stressiliimaa

 Mä kävelen vaikka en pysty enää askeltakaan. Vaikka meinaan nukahtaa pystyyn. Vaikka jalat huutaa pysähtymään. Koska mä tiedän, että jos pysähdyn, mä en pääse enää itse ylös.

Hoitaja kysyi multa viime tapaamisessa, tunnistanko loppuunpalamisen oireet itsessäni. En osannut oikein vastata. Mä tiedän kyllä, kun se on lähellä, mutten tiedä mistä. Kotona istuin alas vihkon kanssa ja ajattelin asiaa.

Nyt mä tiedän. Juuri tästä. Siitä jatkuvasti voimistuvasta tunteesta, että pysyn kasassa pelkällä stressillä. Siitä, etten uskalla levätä edes hetkeä, koska tiedän että se loppuu sitten siihen. Siitä, kun opiskelen yhdettätoista tuntia putkeen, haluaisin vain hakata päätä pöytään, itkeä, ja nukahtaa koulukirjojen päälle.

Olen jatkuvasti itkun partaalla, mutta en itke. Estän sen pelkällä tahdonvoimalla. Ja jos itken, lopetan kuin seinään. Tuntuu, että kaikki hajoaa käsiin, ja puristan langanpäitä rystyset valkoisina. Iltaisin on vaikea saada unta väsymyksestä huolimatta. Sitten alkaa pommiin nukkuminen. En jaksa käydä koulua, en ymmärrä tunnilla opettajaa, vaikka kuinka yritän. Muistikatkoksia, päänsärkyä, pakkoajatuksia, itsetuhoisia ajatuksia.

En jaksa enää hetkeäkään. Ja silti mun pitää jaksaa. Kirjoitukset, kasvava pelko.

Sitten kun kirjoitukset on ohi, mitä tapahtuu? Tunnen kaiken stressin, ahdistuksen, masennuksen ja pahan olon kasautuvan, odottavan, että se pääsee valloilleen. Mitä jos romahdan, kun stressi ei enää pidä mua kasassa? Ei, se ei ole mitä jos vaan kun. Jos katson mun elämää taaksepäin, stressi päättyy aina romahdukseen. Mulla on vaan niin turvaton ja yksinäinen olo. Kukaan ei ota koppia, kun kaadun.

Luen 8-14 tuntia päivässä, seitsemän päivää viikossa, ja silti kertauskurssin tunneilla tuntuu, että osaaminen on jotain A:n tasoa. Opettajat muistuttaa aina, että tästä ja tästä pitäisi osata selittää, jos haluaa edes C:n. Hyvä kun hämärästi muistan otsikon.

Kävin lääkärin määräämissä verikokeissa viime viikolla. Mun sisäinen lääkäri heräsi, ja mun oli tietty pakko käydä tutkimassa tuloksia. Ne oli yllättävän hyvät, ehkä en jääkään vielä kiinni mun syömisvammailusta. Lievää anemiaa, mutta sitä mulla on ollut koko mun elämän ajan. Kalium ja natrium oli mun huojennukseksi melkein keskellä viitearvoja. Paastoverensokeri oli ainoa mikä ei osunut viitearvoihin, mutta sekään ei heittänyt paljon. Hyvä.

Ainoa hyvä asia nyt on työt. Ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on sivutyö, josta nautin. Mun ohjaajat on upeita, työilmapiiri on loistava ja työ on motivoivaa. Ensimmäisen viikon aikana sain kaksi kertaa ylimääräisiä kehuja. Jos mulla ei olisi työtä, mihin voi mennä keräämään vähän voimia, olisin varmaan nyt jo romahtanut.

Olen ollut melkein 3 kuukautta kuivilla viiltelystä, mutta alkaa tuntua, etten jaksa kohta enää ilman sitä.

12.9.

Paino: 50,9kg

stressikausi alkaa

 Koulu alkoi keskiviikkona, arki ja stressi jo pari viikkoa sitten. Kesällä ei ollut mitään tekemistä, mutta nyt taas pamahti kalenteri vaihteeksi niin täyteen, että itkettää. Miksei mikään ole koskaan hyvä?

Mulla on tässä jaksossa kuusi kurssia, en ole tehnyt niin montaa jaksoon melkein puoleentoista vuoteen. Ylioppilaskirjoituksissa odottaa neljä ainetta, niiden alkuun on enää reilut viisi viikkoa. Lisäksi se ryhmä missä käyn palasi kesätauolta, on tapaamisia siellä ja kouluttaudun "apuohjaajaksi" syksyn ryhmään. Sitten vielä ajokoulu, jonka reputin jo kolmannen kerran. Ja hoitajakäynnit. Ne tosin on enemmän positiivinen asia, kun saan viimein jotain apua kuukausien kuluttua. Se vaan tuntuu käynnistyvän aika hitaasti.

Ensimmäisellä käynnillä hoitaja ehdotti että kävelisin enemmän. Sen jälkeen olenkin aloittanut taas kävelyillä käymisen, mutta nopeasti muistin, miksi lopetin. Musiikki ei riitä harhauttamaan mun ajatuksia, vaan kävellessä ne liukuu kelaamaan uudelleen ja uudelleen kaikkea ahdistavaa. Eikä yhtään auta, että melkein jokainen asuinalue ja katu mun kämpän lähellä assosioituu johonkin ikävään. Käveleminen triggeröi myös tauolla olleita "pakkoajatuksia". Niitä itsetuhoisia ja väkivaltaisia ajatuksia, jotka eivät ole loogisia ja omia. Ihan kuin joku muu tulisi mun päähän ja ehdottaisi että mitäpä jos katkaisisit vaikka kaulavaltimon.

Luin käynnin tekstin omakannasta ja säikähdin aika paljon yhtä asiaa. Hoitaja oli kirjannut suunnitelmaan mitä testejä se mulla teetättää, siellä oli kaikki perustestit, masennus-, ahdistus-, paniikki- yms, mutta lisäksi SCOFF ja BES, eli syömishäiriö- ja ahmimishäiriötestit. Olin vakuuttanut hoitajalle, ettei mulla ole syömishäiriöajatuksia, mutta jotenkin ajatus virallisessa lomakkeessa valehtelusta kuulostaa vääremmältä kuin keskustellessa. Mutta en mä voi niitä rehellisestikään täyttää, kävin testaamassa ne ja sain kummastakin lähes täydet pisteet.

Niin, ahmimisongelma ei ota loppuakseen. Nyt vaan oksennan kaiken, minkä vuoksi paino pysyy aloillaan ja välillä jopa laskee. Pelkään vaan aika paljon mun sydämen ja etenkin hampaiden puolesta. Jos oksentelee päivittäin, polttaa tupakkaa, juo lähes pelkästään sokeritonta limsaa ja masennuksen vuoksi pesee hampaita harvoin, oon ihan varma, että ne tippuu kohta päästä.

Mutta niin, paskaahan tää kaikki yhä on, mutta ehkä saan taas vaihteeksi jotain kirjoittamisen arvoista, kun asioita taas tapahtuu. Haluaisin vaan itkeä ja nukkua koko ajan, mutta itkeä en osaa ja nukkua en saisi, kun koulupäivät kestää kahdeksan tuntia plus ympäri kaupunkia asioilla ravaaminen, kävelyt ja kirjoituksiin lukeminen, jos siitä nyt vieläkään mitään tulee. Kolme päivää koulua takana, ja olen nyt jo niin uupunut, etten tänään saanut koulussa mitään aikaan ja nukuin kotona pitkät päiväunet. Mitähän tästäkin tulee...

14.8.2020

Kalorit: 390

Poltettu: 214

Paino: 53,4kg

Kierteen katkaisu

Viime postauksen jälkeen jumituin parin viikon ahmimiskierteeseen. Välillä oksensin, välillä en. Paino nousi tosi paljon. Ahdisti joka ilta, mutten voinut enää lähteä päivystykseen, koska se on niin kallista. Sitä paitsi kesäkuun ekalla viikolla alkoi taas ryhmätapaamiset, enkä voinut riskeerata, että joutuisin osastolle, enkä pääsisi niihin.

Oon varmaan aiemminkin puhunut siitä, mutta oon siis ryhmässä, joka on suunnattu 18 vuotta täyttäneille, nuorisokodissa asuneille nuorille. Se alkoi helmikuussa, mutta oli koronan takia tauolla. Odotin innolla kesäkuun tapaamisten alkua.

Osittain onkin ollut kivaa. Käytiin salilla, laitettiin ruokaa, mentiin seikkailupuistoon kiipeilemään, käytiin pari kertaa ravintolassa ja yhdellä tytöllä oli valmistujaiset, jotka mä olin suunnitellut. Kuitenkin juuri se, että melkein joka tapaamisella syödään paljon, ja juhlien järjestämisen stressi kuitenkin söi vähän sitä iloa.

Oon kuitenkin tällä viikolla alkanut saada itseäni kasaan. Siivosin mun huoneen, tiskasin, tein lukusuunnitelman syksyn yo-kokeisiin ja oon saanut lopetettua ahmimisen. On mukavaa, kun on pitkästä aikaa onnistunut olo.

Poliltakin kuului viimein jotain. Kävin viime viikolla sairaanhoitajan luona, se teki haastattelun, millä selvitettiin mun epävakaa-diagnoosia. Yllätys yllätys, en täyttänyt kuin pari kriteeriä, kun 5 tarvitaan diagnoosiin. Sanoin koko ajan, ettei se ole mulle oikea diagnoosi... Tosin ne oli ehtinyt jo kaavailla mulle epävakaan hoitomallia ja nyt kaikki suunnitelmat menee uusiksi ja hoito viivästyy. En edes tiedä milloin mulla on seuraava aika, epämääräisesti on mainittu, että mut laitetaan jonoon masennuksen hoitomalliin.

Mutta niin. Nyt menee ihan ok, vaikka vähän ärsyttääkin painon nousu. Se ehti olla korkeimmillaan 53,4 kiloa 5.6. Tänään aamulla vaaka näytti 50,5 kiloa.

epäilty

Mua ahdistaa niin että sattuu. Oon viime päivät yrittänyt täyttää jokaisen hetken hereillä tekemisellä, etten ajattelisi, mutta nyt en saa unta ja se kaikki palaa mieleen.

Tiistai.

Ehdin olla koulussa ekan tunnin, mutta sitten lähdin lääkäriajalle. Eka aika polilla moneen kuukauteen, jännitti aika paljon. Olin edelliset päivät yliajatellut joka asiaa. Vaikka olisin kuinka masentunut, esitän tosi hyvin pirteää muille, joten jouduin harkitsemaan, millä asteella pitäisi näyttää todellista mielialaa, jotta minut otettaisiin vakavasti, muttei passitettaisi sairaalaan. Ja mitä puen ja meikkaanko. En jaksa nykyään paljon meikata, mutta toisaalta ahdistaa ihan liikaa mennä ulos ilman meikkiä.

Polilla lääkäri olikin tv-yhteyden päässä, koronakäytäntö. Se vaikutti kuuntelevan mua. Lupasi, että mulle hankitaan tutkimustiimi joka tekee tarkemmat tutkimukset että saataisiin diagnoosi. Hyvä, viimein. Lisäksi se päätti, että mirtazapinia kokeillaan uudestaan masennukseen, tällä kertaa se nostettaisiin 30mg saakka. Ja sain myös reseptin uuteen tarvittavaan. Puhelin soi kesken ajan, mutten vastannut.

Tapaamisessa ollut sairaanhoitaja varmisteli ovella, että pärjään, ja antoi varuilta päivystävän sairaanhoitajan numeron. Sitten pääsin lähtemään.

Yksi vastaamaton puhelu ja yksi uusi viesti. Avaan viestin, se on soittopyyntö poliisiasemalta. Soitan viestin numeroon, ja saan kuulla kamalia uutisia. Musta on tehty rikosilmoitus. Poliisi haluaa kuulustella mua epäiltynä.

Alan itkeä bussissa. En haluaisi kertoa kellekään, se en ole minä. Miten mä oon päätynyt tähän? Lapsena olin aina luokan todennäköisin menestyjä, kukaan ei povannut mulle ongelmia mielenterveyden ja poliisin kanssa.

En pysty menemään iltapäivän oppitunneille, koska odotan ahdistuneena kuulustelun alkua. Kuulustelu hoidetaan puhelimitse. Mua epäillään kunnianloukkauksesta. Rikosilmoituksen teki se mies. Mua ahdistaa todella paljon, mä luulin, että saisin jo jättää sen koko jutun taakse.

Kaikki kuulostaa niin vakavalta. Poliisi kysyy, haluanko oikeusavustajan kuulusteluun. Kieltäydyn, koska aion vain kertoa totuuden. Ja kerron sen. Se mies väittää, että mä oon valehdellut siitä, ja mun valehtelun takia se menetti työnsä. Kerron kuulustelijalle, ettei se ole totta. Mä en ole valehdellut missään vaiheessa, enkä mä edes ollut se, joka teki tutkintapyynnön viimeksi.

Olen kuulustelussa rauhallinen, mutta heti sen jälkeen alan huutaa ja itkeä. En saa henkeä, ahdistaa. Juttu menee seuraavaksi syyteharkintaan. Jos syyttäjä päättää syyttää, mä joudun oikeuteen. Ei, ei ei. Mä en voi. Mieluummin kuolen. Mä joutuisin näkemään sen miehen. Eikä mulla ole varaa mennä oikeuteen. Ja mitä jos häviän? Juttu on sana sanaa vastaan, mutta mulla on mielenterveysongelmia, joten sitä saatetaan uskoa. Kunnianloukkauksesta voi saada sakkoja tai jopa 6kk vankeutta. Ja merkinnän rikosrekisteriin. Ei, mä en ole rikollinen, mä en ole tehnyt mitään väärää, en suostu tähän!

Yritin sulkea koko jutun pois mun tajunnasta, mutta nyt kaikki virtaa mun läpi niin, että mä tärisen.

Kirjoitan tätä lauantaina aamuyöllä. Pelottaa julkaista tekstiä. Pelkään liikaa, mitä jos se löytää mun blogin? Jos oon kirjoittanut täällä jotain, mikä voidaan kääntää mua vastaan oikeudessa? Ehkä uskallan julkaista tän huomenna.

Unet

En oo saanut kirjoitettua. En tiedä, miksi. Nyt on pakko, ettei kynnys kirjoittaa nousisi enempää.

Pääsiäinen. Juhlat on ihmisille vaan tekosyy syödä itsensä kipeiksi. Eihän niissä ole mitään muuta pointtia. Olin pääsiäisenä äidin luona, ja lihoin tietysti. Ja se jäi jotenkin päälle. Karanteeni ei olekaan mulle hyvää aikaa laihduttamiseen. En uskonut sen muuttavan paljon mun elämää, mutta jotenkin se, ettei nää ketään, opettajia, harrastusten vetäjiä, silti lisäsi mun yksinäisyyttä. Oon käynyt joka päivä porukoilla, etten olisi yksin mun päässä. Ja syönyt siellä.

Onneksi oon saanut purettua mun muita addiktioita. Siitä saakka, kun muutin tähän asuntoon, oon juonut varmaan puolitoista litraa zero colaa päivässä. Lopetin sen, koska se kävi kalliiksi. En ole juonut kokista nyt yli viikkoon. Olen myös alkanut vähentää tupakointia. Sekin on kallista. En tiedä, lopetanko kokonaan, mutta poltan nyt kaksi päivässä, kohta vaihdan yhteen.

Ja on karanteenissa sekin hyvä puoli, ettei tule poissaoloja. Mun mieliala on nyt niin huonoa, että olisin tuskin päässyt joka päivä kouluun, jos sitä ei voisi hoitaa kotoa. Väsyttää ja ahdistaa, masentaa. Koko ajan.

En muista, oonko kirjoittanut siitä, mutta oon alkanut syyttää itseäni A:n kuolemasta. Tiedän kyllä, ettei se ole kenenkään yksittäisen ihmisen vika, mutta on asioita, jotka olisi pitänyt tehdä toisin. A olisi tarvinnut jonkun iloisen ihmisen rinnalleen. Joka luo uskoa tulevaan, eikä sellaista, joka kuluttaa sitä ja vetää mukanaan alas. Jos en olisi yrittänyt itsemurhaa toukokuussa, A voisi olla täällä. Se ei olisi saanut sitä ratkaisumalliksi. Ja mä en olisi viettänyt kesää osastolla, olisin ollut sen luona. Olisin tiennyt, että sillä menee huonosti. Enkä olisi joutunut muuttamaan. Sinä iltana, kun se tapahtui ja mullakin oli huono olo, olisin saattanut mennä A:n luo, eikä se olisi päässyt tekemään sitä.

Sain viimein ajan aikuispsykiatrialliselle, mutta se on vasta muutaman viikon päästä. Ja paperissa lukee, että sillä käynnillä on lääkärin lisäksi sairaanhoitaja. Ei psykologi. Pelkään, että ne laittaa mut taas puhumaan jollekin eläinkorttimummolle, joka luulee, että raitis ilma parantaa mut.

Ei raitis ilma tätä paranna. Mun joka toinen ajatus on, että haluaisin vain nukkua ikuisesti. Mutta en tavallista unta. Mä oon alkanut nähdä unia, ja se ei ole hyvä.

En kutsu niitä painajaisiksi. Ihmiset, jotka näkee painajaisia pelkää niitä, herää hikisinä ja ahdistuneina. Mun unet käsittelee samoja asioita, joita pelkään päivisinkin. Se on vaan, ettei mun ajatukset enää jätä mua rauhaan öisinkään. Nään unia, missä unohdan tärkeitä asioita, ihmiset haukkuu mua, tai jään aivan yksin. Oon niin tottunut niihin ajatuksiin päivisin, etten pelkää niitä öisin, mutta haluaisin olla rauhassa edes unessa.

loppuraportti

Mulle tuli torstaina postissa mun vanhan psykologin kirjoittama loppuraportti. Se ei ollut mukavaa luettavaa. Mä en ymmärrä. Kaikkia muita sairauksia hoidetaan ymmärryksellä ja myötätunnolla, mutta mielenterveysongelmia hoidetaan niinkuin se olisi sairastuneen valinta. Niinkuin mä pahaa pahuuttani voisin huonosti.

Aloin miettiä kaikkia mun aiempia kontakteja. Kaikki lääkärit, hoitajat ja psykologit joita olen tavannut, ne kaikki kohteli mua todella kamalalla tavalla. Mä en yleisesti ottaen häpeä mun ongelmia, ja niin sen pitäisi olla, mutta ammattilaiset saa mut tuntemaan, että mun pitäisi. Että mä olen vaikea ja lapsellinen. Ainoastaan S, mun pitkäaikaisin psykologi sai mut tuntemaan turvallisuutta.

Loppuraportissa mun psykologi kertoi, etten sitoudu hoitoon ja kritisoin jatkuvasti terveydenhuoltoa. Mä sitouduin kyllä. Jätin vain kerran käynnin väliin, ja silloin mä olin todella vihainen. Ja kyllä, mä kritisoin, koska mua ei hoidettu. Mua ei kuunneltu, ei otettu vakavasti. Käynnit kerran viikossa psykologilla ei saanut mua voimaan paremmin. Kukaan ei yrittänyt oikesti auttaa. Pyysin, että mulle oltaisi tehty testejä, jotta saisin viimein jonkin pysyvän diagnoosin ja kunnon lääkket, mutta mun ei annettu edes tavata lääkäriä. Raportissa ei edes mainita, mitä kaikkea oon joutunut kokemaan, se jättää kuvan, että olen itsekäs ja epävakaa, ja ihan huvikseni.

Oon lukenut asiasta. On todella tärkeää löytää hyvä hoitokontakti, muuten ei parane. Useimmilla masentuneilla ei ole energiaa sen vaatimaan taisteluun, mikä on kamalaa. Mulla on välillä energiaa siihen, mutta näköjään se katsotaan negatiivisena. Mä vaan haluan hoitoa.

Oon taas pimeässä paikassa. Tällä hetkellä olen jollain tavalla toimintakykyinen, joten kukaan ei huomaa, mutta mä huomaan sen mun ajatuksista. En taaskaan odota mitään. Olen yrittänyt miettiä, mikä saisi mut pitkällä aikavälillä onnelliseksi, mutten keksi mitään tavoiteltavaa. En halua asua yksin. Enkä äidin luona. Enkä kimppakämpässä. Sanon ihmisille, että aion hakea lääkikseen, mutta ajatus siitä, että mun pitäisi opiskella stressaavaa alaa seuraavat 12 vuotta kuulostaa kamalalta. Enkä edes tiedä, pystyisinkö lääkärin työhön, se kuulostaa psyykkisesti todella raskaalta.

Ja mä oon todella väsynyt, mutten saa nukuttua. Nukahdan vasta neljän aikaan iltaisin vaikka nousen koulua varten seitsemältä.

Enkä mä pysty enää juoksemaan. Yritin eilen, mutta jaksoin vain pari kilometriä, mun oli pakko kävellä kotiin. Mun keho on liian väsynyt.

Onneksi saan jotain iloa ja kontrollin tunnetta laihduttamisesta. Syön tällä hetkellä 240 kaloria päivässä, ja tyhjyyden tunne ja huimaus kertoo mulle, että teen edes jotain oikein.

4.4.
Paino: 52,3kg

kevät

On koeviikko, mutta mulla oli vain kaksi koetta, joten mulla on nyt pieni loma. Se ei todellakaan tee mulle hyvää. Kun ei ole pakko herätä tai tehdä mitään, makaan vain sängyssä kaiket päivät. Ja nukun ihan milloin sattuu. Sain tänään unta vasta yhdeksältä aamulla.

Epämääräinen masennus ja ahdistus sotkee kaikkea, vaikkei edes ole mitään sotkettavaa. Ei ole koulua, ihmissuhteita tai harrastuksia. Ehkä se sitten sotkee vaan mun elämänhalun. Elän sekavassa tilassa, jossa mun tekee vuorotellen mieli viillellä, vetää kännit tai nukkua kellon ympäri.

On taas kevät. Vihaan kevättä. Ihan kuin kaikki ei olisi tarpeeksi pahaa jo valmiiksi, aina kun käyn ulkona kaupassa, on lämmintä ja valoisaa. Ja tämä kevät on erityisen paha. Se muistuttaa mua viime keväästä, ajasta, jonka vietin A:n kanssa. Olin silloin huonommassa kunnossa kuin koskaan, mutta mulla oli A.

Huomenna mulla on aika koululääkäriin. Se on varattu ajokorttitarkastusta varten, mutta aion samalla kysyä, voisiko se kirjoittaa mulle lähetteen aikuispsykiatriselle poliklinikalle. Oon odottanut nyt 10 viikkoa lähetettä, mutta mun lääkäri nuorisopsykalla on ihan paska eikä se taida tehdä sitä.

Paino tippui viime postauksen jälkeen parissa päivässä 56,1 kilosta 53,7 kiloon, mutta oon nyt junnannut siinä samassa lukemassa monta päivää. Mä yritän kyllä parhaani, mutta jokin ei vaan toimi. Pitäisi varmaan yrittää lähteä juoksemaan, mutta ulkona on kevät.

Hautausmaa

Kirjoitukset on nyt ohi. Toivoin, että se olisi hyvä, mutta tavallaan tiesin, että siinä käy näin.

Nuorempana onnistuin jotenkin aina tahdonvoimalla pysymään fyysisesti terveenä aina kouluajat, sairastuin aina lomalla. Nyt on kuin se olisi tapahtunut mielenterveyden kanssa. Toisaalta se käy kyllä vielä enemmän järkeen. Joululoman päättyessä mä naksautin aivoissani jonkin defenssin päälle, sen avulla pystyin pitämään itseni kiireisenä, keskittymään maanisesti kirjoituksiin, kouluun, harrastuksiin... Nyt kun kirjoitukset loppui, ja karanteenin takia ei ole edes koulua tai ryhmää, mulla ei ole enää mitään mihin tarrautua, mitään millä pitää itseni kasassa.

Se tapahtui välittömästi kirjoitusten jälkeen. Niinkuin mussa olisi joku kytkin. Luulen, että mulla on taas alkamassa masennuskausi. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että juuri tänään on kulunut tasan puoli vuotta A:n kuolemasta.

Kävin tänään yksin hautausmaalla, vein kynttilän yleiselle haudalle, koska A:n hauta on satojen kilometrien päässä. Istuin kivellä puoli tuntia. Itkin ja puhuin kynttilälle, niinkuin se olisi A. Ohikulkijat varmaan katsoi että kappas, hullu siellä puhuu yksin. Kynttilän liekki sammui monta kertaa, vaikka yritin pitää sitä hengissä. Jotenkin A:lle puhuminen kuitenkin auttoi ja mulle tuli vähän parempi olo.

Musta tuntuu, että mun suru jäi jotenkin kesken. Jouduin työntämään sen syrjään liian nopeasti, heti sairausloman päätyttyä. Oli niin paljon muita elämänmuutoksia ja katastrofeja. Nuorisokodin kaikki episodit, asunnon etsintä, se mies, kokeet. Ei niin, etten olisi ollut surullinen. Mä oon sitä, joka päivä. Nään A:n mun pihan pihlajassa, ajattelen sitä kun poltan tupakkaa, kun kuuntelen musiikkia, kun soitan pianoa. Tunnen sen poissaolon koko ajan mun yksinäisyydessä. Mutta jotenkin suru vaan jäi paikalleen kun en ehtinyt käsitellä sitä. Ehkä mun pitäisi nyt jatkaa sitä. Kunpa vaan pääsisin lääkäriin...

Niin, oon odottanut lähetettä nyt 9 viikkoa. Oon soittanut kahdesti kysellen siitä, kuulemma sen tekemiseen ei kuuluisi mennä edes viikkoa.

Meinasin taas satuttaa itseäni. Sain sen estettyä, mutta se oli eka kerta kuukauteen, kun halusin tehdä niin. Nään mun voinnin huononevan silmissä.

Ja paino... Sanoin viimeksi, viikko sitten, että syön nyt kirjoitusviikolla kunnolla, ettei se vaikuta koetuloksiin, mutta tätä en odottanut. Mun paino nousi viikossa lähes 4 kiloa. Mitä helvettiä?? Se ei noussut näin nopeasti edes osastolla kun olin alipainoinen. Toivon tosin, että siitä olisi edes pari kiloa nesteitä ja menkkaturvotusta... Nyt aion aloittaa kunnolla laihduttamaan, mulla ei ole mitään muutakaan tavoitetta tai edes tekemistä. Toivon vaan etten ala ahmimaan masennukseen.

20.3.
Paino: 56,1 kg

21.3.
Paino: 55,6 kg

Olisinpa tiennyt silloin...

Mä kävin äsken lukemassa kaikki mun vanhat blogitekstit vuodelta 2017. Ja aloin vaan itkemään. Mä oon muuttunut niin paljon ja vain huonoon suuntaan. Mä olin silloin vielä niin naivi ja iloinen.

"Tuntuu jotenkin helpommalta, jos tulis vaan joku romahdus, sit saisin apua ja voisin paremmin taas", mä kirjoitin huhtikuussa 17. Ei se elämä vaan toiminutkaan niin. Se menee niin vaan leffoissa. Mulle on tullut romahduksia, kolme tai neljä tähän mennessä, mutta ei ne asiat parane sen jälkeen. Välillä jopa huononee.

Ne tekstit on ysiluokan keväältä. En näköjään maininnut sitä niissä teksteissä, mutta pääsin yläasteelta kympin keskiarvolla. Mä tein koko ajan paljon kaikkea, opiskelin, harrastin, laihdutin. Ja olin koko ajan ~52kg painava. Olisinpa tajunnut nauttia silloin. Luulin olevani laiska ja lihava, mutta olisinpa tiennyt, mihin päädynkään. Yli 60 kiloa normipainona eikä meinaa edes kouluun jaksaa mennä.

En oo tänäänkään tehnyt mitään. Ei sillä tavalla mitään, niinkuin silloin yläasteella olisin sanonut, siis en oo tehny MITÄÄN oon vaa opiskellu ja siivonnu ja käyny lenkillä oon niin laiska ei todellakaan. Oon noussut sängystä vaan pari kertaa, vessaan ja syömään, ja sekin on suuri operaatio.

Masennus ei ole mitenkään jännää tai traagista. Masennus on tylsää ja tyhjää. Mua ei huvita mikään, mutta se ei tarkoita, että mun mielestä olisi sitten hauskaa vaan maata. Ei sekään ole hauskaa, se on kaikkein kamalinta. Haluaisin haluta tehdä jotain. Haluan palata siihen minuun, joka teki asioita. Siihen energiseen, joka näki tulevaisuuden, eikä halunnut viiltää liian syvään, ettei arvet sitten haittaisi myöhemmin elämässä.

En jaksa nostaa ruokailuvälineitä syödäkseni. En jaksa käydä suihkussa. En jaksa viedä roskia, vaikka äiti kuinka monta kertaa käskee. Tuijotan vaan. Kaikki äänet on liian kovia. Mä haluan, että kaikki on hiljaa.

Luin jostain, että suurin osa itsemurhista tehdään masennuksen paranemisvaiheessa. Vaikeasti masentuneet on niin masentuneita, ettei ne jaksa edes tappaa itseään. Aika ironista. Musta tuntuu, että mä oon just nyt siinä vaiheessa. Sairaanhoitaja kysyi tapaamisessa, että mikä auttaa mua jaksamaan niin vastasin että masennus.

Niin, käytiin silloin sen kanssa myös psykiatrilla viimein. Mutta ei sekään osannut auttaa. Määräsi vaan uudet lääkkeet. Olisin tavallaan toivonut, että pääsisin osastolle turvaan, mutten uskaltanut sanoa ääneen.

uus "psykologi"

Lauantai oli yksinäinen päivä. Mua kävi ahdistamaan ja päätin mennä juttelemaan sekasin-chattiin. Klikkasin sivun auki heti kun se aukesi, tasan kolmelta, ja jouduin silti odottamaan yli tunnin. Vastaaja neuvoi menemään päivystykseen, jos olo ei helpotu. En mennyt, vaan aloin juomaan.

Kahdeksan maissa olin jo aika kännissä, kun äiti soitti. Se kysyi neljä kysymystä, valehtelin jokaiseen. Oon kavereiden luona, joo, oon syönyt. On ihan hyvä olo. Otan iisisti.

En omaksi yllätyksekseni edes tehnyt lopulta mitään tyhmää. Kävin puolen yön aikaan ulkona, menin ostamaan tupakkaa baarin ulkopuolelta ja palasin sitten kotiin.

Se hyvä puoli yksinäisessä päivässä on, etten syönyt mitään, eikä alkoholistakaan tullun kun seitsemänsataa kaloria. Paino oli sunnuntaina pitkästä aikaa alle kuudenkympin. 59,6kg tarkalleen.

Tänään aamulla mulla oli eka aika tän kaupungin nuorisopsykiatriselle polille. Luulin, että se olisi psykologille. Sen sijaan päädyin juttelemaan mun vanhan inhokkiopettajan näköiselle vanhalle sairaanhoitajalle. Meillä ei oikein synkannut. Olin odottanut tapaamista, koska mulla on niin paha olla, eikä yhtään ketään, jolle puhua. Mutta se vaan kyseli että miten usein nään mun isää ja mitä lääkkeitä käytän. Tuollaset asiat lukee teksteissä jo vaikka kuinka monta kertaa, olisi lukenut sieltä. Lähdin vastaanotolta aika ahdistuneena. Jos en saa nopeasti uutta kontaktia, en tiedä, mitä tapahtuu.

Sairaanhoitaja oli kysynyt, että mikä nyt on eri tavalla kuin silloin toukokuussa, kun jouduin suljetulle. Ei mikään, oikeastaan. Paitsi, että asiat on huonommin.

Onko kukaan muuten katsonut Euphoria-sarjaa HBO:lta? Suosittelen. Itkin sitä katsoessani melkein koko ajan. Uuteen kaupunkiin lukion kolmannelle luokalle muuttanut tyttö ja kesän sairaalassa viettänyt tyttö. I feel attacked.