summertime sadness

Tänään on kai huono päivä. Tuntuu tosi tyhjältä. En ole opiskellut moneen päivään, huone on niin sotkuinen, että on vaikeaa liikkua. En ole käynyt suihkussakaan varmaan viikkoon. Tällä viikolla oli vaikeaa raahautua ryhmään.

Painoindeksi väittää, että olen yhä alipainoinen, mutta tuntuu, kuin olisin sairaalloisen lihava. Valtavat reidet, valtava vatsa. Nousen vaa'alle peläten, että se särkyy mun alla.

Viikko sitten mulla oli lääkekontrolliaika. Teksteissä näkyy uudet diagnoosit, F33.9 ja F33.2. Toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso. Toistuva masennus. Tarkoittaako se kroonista masennusta? Käypähoidossa sanotaan toistuvasta masennuksesta, että uusiutumisriski on silloin huomattava. Voiko tästä koskaan parantua? Tätä on jatkunut kohta viisi vuotta.

Yritän pakottaa itseni aktiiviseksi. Käyn ryhmässä, vaikkei huvita. Lähdin yhtenä päivänä jopa rannalle, ekaa kertaa kahteen vuoteen. Yritän nauttia kesästä. Mutten tiedä, mitä nauttimista tässä on. On niin kuuma, etten saa nukuttua. Ja kun nukun huonosti, päivällä olen tosi väsynyt ja voimaton, liian väsynyt siivoamaan ja opiskelemaan, mutta sotku ja laiskuus vaan masentaa lisää. Uloskaan en halua lähteä, siellä paahtuu pitkähihaisessa ja palaa lyhythihaisessa.

Illalla kun ilma viilenee, käyn kaupassa. Sitten mulla on taas kaikki käden ulottuvilla, kun istun sängyssä koko yön ja seuraavan päivän. Kännykkä, laturi, lääkkeet, litrakaupalla zero kolaa ja vaihtuvat ahmimisruoat. Yksi päivä söin mutakakun alle kymmenessä minuutissa. Oon syönyt rasiakaupalla jäätelöä, juustoriisikakkuja, karkkia, suklaata. Roskat heitän lattialle, niin ei tarvitse nousta.

Välillä jaksan oksentaa, välillä en, ajattelen, että ihan oikein mulle, että ahdistaa, vatsaan sattuu ja lihon. Mitäs en tee muuta kun istun sängyssä syömässä. Välillä mietin, pitäisikö mun kertoa jollekin tästä. Mutta en kehtaa. Olisi niin paljon helpompaa, jos olisin alipainoinen, ja ihmiset vaan näkisi, että mulla ei suju syöminen. Mutta nyt kun oireet on kääntynyt ahmimiseen, mua hävettää liikaa. Miten mua edes voisi auttaa? Näin lihavia ei laiteta osastolle, joten saisin varmaan vaan jonkun atsin kotikäyttöön. En noudattaisi sitä, koska haluaisin laihtua, mutta sitten se kääntyisi taas ahmimiseen, eikä mikään muuttuisi.

Sanon itselleni joka päivä, että nyt alan laihduttaa, ja kuukausi vain, niin olen täydellinen. Ja joka ilta ahmin taas. Tänäänkin aloitin uudelleen, paastoa kulunut 18 tuntia. Mutta entä jos ahmin taas illalla? Ahdistukset on pahentunut, yksi päivä harkitsin vetää kaikki vanhat lääkkeet. Yhtä lääkettä mulla on kolme kertaa letaaliannos yöpöydän laatikossa. Mutta en kehdannut, koska en halua kuolla ylipainoisena.

Paino: 52,2kg

Stalinin Lehmät

Toinen viikko koulussa. Koulunkäynti alkaa ahdistaa. Huomenna on koulukuvaukset, en varmaan mene luokkakuvaan. Mä en kuulu tänne. Koulun käytävillä mä oon yksin.

Koko päivän pidättelin itkua, joka meinasi puhjeta pienistä asioista.

Kaikki menee taas päin persettä. Mun äiti oli heittänyt multa salaa pois ison nipun mun taidetta, kuulemma ne "pitää mut vanhoilla ajatusradoilla". Tuollainen työstäminen kuuluu tehdä itse. Nyt mä vaan triggeröidyin ja printtasin kakskymmentä liuskaa itsetuhoisia biisinsanoja ja teippasin seiniin.

Kotona on muutenkin nykyään tosi kireä tunnelma. Kaikki säännöt on tiukentunut ja muhun ei luoteta yhtään.

Oon ollut kipeänä tällä viikolla, mutta en poissa koulusta. Ei ole varaa.

Ahdistaa kaikki keskeneräiset kurssit, joita aloin juuri selvittelemään. Ahdistaa kouluun meneminen. Ahdistaa kotona oleminen. Ahdistaa paino.

Oon alkanut taas kerätä kiellettyä tavaraa nyt kun äiti heitti muutossa kaiken pois. Ostin kirjakaupasta terottimen ja ruuvasin terän irti. Salakuljetin mun vanhasta kämpästä tänne tupakkaa, kun käytiin hakemassa sieltä mun vaatteita. Suostuttelin puolitutun myymään mulle tikut.

Lainasin kirjastosta Sofi Oksasen bulimiaa käsittelevän kirjan Stalinin Lehmät äikänkurssia varten. Lueskelin sitä koulun käytävällä ja mietin, että kun ihmiset tuijottaa jo valmiiksi mua mun vaatteiden takia, voisin vaan laihtua ja saisivat lisää tuijotettavaa.

Mä haluan laihtua enemmän kuin mitään muuta. Mutta oon jumissa kierteessä, missä syön ahdistukseen ja masennukseen. Yritän ensin hankkiutua eroon herkuista. Vaikka oksennan, jos ei muu auta. Ja ihan sama, vaikka edessä siintäisi osasto, se oikeastaan rauhoittaa mua ajatuksena.

Maustetyttöjen sanoin
Meenkö länteen vaiko itään?
Usein eksynyttä pelottaa
Mul on turvallinen olo
Kaikki tiet vievät kuitenkin Peltolaan

Taas uusi painoennätys :))

Ensimmäiset kolme päivää koulua takana. Ainoa, joka puhuu mulle koulussa on mun luokanvalvoja. Kerroin sille mun mielenterveysongelmista, jotta se ymmärtäisi jos tulee poissaoloja, ja sen jälkeen aina kun se on nähnyt mut, se on tullut kyselemään kuulumisia. Tänään se antoi mulle jonkun ihmeen tsemppitarran.

Kävin viimein vaa'alla. Luku oli aivan kamala. Taas on mennyt ennätys rikki. Eikä ihmekään, mä oon alkanut oikeasti fyysisesti tuntemaan mun läskit. Mun on vaikea istua polvillaan, kun tuntuu, että jalat liiskaantuu. Ja en pysty taivuttamaan yläkroppaa tietyllä tavalla, kun makkarat tulee tielle. Ennen näin ei ole ollut. Housut kiristää reisistä ja paidat jää pieniksi.

61,2kg

Se oli mun järkyttävä aamupaino. Nyt riittää. Oon tunnesyönyt koko kesän osastolla, mutta nyt saa riittää. Mä en oikeasti voi katsoa itseäni peilistä tässä kunnossa.

Käyn huomenna kotona vanhassa kaupungissa. Nään ehkä paria ihmistä. Katsotaan mitä tästä tulee...

päivä 44

Lomilta palatessa sain uutisia. Mä saisin melkein heti perään uuden, viikon mittaisen loman, jonka jälkeen siirtyisin avo-osastolle kotikaupunkiini. Tänään pakkasinkin siis kaikki tavarani, ja pääsin ulos. Kuusi viikkoa kesälomasta meni suljetulla, eikä mun tilanne muuttunut lainkaan.

Musta tuntuu, että suljetulle otetaan nuoria ihan random ajoiksi, eikä oikeaa vointia katsota ollenkaan. Miksi pääsin juuri nyt pois? Ei hajuakaan. Lääkärikäynnillä tänään kerroin voivani yhä huonosti, olevani itsetuhoinen ja toivoton tulevaisuuden suhteen, ja ihan kuin en olisi sanonut mitään noista asioista, lääkäri sanoi hymyillen, että minut uloskirjattaisiin.

Mitä tällä jaksolla edes tehtiin? Mua tutkittiin hieman, tuloksena että yllätys yllätys, olen masentunut. Ja mun lääkkeitä säädettiin kymmenen kertaa, mutta sopivaa yhdistelmää ei löytynyt. Eli toisin sanoen ainoa mitä jäi käteen on pari uutta ystävää.

Mutta jotain hyvääkin: nyt kun pääsen valvonnasta, aion alkaa laihduttaa. Multa nimittäin otettiin eilen paino. Häpeän sitä niin paljon. Kirjoitan sen tänne saadakseni motivaatiota. En halua painon olevan tämä enää päivääkään. 60 kiloa. Painan tasan 60 kiloa. Ällöttävää. Lihoin osastolla viisi kiloa, koska siellä syödään niin usein. Lihoin kuudessa viikossa viisi kiloa. BMI 20,76.

Syyslomaan mennessä painan 50 kiloa. Jouluna 45.

Kamala olo

Kamala olo. Iso, oksettava olo. Jos olisin omassa kämpässä, oksentaisin.

En tuntenut hetki sitten mitään. Yritin helpottaa oloa yrittämällä viiltää verisuonen auki. Äiti sai minut kiinni ja pakotti juomaan rauhoittavaa teetä.

Nyt tunnen syvää ällötystä. Kuvat joissa oksennan tai joissa viillän vatsan auki valtaavat mielen kuin pakkoajatukset.

Olen syönyt niin paljon. En pysty edes laskemaan. Liioittelematta yli 4000 kaloria. Olen ahminut. Ällöttää.

Huomenna pääsen omaan kotiin. Sitten aloitan mehupaaston. Sitten saan laihtua, laihtua pieneksi, ja kadota.

Nyt mun pitää vaan nukahtaa ennenkuin ahdistus repii mut kappaleiksi.

Pääsiäinen,, mitä teen

Pitkästä aikaa oon tässä tilassa. Söin yhden pienen pullan ja oon ihan täynnä. Tätä oli ikävä. Mutta nyt onkin sitten seuraava ongelma. Oon koko pääsiäisen porukoilla. Mitä helvettiä teen? Mun täytyy esittää vielä normaalia, voin heittää varovaisuuden pois vasta alle viidessäkympissä.

Aamupaino oli tänään 57,5kg. Alimmillaan osastolta tulon jälkeen. En kuitenkaan osaa iloita, sillä yli 55kg tuntuu aina läskiltä, ihan sama onko se vähemmän kuin ennen. En malttaisi odottaa nelosella alkavia lukuja, mutta tiedän, että siihen voi mennä jopa kuukausia...

Nyt en vaan malta odottaa, kumpa aika kuluisi nopeammin, että saisin laihtua.

Skin I'm in

Viime postauksen jälkeen oon tullu siihen lopputulokseen, että alotan laihduttamisen uudelleen. Mä haluan olla laiha. Tiedän sen. Ja lopulta - miten mua voidaan estää? Mua ärsyttää niin paljon se mitä tapahtui tammikuussa. Miksi aloin osastolla vaan kiltisti syömään? Ei ne ois ruokaa mun kurkusta alas tunkenu. Olin niin lähellä.

Nyt riittää laihdutettavaa, mutta onneksi oon motivoitunutkin. Paino on ylimmillään ollit 60,1kg. Tänään aamulla lukema oli 58,7kg. Jos laihtuisin kilon viikossa, olisin alipainoinen kahden kuukauden päästä ja tavoitepainossa kolmen kuukauden päästä.

Söin tänään koulussa ruokaa, mutta en syyllistä itteeni siitä, koska mun teki sillon mieli suklaata. Kouluruoan syöminen sentään vei suklaahimon. Suklaasta olisi tullut ainakin tuplasti kaloreita.

Jääkaapissa on pullo pepsi maxia, muuta en aio tänään ottaa. Huomenna on bileet, joten kalorit tulee varmaan alkoholista. Pelkään vähän sunnuntaita, koska silloin oon menossa porukoille, ja on pääsiäinen eli mun pitää syödä PALJON. Aattelin kuitenkin kokeilla pitää pääsiäisen jälkeen mehupaaston, niin ehkä se tasaantuu.

Tuli muuten mieleen - lukeeko näitä kukaan? Sh-aiheisten blogien saralla on nykyään tosi hiljaista. Jos siellä on joku niin ois kiva tietää...

Omassa asunnossa

Asun nykyään omassa kämpässä. Nyt kaikki on mun vastuulla. Nyt oon aivan yksin. En pysty tekemään mitään, makaan vaan mun sängyssä selällään ja tuijotan kattoon. Mä en ollu valmis tähän. Jos porukat ei ois muuttamassa toiseen kaupunkiin, kaikki olis eri tavalla. Jos ne ei olis muuttamassa, mä olisin laiha. Ja mä saisin näyttää, miltä musta tuntuu. Nyt mä vaan itken mun huoneessa lukkojen takana ja kun raahaudun ulos, mä vaan hymyilen.

En jaksais lähteä kouluun. Mun on tosi vaikeeta nousta ylös, vaikka herään itsestään jo ennen herätystä.

Mun paino on tosi korkeella. Melkein 60 kg. Sain eilen pahan ahdistuskohtauksen kun vaaka näytti vaatteet päällä yli kuuttakymppiä. Oon luvannu itelleni, ettei kuuskyt koskaan menis rikki. Tänään aionkin vaan juoda yhen lasillisen mehua. Vituttaa etten voi laihduttaa kunnolla. Mutta itseinho ja ahdistus on niin suurta, että lupasin itselleni, että viisi kiloa... Kukaan ei huomaa viittä kiloa.

Makaan lattialla, makaan sängyssä, istun tyhjässä keittiössä, yritän siivota veriroiskeita lavuaarista ennen kuin kämppis tulee kotiin. Sitä mun elämä on nykyään. Ja vaikka mä tykkään mun psykologista tosi paljon, en voi enää kertoa sille totuutta. Muuten en saa enää asua yksin.

Samoissa taloissa mun kanssa asuu yks mun luokkalainen, A, johon oon aina halunnu tutustua paremmin. Nähtiinkin sunnuntaina, juotiin kaljaa ja jauhettiin paskaa. Mä kuitenkin pelkään, etten saa kontaktia siihenkään. Aina, kun mä yritän hankkia ystävän, se jää jotenkin yksipuoleiseksi. Mä en tiedä, mikä mussa on niin pahasti vikana, mutta mä vihaan itteeni siitä silti.

Onneks tää jakso loppuu kohta. Mulla on vaan kolme kurssia ja pitkät hyppytunnit yksin on vaan kidutusta. Koululla istun yksin penkillä ja kuuntelen musiikkia. Siihen kyllästyy aika nopeasti. Ja kun kaikki muut ympärillä juttelevat ja nauravat, alkaa ahdistaa. Miks just mä oon se joka on erillään muista?

Ruoka on pelottavaa

Aamupaino oli tänään 49,9kg. Pitkästä aikaa nelosissa.

Pelkään ruokaa. Sata kaloria on liikaa. Pelkään että lihon pelkästä veden juomisesta. Oksennan jokaisen ruoan jälkeen. Tää on menossa eteenpäin. Toisaalta en välitä, koska oon tiputtanut viikon sisään lähes kolme kiloa.

Kohta on joulu. Pakollinen syöminen. Miten onnistun joululomalla laihtumaan? Pakko laihtua, koska joulun jälkeen on painokontrolli, en voi mennä sinne näin lihavana. Kun katson peiliin, nään miten valtava vatsani on. Miten suuret reidet.

Huomenna mulla on aika opolle ja psykologille. Äidin pitäisi tulla mukaan psykalle... En halua että ne kertoo sille mun syömisestä, mitä mä voin tehdä?

Mun täytyy pudottaa painoa, mun on pakko.

Painan tän jakson loppuun mennessä 45 kiloa. Mun on pakko.

Elämä on helvetti mutta onneksi mulla on nälkä

Istun ikkunalaudalla sairaalan portaikossa. Mun poikaystävällä on tänään leikkaus joten vietän päivän täällä. Äiti on vihainen kun en mennyt kouluun.

Syöminen menee päin helvettiä. En ole viikkoon uskaltanut vaa'alle, koska paino on varmaan noussut. Olin itsenäisyyspäivän leirillä ja viikonlopun kaverilla. En syönyt kertaakaan ruokaa, mutta herkkuja ahmin aina kun oli tarjolla. Mikä mua vaivaa? Jos olisin syönyt mielummin ruokia, herkkuhimo olisi ollut pienempi ja kaloreita olisi varmaan kertynyt vähemmän.

Eilenkin söin kaksi tortillaa ja ben&jerry's jäätelön. Tuntuu että ratkean.

Tänään ei tarvitse syödä. Jos meen tänään vittu syömään, se on pelkkiä turhia kaloreita ja sietäisinkin lihoa. Kun oon koko päivän sairaalalla, voin illalla sanoa äidille, että poikaystävän porukat vei mut syömään.

Viime viikolla kävin psykologilla. Puhuttiin mun opinnoista. Se sanoi, että on todella normaalia, että masentunut ihminen ei jaksa opiskella seitsemää kurssia jaksossa. Ei se auta, tuntuu silti että oon vaan laiska ja huono. Ei mun masennus mua estä opiskelemasta vaan mun laiskuus. Sovittiin aika opolle ja lääkärille. Psykologi oli huolissaan mun syömisestä.

Terkkari uhkailee lastensuojelulla, lääkäri uhkailee ravintoterapeutilla ja psykologi uhkailee syömishäiriöyksiköllä. Eikö ne nää, että kuolen ennemmin ylipainoon kuin syömishäiriöön? Eikö ne nää, että oon lihava ja syön kuin hevonen? Hävettää mennä punnittavaksi näin lihavana. Haluan olla alipainoinen.

En malta odottaa tulevaa. Muutan yhteen poikaystäväni kanssa ensi keväänä. Sitten perheeni ei enää voi vahtia minua. Puoli vuotta siitä, niin poikaystävä lähtee armeijaan. Silloin kukaan ei voi vahtia. Silloin onnistun. Silloin en syö enää mitään.

Tyhjyys

Ajatusten kulku illalla. "En ansaitse elää."

Tuijotan arpien kirjomaa kättä veitsi toisessa kädessä, mutta olo on niin tyhjä, etten jaksa edes viiltää.

Minun täytyy lopettaa kaikki muu, paitsi opiskelu. Ei enää ruokaa. Ei enää sarjoja ja pelejä, en enää laiskottelua. Viha itseäni kohtaan ylittää kaikki muut tunteet.

Haluan nähdä jokaisen luun.

Olen pettymys, olen epäonnistuminen. Ikuinen ulkopuolinen.

Eilen itkin kännissä yksin huoneeni lattialla, mutta kukaan ei vastannut puhelimeen. Tänään en jaksa enää itkeä enkä yrittää tavoittaa ketään. Ehkä on parempi vajota yksin pimeyteen. Kukaan ei voi kuitenkaan pelastaa minua itseltäni.

Tärisen vähän.

Koulu menee huonosti. Pahoitan ystävieni mielen. Syön kilokaupalla roskaa. Nukun tuntikaupalla. Tämä ei voi jatkua näin. Ellei suunta muutu, tie päättyy.

Heikot hetket kaduttaa loppuelämän

On tapahtunut paljon kaikee sen jälkeen kun viimeks kirjotin.

Suurin juttu on varmaan se, että menin kertomaan kouluteveydenhoitajalle mun ongelmista. Kadun sitä vaan niin jäätävästi. Se oli tosi heikko hetki ja päästin mun kuoren rakoilemaan. Puhuin sillä viikolla mun ystäville ja ne käski mut terkkarille ja tottelin. Syksyllä terveystarkastuksessa vastasin mielialakyselyyn totuudenmukaisesti ja terkkari lähetti mut kuraattorille. Juttelin sen kaa kerran ja siihen se jäi. Nyt aattelin et jos kerron, se laittaa mut taas kuraattorille. Toivoin oikeestaan ehkä koulupsykologia. Mutta ei, terkkari oli vaihtunut ja tää ottikin jutun tosi vakavasti. Ensin se sanoi että soittaa jonnekkin nuorten talolle tai johonkin, mutta sen ei tarvii kertoo mun vanhemmille. Että se ei kerro ilman mun lupaa koska kyseessä ei oo mitään laitonta kuten päihteitä tai väkivaltaa.

Pari tuntia myöhemmin se kutsui mut takas. Se sanoi ettei mua oteta vastaan alkuarvioinnilla niinkuin se ensin lupas vaan syömisongelmien takia tarviin koululääkärin lähetteen. Ja se ei tee lähetettä ilman vanhempien lupaa. Ja se terkkari oli jo jättänyt mun äitille soittopyynnön. Siis en luota enää ikinä aikuisiin näissä asioissa. Terkkari valehteli ja toimi mun selän takana. Mulla ois kuulunu olla oikeus vielä kieltäytyä. Menin tietty ihan paniikkiin. Aloin itkeä ja sen sijaan et menin tunnille takas, menin koulun vessaan ja yritin viiltää saksilla. Sain aikaan vaan hiljalleen tihkuvia nirhaumia mut se autto vähän.

Mut äitin reaktio ei ollu semmonen ku toivoin. Toivoin et se ois ollu vihanen koska se ois ollu helpointa käsitellä. Mut se oli väliinpitämätön. Sano pari lausetta arkisella äänensävyllä eikä asiaan oo palattu. Nyt joudun kuitenkin toimimaan vielä nokkelammin syömisen skippaamisessa.

Mutta kerta kaikkiaan. Miksi tein sen...

Mulla oli alunperin suunnitelmana lopettaa tanssi ens vuonna. En nauti treeneistä, käyn siellä vaan velvollisuudesta. Se vie kolme tuntia viikossa. Oon ryhmän huonoin, ihan oikeasti. Sen näkee kun venytellään, sen kuulee valmentajien huudoista. Mutta nyt jostain syystä en oo enää varma haluunko lopettaa. Tietty se helpottais laihtumista. Ja mitä jos alkaisin viimein kehittyä?

Kohta on kesäloma. En oikeen tiiä miten tää onnistuu sillon. Mua ärsyttää mun huono itsekuri ihan sikana. Jos tottelisin itteeni, oisin ollu hoikka jo vaikka kuinka kauan. Alunperin oli tarkotus olla 45 kiloo kesään 2016 mennessä. Sitten ennen koulun alkua. Sitten ennen uuttavuotta, ennen pääsiäistä, ennen kevätjuhlaa. Nyt se on taas siirtyny "ennen koulun alkua". Mutta ei varmaan tuu onnistumaan. Ensimmäistä kertaa alan oikeesti toivomaan et saisin anoreksian. Ennen halusin vaan laihtua. Mutta ainakin sillon laihtuisin oikeesti. Painan tällä hetkellä valtavat 53,3 kiloa... Hävettää

Pieniä iloja

Kipusin 49,9 kilosta 54 kiloon, laihduin 52 kiloon takaisin. Jälleen siinä lukemassa. Kirottu 52 kilos. Kokonaisuus ei muutu, mutta jotkin pienet asiat tuovat mulle iloa. Jos saisin lisää tällaisia hetkiä mun elämään, voisin jopa laihtua.

Perjantaina olin päivällisaikaan yksin kotona, joten päätin lavastaa ihan kunnolla syömisen. Jotenkin olin ihan innoissani, kun kaadoin paistinpannulle vähän öljyö ja lämmitin hetken, sotkin öljyllä lautasen ja ruokailuvälineet, kaadoin tilkan maitoa lasin pohjalle, rikoin kaksi kananmunaa vessanpönttöön ja heitin kuoret bioon. Sata merkkiä syömisestä, vaikken ollut syönyt. Tietysti mulle tuli huono omatunto ruoan hukkaamisesta mutta kahta pahempaa hukkaahan se ois ollu jos mä oisin syöny ne. Sen lisäks et ne katoaa kaapista, oisin yrittäny saada niiden kalorit katoomaan myös musta, ja ne ois jättäny viel huonon fiiliksenkin.

Tänään syötiin paljon kaikkea vappuruokaa ja oon ihan täynnä. Mietin äsken, että taidan oikeesti saada enemmän mielihyvää ja pidemmäksi aikaa, kun nään mun lonkkaluut tai vaa'an numero on aamulla tippunut, kuin suklaapala suussa. Testasin ja laitoin palan suklaata suuhun. Kun oikein mietin, sain suklaan maistumaan lähinnä rasvaiselta ja halvalta. En oo ikinä ennen ajatellu jo suklaa suussa että hyi, onpa pahaa. Jos tää ois edistystä, tää ainakin vahvistaa kerrankin yhtä mun lempi thinspo-lauseista: Ruoka tuo mielihyvän hetkeksi, mutta kaduttaa loppupäivän. Paasto tuntuu pahalta päivän, mutta hyvältä loppuelämän.

Tein itelleni neljä thinsposivua, joita yritän katsella jos tekee mieli ruokaa. Niihin liimasin mun lempi thinspokuvia, kirjoitin thinspolauseita ja -biisien sanoja. Jotenkin konkreettiset sivut toimii paremmin kuin nettisivut. Voin ehkä jossain vaiheessa laittaa tänne kuvat niistä.

Joo, tiiän, oon tosi ahkera keksimään sääntöjä joita en noudata viikkoa pidempään, mutta silti, tän viikon tää on toiminu: pakollisten ruokien lisäksi joka päivä saa syödä korkeintaan 200kcal. Kuulostaa ehkä paljolta, mutta "pakollisia" ruokia kun arkiviikolla on vaan kaks päivällistä, niin ei se oo kovin paha, muutenkin kun pidän melkeen joka viikko 1-2 paastopäivää. Ärsyttää tää vappu kun menee yks hyvä vähäkalorinen maanantai hukkaan, mutta keskiviikkona sit paastoon taas.

Mihin voi enää luottaa?

Upeaa, tajusin vasta pari päivää sitten, että meidän vaaka on rikki. Oon kohta vuoden punninnu itteni sillä päivittäin, ja nyt vasta tajuun et se näyttää mitä sattuu... Tajusin sen, kun mokoma väitti mun lihoneen puol kiloo muutamassa tunnissa, joiden aikana en ollu syöny tai juonu. Kokeilin monta kertaa, 52,4kg, 51,9kg, 52,1kg, 51,5kg... Joka kerta eri luku. En voi enää kunnolla luottaa tohon. Noh, joka tapauksessa sen tiedän, että viikonloppu meni ihan päin mäntyä ja paino on nyt suunnilleen 52,8kg (wihii, sain sen luvun kolmesti peräkkäin, joten luotan siihen aika paljon)

Taas kerran kasailin itselleni kivoja sääntöjä rikottavaksi... Yritän nyt laihtua kilon viikossa, niin ei menisi kuin pari kuukautta, niin olisin tavoitepainossa (ei tuu onnituu). Kalorirajat on arkisin 500kcal ja viikonloppusin 1000kcal (eikä tuokaan sen pahemmin). Yritän käydä lenkillä neljä kertaa viikossa (luistan varmaan jo ekan tilaisuuden tullen). Ja viimenen, juttu, joka vois jopa onnistuu on jokailtainen pieni treeni. Ei oo pitkä, eikä varmaan polta just yhtään, mut tuntuu sentään et tekee jotain. Treeni on 50 istumaannousua, 25 ylävatsan istumaannousua, 25 sellasta vatsalihaspolkua, 25 kyykkyä ja 20 sivuvatsalihasliikettä (haha en tiiä noiden liikkeiden oikeita nimii). Ton vatsatreenin oon onnistunu tekee jo kolmena iltana peräkkäin ja siihen kun menee joku pari biisiä ja teen sen omassa huoneessa ennen nukkumaanmenoa niin se ei sillee oo hankalaa tällaselle laiskurillekaan.

Tää päivä meni aika hyvin. Jaksoin kaheksan tunnin koulupäivän ja päälle neljä tuntii kerhon vetämistä pikkusille, mistä puolet oli "ylitöitä" kun jouduin tuuraa toisessa kerhossa. Kävin juoksemassa 6,5km ja söin kalorirajan mukaan.

murot 200kcal
juustoviipale ja leivänmuruja 50kcal
juustoleipä 200kcal
lenkki -380kcal
=70kcal

Pyöristin varmuuden vuoks reilusti, noi murotkin kun esim oli lesemuroja ja otin vaan puol kuppii. Lasken vaa mielummin yläkanttiin ku syön vahingos liikaa.

Sit se puoli, mikä ei tänää mennykää ihan putkeen... Vanha ystäväni ahdistus palasi viikonloppuna enkä pysty taaskaan puhumaan mun ystäville. Yks niistä on ollu mulle vihanen yli viikon, mä en ees tiiä mistä, mut se ei vastaa ollenkaan. Muille mä en oo laittanu melkee yhtää viestii pariin päivään. Vastaan vaa "joo" jos joku kysyy onks kaikki hyvin... Tuntuu vaan siltä, etten ansaitse niiden ystävyyttä. En osaa auttaa ja tukee niitä kun ne tarvii... Sen sijaan valitan kaikesta ja aiheutan itse itselleni lapsellisia ongelmia. En haluu huolestuttaa niitä, mut en vaan tunne olevani tarpeeksi hyvä niiden ystäväksi.

Kun oot laiska ja läski ni minkäs teet

Tiesin jo tänään aamulla että tästä tulee huono päivä ja oikeessa olin.

Oon ollu aamusta saakka nälkäne (vaik oon syöny liikaa), väsyny, vihanen itelleni ja välillä muille. Oon tehny kouluhommia mutta liian vähän. Tän päivän läksyjä en ollu tehny mikä huonons aamuu entisestään. Söin eilen suht vähän mut olin lihonu. Yks mun ystävä tekee koko ajan huonoja päätöksiä mut en voi auttaa sitä. Että tämmönen ihana päivä, kaiken päälle särkee päätä.

Oon syöny tänään kaks karjalanpiirakkaa, desin kaakaota ja näkkileivän. Kohta pakko syödä vielä ruokaa.

Huomenna en kyllä syö mitään. Ja torstaina syön niin vähän kuin pystyn. Mun pitää laihtua eikä lihoa, tyhmä keho.

Lyhyt postaus ihan sama. Pakko oli purkaa vitutus.

Olenko minä pro ana?

Pohdin tänään, olenko minä pro ana. Tulin siihen tulokseen, etten ole. Tiedän, ettei ole ihan normaalia laihduttaa konsteilla joita käytän ja pyrkiä alipainoon, mutta ei, en silti ole pro ana. En tavoittele anoreksiaa. Minulle elämässä tärkeintä on kaikenpuolinen täydellisyys, joka saavutetaan kontrollilla. En halua anoreksiaa, sillä vaikka se on tietynlaista kontrollia, se ei olisi enää minun käsissäni, ja juuri sitä haluan, että kaikki narut ovat käsissäni. Ja anoreksia saisi muut tavoitteet jäämään toissijaisiksi. Melkein yhtä tärkeää kun minulle on hyvät arvosanat, ja jos sairastuisin, opiskelulle voisi käydä huonosti. Joten haluan vain kauniiseen painoon ja kauniin kehon, siihen lopetan.

Olen kirjoittanut tänne tosi paljon nyt lähiaikoina lähinnä siksi, että tämä on ainoa paikka, jonne enää osaan kertoa tunteistani. Ennen puhuin ystävieni kanssa, mutta päätin, etten halua heidän huolestuvan. Ja nyt ihan viime viikkoina olen lopettanut oikeastaan lähes kokonaan heille juttelun, sillä en jostain syystä enää pysty siihen, se ahdistaa ihan liikaa, ihan arkisista jutuistakin juttelu. Tuntuu koko ajan, että sanon jotein väärin, ja vaivaan ihmisiä asioillani, olemassaolollani. Tässä on se hyvä puoli, että jos jotakuta ei kiinnosta, hänen ei tarvitse lukea joten en vaivaa ketään.

Mites tänään meni syömiset? No, melko huonosti, kuten arvelinkin lomalla menevän, mutta eiliseen verraten hyvin. Söin aamulla banaanin, turkkilaista jugurttia ja kaksi leipää, lounaaksi vähän salaattia ja illalliseksi kanaa, kaksi perunaa ja salaattia. Ihan älytön määrä, hyi! En muuten halua laskea kaloreita, sillä olen kuullut, että se on koukuttavaa ja en halua jäädä mihinkään koukkuun, etten menetä kontrollia.

Oma huone ahdistaa

Eipä sitten alkanu vielä herkkulakko... Äiti teki laskiaispullia ja kun sanoin et alotin laskiaisena herkkulakon niin se vaan huomautti että paasto alkaa laskiaistiistaina vasta. En tiedä, pitääkö paikkansa mutta en jaksanut alkaa vääntää vaan söin sen mieliksi, en kuitenkaan pysty laihduttamaan täysillä nyt lomalla. Mistä tuli mieleen että jollain ihmeen kaupalla aamupaino oli pysynyt viikonlopun yli samana eli 52,6kg, en kyl tajuu miten se on mahdollista.

Mua on ahdistanu nyt pari viikkoa tosi paljon, enkä ees koko ajan oo varma, mikä. Kun meen mun huoneeseen, mua alkaa ahdistaa ja meen vaa istuu lattialle johonki nurkkaan. En tiiä mikä mun huoneessa ahdistaa. Sit mä luulen et yks juttu on kaikki tekemättömät läksyt ja projektit ja vastaamattomat meilit, jotka pitäs hoitaa mut en vaa oo hoitanu. Ja tietty varmaa paino, tää läski olo mikä mulla on koko ajan niin et tekis mieli oksentaa mut en jaksa koska en osaa edes kunnolla, joten siitä ei oo mitään hyötyä. Tuun vaa hikiseks ja kurkkuun koskee. Ja mikä pahinta, mua on jollain tavalla alkanu ahdistaa mun perheelle ja jopa lähimmille ystäville juttelu. Lähiaikoina musta on tuntunu siltä et mitä vaan sanonkin, se on aina väärin. Aina mut tyrmätään ilkeellä kommentilla ja saan nieleskellä kyyneliä, joten parempi varmaan olla puhumatta paljoa. Musta tuntuu muutenkin että oon ollu kamala ystävä, oon kateellinen ja mustasukkainen ja vihainen koko ajan, joten ehkä en ansaitsekaan mun ystäviä.

Läski läski läski

Läski läski läski...

Tiesinhän minä että loma pilaisi kaiken... Olen syönyt näinä kahtena päivänä varmaan enemmän kuin koko arkiviikkona. Eilen muroja, keksejä, suklaalevy, jugurtti, iso ravintolapasta-annos ja jäätelöä. Tänään kroisantti, leipä, puolitoista berliininmunkkia, puolikas suklaalevy, pieni karjalanpiirakka. Olen lihonut varmaan kilon päivässä. Vihaan tätä, mutta en pääse juuri nyt lenkille enkä oksentamaan. Odotan niin innolla arkea.

Okei, jotain positiivista. Oon nähny paljon mun kavereita nyt viikonloppuna (nään niitä tosi harvoin koska asutaan eri kaupungeissa) ja oon onnistunu lähentää mun suhteita niihin.

Oon nyt tänään ja eilen selaillut paljon kaikenlaisia laihdutusblogeja ja oon saanu niistä taas lisää motivaatiota, kunpa pääsis jo toteuttaa sitä, mun on niin paljon helpompi laihduttaa arkena (onneks huomenna voin aloittaa herkkulakon ilman että kukaan ihmettelee, koska tänään oli laskiainen).

Voisin yrittää nyt mennä lukemaan kokeisiin että voisin olla lähempänä edes jotain mun tavotteista.

Tykkään muuten tosi paljon mustavalkosesta thinsposta. Tässä pari nättiä kuvaa :)