Muutokset

 Moi, katosinkin näköjään taas aika pitkäksi aikaa... Maaliskuussa oli kirjoitukset joiden takia oikeastaan lopetin somejen käytön ja viestittelyn kaikkien paitsi ihan lähimpien ihmisten kanssa. Ja sitten kun kirjoitukset loppui, en jostain syystä enää pystynytkään palaamaan niihin puuhiin.

Kirjoitukset. Se oli kyllä taas niin helvetillistä aikaa, olin kuukauden karanteenissa kun sitä edellytettiin kirjoittajilta. En nähnyt edes perhettä, poikaystävä kävi mulle kaupassa. Monet illat vaan istuin pöydän ääressä ja itkin kirjojen päällä, kun en olisi jaksanut. Ja sitten ne oli ohi.

Huhtikuussa stressi ei kuitenkaan vielä ollut ohi. Multa puuttui kaksi kurssia lukion oppimäärästä ja väänsin niitä pitkään. Myös töitä alkoi tulla joka puolelta ja ennenkuin huomasinkaan, kävin jo kolmena päivänä viikossa töissä. Hommat on siis vain noin 3-4h kerrallaan, mutta mulle se oli tosi kuluttavaa, ja on yhä, töiden suhteen tilanne on sama. Mulle tarjotaan jatkuvasti uusia työmahdollisuuksia ja vaisuista torjumisyrityksistäni huolimatta päädyn aina ottamaan ne vastaan. Useimmat ovat kyllä kiinnostavia, mutta kolmen tunnin työpäivä saa mut niin väsyneeksi, että menen suoraan nukkumaan ja itken ja nukun seuraavat 14h.

Sitten muutin. Kyllästyin solukämppään ja hankin yksiön. Tää on todella tilava, muistuttaa enemmän kaksiota kuin yksiötä, mutta kaupungin huonoimmalla alueella. Välillä öisin pelottaa rapusta kuuluvat tappelun äänet ja pihalla norkoilee hämärää porukkaa. Muuttokin oli raskas, hoidin yksin kaiken muun paitsi huonekalut.

Ja tietty koulun loppuminen ja muutto edellyttivät kaiken maailman kelalappujen täyttelyä ja muuta paperityötä. Kelaan, sossuun, vuokranantajalle, muuttofirmaan, töihin ja vaikka mihin sai soitella joka päivä ja jo nekin tuntui tosi raskailta asioilta.

Huhtikuukin oli siis vielä tosi raskasta. Pääsin lääkäriin ja sain saikkua, ei sentään tarvitse alkaa hakea oikeita töitä vielä. Jos 3x3h viikossa on näin raskasta, 5x8h olisi mahdotonta.

Mutta sitten toukokuu. Se on mulle pahin kuukausi joka vuosi, sama kaava vaan toistuu. Kaikki ihmiset alkaa sanoa, että on se kiva kun valon määrä lisääntyy, varmaan sinäkin sitten piristyt. Nyökkäilen vaan, vaikka mulla se on just toisinpäin. On mulla kaamosmasennuskin, mutta huhti-kesäkuu on pahin.

Kun muutto ja koulu ei enää pidä kiireisenä, alkoi tän kevään romahdus. Ja sitten tuli yo-arvosanat, mikä sitten triggeröikin ekan "episodin". Itkin kaksi päivää putkeen. Oon aina perustanu mun identiteetin sille että oon hyvä koulussa. Nyt kun koulu on loppunut, eikä se edes mennyt niin hyvin, mulla ei oo mitään aavistusta kuka mä oon.

Kaikilla mun ympärillä on joku "juttu" tai jopa useampi. Joku taito tai kiinnostuksen kohde, joka antaa tarkoituksen myös koulun ulkopuolella. Mun veli osaa piirtää tosi hyvin ja opiskelee intohimoisesti kieliä, tuntikausia vapaa-ajallaan. Mun poikaystävä on upein pianisti jonka tiedän, säveltää musiikkia, puhuu sujuvaa japania, on urheilullinen ja osaa piirtää. Mun työkavereillakin on kaikilla jotain, yksi soittaa pianoa, toinen leipoo ja urheilee. Yhtäkkiä tuntuu, ettei mulla oo mitään. En oo missään kovin hyvä, eikä mua toisaalta myöskään kiinnosta mikään sen vertaa, että jaksaisin yrittää tulla paremmaksi.

Mä käytän mun päivät katsoen netflixiä ja pelaten tietokoneella. Eli vaan kulutan aikaa. Tuntuu, ettei musta oo mihinkään. Eikä mun olemassaololla oo pointtia. En oo mitenkään kovin tärkeä muille ihmisille. Että se on mun tän toukokuun romahduksen linja: en osaa tai halua tehdä mitään eikä missään ole siis pointtia.

Ollaan myös jonkun verran riidelty poikaystävän kanssa. Aiemmin riidat on liittynyt aina siihen, että teen jotain väärin. Oon ilkeä, passiivis-aggressiivinen, ärsytän jollain tavalla. Viimeisin riita oli juuri sinä päivänä, kun arvosanat tuli. Olin poikaystävän luona ja menin autoon itkemään. Teen niin aina jos haluan kunnolla itkeä, koska en halua itkeä muiden nähden ääneen. Kun palasin, poikaystävä aloitti riidan. Hän sanoi, että suhde tuntuu yksipuoliselta. Kun me puhutaan aina hänen ongelmistaan, eikä ikinä mun. Mä en näytä tunteitani, vaan alan hymyillä, jos huomaan, että hän katsoo. Suostun aina kaikkeen ja teen kompromissin joka asiassa. Eli yritän liikaa olla "täydellinen tyttöystävä". Hieman mua kyllä huvittaa riidan pointti, luulisi ettei moni ärsyyntyisi tuosta. Mä esitän iloista, koska kaikki ihmiset, joita oon menettäny, oon menettäny masennuksen takia. Mä en puhu ongelmistani, joska hän ei koskaan kysy. Mä teen kaiken mitä pyydetään, koska en halua menettää häntä.

Mun on vaikeaa ymmärrää tällä kertaa, mitä voin tehdä toisin. Jokaisessa aiemmassa riidassa oon muuttanu jotain. Oon yrittäny olla hauskempi, välittää huonoinakin päivinä viesteissä tunteita, jättää piikikkään huumorin, muuttaa ärsyttäviä tapoja. Mutta en mä nyt vaan voi lopettaa yrittämästä.

Kyllä meillä menee siis enimmäkseen hyvin. Mua ei häiritse meidän suhteessa mikään muu, kuin ne riitelyn hetket, kun riidan aihe on aina minä, ja tuntuu välillä, ettei hän hyväksy minua tällaisena. Mutta se voi olla vaan mun päässä.

Edessä on nyt päiviä, joiden kai pitäisi olla jännittäviä, mutta mä en oikein odota mitään niistä. Mennään viikonloppuna perheen kanssa katsomaan Banksyn näyttelyä. Joku päivä mennään piknikille ja porukat tapaa vihdoin mun poikaystävän. Joku päivä tulee tulokset opiskelupaikasta. Sunnuntaina lähden työmatkalle Poriin yön yli. Ensi viikolla on työporukan järjestämät valmistujaiset mulle ja kahdelle muulle ja lauantaina tietenkin lakitus. Jotenkin mikään ei vaan kuulosta kovin kivalta. Reissaaminen, ihmiset, se kuulostaa vaan raskaalta. Ja juhlat taas, en mä haluaisi juhlia, haluaisin vajota maan rakoon, kukaan ei saa nähdä mua, kukaan ei saa kysyä, miten meni kokeet, eikä kukaan ainakaan saa yrittää juhlistaa sitä. En halua huomiota yhtään juuri nyt.

Muutoksia. Ne kai on se mikä tuntuu pahalta pohjimmillaan. Koulu loppui, muutin, poikaystävä haki kouluun, alkaa välivuosi, isä on avioeron keskellä, joskus pitää harkita töitäkin, raha-asiat on vähän huonolla tolalla. Kaikki muuttuu, ja musta vaan tuntuu etten pysty enää mukautumaan. Jos jotain vielä tapahtuu niin jään vaan tänne mun yksiöön, lukittaudun olohuoneen lattialle kuuntelemaan rikospodcasteja. Oon joutunut tekemään liikaa, olemaan vahva kun ei riitä voimat. Nyt haluan vaan jäädä kotiin, ikuisesti.

Aika

 (Hei, elän nyt tosi sekavaa aikaa joten halusin vaan tehdä siitä aihepostauksen. Vikat kirjoitukset alkavat parin päivän päästä, kun ne on ohi, koitan tehdä informatiivisemman postauksen) 

Jo sinä päivänä kun A kuoli, tiesin, että se tulisi erottamaan mun aikakäsityksen. Aika, jossa A on hengissä ja aika, jossa ei, kaksi erillistä elämää. 

Mutta oli syynä nyt koronan aiheuttama eristäytyminen muusta maailmasta tai masennus, ajattelin tänään aikaa ja pelästyin sitä, miten sirpaleinen koko mun elämä mun päässä nykyään on.

Se lähti siitä kun taas kerran ajattelin, että 2021 on ensi vuonna. On jo maaliskuu mutta en vieläkään tiedä mikä vuosi on. En mä kyllä luule myöskään että olisi yhä 2020, ihan kuin siitä välistä puuttuisi joku vuosi.

Kaikki tapahtumat mun elämässä tuntuu olevan yhtäkkiä irrallisia, vääristyneet mikä mihinkin mittasuhteisiin, jotkin tuntuvat ikuisuudelta, toiset lyhyiltä ajanjaksoilta tai ei ollenkaan mun muistoilta, jonkun muun elämältä, unelta. 

Kun näen sään muuttuvan ulkona keväiseksi, ihmettelen, että eihän vielä voi olla kevät. Talvi on ollut niin lyhyt. Mutta yhtä aikaa viime syksystä on ikuisuus. Viime kesästä puhumattakaan. Tuntuu, kuin tulisin joka vuodenaika uudeksi ihmiseksi. Ei tarvita kuin pari kuukautta, ja alan tuntea itseni irralliseksi vanhoista teoistani, reaktioistani ja tunteistani.

Niin, A ja vanha lukio tuntuvat ihan toiselta elämältä jo nykyään. Olen muuten hyvissä väleissä sen aikaisen poikaystäväni P:n kanssa, en muista olenko ikinä maininnut. Juttelemme puhelimessa noin kerran viikossa. P opiskelee nykyään unelmayliopistossaan, mutta on yhä masentunut. Jutteleminen hänen kanssaan tuo outoja flashbackeja vanhaan lukioon. Se tuntuu oikeasti kuin unelta tai joltain tv-sarjalta. En mä elänyt sitä elämää. Kaikki ne osastosotkut ja ryyppyreissut.

Mutta niin, lähimenneisyyskin vääristyy. En tiedä mikä vuosi on, tai kuukausi. Viimeiset kirjoitukset lähestyivät ensin niin nopeasti, mutta nyt kun jäljellä on alle viikko, iski totaalinen väsymys ja masennus, eikä aika enää liiku lainkaan, tämä on jo viides torstai putkeen, vannon. Ja saatan nukkua kuusitoista tuntia putkeen, tai sitten en saa unta lainkaan, kuin mun kehokin haluaisi osallistua mun ajantajun sotkemiseen.

Epämääräistä sumua, edessä ja takana. Välillä tulevaisuutta ei näy lainkaan. Välillä haluan nukkua ikuisesti, välillä haluan lopettaa lukion kesken viimeisten viikkojen. Tää on kai masennus ja burnout, niin V sanoo. Hoitokontakti katkolla viidettä kuukautta. Enkä koskaan tiedä kun herään, onko eilinen vai kuukauden päästä, ja minä vuonna?

Ulosajo

Tuntuu, että kaikki luisuu taas irti kontrollista. Tiedän kyllä aiheuttajan, stressi kirjoituksista. Silti aina ärsyttää, että mielenterveys sanoo sopimuksensa irti aina tärkeiden kirjoitusten alla.

V oli vähän allapäin viime kuussa. Siitä tuntui, että elämä on tylsää, minkä olen huomannut olevan yleinen koronatilanteen oire nuorilla. Halusin piristää sitä ja suunnittelin meille reissun Rovaniemelle.

Pari viikkoa sitten lähdettiin. Rovaniemellä oli varattu mökki viideksi yöksi ja mä olin suunnitellut paljon tekemistä. 

Olin ratissa jossain ennen Oulua. Tie oli liukas ja alkoi hämärtyä. Satasen rajoitus, edessä ajoi aura-auro ehkä neljääkymppiä. Näin monen auton ohittavan auran. Tie oli leveä eikä vastaan tullut ketään. En ohita lähes koskaan sillä pelkään sitä, mutta neljääkymppiä satasen alueella ei huvittanut ajaa. Vaihdoin kaistaa ja totesin V:lle, että en tykkää ohittamisesta ja mua pelottaa. Painoin kaasua, että pääsisin ohi ennen kuin vastaan tulisi joku. Olin palaamassa omalle kaistalle, kun keskivalli olikin liukas.

Auto lähti vetämään siksakkia ja lopulta alkoi pyöriä ympäri jäisellä tiellä. Se oli yhtä aikaa silmänräpäys ja ikuisuus. Lopulta kaikki kävi nopeasti, vaikka ehdin oikeastaan ajatella paljonkin. En nähnyt muuta liikennettä koska pyörimme, mutta tiesin ainakin takana olevan aura-auton. Vaikutti vaaralliselta jäädä siihen, ja jotenkin puolitietoisesti päätin, että on turvallisempaa ajaa pellolle kuin mahdollisesti törmätä autoihin.

Rationaalisen ajattelun rinnalla oli toinen polku. Mitä tässä käy? Eikai tää näin pääty? Mitä jos V:tä sattuu? Mä oon aina pelänny ajavani kolarin vielä joku päivä.

Sitten auto oli pellossa. Perä edellä, vastaantulevien kaistan yli. Katsoin V:tä ja kysyin onko se kunnossa. Se vastasi joo ja näyttikin ihan ehjältä. Muakaan ei ollut sattunut. Pellolla oli metri lunta, eikä auto ollut osunut mihinkään.

En tiennyt mihin hittoon soittaa. Mitään ei ollut tapahtunut, mutta auto oli syvällä hangessa, eikä sitä voisi ajaa sieltä pois. V ehdotti, että soittaisin poliisille, mutten nopealla etsinnällä löytänyt poliisin numeroa (onko sellaista edes olemassa?). Soitin hätäpuhelun, kun en muutakaan keksinyt, mihin ei-vakavat onnettomuudet raportoidaan?

Nousin autosta ja hain takakontista lapion. Täytyi lapioida jonkun verran, ennenkuin V pääsi ulos kenollaan olevasta autosta. Palokunta, poliisi ja ambulanssi saapuivat paikalle. Palokunta veti auton penkasta, poliisi puhallutti mut ja antoi sakot liikenteen vaarantamisesta, ensihoitajat tekivät tarkastukset mulle ja V:lle. Kummallakaan ei ollut naarmun naarmua, eikä edes oltu shokissa. Päästiin jatkamaan matkaa mukana vain suositus pysähtyä syömään alhaisen verensokerin takia.

Mulla on joku kompleksi esittää vahvaa. Mä olin se, joka jatkoi ajoa, sanoin ettei haittaa yhtään. Loppumatka oli oikeasti todella raskas. Mua ahdisti niin paljon, että kädet puutui ratin puristamisesta tunnottomiksi ja itkin puolet ajasta äänettömästi. 

Rovaniemellä oli hauskaa. Käytiin kävelyillä vaaroilla, syömässä ravintoloissa, laskettelemassa, tiedekeskuksessa, kokeilemassa avantouintia ja kylpylässä. Illat vietettiin tilavassa mökissä, saunottiin, juotiin drinkkejä ja katsoin kun V soitti kitaraa. Oli mulla siis hauskaa, mutta oikeastaan se oli vika ilta Rovaniemellä, kun tää kausi alkoi.

En ole viettänyt kenenkään kanssa varmaan koskaan aikaa noin pitkään kahdestaan. V ei ollut se, joka mua alkoi ärsyttää vaan minä. En kestänyt itseäni, jokainen asia mitä sanoin tai tein, alkoi ärsyttää mua. Viimeisenä iltana en puhunut melkein ollenkaan, koska kaikki mitä sanoin, oli musta tyhmää.

Kotiinpaluuta seuraavat päivät ja viikot tilanne on vaan pahentunut. Itken taas joka päivä, kirjoitan pitkää listaa asioista, jotka mua ahdistaa ja toista mun vioista. Siitä on aikaa kun mulla viimeksi on ollut näin vahvaa vihaa itseä kohtaan, niin pitkään ulkoiset vastoinkäymiset on vienyt kaiken huomion.

Opiskelen kaiken ajan minkä pystyn. Se on aivan liian vähän siihen verrattuna, mitä pitäisi, mutta aivan liikaa siihen mitä kestäisin. Välillä itken silkkaa uupumusta ja riittämättömyyttä koulun suhteen. Välillä itken painon tai syömisten takia. Välillä siksi, että mua pelottaa mun läheisten puolesta, isä juo taas paljon ja moni on pahasti masentunut. Välillä itken, kun tuntuu etten ole hyvä missään mistä välitän, enkä osaa tehdä mitää oikein (edes noudattaa lakia ilmeisesti). Työt on raskaita ja mua ahdistaa. Rahat on loppu kun oon ahminut ne kaikki. Sosiaalinen energia ei tunnu palautuvan lainkaan, en vastaa viesteihin enää lähes kellekään. Tänä vuonna olen ollut varmaan alle kymmenellä oppitunnilla.

Ja joo, on mua ennenkin ahdistanut, mutta tää on eka kerta, kun uusien lääkkeiden jälkeen mulle tulee oikeasti syviä ajatuksia. Tuntuu, etten jaksa enää ollenkaan, katkean kohta. Ajatus jatko-opinnoista tai töistä ei houkuttele ollenkaan. Kaikki mitä haluaisin olisi nukkua. Tiedän, että varmaan kun kirjoitukset on ohi, nään taas tulevaisuuden, mutta on vaikeaa löytää opiskelumotivaatiota kun kyseenalaistaa koko elämisen idean.

Viime päivinä pari viikkoa kytenyt teema nousi esiin. Ulosajossa ei tapahtunut mitään, mutta olisi voinut. Se oli täysin mun vika koko tilanne. Mitä, jos olisin aiheuttanut V:n loukkaantumisen tai kuoleman? Syyllisyys on alkanut painaa paljon, oli vain hyvää tuuria ettei mitään käynyt, ei mun toiminnan seuraus. En tiedä, ymmärrättekö, miksi tää painaa mua, vaikka mitään ei tapahtunut. Tää on kuitenkin mulle enemmän kuin jossittelua, toinen vaihtoehto kun olisi yhtä hyvin voinut tapahtua. En halua enää ajaa autoa niin, että kyydissä on joku. En voi enää vaarantaa muita ihmisiä.

Lopuksi, musta tuntuu että kirjoitan liian pitkiä tekstejä. Pääsyy tekstien venymiselle on kun jostain syystä tykkään tehdä tarkkaa, vähän kaunokirjallisen tyyppistä tapahtumakuvausta. En tiedä kyllästyttääkö se teitä mutta en oo tosiaan päässyt kuukausiin puhumaan mun hoitokontaktille niin mm. oikeudenkäynnin ja tän ulosajon oon käsitelly oikeestaan vain täällä. Mulla kesti kauan saada aikaan kirjotettua tää, ei mun energiat meinannu riittää tähänkään. 

No ei tää enää oo hauskaa

 Joo niin. Keksin joskus tammikuussa että mulla vois olla kakkostyypin kakssuuntanen mielialahäiriö. Kukaan ei uskonu mua kuukausiin. Nyt yhtäkkiä uskoo eikä tää oo enää yhtään hauskaa.

Tänään aamulla oli aika lääkärille. Taas uusi lääkäri. Kyseli taas kaikkea mahdollista, mutta kun lopulta kerroin mun "hypomania"-jaksoista ja siitä, että olen ollut masentunut niin monta vuotta eikä mikään mielialalääke toimi, lääkäri ja hoitaja olivatkin äkkiä samaa mieltä. Joo, kyllähän se on mahdollista, että kyseessä on kaksisuuntainen. Tutkitaan asiaa. En kai saanut virallista diagnoosia, mutta lääkäri määräsi uuden lääkkeen. Litiumpohjaisen. Jota käytetään kaksisuuntaiseen.

Niin kauan, kun asia oli vaan mun päässä, se tuntui lohdulliselta, selitykseltä kaikelle. Mutta nyt se ei enää tunnu siltä. Se tuntuu kuolemantuomiolta. Parantumaton mielenterveyden häiriö. Tulenko olemaan loppuikäni sairas? Onko tää mun elämää aina? Pitkäaikainen masennuskin olisi parannettavissa, kaksisuuntainen ei ole. Pystynkö koskaan työhön? Voinko lukea lääkäriksi? Tulevaisuus näyttää äkkiä toivottomalta.

Hoitaja yritti kai lohduttaa mua, kertoi, että kaksisuuntaisen kanssa voi elää lähes normaalia elämää kun on lääkkeet kohdallaan. Kyllä mä sen tiedän, mutta silti tarinat ihmisiltä kertoo muuta. Kaksisuuntaiset kertoo mediassa tarinaa siitä, miten sairaus aiheuttaa työkyvyttömyyttä ja toisiaan seuraavia osastojaksoja aikuisuudessakin. Sekö on mun tuomio? En mä halua sitä. Haluan parantua ja opiskella hyvän ammatin, auttaa muita, kertoa tarinaani jossa selätin vaikeudet.

Tää viikko on muutenkin ollut hirvittävän raskas. Viime viikolla oli viimeiset kirjoitukset, mutta niitä seurasi koeviikko. Viikonloppuna taas olin lauantaiaamusta sunnuntai-iltaan töissä kokemustoimijana siellä ryhmässä, tehtiin matka Tampereelle ja sekin oli tosi rankkaa. Itkin joka välissä salaa vessassa, bussissa ja hotellihuoneessa. Ja heti maanantaina alkoi uusi jakso, paljon rankempi kuin oletin. Seitsemän kurssia, joista kaksi on fysiikkaa, yksi matikkaa ja yksi se saatanan pakollinen liikunta 2 mitä en liikuntakiellon takia voinut suorittaa ajallaan kakkosvuonna. Koululiikunta on sadalla tavalla ahdistavaa, eikä sitä yhtään helpota se, että muut on 2-3 vuotta nuorempia, sosiaalisia ja liikunnallisia, enkä tunne niistä yhtäkään. Lisäksi koko viikon mulla on ollut illat ihan täynnä työpalavereja, uusintakokeita ja muita menoja. 

12-14 tunnin päivät ja unettomuus illalla sai mut jo viikossa ihan uuvuksiin. Tuntui, kuin olisin lähtenyt viikkoon kuin puhelin, joka unohtui laittaa yöksi laturiin, akkua jäljellä 14%. Nukuin pommiin kolmena aamuna, itken koko ajan, väsyttää. Itsetuhoiset ajatukset täyttää pään, kerran jopa viiltelin. Katkaisin sitten lähes 4 kuukauden tauon. Hoitaja ei ilahtunut asiasta, mutta ahdistus ja stressi on niin voimakasta, että mun oli pakko luopua jostain.

Hoitaja kysyi alanko olla sairasloman tarpeessa. Kauhistuin ajatusta. Ei, en voi. Jos otan enää yhtään saikkua, en valmistu keväällä. Ei ole varaa siihen. Se ehdotti, että vähentäisin töitä, mutten voi tehdä sitäkään. Oon taas umpikujassa, elän ikuisessa stressissä. Luulin, että voisin ottaa lokakuun rennosti, mutta ei mikään muu muuttunut, kuin se, että maaninen suorittaminen stressin alla vaihtui masennukseksi, ahdistukseksi ja kasvavaksi työkyvyttömyydeksi.

Mun täytyy purkaa tätä laihtumalla. Se on ainoa keino kun vihaan kaikkea itsessäni ja ympäröivässä maailmassa.

Superenergiaa, taas

 Tän syksyn kirjoitukset on nyt ohi. Samoin A:n kuolinpäivä. Eli ehkä tää loppuvuosi alkaa sitten helpottaa stressin osalta? Toisaalta mun elämässä on tapana tulla vähän väliä uutta katastrofia, että sitäkin sitten odotellessa.

A:n kuolinpäivänä ajoin kotikaupunkiini. Eka kerta pitkää matkaa autolla, mutta ei se ollutkaan yhtään rankkaa. Tietysti haudalla käyminen oli kamalaa, itkin ja juttelin hautakivelle yli tunnin. Se on muuten ruma kivi, ei yhtään A:n näköinen. Mutta mulle pihlajat onkin ollut enemmän sellainen muistomerkki, ja mun tatuointi. Ne tekee oikeutta A:lle.

Mutta siitähän se sitten lähti. A:n haudalla käynti triggeröi taas tällaisen episodin. Varmaan osittain defensiivinen reaktio, ettei tarvitse taaskaan asiaa käsitellä. Tässä viikon aikana samalla kun oon paahtanut viidet kirjoitukset, oon tehnyt juhlasuunnittelukansion halloweenia varten, tehnyt suunnitelman mun ens kesän interreilimatkasta, nuotintanut muutaman oman sävellyksen, suunnitellut koko mun ensi vuoden,  tehnyt implussikontrollialgoritmin, jäätävän selvityksen mun coping-keinoista (sairaanhoitaja pyysi tekemään lyhyttä listaa), värjännyt hiukset liiloiksi ja tehnyt mun pikkuveljelle koko loppulukion kurssisuunnitelmat, jotka sen opo oli tehnyt ihan päin vittua.

Että eihän tää nyt normaalilta kuulosta. Nukkuakaan en pysty. Ja tänään kun kirjoitukset loppui, siivosin koko kämpän perin pohjin sen sijaan, että olisin levännyt. Tämäkään sairaanhoitaja ei jostain syystä usko näihin mun jaksoihin, vaikka sanon että tää haittaa elämää, kun keksin kaikkia jäätäviä suunnitelmia, enkä saa yhtään kiinni mikä on oikeasti hyvä idea. Jälkikäteen aina hävettää kun keskellä yötä selitän jotain maailmanmullistavaa suunnitelmaa jokaiselle joka jaksaa kuunnella.

Mutta niin. Kirjoitan varmaan joku päivä siitä ensi vuodesta. Ehkä te voitte sitten kertoa, onko siinä jotain järkeä.

stressiliimaa

 Mä kävelen vaikka en pysty enää askeltakaan. Vaikka meinaan nukahtaa pystyyn. Vaikka jalat huutaa pysähtymään. Koska mä tiedän, että jos pysähdyn, mä en pääse enää itse ylös.

Hoitaja kysyi multa viime tapaamisessa, tunnistanko loppuunpalamisen oireet itsessäni. En osannut oikein vastata. Mä tiedän kyllä, kun se on lähellä, mutten tiedä mistä. Kotona istuin alas vihkon kanssa ja ajattelin asiaa.

Nyt mä tiedän. Juuri tästä. Siitä jatkuvasti voimistuvasta tunteesta, että pysyn kasassa pelkällä stressillä. Siitä, etten uskalla levätä edes hetkeä, koska tiedän että se loppuu sitten siihen. Siitä, kun opiskelen yhdettätoista tuntia putkeen, haluaisin vain hakata päätä pöytään, itkeä, ja nukahtaa koulukirjojen päälle.

Olen jatkuvasti itkun partaalla, mutta en itke. Estän sen pelkällä tahdonvoimalla. Ja jos itken, lopetan kuin seinään. Tuntuu, että kaikki hajoaa käsiin, ja puristan langanpäitä rystyset valkoisina. Iltaisin on vaikea saada unta väsymyksestä huolimatta. Sitten alkaa pommiin nukkuminen. En jaksa käydä koulua, en ymmärrä tunnilla opettajaa, vaikka kuinka yritän. Muistikatkoksia, päänsärkyä, pakkoajatuksia, itsetuhoisia ajatuksia.

En jaksa enää hetkeäkään. Ja silti mun pitää jaksaa. Kirjoitukset, kasvava pelko.

Sitten kun kirjoitukset on ohi, mitä tapahtuu? Tunnen kaiken stressin, ahdistuksen, masennuksen ja pahan olon kasautuvan, odottavan, että se pääsee valloilleen. Mitä jos romahdan, kun stressi ei enää pidä mua kasassa? Ei, se ei ole mitä jos vaan kun. Jos katson mun elämää taaksepäin, stressi päättyy aina romahdukseen. Mulla on vaan niin turvaton ja yksinäinen olo. Kukaan ei ota koppia, kun kaadun.

Luen 8-14 tuntia päivässä, seitsemän päivää viikossa, ja silti kertauskurssin tunneilla tuntuu, että osaaminen on jotain A:n tasoa. Opettajat muistuttaa aina, että tästä ja tästä pitäisi osata selittää, jos haluaa edes C:n. Hyvä kun hämärästi muistan otsikon.

Kävin lääkärin määräämissä verikokeissa viime viikolla. Mun sisäinen lääkäri heräsi, ja mun oli tietty pakko käydä tutkimassa tuloksia. Ne oli yllättävän hyvät, ehkä en jääkään vielä kiinni mun syömisvammailusta. Lievää anemiaa, mutta sitä mulla on ollut koko mun elämän ajan. Kalium ja natrium oli mun huojennukseksi melkein keskellä viitearvoja. Paastoverensokeri oli ainoa mikä ei osunut viitearvoihin, mutta sekään ei heittänyt paljon. Hyvä.

Ainoa hyvä asia nyt on työt. Ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on sivutyö, josta nautin. Mun ohjaajat on upeita, työilmapiiri on loistava ja työ on motivoivaa. Ensimmäisen viikon aikana sain kaksi kertaa ylimääräisiä kehuja. Jos mulla ei olisi työtä, mihin voi mennä keräämään vähän voimia, olisin varmaan nyt jo romahtanut.

Olen ollut melkein 3 kuukautta kuivilla viiltelystä, mutta alkaa tuntua, etten jaksa kohta enää ilman sitä.

12.9.

Paino: 50,9kg

stressikausi alkaa

 Koulu alkoi keskiviikkona, arki ja stressi jo pari viikkoa sitten. Kesällä ei ollut mitään tekemistä, mutta nyt taas pamahti kalenteri vaihteeksi niin täyteen, että itkettää. Miksei mikään ole koskaan hyvä?

Mulla on tässä jaksossa kuusi kurssia, en ole tehnyt niin montaa jaksoon melkein puoleentoista vuoteen. Ylioppilaskirjoituksissa odottaa neljä ainetta, niiden alkuun on enää reilut viisi viikkoa. Lisäksi se ryhmä missä käyn palasi kesätauolta, on tapaamisia siellä ja kouluttaudun "apuohjaajaksi" syksyn ryhmään. Sitten vielä ajokoulu, jonka reputin jo kolmannen kerran. Ja hoitajakäynnit. Ne tosin on enemmän positiivinen asia, kun saan viimein jotain apua kuukausien kuluttua. Se vaan tuntuu käynnistyvän aika hitaasti.

Ensimmäisellä käynnillä hoitaja ehdotti että kävelisin enemmän. Sen jälkeen olenkin aloittanut taas kävelyillä käymisen, mutta nopeasti muistin, miksi lopetin. Musiikki ei riitä harhauttamaan mun ajatuksia, vaan kävellessä ne liukuu kelaamaan uudelleen ja uudelleen kaikkea ahdistavaa. Eikä yhtään auta, että melkein jokainen asuinalue ja katu mun kämpän lähellä assosioituu johonkin ikävään. Käveleminen triggeröi myös tauolla olleita "pakkoajatuksia". Niitä itsetuhoisia ja väkivaltaisia ajatuksia, jotka eivät ole loogisia ja omia. Ihan kuin joku muu tulisi mun päähän ja ehdottaisi että mitäpä jos katkaisisit vaikka kaulavaltimon.

Luin käynnin tekstin omakannasta ja säikähdin aika paljon yhtä asiaa. Hoitaja oli kirjannut suunnitelmaan mitä testejä se mulla teetättää, siellä oli kaikki perustestit, masennus-, ahdistus-, paniikki- yms, mutta lisäksi SCOFF ja BES, eli syömishäiriö- ja ahmimishäiriötestit. Olin vakuuttanut hoitajalle, ettei mulla ole syömishäiriöajatuksia, mutta jotenkin ajatus virallisessa lomakkeessa valehtelusta kuulostaa vääremmältä kuin keskustellessa. Mutta en mä voi niitä rehellisestikään täyttää, kävin testaamassa ne ja sain kummastakin lähes täydet pisteet.

Niin, ahmimisongelma ei ota loppuakseen. Nyt vaan oksennan kaiken, minkä vuoksi paino pysyy aloillaan ja välillä jopa laskee. Pelkään vaan aika paljon mun sydämen ja etenkin hampaiden puolesta. Jos oksentelee päivittäin, polttaa tupakkaa, juo lähes pelkästään sokeritonta limsaa ja masennuksen vuoksi pesee hampaita harvoin, oon ihan varma, että ne tippuu kohta päästä.

Mutta niin, paskaahan tää kaikki yhä on, mutta ehkä saan taas vaihteeksi jotain kirjoittamisen arvoista, kun asioita taas tapahtuu. Haluaisin vaan itkeä ja nukkua koko ajan, mutta itkeä en osaa ja nukkua en saisi, kun koulupäivät kestää kahdeksan tuntia plus ympäri kaupunkia asioilla ravaaminen, kävelyt ja kirjoituksiin lukeminen, jos siitä nyt vieläkään mitään tulee. Kolme päivää koulua takana, ja olen nyt jo niin uupunut, etten tänään saanut koulussa mitään aikaan ja nukuin kotona pitkät päiväunet. Mitähän tästäkin tulee...

14.8.2020

Kalorit: 390

Poltettu: 214

Paino: 53,4kg

Hautausmaa

Kirjoitukset on nyt ohi. Toivoin, että se olisi hyvä, mutta tavallaan tiesin, että siinä käy näin.

Nuorempana onnistuin jotenkin aina tahdonvoimalla pysymään fyysisesti terveenä aina kouluajat, sairastuin aina lomalla. Nyt on kuin se olisi tapahtunut mielenterveyden kanssa. Toisaalta se käy kyllä vielä enemmän järkeen. Joululoman päättyessä mä naksautin aivoissani jonkin defenssin päälle, sen avulla pystyin pitämään itseni kiireisenä, keskittymään maanisesti kirjoituksiin, kouluun, harrastuksiin... Nyt kun kirjoitukset loppui, ja karanteenin takia ei ole edes koulua tai ryhmää, mulla ei ole enää mitään mihin tarrautua, mitään millä pitää itseni kasassa.

Se tapahtui välittömästi kirjoitusten jälkeen. Niinkuin mussa olisi joku kytkin. Luulen, että mulla on taas alkamassa masennuskausi. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että juuri tänään on kulunut tasan puoli vuotta A:n kuolemasta.

Kävin tänään yksin hautausmaalla, vein kynttilän yleiselle haudalle, koska A:n hauta on satojen kilometrien päässä. Istuin kivellä puoli tuntia. Itkin ja puhuin kynttilälle, niinkuin se olisi A. Ohikulkijat varmaan katsoi että kappas, hullu siellä puhuu yksin. Kynttilän liekki sammui monta kertaa, vaikka yritin pitää sitä hengissä. Jotenkin A:lle puhuminen kuitenkin auttoi ja mulle tuli vähän parempi olo.

Musta tuntuu, että mun suru jäi jotenkin kesken. Jouduin työntämään sen syrjään liian nopeasti, heti sairausloman päätyttyä. Oli niin paljon muita elämänmuutoksia ja katastrofeja. Nuorisokodin kaikki episodit, asunnon etsintä, se mies, kokeet. Ei niin, etten olisi ollut surullinen. Mä oon sitä, joka päivä. Nään A:n mun pihan pihlajassa, ajattelen sitä kun poltan tupakkaa, kun kuuntelen musiikkia, kun soitan pianoa. Tunnen sen poissaolon koko ajan mun yksinäisyydessä. Mutta jotenkin suru vaan jäi paikalleen kun en ehtinyt käsitellä sitä. Ehkä mun pitäisi nyt jatkaa sitä. Kunpa vaan pääsisin lääkäriin...

Niin, oon odottanut lähetettä nyt 9 viikkoa. Oon soittanut kahdesti kysellen siitä, kuulemma sen tekemiseen ei kuuluisi mennä edes viikkoa.

Meinasin taas satuttaa itseäni. Sain sen estettyä, mutta se oli eka kerta kuukauteen, kun halusin tehdä niin. Nään mun voinnin huononevan silmissä.

Ja paino... Sanoin viimeksi, viikko sitten, että syön nyt kirjoitusviikolla kunnolla, ettei se vaikuta koetuloksiin, mutta tätä en odottanut. Mun paino nousi viikossa lähes 4 kiloa. Mitä helvettiä?? Se ei noussut näin nopeasti edes osastolla kun olin alipainoinen. Toivon tosin, että siitä olisi edes pari kiloa nesteitä ja menkkaturvotusta... Nyt aion aloittaa kunnolla laihduttamaan, mulla ei ole mitään muutakaan tavoitetta tai edes tekemistä. Toivon vaan etten ala ahmimaan masennukseen.

20.3.
Paino: 56,1 kg

21.3.
Paino: 55,6 kg

Korona + Ytl = katastrofi

Alkuviikko meni paniikissa. Sain maanantaina tietää, että se mies sai potkut, ja se on mun vika. Syytän itteäni siitä, ja pelkään et oon tehny väärin. Pelkäsin myös ihan kohtuuttomasti ulkona kävelemistä. Epärationaalista, tiedän. Todennäkösyydet, että tapaisin sitä enää koskaan on tosi pienet, mutta pelkään silti.

Mutta tänään tulleet uutiset jyräsi jopa tuon altaan. Olen tietoisesti vältellyt koronavirus-uutisia, koska mun mielestä ihmiset panikoi liikaa siitä. Ja siis ei, ymmärrän todellakin valtiotason varotoimet, mutta tavallisten ihmisten spekulaatio ärsyttää. Näin eilen kaupassa ihmisiä hamstraamassa ruokaa.

Mutta niin, ehkä olettekin kuulleet, mutta ytl siirsi reaaliaineiden kirjoituksia. Ja just siihen huonompaan suuntaan, eli niitä aikaistettiin viikolla. Menetin yli puolet mun jäljellä olevasta ajasta.

Alkupaniikin jälkeen laskeskelin, että tää voi itse asiassa olla mulle jopa eduksi. Kukaan opiskelijoista ei varautunut tähän, joten eniten kärsivät keskiverrot opiskelijat, jotka ovat aloittaneet lukemisen liian myöhään. Olen keskivertoa älykkäämpi, ja olen valmistautunut jo kuukausia, joten loppukiriajan lyhentyminen ei välttämättä vaikuta minuun yhtä paljon. Pisterajojen todennäköisesti laskiessa minun ei tarvitse kuin vetää samat pisteet kuin preleistä, ja saan hyvät arvosanat.

Ja on tässä toinenkin plussa. Olen pitänyt nyt painoani tasaisena 52-53 kilossa, koska en halua häiritä koesuoritustani huimauksella tai nälällä, joten pääsenpähän nopeammin taas laihduttamaan

Kävin terkkarilla tiistaina ajokorttihakemusta varten, ja se nosti kivasti laihdutusintoa, kun terkkari oli hieman huolissaan painostani. Tosin en tiedä millä ihmeen kaavalla se laski mun painoindeksin, se väitti sen olevan 17, mutta itse saan jokaisella nettilaskurilla tasan 18. Lisäksi terkkari laski korkeammalla painolla, koska se arvioi mun vaatteiden painon ihan kuuseen. Punnitsin ne kotona, ja pelkät korut painoi sen verran, mitä se arvioi kaikista vaatteista.

13.3.
Paino: 52,6kg

Mitä ihmiset tekee lomalla?

Viime päivät on mennyt hyvin. Viimein. Oon syönyt vähän ja paino on laskenut. Oon opiskellut joka päivä ja pysyn suunnitelmassa.

Eilen mulla tuli suuret houkutukset mennä kauppaan ostamaan suklaata, mutta juuri kun olin lähdössä, sain estettyä itseäni ja kävinkin vaan röökillä. Vihdoin jotain, mistä voin olla ylpeä.

En muista, olenko kertonut, mutta kela hyväksyi viimein kuntoutusrahahakemukseni ja maksoi mulle takautuvia monen kuukauden edestä, joten niillä rahoilla pääsin aloittamaan autokoulunkin. Tein jo ekat neljä teoriatuntia, joten mulle on nyt varattu eka ajotunti maanantaille.

Niin että suunnitelmia katsoen kaikki on hyvin. Alan kuitenkin väsyä lomaan. Mulla on nyt lukuloma ja talviloma, ja haluaisin vaan palata kouluun. En ymmärrä, miten ihmiset kestää pitkiä lomia. Joo, mä väsyn koulussa nopeasti, ja haluaisin vapaata, mutta oon huomannu, että mulle ideaali loman pituus on ihan vaan viikonloppu. Paras mahdollinen tilanne olisi, että viikossa olisi neljä koulupäivää, keskiviikko vapaata. Niin jaksaisin koulua, eikä lomat olisi liian pitkiä.

Nyt lomalla mun unirytmi on päässyt aivan hirveäksi. Menen neljältä nukkumaan ja herään kahdelta. Ja lisäksi tämä on ihan kamalan tylsää, mihin ihmiset käyttää kaikki päivän tunnit? Iltapäivisin opiskelen, katson sarjoja, selaan somet, syön, teen autokoulun juttuja, käyn kaupungilla, pelaan. Kaiken sen jälkeen kello on kahdeksan ja kulutettavana on vielä puoli päivää.

Toisaalta tylsyys on ajanut mut tekemään aika järkeviä juttujakin. Kävin eilen juoksemassa toista kertaa tänä vuonna. Oon tällä viikolla myös tiskannut, mikä on mulle tosi iso kynnys.

Mua myös väsyttää pitää mun kuorta ehjänä. Mä tunnen, kuinka se ohenee ja meinaan tippua masennukseen, mutta estän sitä aktiivisesti koko ajan ja se vie voimia. Pidän itseni kiireisenä, jotta en ehtisi ajatella. Juuri sen takia tylsyys on tosi vaarallista mulle. Ja joka päivä tulee enemmän halkeamia. Teen jotain ihan normaalia, ja äkkiä mun päähän tunkee joku ikävä muisto mukanaan ajatus: Sun pitäisi viiltää sun kaulavaltimot auki. Ja mä kirjaimellisesti sanon omille ajatuksilleni, eikä pitäisi, pää kiinni.

Ja jos ajattelen yhtään pidemmälle, en tosiaan tiedä, miksi yritän pysyä elossa. En oikeastaan odota innolla mitään tulevassa. En kirjoituksia tai niiden loppumista, en ajokorttia, kesälomaa tai edes yliopistoa. Kaikki tulevakin vaan väsyttää. Siksi yritän vaan olla ajattelematta sitä. Pysyn elossa keskittymällä joka päivä päivän tavoitteisiin ja ihan vaan selviytymällä. Jokin asia pakottaa mut tekemään niin. Onko mulla jossain alitajunnassa toivoa, että asiat muuttuu, jos jaksaa jatkaa? Vai oonko vaan niin väsynyt, etten jaksa edes haluta kuolla? Vai onko tää A:n takia, sen kuoleman jälkeen mun kuolemanhalu on melkein kadonnut. Koska olen sitä mieltä, että se valitsi väärin.

Ja nyt kun mun totaalinen yksinolo vaan pitkittyy, enkä oo kuukausiin jutellut kunnolla kenenkään kanssa, ja nyt yli viikkoon edes nähnyt ketään tuttua, yksinäisyys on muuttunut hetkittäisestä tunteesta jatkuvaksi. Tunnen sen läsnäolon koko ajan, painavana ja lohduttomana, ja yritän vaan unohtaa sen.

Mutta mä haluun sanoa kiitos kaikille niille, jotka lukee tätä blogia ja niille, joiden blogeja mä saan lukea. Saan siitä tunteen, etten oo yksin. Kiitos sulle, joka lukee tätä, muttei jaksa, viitsi tai uskalla kommentoida, jokainen katsomiskerta mun postauksissa ilahduttaa mua. Ja kiitos sulle, joka kommentoi silloin tällöin, kommentit piristää mua tosi paljon ♡

27.2.
Illallinen:
Nuudelit 350kcal
Kanaa 450kcal
Yht: 800kcal
Paino: 53,6kg

28.2.
Lounas:
Nuudelit 350kcal
+5km juoksulenkki
Yht: 350kcal
Paino: 53,3kg

29.2.
Paino: 52,7kg

Loppu laiskottelulle

Mun mielenterveys on alkanu taas luisua alamäkeen. Itken tosi paljon, viiltelin silloin kerran, makaan sängyssä päivät pitkät, oon alkanut nähdä painajaisia, mikä ei oo mulle tyypillistä, synkät ajatukset ja itsetuhoiset skenaariot täyttää pään. Ei oo mikään ihme ettet saa ystäviä, ei kukaan halua olla tuollaisen masentuneen paskan kanssa. "Normaalit" ihmiset ei ymmärrä ja muut masentuneet ei kestä sun oloa. Aloin taas pitkästä aikaa nähdä itsemurhan vaihtoehtona. Mutta jostain syystä voin vaikuttaa mun mielialaan mun omalla päätöksellä, joten niin päätin tehdä. Keräsin tänään taas mun palaset lattialta ja sängystä, missä ne on viime aikoina mädäntyny.

Mä oon päästäny mun elämän ja motivaation luisumaan taas ihan hakoteille. Aloin kirjaimellisesti puhista ja kiroilla ääneen, kun aloin järjestellä asioita. Voi nyt saatana nyt tää pelleily loppuu.

Se ei oi täysin mun vika. Terveydenhuollon ammattilaiset on tuputtanut mulle väärää asennetta ja oon vähitellen taipunut siihen. Kun jouduin osastolle vuosi sitten, mulle sanottiin, että nyt kannattaa keventää lukkaria. Romahdin toukokuussa - lykätään sun kirjoituksia. Mut pakkomuutettiin - aloita koulu kevyesti. A kuoli - ota sairaslomaa, ihan ok ettei pysty opiskelemaan. Nuorisokodin sotku, siinä kohtaa päätin jo ihan itse, että on fine pitää taukoa lukemisesta.

Mutta vittu. En mä oo saavuttanu kaikkea sitä mitä oon löysäilemällä. Jos tulee vastoinkäymisiä, silloin pitää ohjata kaikki tunteet hyödylliseen tekemiseen. Vellominen pahentaa vaan oloa.

Aloitin joululoman jälkeen "kevyesti" taas opiskelun. Mutta en oo päässyt eteenpäin kuin puoli kurssia kumpaakin ainetta kahden kuukauden aikana. Nyt riittää.

Tän päivän energialla siivosin mun koko huoneen, joka oli vähitellen taas ajautunut masennuskaaokseen, värjäsin mun haalistuneet hiukset, ja opiskelin, vaikka päätä särki. Normaalisti se on mulle jo sopiva tekosyy maata koko päivä sängyssä. Tein uuden lukusuunnitelman, koska jos en ala opiskella kunnolla, kohta huomaan, että on kirjoitusviikko, enkä osaa mitään. Jos mä haluan saavuttaa mun päämäärät, mä tarviin näistä kirjoituksista yhden L:n ja yhden E:n.

Eli asiat, joissa mun pitää kunnostautua on opiskelu, liikunta ja kämpästä ja itsestä huolehtiminen. Syömiseen en tee mitään äkkikäännöstä nyt, koska se on kaikkein helpointa paskoa. Muutenkin 1000 kalorin dieetti on nyt toiminut ihan hyvin. Painon nousu on loppunut ja ahmiminen jäänyt pois. Alan vähitellen kyllä tiputtaa kalorirajaa taas, mutta varovasti, etten vedä taas monen kilon takapakkeja. Sen suhteen ei kuitenkaan ole mitään deadlinea toisin kuin opiskelun.

Siivotessani mun päässä pyöri yksi ajatus.

Meillä ei ole mitään muuta kuin tänään. Jos et tee sitä tänään, et tee sitä koskaan.

Prelit ja allnighter

Meillä alkoi tänään koulussa koeviikko, ja mulla on kolme preliä tulossa. Stressaan niitäkin jotenkin tosi paljon, vaikka niiden arvosanat ei vaikuta mihinkään, joten tein itselleni pienet eväspaketit joka preliin. Kun prelit on ohi, vähennän syömisen taas minimiin.

Vaikka olen syönyt jotain ~700kcal päivässä, joudun nykyään kävelemään niin paljon, että paino pysyy onneksi paikallaan. Aina, kun haluan käydä kaupassa, tai jos on pianotunti tai ihan mitä vaan, joudun kävelemään kilometritolkulla, koska mulla ei ole varaa bussiin... Sunnuntaina tuli 10km kun kävin prismassa, eilen 8km, kun oli pianotunti ja tänään 7km kun kävin tapaamassa mun sossua. Sain siltä muuten uuden läppärin kirjoituksia varten! Mikä on tosi ihanaa, koska mun vanhan prossu oli niin huono, ettei sillä pyöri mikään peli tai video...

Kouluhommat on kyllä ollut lähiaikoina ihan älyttömiä. Luin viikonloppuna kokonaisen 400 sivua pitkän kirjan ja sunnuntaina kun en saanut unta, tarkistin joskus kahden maissa, onko mulla mitään deadlineja tulossa. Löysin kauhukseni kaksi esseetä, ja tein koko yön koulun alkuun saakka niitä. Siinä kasin aamutunnilla opettaja julisti laittavansa meille vielä yhden tehtävän, ja lisäsi kummastelevansa suuresti, että joku on jo palauttanut sen. Se tuli tunnin jälkeen kysymään, voinko ihan hyvin kun olin palauttanut sen esseen viideltä yöllä. En tiedä, pitäiskö itkeä vai nauraa. Olin kyllä koko eilisen niin sekaisin väsymyksestä, että molempia tuli kyllä tehtyä.

Katselin mun vanhoja instagramkuvia, niistä näkee ihan älyttömän selvästi mun painon heittelyn vuosien varrella. Vuosi sitten otetussa kuvassa mun jalat on kuin kaksi tikkua ja viime syyskuussa näytin ihan pullalta. Nyt ollaan onneksi taas lähempänä tikkumallia...

26.1.
Paino: 52,6kg
Kalorit:
Kuppi nuudeleita 350kcal
= 350kcal

27.1.
Paino: 52,9kg
Kalorit:
Kuppi nuudeleita 350kcal
4 keksiä 423kcal
= 773kcal

28.1.
Paino: 52,3kg
Kalorit:
(Prelissä:)
151g viinirypäleitä 112kcal
13g (1) riisikakku 59kcal
44g (2) keksejä 212kcal
90g (1) päärynäsose 49kcal
(Illalla:)
400g (1 pussi) nuudeleita: 350kcal
= 781kcal