Oikeudenkäynti

 Kun mua masentaa, mulla on paha tapa jättää postit lattialle, keräämättöminä. Joulun jälkeen setvin viikkojen kasaa eteisen lattialta ja löysin kirjeen käräjäoikeudesta. Siinä käskettiin hakea joku paperi oikeustalolta.

Mua tää juttu oli vaivannut ja ahdistanut kuukausia, mutta varmaankaan te ette muista, mihin tää liittyy, joten nopea kertaus. Olin nuorisokodilla, mulla oli suhde ohjaajan kanssa. Hän pisti välit poikki yhtäkkiä ja se sattui, paljon, tietysti. Mitään varsinaisesti laitonta ei tapahtunut, mutta aloin miettiä asiaa ja tulin siihen tulokseen, että hän saattaisi tehdä niin uudelleen, jollekin toiselle nuorelle. Joten päätin puhua. Kerroin asiasta nuorisokodin johtajalle, joka kertoi siitä poliisille. Asiasta tehtiin lyhyt tutkinta, mutta kuten itsekin sanoin, mitään laitonta ei ollut tapahtunut, joten juttu suljettiin. 

Miehen toiminta oli kuitenkin ollut hyvin väärin, hän hyväksikäytti asemaansa ja sitä kautta minua, joten hänet irtisanottiin. Viime toukokuussa poliisi soitti ja sain kuulla, että hän oli tehnyt minusta rikosilmoituksen, nimikkeellä kunnianloukkaus. En tajunnut yhtään mistä oli kyse. Kunnianloukkaus tarkoittaa perättömän tiedon levittämistä niin, että se aiheuttaa vahinkoa uhrille. Kaikki asiasta puhumani oli ollut totta. Rikossyyte ahdisti minua, mutta uskoin, ettei asia etenisi syyttäjältä mihinkään, sillä mitään todisteita ei ollut.

Toisin kuitenkin siis kävi. Välipäivinä hain tiedoksiannon jossa kerrottiin, että joutuisin oikeudenkäyntiin käräjäoikeudessa, 15.1.

Ahdistus ja paniikki oli valtava. En halunnut edes ajatella asiaa ja nyt joutuisin puhumaan siitä oikeuteen. Hankin itselleni oikeusavustajan ja jouduin käymään läpi esitutkintamateriaalit. Ne olivat järkyttävää luettavaa. Mies oli kirjoittanut 8 sivua pitkän selostuksen tapahtumista, valheellisen, tietenkin. Selostuksessa hän kuvasi minua sairaaksi ja vaaralliseksi, väitti minun keksineen kaiken vahingoittaakseni häntä tai vaihtoehtoisesti, että olin hullu ja oikeasti uskoin niin tapahtuneen.

Itkin oikeudenkäyntiä edeltävät viikot lähes jatkuvasti. Olen tämän jutun eri vaiheissa itsekin alkanut jo kyseenalaistaa mielenterveyttäni, mutta kukaan lääkäri ei ole koskaan epäillyt minulla mitään psykoosisairautta. Yritin hokea sitä itselleni, kai sellainen oltaisiin huomattu pitkien osastojaksojen aikana.

Kun oikeudenkäynnin päivä koitti, olin kuitenkin kuin ihmeen kaupalla tyyni ja varustautunut. Pukeuduin oikeuteen siististi, mustiin housuihin, valkoiseen kauluspaitaan, hiukset siistillä nutturalla. Toin mukanani kansion, jossa olivat kaikki tapaukseen liittyvät paperit ja vesipullon. V saattoi minut oikeuteen ja odotti salin ulkopuolella. Mies saapui saliin hupparissa, ilman papereita, ja ainoana ilman maskia, mikä mielestäni kertoo aika hyvin hänen luonteestaan.

En tietenkään koskaan ennen ole ollut oikeudessa, eikä kukaan muukaan niistä harvoista ihmisistä, joille asiasta kerroin, joten en tiennyt, mitä odottaa.

Ensin luettiin syytteet. Mies vaati 3000 euron korvauksia ansiotulomenetyksistä ja henkisestä kärsimyksestä (sidenote: jos mulle maksettaisiin henkisestä kärsimyksestä, olisin jo miljonääri). 3000 euroa. Tuota summaa joutuisin maksamaan vuosia, tai ottamaan lainaa. Ei opiskelijalla ole tuollaisia rahoja.

Syyttäjän alkupuheenvuoro. Puolustuksen alkupuheenvuoro. Olin varautunut itkemään salissa, mutta jostain syystä pysyin täysin tyynenä koko ajan.

Kuulemiset. Ensin mies kertoi versionsa, tarinan, jossa oli oletetusti jonkin verran aukkoja. Syyttäjän puoli oli tuonut todistusaineistoksi viestiketjun minun ja miehen väliltä. Viestiketjusta kävi ilmi osa tapahtuneesta, mutta siinä ei puhuttu suoraan suhteesta. Jälkikäteen olen tajunnut, että mies oli jo silloin laskelmoinut kaiken, peitteli jälkiään puhumalla kaikesta vain kasvotusten. Minä olin kuitenkin laittanut ketjuun muutaman viestin, joissa olin kysynyt asioita suoraan, ja miehen vastauksista näkyi mielestäni, että hän kyllä tiesi, mistä oli kyse. Jos ei olisi tiennyt, kai hän nyt olisi suoraan ihmetellyt viestejäni ketjussa.

Oikeusavustajani kyseli mieheltä tämän tarinan aukoista, ja hän vastaili niihin parhaansa mukaan.

Sitten oli minun vuoroni. Kerroin tarinaani hyvin yksityiskohtaisesti ja pysyen tiukasti kronologisessa järjestyksessä. Tiesin, että yksityiskohtaisuus tekisi tarinasta uskottavamman, valehtelijat olivat usein epämääräisiä tarinoistaan oikeudessa. Jouduin juomaan vettä monta kertaa, mutta sain kerrottua asiani.

Syyttäjällä oli oikeastaan vain yksi kysymys, olinhan kertonut oma-aloitteisesti lähes kaiken. Se kysymys sai minut tajuamaan, mikä syyttäjän puolen näkökulma tapahtuneeseen oli. Olin odottanut kysymystä. "Onko totta, että ennen nuorisokotiin saapumistasi olit ollut useita kertoja psykiatrisessa hoidossa?"

Kulma oli siis, että olin hullu. Vastasin kysymykseen rauhallisesti, kertoen, että väite oli totta, mutta että hoitojaksojen syyt olivat akuutti stressireaktio, eriasteiset masennuskaudet, ahdostuneisuushäiriö ja syömishäiriö, ja huomautin itse siitä, ettei psykoosisairauksia oltu koskaan epäilty, sillä arvelin sen olevan mahdollinen tarkoitus kysymyksen takana. Tehdä minusta epäluotettava.

Molemmat puolet pitivät vielä loppupuheenvuorot. Tuomari ilmoitti, että hän voisi julistaa tuomion heti. Tunsin, että minua alkoi huimata ja yritin hengittää rauhallisesti. 

Vapautettu syytteistä. Syyttäjän puolella oli todisteluvelvollisuus, ja koska kumpikin tarina oli yhtä uskottava ja ainoa todistusaineisto voitiin tulkita kummankin kertomuksen hyväksi, tuomari kumosi syytteen. En saanut tuomiota, sakkoja, rikosrekisteriä tai vahingonkorvauksia maksettavakseni.

Kuuntelin tuomion hiljaa. Nousimme ja lähdimme salista. Oikeusavustaja onnitteli minua salin ulkopuolella, sanoi, että käytökseni, rauhallisuuteni ja johdonmukaisuuteni salissa oli harvinaisen hyvää. Kiitin avustajaa ja lähdimme V:n kanssa pois. Olin itsekin melko ylpeä siitä, miten olin pysynyt kasassa ja asiallisena.

Juhlistimme tuomiota menemällä syömään. Sitten kävimme kaupassa, leivoimme keksejä ja katsoimme lempileffaani V:n luona.

Nyt kun kaikki on viimein ohi, näen koko kuvion ja voin viimein olla aidosti ylpeä päätöksistäni. En tainnut olla sattumalta valittu kohde. Ei miehellä mitään tunteita minua kohtaan koskaan ollut. Hän vain aliarvioi minut pahasti. Yksinäinen ja haavoittuvainen tyttö, helppo saada mitä haluaa, ja sellainen tuskin uskaltaisi puhua. Ja jos uskaltaisi, kukaan ei uskoisi, koska sillä on vakavia mielenterveysongelmia. Toisin kävi. Olen ylpeä siitä, että puhuin asiasta ja pidin pääni pystyssä, vaikka jouduin näinkin suuriin ongelmiin sen vuoksi. Pidin puoleni en vain itseni, vaan myös muiden nuorten takia. Olen kiitollinen, ettei tuomari katsonut minun olevan hullu, katkera tyttö, joka etsii kostoa. 

Työnantajani toimintaryhmässä, jossa olen töissä, on ollut tukenani koko prosessin ajan, ja jopa tarjoutui tulemaan mukaan oikeudenkäyntiin (mistä tosin kieltäydyin). Kuultuaan tuloksen, hän sanoi, että toivoo todella, että tästä eteenpäin saisin elää tylsää ja tavallista elämää. Viisi vuotta sitten tuo lause olisi ollut kammottava, mutta nyt, kiitos kyllä. En halua mitään muuta yhtä paljon.

Paino: 49,3kg

Jouluyö

 Mä vihaan joulua.

En tykkää joululauluista, joulukoristeet on rumia ja kaikkialla on kylmää ja pimeää. Ja kaikki on joko liian kaupallista tai liian uskonnollista.

Noi on kyllä kaikki totta, mutta vaikka noita syitä yleensä ihmisille latelenkin, oikeasti mulla on myös syvempiä syitä.

Kaikki hokee, että joulu on yhdessäolon aikaa ja tärkeintä on rakkaiden kanssa vietetty aika. Niin kauan kuin muistan äiti on ollut kaikki joulukuut todella stressaantunut, kiireinen ja vihainen joulun takia, ja se jatkuu yleensä läpi joulun pyhienkin. Mulle olisi ihan sama vaikka syötäisiin valmisruokia sotkun keskellä, kunhan aika käytettäisiin jutteluun ja muuhun yhdessä olemiseen, mutta jouluaattonakin vaan siivotaan, kokataan ja riidellään.

Viime joulut mulla on ollut aika kamalaa draamaa muutenkin. Kaksi vuotta sitten yritin joulun alla itsemurhaa ja loman ajan olin tarkkailussa syömishäiriön takia (mikä epäonnistui ja jouduin osastolle). Vuosi sitten olin niin masentunut nuorisokodin tapahtumista, etten muista koko joululomasta mitään.

Tänä vuonna kaikki on päällisin puolin hyvin, kukaan ei tiedä mikä mulla nyt on. Haluaisin kertoa jollekulle, mutta kahlaan päässä kaikki nimet, ketään en kehtaa vaivata jouluyönä.

Kello on 5 jouluaaton ja joulupäivän välisenä yönä ja mä itken. 

Vietin joululoman alkua yksin kotonani, mutta se tuntui oudolta. Koko kerrostalo oli varmaan tyhjä, kun kaikki opiskelijat lähtivät jouluksi kotiin. Parkkipaikka oli tyhjä, ikkunat pimeät eikä hangessa ollut jalanjälkiä. Se oli vähän masentavaa, mutta pärjäsin.

Mun oli tarkoitus tulla nyt jouluksi äidin luo, yhdeksi ainoaksi yöksi. En ole yöpynyt täällä melkein vuoteen. Viime aikoina mun on ollut vaikeaa olla yötä edes V:n luona. Niin paljon kuin haluaisinkin nukkua sen vieressä, istun usein yöllä sängyn laidalla tuntikausia harkitsemassa, pitäisikö vaan nousta ja ajaa kotiin.

Ruoka. Ikuinen ongelma, pahin vihollinen. Mun paino on tippunut viime aikoina. Oon vähän lenkkeillyt, syönyt aika matalia kaloreja. Ja sitten se mitä ei pitäisi, ahminut ja oksennellut. Melkein joka kerta kun syön kerralla yli 300 kaloria, mä oksennan. Välillä ahmin tietoisesti, katson kellosta ajan ja teen kaiken huolella. Tai sitten syön jossain sosiaalisessa tapahtumassa, töissä tai jonkun luona ja oksennan heti kun pääsen kotiin.

Oksentelu aiheuttaa nykyään jo aika pahoja oireita, rytmihäiriöitä, hyvin korkeaa sykettä, joka ei laske edes tuntien makaamisella. Fyysinen kunto on romahtanut, en pysty seisomaan tuntia pidempään tai selkään alkaa sattua. Se vaikeuttaa tiskaamista ja ruoanlaittoa. Mutta kun olen oksentanut, saan unta. Tyhjänä ja nälkäisenä on hyvä nukahtaa.

Ne kerrat kun olen ollut V:n luona, olen syönyt maltillisesti, mutta silti lähes "normaalisti". Senkin jälkeen haluaisin vain kotiin oksentamaan. Mutta nyt. Jouluruokaa, suklaata, kierros kierrokselta, olutta, punaviiniä, ota lisää. Vatsaan sattuu, rintaan sattuu, on vaikeaa hengittää, kuin keuhkot olisi puristuksissa, syke on yli 120 vaikka makaan neljättä tuntia, rytmihäiriöitä, hikoilua, lihassärkyä, pahoinvointia. En mitenkään saa unta, ahdistus on henkistä ja fyysistä. Haluan vain oksentaa. Muut nukkuvat, kukaan ei ehkä kuulisi, mutta joku voisi haistaa aamulla. Pelkään, että kuolen jos en oksenna. En uskalla edes yrittää nukkua. Kuolen varmasti jos nukahdan. Saan varmasti sydänkohtauksen. Järjettömiä ajatuksia, vai ovatko? Rytmihäiriöt on oikeasti yksi vaarallisimmista asioista syömishäiriöissä.

Tämä on liikaa, liian pitkällä. Järkevä ääni päässä sanoo: sun kuuluisi voida nauttia joulusta, nyt on aika hakea apua. Sairas ääni sanoo: ratkaisu on ettet enää koskaan yövy missään. 

Valitettavasti tiedän jo kumpaa kuuntelen.

Toivottavasti teillä on parempi joulu! Jos huvittaa niin kertokaa jotain joulustanne kommenteissa, olisi kiinnostavaa kuulla mitä teette jouluna.

Pitääkö mun kaikki hoitaa?

 Jälleen vaan hyviä uutisia, blogin päivittely on jäänyt vähemmälle, kun elämästä alkaa hävitä kaikki negatiivinen draama.

Syksyn yo-tulokset tuli pari viikkoa sitten. Vastoin omiakin odotuksiani sain 4 laudaturia, eli joka aineesta jonka syksyllä kirjoitin. Olin jo ajatellut tyytyä lukiossa vähempään, arvosanoihin, joilla pääsisi yliopistoon, mutta tuon tuloksen jälkeen suuruudenhulluuteni nosti päätään ja päätin ilmottautua keväällä vielä muiden aineiden lisäksi kemian uusintaan. Jos saisinkin laudaturin kaikesta... Tavoite tuntuu kyllä mahdottomalta etenkin matikan ja fysiikan osalta, mutta uskallan taas unelmoida. 9 laudaturia nostaisi mut kyllä varmaankin Suomen parhaiden ylioppilaiden joukkoon.

Vietän paljon aikaa V:n kanssa ja se on ihanaa. Se antoi mulle eilen avaimen kotiinsa. Me taidetaan olla tässä ihan vakavissamme. Oon saanut kerrottua sille mun syömishäiriöstä ja se otti sen ihan hyvin, enemmän sitä huolestuttaa mun oksentelu, kun siitä mulle tulee rytmihäiriöitäkin. Tietty nään sen suhtautumisesta ettei se kauheasti tiedä syömishäiriöistä, mutta tiesin kyllä että jokainen mahdollinen suhtautumistapa olisi jotenkin ongelmallinen, enhän mä sitäkään halua että se mua estäisi.

V:stä huolimatta oon kuitenkin onnistunut lisäämään ystävien kanssa vietettyä aikaa ja pianonsoittoa. Piano-opettajakin on huomannut jo muutokset mun motivaatiossa ja harjoittelun määrässä. Oon siirtynyt nyt entistä enemmän klassiseen musiikkiin ja ne kappaleet tuntuu ihanan vaikeilta. Ystävien kanssa olen käynyt kahvilla pari kertaa ja yhden perjantain olin jossain kotibileissä, missä kaikki muut oli pakolaistaustaisia (aika hurja kokemus!). V ei onneksi ole yhtään mustasukkainen, mikä on ihanaa, ihan toista mihin edellisten poikaystävien kanssa olen tottunut.

Nyt mua huolestuttaa eniten muutaman tuttuni tilanne. Musta on tänä syksynä tullut niin monen ihmisen "tukipilari" että sitä on välillä vaikeaa kestää. On isä, veli ja neljä ystävää, joista suurin osa ei edes suostu menemään hoitoon. Kaikki nämä ovat siis miespuolisia, ja olen siinä käsityksessä että jokaiselle olen ainoa jolle uskaltavat vaikeimmista asioista puhua. En tiedä mikä mussa on joka saa kaikki miehet mulle avautumaan (ok ehkä se että puhun aika avoimesti taustastani, korostan sitä ettei mt-ongelmissa ole mitään hävettävää ja voin auttaa muita, ja vastustan sellaista toksista maskuliinisuutta, ettei miehillä saisi olla ongelmia?). Onhan se tosi hienoa että jollekulle puhuvat, mutta välillä se tuntuu hyvin raskaalta. Ne, jotka olen saanut hakeutumaan hoitoon ovat kyllä suuria voittoja, mutta tunnen olevani vastuussa jokaisen hengestä. Mitä jos joku tekee itselleen jotain ja olin ainoa joka olisi voinut estää, mutten estänyt? Pelkään että tapahtuu sama mitä A:n kanssa kävi.

Mua kyllä myös huvittaa se, että joka nurkalla on kyllä keittiöpsykologeja, mutta mä taidan olla ihan keittiöpsykiatri :D Nämä jotka hoitoon ovat hakeutuneet ovat kaikki saaneet juuri niitä diagnooseja mitä olen heille sanonut olevan todennäköisiä. Yhdelle jopa osasin ennustaa lääkärin määräämän lääkkeen annoskokoineen... Voisinko jo saada palkkaa, kiitos? Ei vaan, vitsi vitsi. (Älkää siis jooko luulko että kuvittelen olevani joku lääkäri, kunhan naureskelen sattumille)

Mutta summa summarum. Mulla menee kyllä hyvin, lopetin tupakoinnin muutama viikko sitten ja sain oman autonkin kun ukilta meni kortti. On kyllä välillä tosi aikuinen olo kun jätän V:n nukkumaan ja lähden puoli kahdeksalta omalla autolla aamuruuhkassa kouluun. Tällaistako elämä voi aina olla?

Halloween ei lopu

 Kaikki on yhä hyvin. Tai jopa päivä päivältä paremmin. Ainoa asia mikä vaivaa, on se, että olen ollut todella väsynyt aamuisin ja on nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus, että myöhästyn koulusta. Ehkä Lamictal vähän väsyttää minua, mutta yritän etsiä parhaillani jotain konstia saada itseni aamuisin ylös, ja nyt kun minulla on enemmän voimia, uskon kyllä löytäväni sellaisen. Ehkä kirkasvalolamppu auttaisi?

Deittailu on vaihtunut seurusteluksi, joten alan kutsua uutta poikaystävääni nimellä V. Kaikki tuntuu menevän meillä tosi hyvin, toki mua pelottaa tietyt asiat tulevaisuudessa, mutta kerron niistä kohta. Olin viikonloppuna yötä V:n luona, ja se oli niin ihanaa, en voinut kuvitella kykeneväni mihinkään tällaiseen näin pian. Oltiin suunniteltu perjantaille paljon kivaa ohjelmaa, käytiin kiipeilemässä boulderpajalla, syömässä subilla, shoppailemassa ja baarissa yksillä. On tosi upeaa, miten V haluaa tehdä mun kanssa kaikenlaista uutta ja jännää, eikä vaan aina joko kahville tai baariin, kuten musta tuntuu, että useimmat ihmiset haluavat.

Lauantaiksi ei oltu edes suunniteltu mitään, mutta keksittiin extempore kaikenlaista. Pidettiin brunssia ja lähdettiin käymään V:n mökillä. Illalla se opetti mua pelaamaan lempivideopeliään ja näytti mulle musikkia, jonka oli säveltänyt veljensä ohjelmoimaan peliin. V on ihan monitaituri, on vaikea edes käsittää, miten se voi olla kaikessa niin hyvä. Se piirtää, soittaa kahta instrumenttia, tekee musiikkia, urheilee päivittäin, on kiinnostunut kulttuurista... 

Tää teksti tuntuu nyt kyllä tosi imelältä, anteeksi siitä. On vain niin pitkä aika siitä, kun viimeksi olen ollut oikeasti ihastunut johonkuhun - ja siis vielä ihmiseen, joka haluaa myös minut.

Tulevaisuudessa on kuitenkin tiettyjä uhkakuvia, mutta niin kai jokaisessa suhteessa. Tuntuu vähän aikaiselta miettiä niitä, mutta kuuluu mun luonteeseen huolehtia asioista jo kuukausia ennen kuin niistä tulee oikeasti ajankohtaisia. Ja tää on vielä niin alussa, että voi olla, että mietin ihan turhaan, ja suhde päättyy jo ennen kuin varsinaiset ongelmat alkavat, mutta toivon todella, ettei niin käy. Vaikka alettiin aika nopeasti seurustelemaan V:n kanssa, se vaikuttaa ihmiseltä, josta haluaisin oikeasti pitää kiinni.

Mutta niin. V on hyväksynyt mun menneisyydessä kaiken, mistä olen tähän saakka kertonut. Olen maininnut olleeni osastolla ja nuorisokodissa, kerroin A:n menettämisestä, isän sairauksista, mun diagnooseista, itsemurhayrityksistä ja viiltelystä, joka alkaa sekin onneksi olemaan historiaa (Olin 3 kuukautta kuivilla, ja vaikka retkahdin kerran lokakuun alussa, on siitäkin nyt yli kuukausi, joten ehkä sekin alkaa loppua?!). Mutta niin hyvin kuin V kaiken ottaakin, mua silti pelottaa, kuinka paljon lisää se voi hyväksyä. V ei vielä tiedä poliisijutusta, enkä ole siitä ihan pian kertomassakaan, en ole saanut avattua sitä vielä edes tämänhetkiselle hoitokontaktilleni. Eikä V tiedä syömisvammailusta. Se on isoin varjo mikä mun yläpuolella leijuu, kaikkine salaisuuksineen. Jos kertoisin, että olen joskus sairastanut anoreksian, se varmasti hyväksyisi, sillä tasolla kaikki muutkin mun läheiset asiasta tietää, mutta entä jos alankin laihtua taas kunnolla? Mitä se silloin tekisi? Meillä meni P:n kanssa poikki lähinnä juuri sen takia, että mun mielenterveysongelmat tuli väliin, mä en jaksanut P:tä, eikä P osannut reagoida oikein muhun. Miten V reagoisi? Pelottaa edes ajatella, mutta tää on ainut, mistä en haluaisi luopua. Olen lopettamassa tupakointiakin V:n takia, mutta että lopettaisin syömisvammailun, ainoan asian, mikä pysyy mun rinnalla kaikkien koettelemuksien läpi?

Nyt kun syömisestä puhutaan, niin se on siis (mun mielestä) mennyt hyvin viime aikoina. Kirjoitusten loputtua paino oli jotain 55,6kg, koska olin päättänyt syödä kunnolla, ettei tulokset kärsi. Halloweenista huolimatta paino putosi lokakuussa monta kiloa. Olen syönyt noin 800 kaloria päivässä, kävelly 5000-10 000 askelta ja liikkunut muutenkin vähän enemmän. Perjantaina paino oli 51,6kg, tänään 52,1kg, koska olin tosiaan viikonlopun V:n kanssa, mutta eiköhän se taas kohta laske. Alipainon puolella siis ollaan jälleen parilla kilolla. Jippii, sanon minä, mutta jossan pääkopan takana toinen ääni kysyy, haluanko vaarantaa kaiken jälleen tämän vuoksi, parantuneen voinnin, viimeiset kirjoitukset ja uuden parisuhteen?

Mutta vielä loppuun positiivista, ettette nyt luule, että vointi olisi taas huonontunut (ei siis ole, vaikka vähän huolehdinkin asioista!). Järjestin lokakuun lopussa siellä ryhmässä, missä olen töissä halloweenjuhlan. Se oli tosi iso rutistus, mutta saatiin se kunnialla maaliin, ja kaikki viihtyivät tosi hyvin! Tulin myös ajatelleeksi, että voisin pitää vielä omat jälkihalloweenit, ettei tämä juhlakausi lopu liian pian. Olen viime viikkoina elvyttänyt vanhoja ystävyyssuhteita, mistä olen erityisen iloinen (etenkin koska monet unohtavat ystävät uuden parisuhteen alkaessa, mutta minulle on käynyt toisin päin). Pidänkin siis parin viikon päästä pienet juhlat, mihin kutsuin muutaman ystävän ja V:n. Siisti, koristeltu kämppä, kaikkea kivaa halloweenteemaista ruokaa, ystäviä, vähän viiniä, pelailua, tutustumista... Siitä tulee mahtava ilta.

Lamictal

 Kaikki onnistuu. En ymmärrä tätä tunnetta. En ole maaninen, vaan rauhallinen, jotenkin perustavalla tasolla onnellinen. Tällainen mieliala on jotain aivan uutta, en ole kokenut näin vuosiin. Vaikeaa edes muistaa, milloin viimeksi, kun masennusta edeltävistäkin ajoista muistan vain stressin ja yksinäisyyden.

Mutta nyt ole jossain hyvän kierteessä. Syyt ja seuraukset kietoutuvat yhteen ja vahvistavat toisiaan. Elämässäni tapahtui joitakin muutoksia, minkä jälkeen on tapahtunut vain lisää hyvää ja tunne voimistuu.

Se alkoi oikeastaan jo syyslomalla, vaikka isän tilanne vähän sotkikin sitä, se ei kuitenkaan järkyttänyt minua pohjimmiltani, en vain vielä uskaltanut tajuta sitä. Nytkin pelkään, että julistamalla tätä manaan vaan onnen ja kaikki taas kääntyy. Mutta vaikka osa muutoksista on aluillaan ja huteralla pohjalla, toiset vaikuttavat kantavilta.

Tosiaan on vaikeaa sanoa, mikä oli ensimmäinen syy. Mutta yksi selkeä muutos oli lääkitys. Lamictal, litiumpohjainen lääke, jonka aloitin muutama viikko sitten. Toimiiko se? Jos niin on, se on ensimmäinen lääke joka oikeasti toimii, mikä on sekä upeaa, että pelottavaa.

Lääkkeen lisäksi tein itselleni iltarutiinin. Minulla ei koskaan ole ollut sellaista, mutta nyt rutiini tuntuu upealta, se tuo iltoihin vakautta ja vähentää stressiä, kun kaikki asiat tulee hoidettua eikä tarvitse muistella mitä piti vielä hoitaa. Lisäksi se parantaa elämänhallintaani, maskit on pestynä, huone pysyy siistinä, hampaat on harjattu ja meikit pesty, tiskattu...

Olen elänyt koko omillaan asumiseni ajan milloin minkäkin asteisessa sotkussa. Astiat homehtuivat enkä lopulta yleensä löytänyt huoneestani isojakaan esineitä. Nyt kun kerran sain siivottua ja tiskattua, on huoneeni pysynyt iltarutiinin avulla lähes siistinä. Huoneessa oleilu on mukavampaa, kun sotku ei ole ahdistamassa.

Syy vai seuraus? Ihmissuhteet, kun mielialani on parantunut, olen yhtäkkiä onnistunut jopa niissä, eikä enää ole kovin yksinäinen olo. Sain elvytettyä vanhoja kaverisuhteita ja tapasin miehen. Siitä en uskalla vielä paljoa kertoa, kun juttu on niin alussa, mutta tapailemme ja kaikki vaikuttaa hyvältä. Hän on rauhallinen, välittävä ja suloinen, pitää sylissä ja keskustelee loistavasti. Toivottavasti tästä kehittyy jotain, mutta onneksi se ei tunnu kuitenkaan olevan vointini kulmakivi, olisi kauheaa nojata johonkin toiseen ihmiseen.

Koulu on alkanut taas kiinnostaa, ensimmäistä kertaa vuosiin ymmärrän tunneilla mitä puhutaan, jaksan keskittyä, teen tehtäviä, eikä se edes stressaa kauheasti. 

Myös isän suhteen olen varovaisen optimistinen. Soitin sille, niinkuin olen luvannut soitella, ja se kertoi olevansa selvin päin. Se oli oikeasti yrittänyt tehdä muutoksia elämäänsä, ja olin kuulemma saanut myös sen vaimon alkamaan taas tukea häntä. Isä kuulosti voivan paremmin, ja kertoi saaneensa myös paremmin unta nyt. Vaikka kaikki muut sanoivat minun näkevän turhaan vaivaa, aion pysyä isän tukena. Käskin että soittaa jos tulee vaikeaa, itse aion soittaa vähintään viikottain tarkistaakseni sen vointia. Ja voidaan sitten yhdessä tehdä suunnitelmaa, miten voitaisiin nostaa sitä vielä paremmin masennuksesta ja alkoholismista.

Ja halloweenkin on tulossa. Odotan sitä innolla, juhla on hyvä loppuhuipennus lokakuulle, sitten alkaa taas kirjoituksiin luku, mutta ehkä vähemmällä stressillä? Yhtäkkiä elämä tuntuu helpolta, ja mä vaan niin toivon, että tää jatkuu.

Miksei kukaan auta alkoholistia?

 Kävin tapaamassa isää. Se oli taas kännissä. Luulin vuosi sitten, että sain sen lopettamaan kun passitin sen katkolle, mutta se ilmeisesti vaan peitteli juomistaan multa. Käytin koko vierailun siihen, että juttelin sen ja sen vaimon kanssa sen alkoholismista.

Tilanne on vaan niin vaikea. Isä on masentunut ja fyysisesti sairas, mikä vaan ruokkii alkoholismia entisestään. Se ei koe saavansa apua viikottaisista käynneistä klinikalla, vaan tarvitsisi tukea läheisiltä. Mutta sen vaimo ei enää usko että se voisi lopettaa, joten sitä ei kiinnosta. Se on vaan todella vihainen koko ajan. Isän aikuiset lapset ja ystävätkään ei tue tai välitä. Mä olen ainoa joka jaksaa yrittää.

Yritin saada asiaan toista näkökulmaa. Jos suora apu juomiseen ei toimi, ehdotin isälle muutoksia elämään. Uudet asiat ja päivärytmi voisi auttaa masennukseen ja kannustaa pysymään selvänä. Esittelin sille sitä kiinnostavien alojen yliopistotutkintoja ja kansalaisopistokursseja. Katsotaan saanko sitä innostumaan niistäkään.

Tulee vaan niin avuton olo. Soitin päihdepäivystykseen, mutta sieltä sanottiin, ettei aikuista miestä voi hoitoon pakottaa jos ei se itse halua. Kuulemma olisin voinut tehdä lastensuojeluilmoituksen kun mun alaikäinen veli oli mukana kun isä joi, mutta en usko että se auttaisi, isä saattaisi vaan suuttua vielä mullekin, minkä jälkeen se ei kuuntelis enää ketään.

Ehdotin että soittaisin isälle joka päivä, mutta se ei oikein tykkää puhua puhelimessa, joten vaihdettiin viikkoon. Aion kyllä yrittää soittaa ainakin kahdesti viikossa. Ja jos se yhä juo kun mun lukio loppuu, mun täytyy varmaan hetkeksi muuttaa sen luo. Vihaan sitä pikkukylää ja sen tunkkaista taloa, mutta jos jatkuva läsnäolo auttaisi.

Yritin kertoa asiasta äidillekin, mutta se kuulosti aivan yhtä katkeralta kuin isän nykyinen vaimo, vaikka niiden erosta on jo 12 vuotta. Kuulemma tuhlaan aikaani yrittäessäni auttaa. Mutta mulle se ei kerta kaikkiaan ole vaihtoehto olla yrittämättä, miksi se on kaikille muille?

Näen aika harvoin painajaisia, mutta isän luona näin taas. Se oli tähän mennessä ehkä pahin. Se tiivisti niin monta pelkoa ja muistutti mua siitä miten peloissani olen koko ajan. Pelkään mun asuinkaupunkia ja yksin ulkona kävelemistä. Pelkään että joku käy mun kimppuun ja satuttaa mua. Pelkään, ettei kukaan auta mua jos tarvitsen tai edes kuule mun hätää. En voi hakea tukea mun vanhemmilta, vaan joudun suojelemaan ja tukemaan niitäkin. Pelkään yksinäisyyttä. Ja pelkään, että satutan muita. Pahasti, niin, että ne kuolee tai tekee itsemurhan tai jotain.

Erityisesti viimeinen pelko oli unessa esillä kamalalla tavalla. Viimeisessä "kohtauksessa" mulla oli sylissä jonkinlainen kylmä ja nahkea, pieni ruumis, ja mä pelkäsin, että mä olin tappanut sen. Symboloiko se mua vai isää vai A:ta vai ketä? Vai kaikkia? Oon viime aikoina syyttänyt itseäni entistä enemmän isän alkoholismista ja A:n kuolemasta. On ehkä itsekästä uskoa olevansa niissä ratkaisevassa asemassa, mutta nään silti niin monta asiaa mitä olen tehnyt tai ollut tekemättä, jotka olisi voinut aikaansaada ne.

No ei tää enää oo hauskaa

 Joo niin. Keksin joskus tammikuussa että mulla vois olla kakkostyypin kakssuuntanen mielialahäiriö. Kukaan ei uskonu mua kuukausiin. Nyt yhtäkkiä uskoo eikä tää oo enää yhtään hauskaa.

Tänään aamulla oli aika lääkärille. Taas uusi lääkäri. Kyseli taas kaikkea mahdollista, mutta kun lopulta kerroin mun "hypomania"-jaksoista ja siitä, että olen ollut masentunut niin monta vuotta eikä mikään mielialalääke toimi, lääkäri ja hoitaja olivatkin äkkiä samaa mieltä. Joo, kyllähän se on mahdollista, että kyseessä on kaksisuuntainen. Tutkitaan asiaa. En kai saanut virallista diagnoosia, mutta lääkäri määräsi uuden lääkkeen. Litiumpohjaisen. Jota käytetään kaksisuuntaiseen.

Niin kauan, kun asia oli vaan mun päässä, se tuntui lohdulliselta, selitykseltä kaikelle. Mutta nyt se ei enää tunnu siltä. Se tuntuu kuolemantuomiolta. Parantumaton mielenterveyden häiriö. Tulenko olemaan loppuikäni sairas? Onko tää mun elämää aina? Pitkäaikainen masennuskin olisi parannettavissa, kaksisuuntainen ei ole. Pystynkö koskaan työhön? Voinko lukea lääkäriksi? Tulevaisuus näyttää äkkiä toivottomalta.

Hoitaja yritti kai lohduttaa mua, kertoi, että kaksisuuntaisen kanssa voi elää lähes normaalia elämää kun on lääkkeet kohdallaan. Kyllä mä sen tiedän, mutta silti tarinat ihmisiltä kertoo muuta. Kaksisuuntaiset kertoo mediassa tarinaa siitä, miten sairaus aiheuttaa työkyvyttömyyttä ja toisiaan seuraavia osastojaksoja aikuisuudessakin. Sekö on mun tuomio? En mä halua sitä. Haluan parantua ja opiskella hyvän ammatin, auttaa muita, kertoa tarinaani jossa selätin vaikeudet.

Tää viikko on muutenkin ollut hirvittävän raskas. Viime viikolla oli viimeiset kirjoitukset, mutta niitä seurasi koeviikko. Viikonloppuna taas olin lauantaiaamusta sunnuntai-iltaan töissä kokemustoimijana siellä ryhmässä, tehtiin matka Tampereelle ja sekin oli tosi rankkaa. Itkin joka välissä salaa vessassa, bussissa ja hotellihuoneessa. Ja heti maanantaina alkoi uusi jakso, paljon rankempi kuin oletin. Seitsemän kurssia, joista kaksi on fysiikkaa, yksi matikkaa ja yksi se saatanan pakollinen liikunta 2 mitä en liikuntakiellon takia voinut suorittaa ajallaan kakkosvuonna. Koululiikunta on sadalla tavalla ahdistavaa, eikä sitä yhtään helpota se, että muut on 2-3 vuotta nuorempia, sosiaalisia ja liikunnallisia, enkä tunne niistä yhtäkään. Lisäksi koko viikon mulla on ollut illat ihan täynnä työpalavereja, uusintakokeita ja muita menoja. 

12-14 tunnin päivät ja unettomuus illalla sai mut jo viikossa ihan uuvuksiin. Tuntui, kuin olisin lähtenyt viikkoon kuin puhelin, joka unohtui laittaa yöksi laturiin, akkua jäljellä 14%. Nukuin pommiin kolmena aamuna, itken koko ajan, väsyttää. Itsetuhoiset ajatukset täyttää pään, kerran jopa viiltelin. Katkaisin sitten lähes 4 kuukauden tauon. Hoitaja ei ilahtunut asiasta, mutta ahdistus ja stressi on niin voimakasta, että mun oli pakko luopua jostain.

Hoitaja kysyi alanko olla sairasloman tarpeessa. Kauhistuin ajatusta. Ei, en voi. Jos otan enää yhtään saikkua, en valmistu keväällä. Ei ole varaa siihen. Se ehdotti, että vähentäisin töitä, mutten voi tehdä sitäkään. Oon taas umpikujassa, elän ikuisessa stressissä. Luulin, että voisin ottaa lokakuun rennosti, mutta ei mikään muu muuttunut, kuin se, että maaninen suorittaminen stressin alla vaihtui masennukseksi, ahdistukseksi ja kasvavaksi työkyvyttömyydeksi.

Mun täytyy purkaa tätä laihtumalla. Se on ainoa keino kun vihaan kaikkea itsessäni ja ympäröivässä maailmassa.