oli kirjoitukset joiden takia oikeastaan lopetin somejen käytön ja viestittelyn kaikkien paitsi ihan lähimpien ihmisten kanssa. Ja sitten kun kirjoitukset loppui, en jostain syystä enää pystynytkään palaamaan niihin puuhiin.

Kirjoitukset. Se oli kyllä taas niin helvetillistä aikaa, olin kuukauden karanteenissa kun sitä edellytettiin kirjoittajilta. En nähnyt edes perhettä, poikaystävä kävi mulle kaupassa. Monet illat vaan istuin pöydän ääressä ja itkin kirjojen päällä, kun en olisi jaksanut. Ja sitten ne oli ohi.

Huhtikuussa stressi ei kuitenkaan vielä ollut ohi. Multa puuttui kaksi kurssia lukion oppimäärästä ja väänsin niitä pitkään. Myös töitä alkoi tulla joka puolelta ja ennenkuin huomasinkaan, kävin jo kolmena päivänä viikossa töissä. Hommat on siis vain noin 3-4h kerrallaan, mutta mulle se oli tosi kuluttavaa, ja on yhä, töiden suhteen tilanne on sama. Mulle tarjotaan jatkuvasti uusia työmahdollisuuksia ja vaisuista torjumisyrityksistäni huolimatta päädyn aina ottamaan ne vastaan. Useimmat ovat kyllä kiinnostavia, mutta kolmen tunnin työpäivä saa mut niin väsyneeksi, että menen suoraan nukkumaan ja itken ja nukun seuraavat 14h.

Sitten muutin. Kyllästyin solukämppään ja hankin yksiön. Tää on todella tilava, muistuttaa enemmän kaksiota kuin yksiötä, mutta kaupungin huonoimmalla alueella. Välillä öisin pelottaa rapusta kuuluvat tappelun äänet ja pihalla norkoilee hämärää porukkaa. Muuttokin oli raskas, hoidin yksin kaiken muun paitsi huonekalut.

Ja tietty koulun loppuminen ja muutto edellyttivät kaiken maailman kelalappujen täyttelyä ja muuta paperityötä. Kelaan, sossuun, vuokranantajalle, muuttofirmaan, töihin ja vaikka mihin sai soitella joka päivä ja jo nekin tuntui tosi raskailta asioilta.

Huhtikuukin oli siis vielä tosi raskasta. Pääsin lääkäriin ja sain saikkua, ei sentään tarvitse alkaa hakea oikeita töitä vielä. Jos 3x3h viikossa on näin raskasta, 5x8h olisi mahdotonta.

Mutta sitten toukokuu. Se on mulle pahin kuukausi joka vuosi, sama kaava vaan toistuu. Kaikki ihmiset alkaa sanoa, että on se kiva kun valon määrä lisääntyy, varmaan sinäkin sitten piristyt. Nyökkäilen vaan, vaikka mulla se on just toisinpäin. On mulla kaamosmasennuskin, mutta huhti-kesäkuu on pahin.

Kun muutto ja koulu ei enää pidä kiireisenä, alkoi tän kevään romahdus. Ja sitten tuli yo-arvosanat, mikä sitten triggeröikin ekan "episodin". Itkin kaksi päivää putkeen. Oon aina perustanu mun identiteetin sille että oon hyvä koulussa. Nyt kun koulu on loppunut, eikä se edes mennyt niin hyvin, mulla ei oo mitään aavistusta kuka mä oon.

Kaikilla mun ympärillä on joku "juttu" tai jopa useampi. Joku taito tai kiinnostuksen kohde, joka antaa tarkoituksen myös koulun ulkopuolella. Mun veli osaa piirtää tosi hyvin ja opiskelee intohimoisesti kieliä, tuntikausia vapaa-ajallaan. Mun poikaystävä on upein pianisti jonka tiedän, säveltää musiikkia, puhuu sujuvaa japania, on urheilullinen ja osaa piirtää. Mun työkavereillakin on kaikilla jotain, yksi soittaa pianoa, toinen leipoo ja urheilee. Yhtäkkiä tuntuu, ettei mulla oo mitään. En oo missään kovin hyvä, eikä mua toisaalta myöskään kiinnosta mikään sen vertaa, että jaksaisin yrittää tulla paremmaksi.

Mä käytän mun päivät katsoen netflixiä ja pelaten tietokoneella. Eli vaan kulutan aikaa. Tuntuu, ettei musta oo mihinkään. Eikä mun olemassaololla oo pointtia. En oo mitenkään kovin tärkeä muille ihmisille. Että se on mun tän toukokuun romahduksen linja: en osaa tai halua tehdä mitään eikä missään ole siis pointtia.

Ollaan myös jonkun verran riidelty poikaystävän kanssa. Aiemmin riidat on liittynyt aina siihen, että teen jotain väärin. Oon ilkeä, passiivis-aggressiivinen, ärsytän jollain tavalla. Viimeisin riita oli juuri sinä päivänä, kun arvosanat tuli. Olin poikaystävän luona ja menin autoon itkemään. Teen niin aina jos haluan kunnolla itkeä, koska en halua itkeä muiden nähden ääneen. Kun palasin, poikaystävä aloitti riidan. Hän sanoi, että suhde tuntuu yksipuoliselta. Kun me puhutaan aina hänen ongelmistaan, eikä ikinä mun. Mä en näytä tunteitani, vaan alan hymyillä, jos huomaan, että hän katsoo. Suostun aina kaikkeen ja teen kompromissin joka asiassa. Eli yritän liikaa olla "täydellinen tyttöystävä". Hieman mua kyllä huvittaa riidan pointti, luulisi ettei moni ärsyyntyisi tuosta. Mä esitän iloista, koska kaikki ihmiset, joita oon menettäny, oon menettäny masennuksen takia. Mä en puhu ongelmistani, joska hän ei koskaan kysy. Mä teen kaiken mitä pyydetään, koska en halua menettää häntä.

Mun on vaikeaa ymmärrää tällä kertaa, mitä voin tehdä toisin. Jokaisessa aiemmassa riidassa oon muuttanu jotain. Oon yrittäny olla hauskempi, välittää huonoinakin päivinä viesteissä tunteita, jättää piikikkään huumorin, muuttaa ärsyttäviä tapoja. Mutta en mä nyt vaan voi lopettaa yrittämästä.

Kyllä meillä menee siis enimmäkseen hyvin. Mua ei häiritse meidän suhteessa mikään muu, kuin ne riitelyn hetket, kun riidan aihe on aina minä, ja tuntuu välillä, ettei hän hyväksy minua tällaisena. Mutta se voi olla vaan mun päässä.

Edessä on nyt päiviä, joiden kai pitäisi olla jännittäviä, mutta mä en oikein odota mitään niistä. Mennään viikonloppuna perheen kanssa katsomaan Banksyn näyttelyä. Joku päivä mennään piknikille ja porukat tapaa vihdoin mun poikaystävän. Joku päivä tulee tulokset opiskelupaikasta. Sunnuntaina lähden työmatkalle Poriin yön yli. Ensi viikolla on työporukan järjestämät valmistujaiset mulle ja kahdelle muulle ja lauantaina tietenkin lakitus. Jotenkin mikään ei vaan kuulosta kovin kivalta. Reissaaminen, ihmiset, se kuulostaa vaan raskaalta. Ja juhlat taas, en mä haluaisi juhlia, haluaisin vajota maan rakoon, kukaan ei saa nähdä mua, kukaan ei saa kysyä, miten meni kokeet, eikä kukaan ainakaan saa yrittää juhlistaa sitä. En halua huomiota yhtään juuri nyt.

Muutoksia. Ne kai on se mikä tuntuu pahalta pohjimmillaan. Koulu loppui, muutin, poikaystävä haki kouluun, alkaa välivuosi, isä on avioeron keskellä, joskus pitää harkita töitäkin, raha-asiat on vähän huonolla tolalla. Kaikki muuttuu, ja musta vaan tuntuu etten pysty enää mukautumaan. Jos jotain vielä tapahtuu niin jään vaan tänne mun yksiöön, lukittaudun olohuoneen lattialle kuuntelemaan rikospodcasteja. Oon joutunut tekemään liikaa, olemaan vahva kun ei riitä voimat. Nyt haluan vaan jäädä kotiin, ikuisesti.

Aika

 (Hei, elän nyt tosi sekavaa aikaa joten halusin vaan tehdä siitä aihepostauksen. Vikat kirjoitukset alkavat parin päivän päästä, kun ne on ohi, koitan tehdä informatiivisemman postauksen) 

Jo sinä päivänä kun A kuoli, tiesin, että se tulisi erottamaan mun aikakäsityksen. Aika, jossa A on hengissä ja aika, jossa ei, kaksi erillistä elämää. 

Mutta oli syynä nyt koronan aiheuttama eristäytyminen muusta maailmasta tai masennus, ajattelin tänään aikaa ja pelästyin sitä, miten sirpaleinen koko mun elämä mun päässä nykyään on.

Se lähti siitä kun taas kerran ajattelin, että 2021 on ensi vuonna. On jo maaliskuu mutta en vieläkään tiedä mikä vuosi on. En mä kyllä luule myöskään että olisi yhä 2020, ihan kuin siitä välistä puuttuisi joku vuosi.

Kaikki tapahtumat mun elämässä tuntuu olevan yhtäkkiä irrallisia, vääristyneet mikä mihinkin mittasuhteisiin, jotkin tuntuvat ikuisuudelta, toiset lyhyiltä ajanjaksoilta tai ei ollenkaan mun muistoilta, jonkun muun elämältä, unelta. 

Kun näen sään muuttuvan ulkona keväiseksi, ihmettelen, että eihän vielä voi olla kevät. Talvi on ollut niin lyhyt. Mutta yhtä aikaa viime syksystä on ikuisuus. Viime kesästä puhumattakaan. Tuntuu, kuin tulisin joka vuodenaika uudeksi ihmiseksi. Ei tarvita kuin pari kuukautta, ja alan tuntea itseni irralliseksi vanhoista teoistani, reaktioistani ja tunteistani.

Niin, A ja vanha lukio tuntuvat ihan toiselta elämältä jo nykyään. Olen muuten hyvissä väleissä sen aikaisen poikaystäväni P:n kanssa, en muista olenko ikinä maininnut. Juttelemme puhelimessa noin kerran viikossa. P opiskelee nykyään unelmayliopistossaan, mutta on yhä masentunut. Jutteleminen hänen kanssaan tuo outoja flashbackeja vanhaan lukioon. Se tuntuu oikeasti kuin unelta tai joltain tv-sarjalta. En mä elänyt sitä elämää. Kaikki ne osastosotkut ja ryyppyreissut.

Mutta niin, lähimenneisyyskin vääristyy. En tiedä mikä vuosi on, tai kuukausi. Viimeiset kirjoitukset lähestyivät ensin niin nopeasti, mutta nyt kun jäljellä on alle viikko, iski totaalinen väsymys ja masennus, eikä aika enää liiku lainkaan, tämä on jo viides torstai putkeen, vannon. Ja saatan nukkua kuusitoista tuntia putkeen, tai sitten en saa unta lainkaan, kuin mun kehokin haluaisi osallistua mun ajantajun sotkemiseen.

Epämääräistä sumua, edessä ja takana. Välillä tulevaisuutta ei näy lainkaan. Välillä haluan nukkua ikuisesti, välillä haluan lopettaa lukion kesken viimeisten viikkojen. Tää on kai masennus ja burnout, niin V sanoo. Hoitokontakti katkolla viidettä kuukautta. Enkä koskaan tiedä kun herään, onko eilinen vai kuukauden päästä, ja minä vuonna?

Lamictal

 Kaikki onnistuu. En ymmärrä tätä tunnetta. En ole maaninen, vaan rauhallinen, jotenkin perustavalla tasolla onnellinen. Tällainen mieliala on jotain aivan uutta, en ole kokenut näin vuosiin. Vaikeaa edes muistaa, milloin viimeksi, kun masennusta edeltävistäkin ajoista muistan vain stressin ja yksinäisyyden.

Mutta nyt ole jossain hyvän kierteessä. Syyt ja seuraukset kietoutuvat yhteen ja vahvistavat toisiaan. Elämässäni tapahtui joitakin muutoksia, minkä jälkeen on tapahtunut vain lisää hyvää ja tunne voimistuu.

Se alkoi oikeastaan jo syyslomalla, vaikka isän tilanne vähän sotkikin sitä, se ei kuitenkaan järkyttänyt minua pohjimmiltani, en vain vielä uskaltanut tajuta sitä. Nytkin pelkään, että julistamalla tätä manaan vaan onnen ja kaikki taas kääntyy. Mutta vaikka osa muutoksista on aluillaan ja huteralla pohjalla, toiset vaikuttavat kantavilta.

Tosiaan on vaikeaa sanoa, mikä oli ensimmäinen syy. Mutta yksi selkeä muutos oli lääkitys. Lamictal, litiumpohjainen lääke, jonka aloitin muutama viikko sitten. Toimiiko se? Jos niin on, se on ensimmäinen lääke joka oikeasti toimii, mikä on sekä upeaa, että pelottavaa.

Lääkkeen lisäksi tein itselleni iltarutiinin. Minulla ei koskaan ole ollut sellaista, mutta nyt rutiini tuntuu upealta, se tuo iltoihin vakautta ja vähentää stressiä, kun kaikki asiat tulee hoidettua eikä tarvitse muistella mitä piti vielä hoitaa. Lisäksi se parantaa elämänhallintaani, maskit on pestynä, huone pysyy siistinä, hampaat on harjattu ja meikit pesty, tiskattu...

Olen elänyt koko omillaan asumiseni ajan milloin minkäkin asteisessa sotkussa. Astiat homehtuivat enkä lopulta yleensä löytänyt huoneestani isojakaan esineitä. Nyt kun kerran sain siivottua ja tiskattua, on huoneeni pysynyt iltarutiinin avulla lähes siistinä. Huoneessa oleilu on mukavampaa, kun sotku ei ole ahdistamassa.

Syy vai seuraus? Ihmissuhteet, kun mielialani on parantunut, olen yhtäkkiä onnistunut jopa niissä, eikä enää ole kovin yksinäinen olo. Sain elvytettyä vanhoja kaverisuhteita ja tapasin miehen. Siitä en uskalla vielä paljoa kertoa, kun juttu on niin alussa, mutta tapailemme ja kaikki vaikuttaa hyvältä. Hän on rauhallinen, välittävä ja suloinen, pitää sylissä ja keskustelee loistavasti. Toivottavasti tästä kehittyy jotain, mutta onneksi se ei tunnu kuitenkaan olevan vointini kulmakivi, olisi kauheaa nojata johonkin toiseen ihmiseen.

Koulu on alkanut taas kiinnostaa, ensimmäistä kertaa vuosiin ymmärrän tunneilla mitä puhutaan, jaksan keskittyä, teen tehtäviä, eikä se edes stressaa kauheasti. 

Myös isän suhteen olen varovaisen optimistinen. Soitin sille, niinkuin olen luvannut soitella, ja se kertoi olevansa selvin päin. Se oli oikeasti yrittänyt tehdä muutoksia elämäänsä, ja olin kuulemma saanut myös sen vaimon alkamaan taas tukea häntä. Isä kuulosti voivan paremmin, ja kertoi saaneensa myös paremmin unta nyt. Vaikka kaikki muut sanoivat minun näkevän turhaan vaivaa, aion pysyä isän tukena. Käskin että soittaa jos tulee vaikeaa, itse aion soittaa vähintään viikottain tarkistaakseni sen vointia. Ja voidaan sitten yhdessä tehdä suunnitelmaa, miten voitaisiin nostaa sitä vielä paremmin masennuksesta ja alkoholismista.

Ja halloweenkin on tulossa. Odotan sitä innolla, juhla on hyvä loppuhuipennus lokakuulle, sitten alkaa taas kirjoituksiin luku, mutta ehkä vähemmällä stressillä? Yhtäkkiä elämä tuntuu helpolta, ja mä vaan niin toivon, että tää jatkuu.

No ei tää enää oo hauskaa

 Joo niin. Keksin joskus tammikuussa että mulla vois olla kakkostyypin kakssuuntanen mielialahäiriö. Kukaan ei uskonu mua kuukausiin. Nyt yhtäkkiä uskoo eikä tää oo enää yhtään hauskaa.

Tänään aamulla oli aika lääkärille. Taas uusi lääkäri. Kyseli taas kaikkea mahdollista, mutta kun lopulta kerroin mun "hypomania"-jaksoista ja siitä, että olen ollut masentunut niin monta vuotta eikä mikään mielialalääke toimi, lääkäri ja hoitaja olivatkin äkkiä samaa mieltä. Joo, kyllähän se on mahdollista, että kyseessä on kaksisuuntainen. Tutkitaan asiaa. En kai saanut virallista diagnoosia, mutta lääkäri määräsi uuden lääkkeen. Litiumpohjaisen. Jota käytetään kaksisuuntaiseen.

Niin kauan, kun asia oli vaan mun päässä, se tuntui lohdulliselta, selitykseltä kaikelle. Mutta nyt se ei enää tunnu siltä. Se tuntuu kuolemantuomiolta. Parantumaton mielenterveyden häiriö. Tulenko olemaan loppuikäni sairas? Onko tää mun elämää aina? Pitkäaikainen masennuskin olisi parannettavissa, kaksisuuntainen ei ole. Pystynkö koskaan työhön? Voinko lukea lääkäriksi? Tulevaisuus näyttää äkkiä toivottomalta.

Hoitaja yritti kai lohduttaa mua, kertoi, että kaksisuuntaisen kanssa voi elää lähes normaalia elämää kun on lääkkeet kohdallaan. Kyllä mä sen tiedän, mutta silti tarinat ihmisiltä kertoo muuta. Kaksisuuntaiset kertoo mediassa tarinaa siitä, miten sairaus aiheuttaa työkyvyttömyyttä ja toisiaan seuraavia osastojaksoja aikuisuudessakin. Sekö on mun tuomio? En mä halua sitä. Haluan parantua ja opiskella hyvän ammatin, auttaa muita, kertoa tarinaani jossa selätin vaikeudet.

Tää viikko on muutenkin ollut hirvittävän raskas. Viime viikolla oli viimeiset kirjoitukset, mutta niitä seurasi koeviikko. Viikonloppuna taas olin lauantaiaamusta sunnuntai-iltaan töissä kokemustoimijana siellä ryhmässä, tehtiin matka Tampereelle ja sekin oli tosi rankkaa. Itkin joka välissä salaa vessassa, bussissa ja hotellihuoneessa. Ja heti maanantaina alkoi uusi jakso, paljon rankempi kuin oletin. Seitsemän kurssia, joista kaksi on fysiikkaa, yksi matikkaa ja yksi se saatanan pakollinen liikunta 2 mitä en liikuntakiellon takia voinut suorittaa ajallaan kakkosvuonna. Koululiikunta on sadalla tavalla ahdistavaa, eikä sitä yhtään helpota se, että muut on 2-3 vuotta nuorempia, sosiaalisia ja liikunnallisia, enkä tunne niistä yhtäkään. Lisäksi koko viikon mulla on ollut illat ihan täynnä työpalavereja, uusintakokeita ja muita menoja. 

12-14 tunnin päivät ja unettomuus illalla sai mut jo viikossa ihan uuvuksiin. Tuntui, kuin olisin lähtenyt viikkoon kuin puhelin, joka unohtui laittaa yöksi laturiin, akkua jäljellä 14%. Nukuin pommiin kolmena aamuna, itken koko ajan, väsyttää. Itsetuhoiset ajatukset täyttää pään, kerran jopa viiltelin. Katkaisin sitten lähes 4 kuukauden tauon. Hoitaja ei ilahtunut asiasta, mutta ahdistus ja stressi on niin voimakasta, että mun oli pakko luopua jostain.

Hoitaja kysyi alanko olla sairasloman tarpeessa. Kauhistuin ajatusta. Ei, en voi. Jos otan enää yhtään saikkua, en valmistu keväällä. Ei ole varaa siihen. Se ehdotti, että vähentäisin töitä, mutten voi tehdä sitäkään. Oon taas umpikujassa, elän ikuisessa stressissä. Luulin, että voisin ottaa lokakuun rennosti, mutta ei mikään muu muuttunut, kuin se, että maaninen suorittaminen stressin alla vaihtui masennukseksi, ahdistukseksi ja kasvavaksi työkyvyttömyydeksi.

Mun täytyy purkaa tätä laihtumalla. Se on ainoa keino kun vihaan kaikkea itsessäni ja ympäröivässä maailmassa.

stressiliimaa

 Mä kävelen vaikka en pysty enää askeltakaan. Vaikka meinaan nukahtaa pystyyn. Vaikka jalat huutaa pysähtymään. Koska mä tiedän, että jos pysähdyn, mä en pääse enää itse ylös.

Hoitaja kysyi multa viime tapaamisessa, tunnistanko loppuunpalamisen oireet itsessäni. En osannut oikein vastata. Mä tiedän kyllä, kun se on lähellä, mutten tiedä mistä. Kotona istuin alas vihkon kanssa ja ajattelin asiaa.

Nyt mä tiedän. Juuri tästä. Siitä jatkuvasti voimistuvasta tunteesta, että pysyn kasassa pelkällä stressillä. Siitä, etten uskalla levätä edes hetkeä, koska tiedän että se loppuu sitten siihen. Siitä, kun opiskelen yhdettätoista tuntia putkeen, haluaisin vain hakata päätä pöytään, itkeä, ja nukahtaa koulukirjojen päälle.

Olen jatkuvasti itkun partaalla, mutta en itke. Estän sen pelkällä tahdonvoimalla. Ja jos itken, lopetan kuin seinään. Tuntuu, että kaikki hajoaa käsiin, ja puristan langanpäitä rystyset valkoisina. Iltaisin on vaikea saada unta väsymyksestä huolimatta. Sitten alkaa pommiin nukkuminen. En jaksa käydä koulua, en ymmärrä tunnilla opettajaa, vaikka kuinka yritän. Muistikatkoksia, päänsärkyä, pakkoajatuksia, itsetuhoisia ajatuksia.

En jaksa enää hetkeäkään. Ja silti mun pitää jaksaa. Kirjoitukset, kasvava pelko.

Sitten kun kirjoitukset on ohi, mitä tapahtuu? Tunnen kaiken stressin, ahdistuksen, masennuksen ja pahan olon kasautuvan, odottavan, että se pääsee valloilleen. Mitä jos romahdan, kun stressi ei enää pidä mua kasassa? Ei, se ei ole mitä jos vaan kun. Jos katson mun elämää taaksepäin, stressi päättyy aina romahdukseen. Mulla on vaan niin turvaton ja yksinäinen olo. Kukaan ei ota koppia, kun kaadun.

Luen 8-14 tuntia päivässä, seitsemän päivää viikossa, ja silti kertauskurssin tunneilla tuntuu, että osaaminen on jotain A:n tasoa. Opettajat muistuttaa aina, että tästä ja tästä pitäisi osata selittää, jos haluaa edes C:n. Hyvä kun hämärästi muistan otsikon.

Kävin lääkärin määräämissä verikokeissa viime viikolla. Mun sisäinen lääkäri heräsi, ja mun oli tietty pakko käydä tutkimassa tuloksia. Ne oli yllättävän hyvät, ehkä en jääkään vielä kiinni mun syömisvammailusta. Lievää anemiaa, mutta sitä mulla on ollut koko mun elämän ajan. Kalium ja natrium oli mun huojennukseksi melkein keskellä viitearvoja. Paastoverensokeri oli ainoa mikä ei osunut viitearvoihin, mutta sekään ei heittänyt paljon. Hyvä.

Ainoa hyvä asia nyt on työt. Ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on sivutyö, josta nautin. Mun ohjaajat on upeita, työilmapiiri on loistava ja työ on motivoivaa. Ensimmäisen viikon aikana sain kaksi kertaa ylimääräisiä kehuja. Jos mulla ei olisi työtä, mihin voi mennä keräämään vähän voimia, olisin varmaan nyt jo romahtanut.

Olen ollut melkein 3 kuukautta kuivilla viiltelystä, mutta alkaa tuntua, etten jaksa kohta enää ilman sitä.

12.9.

Paino: 50,9kg

Ahmiminen ei lopu ikinä

TW: Tarkkaa kuvausta ahmimisesta, voi olla ällöttävää

Tän täytyy loppua. Nyt heti, mä en voi tehdä tätä enää kertaakaan.

Oon pitänyt kirjaa viime viikot siitä, montako kertaa ahmin. 16 päivää, 16 kertaa ahmittu. Ei joka päivä, mutta toisina päivinä taas kahdesti.

Mulla ei edes ole mitään selkeää tilannetta tai kuviota joka toistuu. Ahmimisesta on tullut ratkaisu ihan kaikkeen. Ahmin seurassa, ahmin yksin. Ahmin iltapäivällä ja illalla. Ahmin, jos on tylsää ja ahmin jos on hirveä kiire ja stressi. Jos on huono päivä, ahmin lohdutukseksi. Jos on hyvä päivä, ahmin palkinnoksi.

Kyse ei edes ole mistään pienistä määristä. Äsken kävin varta vasten kaupassa ja ostin puoli kiloa karkkia ja kokonaisen kakun. Ja söin ne yksin sängyssä, puolessa tunnissa.

En edes ymmärrä, miksi teen niin. Miten mun pää luulee joka kerta, että se olisi kivaa? Mikään vaihe siinä ei ole kivaa. Kaupassa ahdistaa ja hävettää. Piilottelen ostoksia ja käytän itsepalvelukassaa. Ja jo ensimmäinen suupala on pettymys. Herkut eivät edes maistu hyvältä. Katson yleensä syödessä netflixiä ja joka kerta kuvittelen sen mukavaksi ja rentouttavaksi. Tosi asiassa ruoka ei maistu ja joka suupalan jälkeen oksettaa enemmän ja enemmän. Puolessa välissä alan yleensä itkeä ja lopulta syöminen muuttuu fyysisestikin lähes mahdottomaksi. Nieleminen on vaikeaa. Keho huutaa lopettamaan, mutten voi. Kun kaikki on syöty, melkein juoksen oksentamaan. Se sattuu ja itken. Olo on likainen, lihava ja epäonnistunut. Syke on tosi nopea ja epätasainen. Tärisen ja heikottaa. Pelkään sydänkohtausta. Pelkään, että kämppikset kuulee. Hävettää ja itsetuhoiset ajatukset täyttää pään. Nyt mun on pakko lopettaa. Mun täytyy oppia, etten saa syömisestä dopamiinia edes aluksi.

TW loppuu

Miten voi olla, että koulua on takana vasta kaksi viikkoa? Nyt jo olen jäljessä joka helvetin aineessa, vaikka annan joka päivä ihan kaikkeni. Oon jo nyt niin väsynyt, että haluaisin vaan luovuttaa. Miksei mikään tunnu riittävän? Jos opiskelen koko hereilläoloajan, saan juuri ja juuri tehtyä pakollisen työn, ja seuraavana päivänä pitäisi vetää taas täydet, ettei jäisi jälkeen. Uudelleen ja uudelleen.

Mun porukat kävi viime viikonloppuna Helsingissä, mutten voinut mennä mukaan, koska piti opiskella. Ja nyt olen vain enemmän jäljessä kuin olin perjantaina, vaikken tehnyt muuta koko viikonloppuna.

Ai niin, lupasin kertoa viime viikon lääkäriajasta. Siellä ei oikeastaan tapahtunut mitään. Saan ehkä jossain vaiheessa lääkemuutoksen, mutta mun pitäisi ensin käydä verikokeissa, kun kuulemma ei ole pitkään aikaan otettu. Sanoin, että toukokuussa otettiin päivystyksessä, mutta lääkäri sanoi ettei näy teksteissä.

Mistään ei tunnu tulevan mitään. En riitä. En jaksa. En pysty. Kukaan ei tiedä, miten paskana olen taas. Pelkkä raunio. Joko opiskelen itku kurkussa tai ahmin. En käsitä sitä, että joillakin ihmisillä kai on oikea elämä. Joillakin on hauskaa. Mun päässä soi vaan sama raita. Pakko opiskella. Pakko ahmia. Pakko oksentaa. Haluan nukkua ikuisesti, mutten saa nukkua edes kuutta tuntia.

Paino: 52,9kg

voittoja

 Nopea päivitys tästä päivästä: viimein joku onnistuu! 

Sain viimein ajokokeen läpi. Neljäs yritys ja varmaan lähes 3000 euroa hintalappuna, mutta nyt mulla on kortti.

Ja mulla oli tänään uusintakokeena äikän kurssi jota en saanut kasaan viime syksynä. Kymmenen kuukautta myöhässä oleva essee, siitä tuli aika huono, mutta se menee kyllä läpi joten nyt sekin on tehty ja kirjoitusoikeus lunastettu.

Tänään oli tosi pitkä ja tiukka päivä johon sisältyi noiden lisäksi opoaika ja hoitoneuvottelu, mutta niistä kerron myöhemmin.

Mutta nyt mulla on aika hyvä olo. Kun viimein pystyin saamaan nuo kuukausia stressanneet asiat päätökseen, ehkä selviydyn muistakin. Huomenna jatkuu opiskelu uudella tarmolla.

stressikausi alkaa

 Koulu alkoi keskiviikkona, arki ja stressi jo pari viikkoa sitten. Kesällä ei ollut mitään tekemistä, mutta nyt taas pamahti kalenteri vaihteeksi niin täyteen, että itkettää. Miksei mikään ole koskaan hyvä?

Mulla on tässä jaksossa kuusi kurssia, en ole tehnyt niin montaa jaksoon melkein puoleentoista vuoteen. Ylioppilaskirjoituksissa odottaa neljä ainetta, niiden alkuun on enää reilut viisi viikkoa. Lisäksi se ryhmä missä käyn palasi kesätauolta, on tapaamisia siellä ja kouluttaudun "apuohjaajaksi" syksyn ryhmään. Sitten vielä ajokoulu, jonka reputin jo kolmannen kerran. Ja hoitajakäynnit. Ne tosin on enemmän positiivinen asia, kun saan viimein jotain apua kuukausien kuluttua. Se vaan tuntuu käynnistyvän aika hitaasti.

Ensimmäisellä käynnillä hoitaja ehdotti että kävelisin enemmän. Sen jälkeen olenkin aloittanut taas kävelyillä käymisen, mutta nopeasti muistin, miksi lopetin. Musiikki ei riitä harhauttamaan mun ajatuksia, vaan kävellessä ne liukuu kelaamaan uudelleen ja uudelleen kaikkea ahdistavaa. Eikä yhtään auta, että melkein jokainen asuinalue ja katu mun kämpän lähellä assosioituu johonkin ikävään. Käveleminen triggeröi myös tauolla olleita "pakkoajatuksia". Niitä itsetuhoisia ja väkivaltaisia ajatuksia, jotka eivät ole loogisia ja omia. Ihan kuin joku muu tulisi mun päähän ja ehdottaisi että mitäpä jos katkaisisit vaikka kaulavaltimon.

Luin käynnin tekstin omakannasta ja säikähdin aika paljon yhtä asiaa. Hoitaja oli kirjannut suunnitelmaan mitä testejä se mulla teetättää, siellä oli kaikki perustestit, masennus-, ahdistus-, paniikki- yms, mutta lisäksi SCOFF ja BES, eli syömishäiriö- ja ahmimishäiriötestit. Olin vakuuttanut hoitajalle, ettei mulla ole syömishäiriöajatuksia, mutta jotenkin ajatus virallisessa lomakkeessa valehtelusta kuulostaa vääremmältä kuin keskustellessa. Mutta en mä voi niitä rehellisestikään täyttää, kävin testaamassa ne ja sain kummastakin lähes täydet pisteet.

Niin, ahmimisongelma ei ota loppuakseen. Nyt vaan oksennan kaiken, minkä vuoksi paino pysyy aloillaan ja välillä jopa laskee. Pelkään vaan aika paljon mun sydämen ja etenkin hampaiden puolesta. Jos oksentelee päivittäin, polttaa tupakkaa, juo lähes pelkästään sokeritonta limsaa ja masennuksen vuoksi pesee hampaita harvoin, oon ihan varma, että ne tippuu kohta päästä.

Mutta niin, paskaahan tää kaikki yhä on, mutta ehkä saan taas vaihteeksi jotain kirjoittamisen arvoista, kun asioita taas tapahtuu. Haluaisin vaan itkeä ja nukkua koko ajan, mutta itkeä en osaa ja nukkua en saisi, kun koulupäivät kestää kahdeksan tuntia plus ympäri kaupunkia asioilla ravaaminen, kävelyt ja kirjoituksiin lukeminen, jos siitä nyt vieläkään mitään tulee. Kolme päivää koulua takana, ja olen nyt jo niin uupunut, etten tänään saanut koulussa mitään aikaan ja nukuin kotona pitkät päiväunet. Mitähän tästäkin tulee...

14.8.2020

Kalorit: 390

Poltettu: 214

Paino: 53,4kg

Liikaa ja liian vähän

Mun pää ei oo järjestyksessä. Yleensä se on, nään asiat ja niiden väliset yhteydet selkeästi, ja siksi pystyn yleensä suunnittelemaan postaukset päässä. Nyt en oikein tiedä miten järjestää asiat, vaikka niitä on paljon. Tää voi olla siis aika sekavaa.

Kaikkea on liikaa. Ja liian vähän. Yhtä aikaa. En tiedä, miten se on mahdollista, mutta yhtä aikaa mulla on kamala kiire ja stressi, mutta ei mitään tekemistä, ja pelkkää tyhjää. Koulu, ajokoulu, pianotunnit, ryhmätoiminta. Niin paljon asioita, mitkä pitäisi pitää käsissä. Ihan liikaa. Mutten tee mitään, makaan vaan ja stressaan.

Ensi viikolla mulla on viimein lääkäri. En tiedä yhtään mitä teen. Mitä jos mua ei oteta vakavasti? Oon käynyt kevään koulupsykologilla, se on tosi mukava, mutta jollain tavalla sekin saa mut kyseenalaistamaan itseni. Se sanoi mulle viimeksi, että oon mennyt tänä keväänä tosi paljon eteenpäin. Se kuulosti oudolta. Olenko muka? Itse en ole huomannut. Ajatukset on samoja, vanhat muistot estää mua toimimasta koko ajan laajemmilla alueilla, enkä nää tulevaa. Mutta tietyllä tapaa tajuan, mitä se meinaa. Voi olla, että näytän edistyvän ulospäin, koska teen muutoksia mun elämään. En tiedä edes, miksi. Kai se vaan kuulostaa oikealta asialta tehdä. Mun velvollisuudentuntoinen puoli sanoo, että hei, nyt on aika palata ajotunneille, nyt ostat akustisen pianon ja nyt tapaat ihmisiä.

Oon ollut tällainen niin pitkään, että tää on normaali mulle. Siksi mun on vaikea hahmottaa muutoksia. On kuitenkin yksi asia, jota sanon itselleni, ja oikeutan sillä sen, että tarvitsen apua. Terve ihminen ei ajattele minuutin välein, että haluaisi nukkua ikuisesti. Ainakin toivon, ettei ajattele. Olisi kamalaa parantua, ja huomata, että ai, tällasta tää onkin kaikille.

Mutta voiko tästä edes parantua? En nyt osaa ja jaksa määritellä, mistä, mutta tää on jo viides vuosi elämää masennuksen, ahdistuneisuuden, paniikkikohtausten, syömishäiriön, itsetuhoisten ajatusten ja kaiken muun pahan kanssa. En tiedä, missä kohtaa raja menee, mutta jos kerran muutaman viikon masennus voidaan jo diagnosoida, pelkään, että tää on kohta pitkäaikainen tai krooninen sairaus.

Viime postauksen jälkeen lähdin viikoksi käymään P:n luona. Päähänpisto, joka osaltaan kai vaikutti siihen, että psykologi luulee mun olevan kunnossa. Se oli ihan mukavaa, mutta vähän outoa. Mutta sen takia laihduttaminen lykkääntyi lisää.

Tiedän, että sanon kuukauden välein "nyt mä alotan kunnolla" ja muuta paskaa, mutta nyt tuntuu, kuin jokin olisi oikeasti toisin. Mulla oli viimeksi tällainen olo yli vuosi sitten, kun pääsin alimpaan painooni. Kun tulin P:n luota kotiin sunnuntaina, paino oli huikeat 55,2kg. Olen paastonnut joka toinen päivä tällä viikolla, ja se on nyt 53,5kg. Paastosin viimeksi kai nuorisokodissa, siitä on jo kauan.

Mutta mikä siis on muuttunut? Viimeisen vuoden ajan aina kun olen laihduttanut, olen aina kuitenkin odottanut seuraavaa ateraa, halunnut syödä. Nyt mun on pakko käskeä itseni syömään välillä, etten heti menisi säästöliekille. En halua ruokaa. Ei tee mieli ollenkaan. Paastoaminen ei satu. On myös motivoivaa, että näiden vuosien aikana alipainon raja on vain noussut koko ajan. Mun painotavoite on yhä sama, mutta olen aina ollut motivoituneempi, kun olen alipainoinen. Ja olen jo nyt siinä rajoilla.

26.4.
Paino: 55,2kg

29.4.
Paino: 54,0kg

1.5.
Paino: 53,5kg

Unet

En oo saanut kirjoitettua. En tiedä, miksi. Nyt on pakko, ettei kynnys kirjoittaa nousisi enempää.

Pääsiäinen. Juhlat on ihmisille vaan tekosyy syödä itsensä kipeiksi. Eihän niissä ole mitään muuta pointtia. Olin pääsiäisenä äidin luona, ja lihoin tietysti. Ja se jäi jotenkin päälle. Karanteeni ei olekaan mulle hyvää aikaa laihduttamiseen. En uskonut sen muuttavan paljon mun elämää, mutta jotenkin se, ettei nää ketään, opettajia, harrastusten vetäjiä, silti lisäsi mun yksinäisyyttä. Oon käynyt joka päivä porukoilla, etten olisi yksin mun päässä. Ja syönyt siellä.

Onneksi oon saanut purettua mun muita addiktioita. Siitä saakka, kun muutin tähän asuntoon, oon juonut varmaan puolitoista litraa zero colaa päivässä. Lopetin sen, koska se kävi kalliiksi. En ole juonut kokista nyt yli viikkoon. Olen myös alkanut vähentää tupakointia. Sekin on kallista. En tiedä, lopetanko kokonaan, mutta poltan nyt kaksi päivässä, kohta vaihdan yhteen.

Ja on karanteenissa sekin hyvä puoli, ettei tule poissaoloja. Mun mieliala on nyt niin huonoa, että olisin tuskin päässyt joka päivä kouluun, jos sitä ei voisi hoitaa kotoa. Väsyttää ja ahdistaa, masentaa. Koko ajan.

En muista, oonko kirjoittanut siitä, mutta oon alkanut syyttää itseäni A:n kuolemasta. Tiedän kyllä, ettei se ole kenenkään yksittäisen ihmisen vika, mutta on asioita, jotka olisi pitänyt tehdä toisin. A olisi tarvinnut jonkun iloisen ihmisen rinnalleen. Joka luo uskoa tulevaan, eikä sellaista, joka kuluttaa sitä ja vetää mukanaan alas. Jos en olisi yrittänyt itsemurhaa toukokuussa, A voisi olla täällä. Se ei olisi saanut sitä ratkaisumalliksi. Ja mä en olisi viettänyt kesää osastolla, olisin ollut sen luona. Olisin tiennyt, että sillä menee huonosti. Enkä olisi joutunut muuttamaan. Sinä iltana, kun se tapahtui ja mullakin oli huono olo, olisin saattanut mennä A:n luo, eikä se olisi päässyt tekemään sitä.

Sain viimein ajan aikuispsykiatrialliselle, mutta se on vasta muutaman viikon päästä. Ja paperissa lukee, että sillä käynnillä on lääkärin lisäksi sairaanhoitaja. Ei psykologi. Pelkään, että ne laittaa mut taas puhumaan jollekin eläinkorttimummolle, joka luulee, että raitis ilma parantaa mut.

Ei raitis ilma tätä paranna. Mun joka toinen ajatus on, että haluaisin vain nukkua ikuisesti. Mutta en tavallista unta. Mä oon alkanut nähdä unia, ja se ei ole hyvä.

En kutsu niitä painajaisiksi. Ihmiset, jotka näkee painajaisia pelkää niitä, herää hikisinä ja ahdistuneina. Mun unet käsittelee samoja asioita, joita pelkään päivisinkin. Se on vaan, ettei mun ajatukset enää jätä mua rauhaan öisinkään. Nään unia, missä unohdan tärkeitä asioita, ihmiset haukkuu mua, tai jään aivan yksin. Oon niin tottunut niihin ajatuksiin päivisin, etten pelkää niitä öisin, mutta haluaisin olla rauhassa edes unessa.

Prelit ja allnighter

Meillä alkoi tänään koulussa koeviikko, ja mulla on kolme preliä tulossa. Stressaan niitäkin jotenkin tosi paljon, vaikka niiden arvosanat ei vaikuta mihinkään, joten tein itselleni pienet eväspaketit joka preliin. Kun prelit on ohi, vähennän syömisen taas minimiin.

Vaikka olen syönyt jotain ~700kcal päivässä, joudun nykyään kävelemään niin paljon, että paino pysyy onneksi paikallaan. Aina, kun haluan käydä kaupassa, tai jos on pianotunti tai ihan mitä vaan, joudun kävelemään kilometritolkulla, koska mulla ei ole varaa bussiin... Sunnuntaina tuli 10km kun kävin prismassa, eilen 8km, kun oli pianotunti ja tänään 7km kun kävin tapaamassa mun sossua. Sain siltä muuten uuden läppärin kirjoituksia varten! Mikä on tosi ihanaa, koska mun vanhan prossu oli niin huono, ettei sillä pyöri mikään peli tai video...

Kouluhommat on kyllä ollut lähiaikoina ihan älyttömiä. Luin viikonloppuna kokonaisen 400 sivua pitkän kirjan ja sunnuntaina kun en saanut unta, tarkistin joskus kahden maissa, onko mulla mitään deadlineja tulossa. Löysin kauhukseni kaksi esseetä, ja tein koko yön koulun alkuun saakka niitä. Siinä kasin aamutunnilla opettaja julisti laittavansa meille vielä yhden tehtävän, ja lisäsi kummastelevansa suuresti, että joku on jo palauttanut sen. Se tuli tunnin jälkeen kysymään, voinko ihan hyvin kun olin palauttanut sen esseen viideltä yöllä. En tiedä, pitäiskö itkeä vai nauraa. Olin kyllä koko eilisen niin sekaisin väsymyksestä, että molempia tuli kyllä tehtyä.

Katselin mun vanhoja instagramkuvia, niistä näkee ihan älyttömän selvästi mun painon heittelyn vuosien varrella. Vuosi sitten otetussa kuvassa mun jalat on kuin kaksi tikkua ja viime syyskuussa näytin ihan pullalta. Nyt ollaan onneksi taas lähempänä tikkumallia...

26.1.
Paino: 52,6kg
Kalorit:
Kuppi nuudeleita 350kcal
= 350kcal

27.1.
Paino: 52,9kg
Kalorit:
Kuppi nuudeleita 350kcal
4 keksiä 423kcal
= 773kcal

28.1.
Paino: 52,3kg
Kalorit:
(Prelissä:)
151g viinirypäleitä 112kcal
13g (1) riisikakku 59kcal
44g (2) keksejä 212kcal
90g (1) päärynäsose 49kcal
(Illalla:)
400g (1 pussi) nuudeleita: 350kcal
= 781kcal

Aikuinen??

Täytin 18. Synttärit meni yllättävän hyvin. Mentiin aloittamaan rauhalliseen baariin mun koulukaverin kanssa, tilasin paniikissa lasillisen punaviiniä. Siinä baarissa oli musiikki sen verran hiljaisella, että pystyttiin hyvin juttelemaan.

Siirryttiin siitä toiseen baariin, missä oli paikallisen rockbändin keikka. Siellä olikin sitten enemmän meininkiä. Onneksi portsari ei tajunnut mun henkkareiden olevan vanhentuneet. Listalla ei ollut drinkkejä, mutta kysyin baarimikolta, ja se kertoi naureskellen, että drinkit tilataan itse. Menin vähän paniikkiin, koska en tiedä drinkeistä mitään, mutta onneksi baarimikko osasi asiansa ja sekoitti mulle tosi hyvän drinkin.

Sen mun kaverin kaverit liittyi seuraan bändin aloitellessa ja ilta oli tosi kiva. Menin yöksi takaisin nuorisokodille nukkumaan. Parasta täysi-ikäisyydessä on se, ettei musta voida enää tehdä yhden yhtä lastensuojeluilmoitusta. Tänä vuonna niitä onkin tullut varmaan kaksikymmentä, niin kiva päästä niistäkin eroon...

Mua on stressannut tosi paljon tilanne sen yhden ohjaajan kanssa, oon pari viikkoa herännyt joka yö kahden kolmen maissa saamatta enää unta. Niinpä olen käyttänyt aamuyöt lähiaikoina opiskeluun, sarjojen katseluun ja kävelyihin. Unettomuudessa pahinta vaan on se, että kun elämä on ihan kamalaa muutenkin, mutta nyt se on sitä tuplasti kauemmin, kun ei voi paeta edes uneen.

Poltan tupakkaa, kun mua stressaa, juon alkoholia, kun mua masentaa, käyn kävelyillä, kun mun ajatukset ei jätä mua rauhaan ja soitan pianoa, kun pakkoajatukset käskee mua katkaisemaan mun kädet. Yritän muistuttaa sillä itseäni, että mulla on yhä käyttöä mun käsille. Mutta en siis teekään paljoa muuta kuin poltan, juon, kävelen ja soitan pianoa. Mielellään useampaa yhtä aikaa.

Mutta no, asiat on onneksi monella tapaa parantunutkin viume päivinä, toivotaan, että mieliala ja uni seuraa kohta perässä.

Mun arvosanat on noussut huimasti. Viime jaksosta sain enemmän kymppejä kuin ysejä, niin on viimeksi käynyt yläasteella. Ja olen pysynyt jo yli kaksi viikkoa mun lukusuunnitelmassa ylppäreitä varten.

Ja mun paino on laskenut reilusti. Söin viimeksi kai perjantaina, nyt on maanantaiaamu. Mun vatsa alkaa näyttää litteältä ja reisien välissä on pitkästä aikaa rako. Paino on nyt 54,7kg. Se on yhä tosi paljon, mutta en ole ollut 55kg alapuolella sitten "parantumiseni".

Mutta mikä on kaikkein parasta, pääsin eilen viimein puhumaan asiat selviksi sen ohjaajan kanssa. Tai no, ei täysin selviksi, mutta sain toivoa. Pyysin sitä iltateelle keittiöön ja se suostui. Juteltiin kaikkea ihan normaalia mun täysi-ikäisyydestä ja sen opinnoista ja joulusta. Olin kerrankin hereillä ja tilanteen tasalla, joten osasin lukea sen yrittävän pysyä roolissaan. Siksi en puhunutkaan suoraan. Mun oli kuitenkin pakko saada yksi vastaus.

"Mulla on alkanut tulla epäilyksiä", sanoin. Sen silmissä välähti joku piilotettu tunne. "Et ole", se vastasi. Se oli suora viittaus viestiin, jonka lähetin sille viikko sitten. Olin kysynyt siinä, oonko hullu ja kuvitellut kaiken. Tiedän sen viitanneen siihen, koska sanamuoto ei sopinut esittämääni kysymykseen. Hymyilin ja nyökkäsin.

Asumiskuvio on yhä auki, mutta oon sopinut nuorisokodin johtajan kanssa, että muutan pois tänä vuonna. Jos en saa omaa kämppää niin punkkaan äidillä pari viikkoa. Ennen nuorisokodilta lähtö tuntui pelottavalta, mutta nyt odotan sitä, koska mulla on toivo ja lupaus tulevasta. Tiedän, että kun olen muuttanut, voin lähettää viestin sille ohjaajalle ja se vastaa.

Vaikka pysyn ulkoisesti asiallisena, en voi olla kuvittelematta, miten helposti se voi nostaa mut syliinsä. Meillä on tosi suuri kokoero, se on pitkä, roteva ja lihaksikas, ja mä kutistun päivä päivältä. Sen suuret lämpimät kädet yltää kohta mun vyötärön ympärille.

Eli tiivistettynä, mulla on siis ollut rankkoja viikkoja, mutta nyt mulla on toivoa tulevasta. Katsotaan, mihin suuntaan tämä jatkuu.

sitä samaa

Kaikki on samanlaista. Mitään ei tapahdu. Kai se on toisaalta ihan hyväkin, viime vuosina aina kun jotain on tapahtunut, se on ollut vain pahaa.

Nukun huonosti. Nousen puoli seitsemältä. Kävelen bussipysäkille. Poltan tupakan. Nikotiini tuo päivän ainoan hyvänolon tunteen. Ajattelen A:ta. Menen kouluun. Se on raskasta ja yksinäistä. Palaan nuorisokodille. Syön. Makaan sängyssä. Käyn nukkumaan.

Päivät toistavat samaa kehää.

Yritin jälleen kerran ystävystyä perjantaina, en vain osaa lakata toivomasta. Se teki oharit, oliko yllätys. Mun pitäisi oppia jo, ei mulle tehdä muuta kuin ohareita.

Samat kuviot toistuvat jälleen. Yksin jääminen. Stressaava asumistilanne. Taas mulle kerrotaan päivittäin, ettei mun asumisasialle voida tehdä mitään. Enää kuukausi jäljellä. Sitten en tiedä mitä tapahtuu.

Uusi psykologi on ihan ok. Ei lähellekään niin hyvä kuin S, se ei osaa kysyä oikeita kysymyksiä tai katsoa oikealla tavalla. Sen luona en tunne samaa helpotusta. Sen huone ei ole turvapaikka. Mutta pystyn kyllä puhumaan sille.

Itsetuhoiset ajatukset vainoavat minua. Kuvittelen terien viiltävän ihoani ja veren pulppuavan lattialle. Sairaalle mielelleni se on kaunis kuva.

Ei kai kenenkään elämässä 
Ois syytä luovuttaa 
Mut oon niin kauan ollut tässä 
Vain juomat juovuttaa 
Kun yhtäkään päivää 
Ei enää tarvittais 
Niin kuin mua ei tarpeeksi harmittais

~ Maustetytöt

alamäki vaan jatkuu

Mulle lupaillaan koko ajan, että kaikki alkaa kyllä mennä parempaan, mutta vaikka musta tuntuu jo nyt, että olen saavuttanut pohjan, tää kuilu vaan syvenee. Joka päivä uusia vastoinkäymisiä.

Viime viikolla kävin koulussa. Se oli todella raskasta. Pari oppituntia, ja makasin sängyssä koko loppupäivän. Keskittyminen ja oppiminen on vaikeaa.

Viime tiistaina sattui pikku onnettomuus. Taas. En näköjään osaa olla aiheuttamatta välikohtauksia.

Lyhyesti sanottuna meinasin kuolla vahingossa. Mulla oli voimakas ahdistuskohtaus ja sitten tuli niin voimakas pakkoajatus, ettei se jättänyt tilaa normaaleille ajatuksille, enkä ehtinyt siis kyseenalaistaa sitä. Sattuiko A:ta kun se kuoli? Ajatus oli absurdi: kokeile. Pakkoajatukset eivät aina ajattele seurauksia, joskus ne haluavat, että kuolen, mutta tällä kertaa se ei ollut edes niiden tarkoitus.

Kiedoin paksun metalliketjun kaulaani, kiinnitin sen ovenkahvaan ja vaivuin alas. Ketju puristi kaulavaltimot kiinni, niin ettei aivoihini päässyt happea, ja menetin tajuntani nopeasti. Ei, se ei sattunut. Yhtään. Mutta kukaan ei tullut huoneeseeni seuraavaan kahteen tuntiin, joten olisin kuollut, ellei paksu metalliketju olisi sattumalta katkennut kaikkia fysiikan lakeja vastaan. Heräsin lattialta ja menin vain katsomaan netflixiä. Tajusin vasta seuraavana päivänä, miten vaarallinen tilanne oli ollut.

Kerroin ohjaajille keskiviikkona, ja torstaina mut vietiin sairaalalle psykiatrin arvioon, tarvitsenko sairaalahoitoa. Sain vakuutettua ne, etten tarvitse ja pääsin takaisin nuorisokotiin.

Mitähän muuta tässä on tapahtunut... Joo, mun viimeinenkin tuttu esti mut someissa. Mitä mä oon niille kaikille tehnyt? Mä oon aivan yksin keskellä elämäni pahinta aikaa. Mulle huudeltiin loukkauksia kadulla. A:n läheiset on tehnyt sen kuolemasta jonkun helvetin kansankokouksen kutsumalla koko meidän vanhan luokan. Se on väärin, A ei olisi halunnut sitä. Mä en halua, että sinne tulee tekopyhistelemään ihmisä, jotka ei piitannut paskaakaan, kun A oli elossa. Sen oikeat ystävät oli ne, jotka kävi sairaalalla.

Ja tänään oli hoitopalaveri. Mulle oltiin etukäteen vakuuteltu, ettei tämä olisi samanlainen, kuin sairaalan palaverit, mutta olipa sittenkin. "Mitään ei ole tehty, mitään ei ole tehtävissä ja mitään ei aiota tehdä" -asenne huokui sossujen puheesta. Ongelma on nyt siis se, että mä haluaisin tukiasuntoon. Mutta koska mun sijotus kestää alle 6 kuukautta, mulla ei ole siihen automaattista oikeutta. Lisäksi tällä seudulla on vain yksi erittäin tuetun asumisen yksikkö ja sinne pääsee käytännössä vain suoraan sen yhteydessä olevasta nuorisokodista. Tavallisissa tukiasunnoissa tuki saattaa tarkoittaa tapaamista kerran viikossa. Mä tarvitsisin tukea useita kertoja päivässä. Mä en ole valmis olemaan aikuinen.

Tulevaisuus näyttää synkältä. Mitä sillä muka olisi mulle tarjota? Mulla ei ole ystäviä eikä koulumenestystä. Mä saatan joutua muuttamaan tavalliseen opiskelijayksiöön. Mitä siitä seuraa? Vointi vaan huononee, ehkä osastojaksoja, ehkä pelkkää sinnittelyä. Oli miten oli, jos joudun arjessa asumaan aivan yksin, ei mun vointi ainakaan kohentuisi. Yksinäisyys saisi aivan uuden tason. Kauanko jaksaisin? Kun en tunnu jaksavan nytkään...

Pari päivää hautajaisiin. Pääsin pitkäatä aikaa vaa'alle. 57,4kg

Nuorisokoti

Valehtelin tänään ekaa kertaa pitkään aikaan. Helppo vale, "onko kaikki ok?", "joo". Olen pitkään vain kertonut totuuden, mutta nyt nostan taas maskin kasvoille. Tällä kertaa en itseni vaan muiden takia. En halua enää aiheuttaa muille pahaa oloa.

Mun itsetunto romahti jotenkin täysin osastojakson viimeisinä päivinä. Koko viime viikon mun masennusoireet vaan paheni kunnes lopulta viikonloppuna kaikki meni taas pimeäksi. Musta tuntuu, etten oo elämässäni saanut aikaan mitään hyvää, ja oon vaan pahaksi muille. Välttelen ihmiskontaktia.

Eilen oli viimeinen päivä osastolla. En tiennyt, missä viettäisin seuraavan yön, sillä se ratkesi vasta lastensuojelun palaverissa iltapäivällä.

Se ratkesi onneksi hyvin. Sain paikan lastenkodista. Tai 'nuorisokodista' mikä on sama juttu, paitsi että siellä asuu nuoria. Muutin eilen nuorisokotiin, ja vietän siellä seuraavat kuukaudet syntymäpäivääni asti. Eli turvassa, toistaiseksi.

Ensivaikutelma oli ihan hyvä, säännöt on mulle tosi mukavat, koska suostuin vapaaehtoisesti sijoitukseen. Saan pitää kännykän ja tietokoneen täysin vapaasti itselläni, tavaroita ei tarkisteta ja huoneeseen pitää mennä kymmeneltä. Saan käydä koulua ja jatkaa pianotunneilla käymistä ja kaupungillakin saa käydä kunhan ilmoittaa etukäteen.

Nukuin viime yön kyllä tosi huonosti, mutta siihen oon jo tottunut.

Tänään mulla on koulua kahdeksasta kahteen. Pisin koulupäivä viime kevään jälkeen. Nyt kello on 12 ja alan olla jo tosi väsynyt ja keskittyminen herpaantuu. Mutta sain viimein askin tupakkaa, ja sen voimalla oon saanut pidettyä ahdistusta jotenkin kurissa.

Haluaisin voida paremmin. Yritän ihan tosissaan olla koulussa, opiskella, nukkua, peseytyä, syödä. Ehkä tämä alkaa joskus helpottaa. Ja jos ei, täältä on helpompi päästä osastolle, kuin kotoa.

Mulle tuli muuten mieleen, jos teillä on jotain kysymyksiä jostain, esimerkiksi vaikeasta masennuksesta, syömishäiriöistä, osastohoidosta, läheisen itsemurhasta tai nuorisokodeista, niin kysykää ihan vapaasti kommenteissa. Alan olla kokenut aika paljon ja kuulen aina uusia tarinoita osastojen nuorilta, joten voin vastata niihin parhaani mukaan faktojen ja kokemusten pohjalta. Haluaisin auttaa muita, mutten oikein tällä hetkellä pysty, joten jos voin edes levittää tietoutta tai tukea samoja asioita kokevia niin se olisi tosi hienoa.

Kuinka hautajaisiin pukeudutaan

Mä etsin tänään netistä mekkoa A:n hautajaisiin. Se on niin väärin. Mun pitäisi miettiä, mitä mä annan sille 18-vuotis synttärilahjaksi ja mitä siideriä hankin itselleni bileisiin. Sen sijaan mietin, kumpi kahdesta mustasta mekosta on parempi ja mitä kukkia ostaisin haudalle.

Ajattelen A:ta. Itken, juttelen, kirjoitan, kuuntelen musiikkia. Työstän asiaa eri tavoilla.

A:n kuolemasta on tiedotettu mun vanhalla koululla. Yhdessä koulun whatsapp ryhmässä meinasi käynnistyä keskustelu aiheesta. Laitoin viestin, etten halua, että asiaa spekuloidaan. Ihme kyllä, muut tottelivat. Tai sitten ne jatkoivat mun selän takana eri ryhmässä.

Tuntuu pahalta, että A:n kuolemasta on tullut julkista. Mä en halua, että koko koulu tietää. Tää on mun ja A:n muiden läheisten asia. En halua, että muut muistelee sitä tai puhuu siitä. Ne, jotka ei oikeasti välittänyt. Ja tuntuu pahalta, etten ollut paikalla, kun siitä kerrottiin. Mun olisi kuulunut olla siellä. Vaikka tiedän enemmän, kuin mitä rehtori julisti, mutta mun olisi pitänyt olla siellä.

Luen uudelleen Anna-Leena Härkösen kirjaa Loppuunkäsitelty. Luin sen pari viikkoa ennen kuin A kuoli. Sattumalta. Nyt luen sen uudelleen. Se kertoo Härkösen siskon itsemurhasta. Alleviivaan kirjasta asioita. Samaistun vuorotellen Härköseen ja tämän siskoon. Kirja on täynnä ajatuksia, joita ajattelen itsemurhasta ylipäätään. Ja ajatuksia, joita ajattelen A:n itsemurhasta.

"Me elämme koska sinä kuolit."

Niin kamalalta, kuin se tuntuukin myöntää, musta tuntuu, että A:n kuolema oli mulle lopulta hyväksi. Se muutti mun ajattelua. Nyt kun tiedän, mitä on aika läheisen itsemurhan jälkeen, en halua enää niin kovaa kuolla itse. Ja musta tuntuu, että nyt mulla on velvollisuus elää A:n takia. Mun pitää elää, koska se kuoli.

Ja se muutti mun tapaa käsitellä asioita. Mun oma masennus ja ahdistus on jotain epämääräistä sotkua, josta on vaikea löytää syy-seuraussuhteita. Mutta nyt mulla on suru, ja hoitajat tietää, miten sitä käsitellään. Ja mä tiedän. Ensimmäistä kertaa puhuminen tuntuu auttavan selkeästi. Samalla, kun puran mun surua, osia masennuksesta purkautuu. Musta tuntuu, että mua oikeasti hoidetaan.

Konkretiaa. Oon yhä suljetulla, olen ainakin ensi viikon vielä. En ole käynyt koulussa, mutta yritän käydän yhdessä kokeessa maanantaina. Syön ja nukun hieman paremmin. Päivän kohokohta on, kun päivällä toimintaryhmän tauolla pääsen tupakalle.

Sä olit perhonen, jonka siivet
eivät kauas kantaneet.
Sä väsyit kylpyhuoneeseen.
Ja nyt kun öisin katson tähtiin,
ja sun kasvos siellä nään,
rakastun uudelleen.

Apulanta - Ilona