Miten pääsee ulos labyrintista?
Keksin jokaiseen vastaukseen uuden ongelman. Jokaiseen vastaukseen, jota olen itselleni vuosien varrella tarjonnut. Koska tuntuu, että ne kaikki on jo kokeiltu. Mua pelottaa.
Reputin inssin ja kesäsuunnitelmat romuttui. Kai mä halutessani voisin mennä junallakin johonkin, mutta en jotenkin vain tahdo.
Ratkaisuja. Ihmissuhteet. Oon aina nähnyt, että suurin asia mikä multa puuttuu on ystävä. Ajattelin sen korjaavan kaiken. Ja pari vuotta sitten toivoin myös parisuhdetta. No, mulla oli P, mutta laihdutin itseni osastolle silloin. Mulla oli A, mutta yritin itsemurhaa. Eivät ihmiset korjanneet mua. Ne ei ole ratkaisu.
Enkä enää kyllä tiedä kykenisinkö enää edes ihmissuhteeseen. Ei mulla ole mitään annettavaa. Luen Harry Pottereja varmaan kymmenettä kertaa läpi, ja kiinnitän huomion uuteen hahmoon. Miksen koskaan katsonut sitä tarkemmin, Remus Lupinia? Jonkinlainen viehätys ja samaistuminen sekoittuu minussa, kun Remus työntää Tonksia pois luotaan. Sanoo olevansa tälle liian vanha, köyhä, sairas, vaarallinen. Tonks rakastaa häntä silti. Ei. Toiveajattelua. Ei ihmissuhteet minua korjaisi, enkä edes ole mikään Remus Lupin, joka on ongelmistaan huolimatta kiinnostava ja välittävä ihminen.
Osasto. Välillä se käy mielessä, toiveissa. Joku huolehtimassa, olisin turvassa. Ei. Olen ollut osastolla yhdeksän kertaa, ne eivät korjanneet minua. Ehkä rikkoivat jopa lisää, kun kerran en tunne enää olevani turvassa ilman osastoa. Se ei ollut ratkaisu.
Parantuminen syömishäiriöstä. Sitäkin mietin joskus. Ehkä se olisi joskus voinut vielä toimia. Nyt tuntuu, että ei missään nimessä. Kuvittelen mielessäni sairaalan kuivat salaatit ja vetiset kastikkeet. Mauton, paha ruoka. En halua syödä sitä. Ja toisesta suunnasta, parantuminen tarkoittaisi myös luopumista ahmimisesta. Ei enää suklaa-, leivos- ja jäätelövuoria. En halua luopua niistä, vaikka oksentamisen jälkeen rintaan sattuu, hengittäminen on vaikeaa ja sydän tykyttää. En, vaikka pelkään sydänkohtausta.
Edes se vakain, tervein ratkaisu ei ole ratkaisu. Tavoitteet koulupaikasta, hyvistä arvosanoista, ammatista. Ne on liian kaukana. Vaativat liikaa työtä. En jaksa opiskella, en jaksa odottaa, en halua.
Olen palannut tänä kesänä ensimmäiseen ratkaisuuni koskaan. Aikaan, jolloin pakenin ongelmia pakenemalla todellisuutta kirjoihin. Ala- ja yläasteella. Kirjat kuluttavat aikaa ja herättävät outoja tunteita, joita en muistanut olevan olemassa. Samalla ne saavat toki minut niin pohjattoman surulliseksi, kun luen elämästä, jota en koskaan saa. Seikkailuista, ystävistä ja rakkaudesta. Mutta se on kai nyt paras vaihtoehtoni, ennenkuin löydän tien ulos.
Välillä en tiedä, mitä teen yhä täällä. Päivät täynnä pelkoa, surua ja tyhjyyttä rämmin eteenpäin. Suuntaan huomion aina seuraavaan ahmimiseen, seuraavaan tupakkaan, seuraavaan kertaan kun voin odottaa nukahtamista. Etsien jotain mikä saisi hetkeksi edes unohtamaan.
Tänään oli Helsingin Sanomissa tosi hyvä juttu (maksumuurin takana) siitä, kuinka nuorten mielenterveysongelmia hoidetaan Suomessa huonosti. Tulit heti mieleeni. Aika järkyttävää, että tuollainen suoranainen heitteillejättö, joka suakin on kohdannut, on ilmeisesti enemmänkin sääntö kuin poikkeus.
VastaaPoistaItse olen jo kolmekymppinen, mutta vakkarityöpaikka on ollut kerran, irtisanouduin koeajalla ja siitäkin olin ison osan sairaslomalla. Silti tuntuu, että pahimmat ongelmat olen selättänyt koska nykyään haluan elää ja olen onnekas kun on puoliso, joka ymmärtää ja elättää (nimellisten Kelan tukien ja satunnaistöiden lisäksi). En nykyään enää edes häpeä, vaikka ehkä aika monen silmissä olen epäonnistunut. Kuitenkin elän parempaa elämäää kuin mitä koskaan olisin nuorena voinut kuvitella ja vaikka on vaikeita kausia, aina ennemmin tai myöhemmin tulee myös niitä parempia.
Vaikka elämä on ihan hirveetä paskaa välillä niin se on kuitenkin ainoo mitä meillä on... Voimia sinulle!
<3 Ilona
On tosi ihanaa kuulla, että joku on löytänyt onnellisuuden suorittamisyhteiskunnan paineista välittämättä. Että hyvän elämän voi löytää vaikkei "onnistuisi" perinteisessä mielessä. Toivottavasti sun vointi pysyy hyvänä, jokainen ansaitsisi sen, etenkin ne jotka on joutunut kamppailemaan. Kiitos kommentista ♡
Poista