Jouluyö

 Mä vihaan joulua.

En tykkää joululauluista, joulukoristeet on rumia ja kaikkialla on kylmää ja pimeää. Ja kaikki on joko liian kaupallista tai liian uskonnollista.

Noi on kyllä kaikki totta, mutta vaikka noita syitä yleensä ihmisille latelenkin, oikeasti mulla on myös syvempiä syitä.

Kaikki hokee, että joulu on yhdessäolon aikaa ja tärkeintä on rakkaiden kanssa vietetty aika. Niin kauan kuin muistan äiti on ollut kaikki joulukuut todella stressaantunut, kiireinen ja vihainen joulun takia, ja se jatkuu yleensä läpi joulun pyhienkin. Mulle olisi ihan sama vaikka syötäisiin valmisruokia sotkun keskellä, kunhan aika käytettäisiin jutteluun ja muuhun yhdessä olemiseen, mutta jouluaattonakin vaan siivotaan, kokataan ja riidellään.

Viime joulut mulla on ollut aika kamalaa draamaa muutenkin. Kaksi vuotta sitten yritin joulun alla itsemurhaa ja loman ajan olin tarkkailussa syömishäiriön takia (mikä epäonnistui ja jouduin osastolle). Vuosi sitten olin niin masentunut nuorisokodin tapahtumista, etten muista koko joululomasta mitään.

Tänä vuonna kaikki on päällisin puolin hyvin, kukaan ei tiedä mikä mulla nyt on. Haluaisin kertoa jollekulle, mutta kahlaan päässä kaikki nimet, ketään en kehtaa vaivata jouluyönä.

Kello on 5 jouluaaton ja joulupäivän välisenä yönä ja mä itken. 

Vietin joululoman alkua yksin kotonani, mutta se tuntui oudolta. Koko kerrostalo oli varmaan tyhjä, kun kaikki opiskelijat lähtivät jouluksi kotiin. Parkkipaikka oli tyhjä, ikkunat pimeät eikä hangessa ollut jalanjälkiä. Se oli vähän masentavaa, mutta pärjäsin.

Mun oli tarkoitus tulla nyt jouluksi äidin luo, yhdeksi ainoaksi yöksi. En ole yöpynyt täällä melkein vuoteen. Viime aikoina mun on ollut vaikeaa olla yötä edes V:n luona. Niin paljon kuin haluaisinkin nukkua sen vieressä, istun usein yöllä sängyn laidalla tuntikausia harkitsemassa, pitäisikö vaan nousta ja ajaa kotiin.

Ruoka. Ikuinen ongelma, pahin vihollinen. Mun paino on tippunut viime aikoina. Oon vähän lenkkeillyt, syönyt aika matalia kaloreja. Ja sitten se mitä ei pitäisi, ahminut ja oksennellut. Melkein joka kerta kun syön kerralla yli 300 kaloria, mä oksennan. Välillä ahmin tietoisesti, katson kellosta ajan ja teen kaiken huolella. Tai sitten syön jossain sosiaalisessa tapahtumassa, töissä tai jonkun luona ja oksennan heti kun pääsen kotiin.

Oksentelu aiheuttaa nykyään jo aika pahoja oireita, rytmihäiriöitä, hyvin korkeaa sykettä, joka ei laske edes tuntien makaamisella. Fyysinen kunto on romahtanut, en pysty seisomaan tuntia pidempään tai selkään alkaa sattua. Se vaikeuttaa tiskaamista ja ruoanlaittoa. Mutta kun olen oksentanut, saan unta. Tyhjänä ja nälkäisenä on hyvä nukahtaa.

Ne kerrat kun olen ollut V:n luona, olen syönyt maltillisesti, mutta silti lähes "normaalisti". Senkin jälkeen haluaisin vain kotiin oksentamaan. Mutta nyt. Jouluruokaa, suklaata, kierros kierrokselta, olutta, punaviiniä, ota lisää. Vatsaan sattuu, rintaan sattuu, on vaikeaa hengittää, kuin keuhkot olisi puristuksissa, syke on yli 120 vaikka makaan neljättä tuntia, rytmihäiriöitä, hikoilua, lihassärkyä, pahoinvointia. En mitenkään saa unta, ahdistus on henkistä ja fyysistä. Haluan vain oksentaa. Muut nukkuvat, kukaan ei ehkä kuulisi, mutta joku voisi haistaa aamulla. Pelkään, että kuolen jos en oksenna. En uskalla edes yrittää nukkua. Kuolen varmasti jos nukahdan. Saan varmasti sydänkohtauksen. Järjettömiä ajatuksia, vai ovatko? Rytmihäiriöt on oikeasti yksi vaarallisimmista asioista syömishäiriöissä.

Tämä on liikaa, liian pitkällä. Järkevä ääni päässä sanoo: sun kuuluisi voida nauttia joulusta, nyt on aika hakea apua. Sairas ääni sanoo: ratkaisu on ettet enää koskaan yövy missään. 

Valitettavasti tiedän jo kumpaa kuuntelen.

Toivottavasti teillä on parempi joulu! Jos huvittaa niin kertokaa jotain joulustanne kommenteissa, olisi kiinnostavaa kuulla mitä teette jouluna.

Ahmiminen ei lopu ikinä

TW: Tarkkaa kuvausta ahmimisesta, voi olla ällöttävää

Tän täytyy loppua. Nyt heti, mä en voi tehdä tätä enää kertaakaan.

Oon pitänyt kirjaa viime viikot siitä, montako kertaa ahmin. 16 päivää, 16 kertaa ahmittu. Ei joka päivä, mutta toisina päivinä taas kahdesti.

Mulla ei edes ole mitään selkeää tilannetta tai kuviota joka toistuu. Ahmimisesta on tullut ratkaisu ihan kaikkeen. Ahmin seurassa, ahmin yksin. Ahmin iltapäivällä ja illalla. Ahmin, jos on tylsää ja ahmin jos on hirveä kiire ja stressi. Jos on huono päivä, ahmin lohdutukseksi. Jos on hyvä päivä, ahmin palkinnoksi.

Kyse ei edes ole mistään pienistä määristä. Äsken kävin varta vasten kaupassa ja ostin puoli kiloa karkkia ja kokonaisen kakun. Ja söin ne yksin sängyssä, puolessa tunnissa.

En edes ymmärrä, miksi teen niin. Miten mun pää luulee joka kerta, että se olisi kivaa? Mikään vaihe siinä ei ole kivaa. Kaupassa ahdistaa ja hävettää. Piilottelen ostoksia ja käytän itsepalvelukassaa. Ja jo ensimmäinen suupala on pettymys. Herkut eivät edes maistu hyvältä. Katson yleensä syödessä netflixiä ja joka kerta kuvittelen sen mukavaksi ja rentouttavaksi. Tosi asiassa ruoka ei maistu ja joka suupalan jälkeen oksettaa enemmän ja enemmän. Puolessa välissä alan yleensä itkeä ja lopulta syöminen muuttuu fyysisestikin lähes mahdottomaksi. Nieleminen on vaikeaa. Keho huutaa lopettamaan, mutten voi. Kun kaikki on syöty, melkein juoksen oksentamaan. Se sattuu ja itken. Olo on likainen, lihava ja epäonnistunut. Syke on tosi nopea ja epätasainen. Tärisen ja heikottaa. Pelkään sydänkohtausta. Pelkään, että kämppikset kuulee. Hävettää ja itsetuhoiset ajatukset täyttää pään. Nyt mun on pakko lopettaa. Mun täytyy oppia, etten saa syömisestä dopamiinia edes aluksi.

TW loppuu

Miten voi olla, että koulua on takana vasta kaksi viikkoa? Nyt jo olen jäljessä joka helvetin aineessa, vaikka annan joka päivä ihan kaikkeni. Oon jo nyt niin väsynyt, että haluaisin vaan luovuttaa. Miksei mikään tunnu riittävän? Jos opiskelen koko hereilläoloajan, saan juuri ja juuri tehtyä pakollisen työn, ja seuraavana päivänä pitäisi vetää taas täydet, ettei jäisi jälkeen. Uudelleen ja uudelleen.

Mun porukat kävi viime viikonloppuna Helsingissä, mutten voinut mennä mukaan, koska piti opiskella. Ja nyt olen vain enemmän jäljessä kuin olin perjantaina, vaikken tehnyt muuta koko viikonloppuna.

Ai niin, lupasin kertoa viime viikon lääkäriajasta. Siellä ei oikeastaan tapahtunut mitään. Saan ehkä jossain vaiheessa lääkemuutoksen, mutta mun pitäisi ensin käydä verikokeissa, kun kuulemma ei ole pitkään aikaan otettu. Sanoin, että toukokuussa otettiin päivystyksessä, mutta lääkäri sanoi ettei näy teksteissä.

Mistään ei tunnu tulevan mitään. En riitä. En jaksa. En pysty. Kukaan ei tiedä, miten paskana olen taas. Pelkkä raunio. Joko opiskelen itku kurkussa tai ahmin. En käsitä sitä, että joillakin ihmisillä kai on oikea elämä. Joillakin on hauskaa. Mun päässä soi vaan sama raita. Pakko opiskella. Pakko ahmia. Pakko oksentaa. Haluan nukkua ikuisesti, mutten saa nukkua edes kuutta tuntia.

Paino: 52,9kg

stressikausi alkaa

 Koulu alkoi keskiviikkona, arki ja stressi jo pari viikkoa sitten. Kesällä ei ollut mitään tekemistä, mutta nyt taas pamahti kalenteri vaihteeksi niin täyteen, että itkettää. Miksei mikään ole koskaan hyvä?

Mulla on tässä jaksossa kuusi kurssia, en ole tehnyt niin montaa jaksoon melkein puoleentoista vuoteen. Ylioppilaskirjoituksissa odottaa neljä ainetta, niiden alkuun on enää reilut viisi viikkoa. Lisäksi se ryhmä missä käyn palasi kesätauolta, on tapaamisia siellä ja kouluttaudun "apuohjaajaksi" syksyn ryhmään. Sitten vielä ajokoulu, jonka reputin jo kolmannen kerran. Ja hoitajakäynnit. Ne tosin on enemmän positiivinen asia, kun saan viimein jotain apua kuukausien kuluttua. Se vaan tuntuu käynnistyvän aika hitaasti.

Ensimmäisellä käynnillä hoitaja ehdotti että kävelisin enemmän. Sen jälkeen olenkin aloittanut taas kävelyillä käymisen, mutta nopeasti muistin, miksi lopetin. Musiikki ei riitä harhauttamaan mun ajatuksia, vaan kävellessä ne liukuu kelaamaan uudelleen ja uudelleen kaikkea ahdistavaa. Eikä yhtään auta, että melkein jokainen asuinalue ja katu mun kämpän lähellä assosioituu johonkin ikävään. Käveleminen triggeröi myös tauolla olleita "pakkoajatuksia". Niitä itsetuhoisia ja väkivaltaisia ajatuksia, jotka eivät ole loogisia ja omia. Ihan kuin joku muu tulisi mun päähän ja ehdottaisi että mitäpä jos katkaisisit vaikka kaulavaltimon.

Luin käynnin tekstin omakannasta ja säikähdin aika paljon yhtä asiaa. Hoitaja oli kirjannut suunnitelmaan mitä testejä se mulla teetättää, siellä oli kaikki perustestit, masennus-, ahdistus-, paniikki- yms, mutta lisäksi SCOFF ja BES, eli syömishäiriö- ja ahmimishäiriötestit. Olin vakuuttanut hoitajalle, ettei mulla ole syömishäiriöajatuksia, mutta jotenkin ajatus virallisessa lomakkeessa valehtelusta kuulostaa vääremmältä kuin keskustellessa. Mutta en mä voi niitä rehellisestikään täyttää, kävin testaamassa ne ja sain kummastakin lähes täydet pisteet.

Niin, ahmimisongelma ei ota loppuakseen. Nyt vaan oksennan kaiken, minkä vuoksi paino pysyy aloillaan ja välillä jopa laskee. Pelkään vaan aika paljon mun sydämen ja etenkin hampaiden puolesta. Jos oksentelee päivittäin, polttaa tupakkaa, juo lähes pelkästään sokeritonta limsaa ja masennuksen vuoksi pesee hampaita harvoin, oon ihan varma, että ne tippuu kohta päästä.

Mutta niin, paskaahan tää kaikki yhä on, mutta ehkä saan taas vaihteeksi jotain kirjoittamisen arvoista, kun asioita taas tapahtuu. Haluaisin vaan itkeä ja nukkua koko ajan, mutta itkeä en osaa ja nukkua en saisi, kun koulupäivät kestää kahdeksan tuntia plus ympäri kaupunkia asioilla ravaaminen, kävelyt ja kirjoituksiin lukeminen, jos siitä nyt vieläkään mitään tulee. Kolme päivää koulua takana, ja olen nyt jo niin uupunut, etten tänään saanut koulussa mitään aikaan ja nukuin kotona pitkät päiväunet. Mitähän tästäkin tulee...

14.8.2020

Kalorit: 390

Poltettu: 214

Paino: 53,4kg

ei mitään uutta

Tää kesä on ollut yhtä epäonnistumista. Välillä tuntuu että tää on jopa pahempi kuin viime kesä. Vaikeaa sanoa, nykyhetki tuntuu tietysti aina vaikeammalta kuin mennyt, josta on jotenkin selvinnyt.

Reputin tänään inssin uudelleen. Sama virhe kuin viimeksi. Ajokouluun on tuhlaantunut varmaan kohta kolme tonnia, rahatilanne alkaa huonontua. Ajokoulun lisäksi oli toukokuun sairaalamaksut ja syksyn kirjoitusmaksut ja kaikki se ruoka mikä on mennyt vessanpöntöstä alas.

Mitä olen saanut aikaan tänä kesänä? Tai tänä vuonna? En mitään. En ole opiskellut kesäkuun ensimmäisen viikon jälkeen, en pysty. Paino on noussut lähes kymmenen kiloa. Ahmin ja oksennan. Sitten päätän lopettaa oksentamisen, mutta ahmin silti.

Olo on likainen ja kuvottava.

Vietän aikaa äidin ja pikkuveljen kanssa, ne on ainoa seura mitä mulla on. Ne, tai yksinäinen asunto. Aikoja terveydenhuoltoon ei ole ollut viikkoihin ja viikkoihin, ja se näkyy voinnissa. Ei ketään, kelle puhua. Haluaisin satuttaa itseäni, helpottaakseni ahdistusta ja sitä kasvavaa tarvetta. Rangaistakseni kaikista epäonnistumisista, jotka jatkuvat päivästä toiseen. Mutta jotenkin en halua pettää, jotakuta. En edes tiedä, ketä, kun ei kukaan tiedä mitään musta enää. Tai ehkä en vain uskalla, etten joudu lähtemään päivystykseen. Sinne ei enää ole rahaa mennä.

Tänään oli huono päivä. Kelasin päässä kaikki kelle voisin puhua siitä. Mutta ei ole oikeastaan ketään. Niinpä kirjoitan taas tänne, vaikka tämä on samaa asiaa kuin edelliset postaukset. Enää mulle ei tapahdu uusia asioita. Viime vuonna nauroin sille, että kaikessa kaameudessaan mun elämä oli kiinnostavaa, aina oli uusia juonenkäänteitä. Mutta nyt katson samaa filmiä joka päivä. En tiedä onko se yhtään parempi. Tähän kyllästyy nopeammin.

summertime sadness

Tänään on kai huono päivä. Tuntuu tosi tyhjältä. En ole opiskellut moneen päivään, huone on niin sotkuinen, että on vaikeaa liikkua. En ole käynyt suihkussakaan varmaan viikkoon. Tällä viikolla oli vaikeaa raahautua ryhmään.

Painoindeksi väittää, että olen yhä alipainoinen, mutta tuntuu, kuin olisin sairaalloisen lihava. Valtavat reidet, valtava vatsa. Nousen vaa'alle peläten, että se särkyy mun alla.

Viikko sitten mulla oli lääkekontrolliaika. Teksteissä näkyy uudet diagnoosit, F33.9 ja F33.2. Toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso. Toistuva masennus. Tarkoittaako se kroonista masennusta? Käypähoidossa sanotaan toistuvasta masennuksesta, että uusiutumisriski on silloin huomattava. Voiko tästä koskaan parantua? Tätä on jatkunut kohta viisi vuotta.

Yritän pakottaa itseni aktiiviseksi. Käyn ryhmässä, vaikkei huvita. Lähdin yhtenä päivänä jopa rannalle, ekaa kertaa kahteen vuoteen. Yritän nauttia kesästä. Mutten tiedä, mitä nauttimista tässä on. On niin kuuma, etten saa nukuttua. Ja kun nukun huonosti, päivällä olen tosi väsynyt ja voimaton, liian väsynyt siivoamaan ja opiskelemaan, mutta sotku ja laiskuus vaan masentaa lisää. Uloskaan en halua lähteä, siellä paahtuu pitkähihaisessa ja palaa lyhythihaisessa.

Illalla kun ilma viilenee, käyn kaupassa. Sitten mulla on taas kaikki käden ulottuvilla, kun istun sängyssä koko yön ja seuraavan päivän. Kännykkä, laturi, lääkkeet, litrakaupalla zero kolaa ja vaihtuvat ahmimisruoat. Yksi päivä söin mutakakun alle kymmenessä minuutissa. Oon syönyt rasiakaupalla jäätelöä, juustoriisikakkuja, karkkia, suklaata. Roskat heitän lattialle, niin ei tarvitse nousta.

Välillä jaksan oksentaa, välillä en, ajattelen, että ihan oikein mulle, että ahdistaa, vatsaan sattuu ja lihon. Mitäs en tee muuta kun istun sängyssä syömässä. Välillä mietin, pitäisikö mun kertoa jollekin tästä. Mutta en kehtaa. Olisi niin paljon helpompaa, jos olisin alipainoinen, ja ihmiset vaan näkisi, että mulla ei suju syöminen. Mutta nyt kun oireet on kääntynyt ahmimiseen, mua hävettää liikaa. Miten mua edes voisi auttaa? Näin lihavia ei laiteta osastolle, joten saisin varmaan vaan jonkun atsin kotikäyttöön. En noudattaisi sitä, koska haluaisin laihtua, mutta sitten se kääntyisi taas ahmimiseen, eikä mikään muuttuisi.

Sanon itselleni joka päivä, että nyt alan laihduttaa, ja kuukausi vain, niin olen täydellinen. Ja joka ilta ahmin taas. Tänäänkin aloitin uudelleen, paastoa kulunut 18 tuntia. Mutta entä jos ahmin taas illalla? Ahdistukset on pahentunut, yksi päivä harkitsin vetää kaikki vanhat lääkkeet. Yhtä lääkettä mulla on kolme kertaa letaaliannos yöpöydän laatikossa. Mutta en kehdannut, koska en halua kuolla ylipainoisena.

Paino: 52,2kg

Ei tainnut taas mennä putkeen

TW: Tekstissä puhutaan viiltelystä ja ahmimisesta

Taas sattuu ja tapahtuu... Eilen heräsin masentuneena ja väsyneenä. En jaksanut maata sängystä, mutta nouseminenkin oli vaikeaa. Puolen päivän maissa päätin lähteä kaupungille, jotta olisi jotain tekemistä. Se oli kyllä tosi huono idea...

Aluksi kaikki oli ihan hyvin. Kävin vaatekaupoissa ja löysin tosi kauniin mekon. En ostanut sitä vielä, mutta aion kyllä. Sitten päätin lähteä käymään hautausmaalla. Oli koulujen päättäjäispäivä, A olisi valmistunut.

Ajattelin hautausmaalla kaikkea loppukevääseen liittyvää. Loppukevät on aina ollut mulle vaikeaa aikaa. Luonto kukkii, on lämmintä, ihmiset on lomatunnelmissa. Kaikki on iloisia, käy piknikillä ja juomassa ystäviensä kanssa. Viime vuonna koulujen loppuessa olin yksin lukittuna suljetulle osastolle. Tänä vuonna olin yksin hautausmaalla.

Kotimatkalla keksin ratkaisun mun pahaan oloon. Menin kauppaan, ostin paljon herkkuja ja menin kotiin ahmimaan. Tarkoitus oli alun perinkin vain ahmia ja oksentaa. Kammottavaa, sairasta, että suunnittelen tuollaista. Ahmin ja oksensin kaksi kertaa n. 1000 kaloria kerrallaan. Lopulta olo oli todella paha niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Tartuin partaterään ja viilsin kolme syvää haavaa. Mua alkaa aika helposti huimata käsissä olevat haavat, joten soitin päivystykseen. Käskivät tulla käymään.

Joten siellä sitten taas oltiin. Ensimmäinen hoitaja sanoi, että laitetaan ehkä tikkejä, mutta lopulta onneksi ne päätti vaan liimata haavat umpeen jollain superkirvelevällä mönjällä. Sitten menin taas puhumaan psykiatriselle sairaanhoitajalle. Se lupasi laittaa taas viestiä mun lääkärille, että saisin viimein hoitokontaktin, mutten ole kovin toiveikas, viimeksikään ei tapahtunut mitään.

Kun pääsin kotiin, soitin äidille ja kerroin tapahtumista - ahmintaa lukuun ottamatta. Se oli yllättäen hyvä päätös. Menin käymään, ja sain puhua A:sta. Ekaa kertaa kunnolla sen jälkeen, kun pääsin sairaalasta lokakuussa. Musta vaan tuntuu, että se on kaikille jo old news, vaikka itse en ole vieläkään alkanut kunnolla edes käsitellä asiaa.

Äiti tarjosi ruokaa, ja mulla oli niin paha olo, että päätin syödä. Se kuitenkin varoitti syömästä liikaa. Äiti sanoi huomanneensa, että olen laihtunut, ja pelkäsi että liian iso ruokamäärä saisi mut voimaan pahoin. Selitin laihtumisen sillä, etten jaksa masennukselta syödä, ja koska se oli linjassa mun olotilan ja sen asian kanssa, että söin nyt ihan mutkitta, äiti uskoi.

Koska olin jo "pilannut" päivän ahmimisilla ja ruoalla, söin salaa vielä vähän lisää, ja se osoittautuikin virheeksi. Äiti oli oikeassa, tänään mulla on aamusta saakka ollut kamalat vatsa- ja selkäkivut. En päässyt ylös tuntikausiin. Äsken yritin käydä kävelyllä, mutta se vaan pahensi kipuja niin, että alkoi pyörryttää. En tiedä, mistä tää tarkalleen johtuu, mutta uskon, että liittyy eilisen ruokailuihin.

Tänään söin 600 kaloria, enemmän kuin ehkä pitäisi, mutta yritin pehmittää laskua eilisestä. Huomenna jatkan taas alle 300:n linjaa.

Stalinin Lehmät

Toinen viikko koulussa. Koulunkäynti alkaa ahdistaa. Huomenna on koulukuvaukset, en varmaan mene luokkakuvaan. Mä en kuulu tänne. Koulun käytävillä mä oon yksin.

Koko päivän pidättelin itkua, joka meinasi puhjeta pienistä asioista.

Kaikki menee taas päin persettä. Mun äiti oli heittänyt multa salaa pois ison nipun mun taidetta, kuulemma ne "pitää mut vanhoilla ajatusradoilla". Tuollainen työstäminen kuuluu tehdä itse. Nyt mä vaan triggeröidyin ja printtasin kakskymmentä liuskaa itsetuhoisia biisinsanoja ja teippasin seiniin.

Kotona on muutenkin nykyään tosi kireä tunnelma. Kaikki säännöt on tiukentunut ja muhun ei luoteta yhtään.

Oon ollut kipeänä tällä viikolla, mutta en poissa koulusta. Ei ole varaa.

Ahdistaa kaikki keskeneräiset kurssit, joita aloin juuri selvittelemään. Ahdistaa kouluun meneminen. Ahdistaa kotona oleminen. Ahdistaa paino.

Oon alkanut taas kerätä kiellettyä tavaraa nyt kun äiti heitti muutossa kaiken pois. Ostin kirjakaupasta terottimen ja ruuvasin terän irti. Salakuljetin mun vanhasta kämpästä tänne tupakkaa, kun käytiin hakemassa sieltä mun vaatteita. Suostuttelin puolitutun myymään mulle tikut.

Lainasin kirjastosta Sofi Oksasen bulimiaa käsittelevän kirjan Stalinin Lehmät äikänkurssia varten. Lueskelin sitä koulun käytävällä ja mietin, että kun ihmiset tuijottaa jo valmiiksi mua mun vaatteiden takia, voisin vaan laihtua ja saisivat lisää tuijotettavaa.

Mä haluan laihtua enemmän kuin mitään muuta. Mutta oon jumissa kierteessä, missä syön ahdistukseen ja masennukseen. Yritän ensin hankkiutua eroon herkuista. Vaikka oksennan, jos ei muu auta. Ja ihan sama, vaikka edessä siintäisi osasto, se oikeastaan rauhoittaa mua ajatuksena.

Maustetyttöjen sanoin
Meenkö länteen vaiko itään?
Usein eksynyttä pelottaa
Mul on turvallinen olo
Kaikki tiet vievät kuitenkin Peltolaan

Avunhuuto tyhjyyteen

Oon kirjottanu tänne nyt joka päivä, mutta pakko on taas. En saa mun ajatuksia mitenkään järjestykseen. Mua ahdistaa tosi paljon, käyn päässä kaikki vaihtoehdot läpi, mikään ei käy.

Tulin tänään kotiin porukoilta alkuiltapäivästä. Tunteja makasin vain sängyssä. Kuudelta oli tarkoitus alkaa tehdä hommia. Yritin kirjoittaa äikän vastaustekstiä. Ei tullut mitään. Yritin harjoitella pianoläksyjä. Ei tullut mitään.

Ahmin 300g suklaata alle viidessä minuutissa ja oksensin kaiken.

Kuudelta alkoi paasto. Pelkkiä nesteitä tästä lähtien, ainakin kolme vuorokautta.

Mutta niin, mua siis ahdistaa. En keksi, mitä voin tehdä. Voisin lähteä lenkille, mutta ajatus ulos lähtemisestä ahdistaa, ja mun kuulokkeet on kadonnut. Ei, en halua juosta. Mutta adrenaliini mun sisällä odottaa purkautumista kuin tikittävä aikapommi. Pitäisikö jutella jollekulle? Käyn päässä läpi kaikki tutut. Ainoat, joille haluaisin jutella, on osastokaverit, enkä halua kuormittaa niitä. Sitäpaitsi ne on kaikki mua nuorempia, mun pitäisi huolehtia niistä eikä toisinpäin. Pitäisikö mennä nukkumaan? Se yleensä auttaa, mutta kello on vasta seitsemän ja mun täytyy tehdä tänään se äikäntyö. Ellei sattuisi jotain vakavaa...

Mieli tekisi viiltää. Viiltää syvään ja lähteä sitten sairaalaan paikattavaksi. Tai olla viiltämättä ja lähteä mielenterveyspäivystykseen. Mutta molemmissa tapauksissa äiti saisi tietää ja joutuisin takaisin sen luo, ja paasto menisi mönkään.

Siinä onkin suunnilleen kaikki mun coping-keinot. Juokseminen ei huvita, ei ole ketään kelle puhua, liian aikaista nukkumiselle, ammattilaisten luo en voi mennä. Musta tuntuu, että räjähdän. Mun kädet tärisee kun kirjotan tätä. Mun rintaa puristaa ja on vaikea hengittää. Mitä helvettiä mä teen? Mitä helvettiä?

Tää on mun avunhuuto tyhjyyteen, ainoa paikka, johon voin selvittää päätä, käydä läpi kaikki vaihtoehdot.

Keinottelua

Joudun tällä hetkellä valehtelemaan kaikesta kaikille ja se uuvuttaa. Yritän esittää seuraavani edes jotenkin kalorimääräyksiä, ja samalla yritän laihta yhä lisää.

Tänään aamulla riitelin äidin kanssa varmaan puoli tuntia puolikkaasta ruisleivästä. Suostuin juomaan aamiaiseksi lasin mehua ja syömään puolikkaan ruisleivän ilman päällisiä, mutten toista puolta, jolla oli voita ja juustoa. Äiti uhkasi, ettei lataa bussikorttiani, ellen syö leipää. Totesin vain huvittuneena, että sitten kävelen kaupungille. Minulta on kielletty ylimääräinen liikunta, joten touche, äiti.

Lopulta riita päättyi, kun tungin koko leivänpuolikkaan suuhuni kerralla ja kävelin huoneeseeni sylkemään sen pois. En tosin usko, että äiti luuli minun syöneen leivän. Haha.

Vietin suurimman osan päivästä P:n kanssa kaupungilla. Meillä oli pitkästä aikaa tosi kivaa. P yrittää parhaansa mukaan ymmärtää mua, ja tällä kertaa se oikeasti onnistui siinä. Jouduin tosin käymään sen kanssa hampurilaisilla, jotta saisin äidille kuvan, että söin jotain. Valitsin kana-aterian zero kolalla. Työnsin ranskikset kassiin ja oksensin pikaruokalan vessassa hampurilaisen, mutta pelkään silti painon nousevan.

Kalorit:
 - 20 kcal puolikas ruisleipä
 - 113 kcal lasillinen mehua
 - 434 kcal hampurilainen

Yhteensä 563 kaloria.

Ei ihan kammottavasti liikaa, mutta yli viidensadan, mikä on mun tavoite, varsinkin nyt kun oon niin lähellä, mutta koko ajan niin vaarassa joutua osastolle.

Olen nyt seuraavaksi menossa salaa hetkeksi salille, yritän polttaa ainakin 200 kcal, haluan tiputtaa maanantaiksi alle 48 kiloon.

Erillään tästä maailmasta

Alan taas tuntea oloni yksinäiseksi. Se tulee yleensä aaltoina, toisinaan tunne on taustalla, välillä voimistuu. Nyt se on taas pinnassa, ollut hieman yli kuukauden. Ainoa kaverini lukiossa on ollu mulle vihainen nyt sen noin kuukauden, enkä tiedä miksi. Olen kysynyt useamman kerran syytä. Pyytänyt anteeksi ja antanut joululahjan. Ehkei mitään syytä ole. Ehkä hän ei vain enää jaksa minua. Sitten oli ne epäonnistuneet bileet. Ja nyt on tullut uudenlainen tunne. En jaksa ihmisiä. En jaksa puhua P:n kanssa. Enkä viestitellä parhaiden ystävieni kanssa. Osittain se kai johtuu siitä, että he eivät tajua. Elämme niin eri maailmoissa. Osittain en vain jaksa. Ote ihmisistä lipsuu. 

Olen aina halunnut parhaan kaverin tai tiiviin kaveriporukan, joka kävisi samaa koulua. Kuulostaa varmaan lapselliselta. Mutta se on mun suurin haave, eikä se ole koskaan toteutunut. Haluaisin kaverin, jonka kanssa voisi puhua kaikesta, jonka kanssa voisi käydä kaupungilla ja tehdä tyhmiä juttuja. Jonka luona voisi olla yötä arkisinkin. 

Okei, mulla on poikaystävä. Mutta jotenkin vaan kaipaisin läheistä ystävää.

Mun kännykkä on lentotilassa, koska P ei lakkaa soittamasta mulle. En vaan jaksa vastata. Tiedän, että se on huolissaan, mutta mä en halua puhua siitä. 

Okei, jotain positiivistakin, mennään siihen osioon. Oon ollut tosi motivoitunut laihtumisesta, ja tuloksiakin on hieman ilmaantunut. Kalorit pysyy noin 600 kieppeillä ja paino on laskenut. Tänään tosin juuri ahmin neljä suklaakonvehtia ja oksensin... Pitäisi lopettaa tuo tapa ennen kuin siitä tulee tapa.

Päivän kalorit:

150kcal lasillinen glögiä

180kcal puolikas juotava jugurtti

400kcal neljä suklaakonvehtia

=730kcal

Paino oli tänään aamulla 49,4kg. Pelkään tosin, että se nousee huomiseksi suklaiden takia...

Ajattelin tänään muuten ensimmäistä kertaa piiiiitkään aikaan vakavissani viiltelyn lopettamista. Tosin jo paria tuntia myöhemmin olin piilottamassa mattoveistä juurikin sitä tarkoitusta varten, jos haluaisin viillellä. Samalla ajatus kaikui päässäni: Sinunhan piti lopettaa viiltely? Joo, niin piti. Lopetinkin. Mutta jos nyt kuitenkin piilotan tämän, ihan vain varmuuden vuoksi?

Ruoka on pelottavaa

Aamupaino oli tänään 49,9kg. Pitkästä aikaa nelosissa.

Pelkään ruokaa. Sata kaloria on liikaa. Pelkään että lihon pelkästä veden juomisesta. Oksennan jokaisen ruoan jälkeen. Tää on menossa eteenpäin. Toisaalta en välitä, koska oon tiputtanut viikon sisään lähes kolme kiloa.

Kohta on joulu. Pakollinen syöminen. Miten onnistun joululomalla laihtumaan? Pakko laihtua, koska joulun jälkeen on painokontrolli, en voi mennä sinne näin lihavana. Kun katson peiliin, nään miten valtava vatsani on. Miten suuret reidet.

Huomenna mulla on aika opolle ja psykologille. Äidin pitäisi tulla mukaan psykalle... En halua että ne kertoo sille mun syömisestä, mitä mä voin tehdä?

Mun täytyy pudottaa painoa, mun on pakko.

Painan tän jakson loppuun mennessä 45 kiloa. Mun on pakko.

Vahva

Paino on nyt todellakin tulossa alas. Rakastan tätä tunnetta, kunpa tää vaa jatkuis. Olo on vahva ja itsevarma.

Perjantaina painoin 52,5 kg, lauantaina 52 kg, sunnuntaina 51,2 kg ja tänään 50,5 kg. Kaksi kiloa kolmessa päivässä. Ei paha.

Tosin olen oksentanut pari kertaa, mitä ei pitäisi tehdä. Onneksi ei sentään ahmimisen vaan pakollisten ruokailujen jälkeen.

Viime päivät olen ajatellut vain ruokaa. Tai tarkemmin ottaen sen skippaamista. Katsoin uudelleen elokuvat To The Bone ja Starving In Suburbia.

//EDIT: Oksensin tänään kahdesti. Viikon sisään viidesti. Pelottaa vhän, en mä mitään bulimiaa halua

Mitä tapahtuu kun psykologi on lomalla

Nythän lähtikin menemään paskasti...

En ole päässyt käymään mun psykologilla melkein kuukauteen, koska se on lomalla, ja mun vointi on tosi huono. Asiaa ei auta ollenkaan tänään alkanut koeviikko.

Mulla ei yleensä ole ollut taipuvaisuutta oksenteluun, mutta eilen olikin kunnon BP-päivä, jippii. Eipä ollut ikävä, edellisestä ahminnastakin on kulunut nyt varmaan lähes vuosi. Eilen olisi pitänyt lukea kokeisiin, mutta sen sijaan makasin koko päivän sängyssä. Illalla iski ahmimiskohtaus ja sen jälkeen lähdin heti pahan omatunnon lenkille. Puolivälissä mulla oli sellanen olo että halusin oksentaa, joten juoksin sitten metsään.

Tänään ollut koe menikin sitten just niin huonosti kun mitä lukematta voi odottaa, janpelkään, että syön tänään masennukseen hesessä. Koeviikot ei tee tosiaankaan hyvää mulle.

Päässä soi taas sama vanha mantra.

"Vituttaa. Haluun kuolla. En jaksa. Haluun itkee ja kuolla. Päästäkää mut pois."