On koeviikko, mutta mulla oli vain kaksi koetta, joten mulla on nyt pieni loma. Se ei todellakaan tee mulle hyvää. Kun ei ole pakko herätä tai tehdä mitään, makaan vain sängyssä kaiket päivät. Ja nukun ihan milloin sattuu. Sain tänään unta vasta yhdeksältä aamulla.
Epämääräinen masennus ja ahdistus sotkee kaikkea, vaikkei edes ole mitään sotkettavaa. Ei ole koulua, ihmissuhteita tai harrastuksia. Ehkä se sitten sotkee vaan mun elämänhalun. Elän sekavassa tilassa, jossa mun tekee vuorotellen mieli viillellä, vetää kännit tai nukkua kellon ympäri.
On taas kevät. Vihaan kevättä. Ihan kuin kaikki ei olisi tarpeeksi pahaa jo valmiiksi, aina kun käyn ulkona kaupassa, on lämmintä ja valoisaa. Ja tämä kevät on erityisen paha. Se muistuttaa mua viime keväästä, ajasta, jonka vietin A:n kanssa. Olin silloin huonommassa kunnossa kuin koskaan, mutta mulla oli A.
Huomenna mulla on aika koululääkäriin. Se on varattu ajokorttitarkastusta varten, mutta aion samalla kysyä, voisiko se kirjoittaa mulle lähetteen aikuispsykiatriselle poliklinikalle. Oon odottanut nyt 10 viikkoa lähetettä, mutta mun lääkäri nuorisopsykalla on ihan paska eikä se taida tehdä sitä.
Paino tippui viime postauksen jälkeen parissa päivässä 56,1 kilosta 53,7 kiloon, mutta oon nyt junnannut siinä samassa lukemassa monta päivää. Mä yritän kyllä parhaani, mutta jokin ei vaan toimi. Pitäisi varmaan yrittää lähteä juoksemaan, mutta ulkona on kevät.
sunnuntai 29. maaliskuuta 2020
lauantai 21. maaliskuuta 2020
Hautausmaa
Kirjoitukset on nyt ohi. Toivoin, että se olisi hyvä, mutta tavallaan tiesin, että siinä käy näin.
Nuorempana onnistuin jotenkin aina tahdonvoimalla pysymään fyysisesti terveenä aina kouluajat, sairastuin aina lomalla. Nyt on kuin se olisi tapahtunut mielenterveyden kanssa. Toisaalta se käy kyllä vielä enemmän järkeen. Joululoman päättyessä mä naksautin aivoissani jonkin defenssin päälle, sen avulla pystyin pitämään itseni kiireisenä, keskittymään maanisesti kirjoituksiin, kouluun, harrastuksiin... Nyt kun kirjoitukset loppui, ja karanteenin takia ei ole edes koulua tai ryhmää, mulla ei ole enää mitään mihin tarrautua, mitään millä pitää itseni kasassa.
Se tapahtui välittömästi kirjoitusten jälkeen. Niinkuin mussa olisi joku kytkin. Luulen, että mulla on taas alkamassa masennuskausi. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että juuri tänään on kulunut tasan puoli vuotta A:n kuolemasta.
Kävin tänään yksin hautausmaalla, vein kynttilän yleiselle haudalle, koska A:n hauta on satojen kilometrien päässä. Istuin kivellä puoli tuntia. Itkin ja puhuin kynttilälle, niinkuin se olisi A. Ohikulkijat varmaan katsoi että kappas, hullu siellä puhuu yksin. Kynttilän liekki sammui monta kertaa, vaikka yritin pitää sitä hengissä. Jotenkin A:lle puhuminen kuitenkin auttoi ja mulle tuli vähän parempi olo.
Musta tuntuu, että mun suru jäi jotenkin kesken. Jouduin työntämään sen syrjään liian nopeasti, heti sairausloman päätyttyä. Oli niin paljon muita elämänmuutoksia ja katastrofeja. Nuorisokodin kaikki episodit, asunnon etsintä, se mies, kokeet. Ei niin, etten olisi ollut surullinen. Mä oon sitä, joka päivä. Nään A:n mun pihan pihlajassa, ajattelen sitä kun poltan tupakkaa, kun kuuntelen musiikkia, kun soitan pianoa. Tunnen sen poissaolon koko ajan mun yksinäisyydessä. Mutta jotenkin suru vaan jäi paikalleen kun en ehtinyt käsitellä sitä. Ehkä mun pitäisi nyt jatkaa sitä. Kunpa vaan pääsisin lääkäriin...
Niin, oon odottanut lähetettä nyt 9 viikkoa. Oon soittanut kahdesti kysellen siitä, kuulemma sen tekemiseen ei kuuluisi mennä edes viikkoa.
Meinasin taas satuttaa itseäni. Sain sen estettyä, mutta se oli eka kerta kuukauteen, kun halusin tehdä niin. Nään mun voinnin huononevan silmissä.
Ja paino... Sanoin viimeksi, viikko sitten, että syön nyt kirjoitusviikolla kunnolla, ettei se vaikuta koetuloksiin, mutta tätä en odottanut. Mun paino nousi viikossa lähes 4 kiloa. Mitä helvettiä?? Se ei noussut näin nopeasti edes osastolla kun olin alipainoinen. Toivon tosin, että siitä olisi edes pari kiloa nesteitä ja menkkaturvotusta... Nyt aion aloittaa kunnolla laihduttamaan, mulla ei ole mitään muutakaan tavoitetta tai edes tekemistä. Toivon vaan etten ala ahmimaan masennukseen.
20.3.
Paino: 56,1 kg
21.3.
Paino: 55,6 kg
Nuorempana onnistuin jotenkin aina tahdonvoimalla pysymään fyysisesti terveenä aina kouluajat, sairastuin aina lomalla. Nyt on kuin se olisi tapahtunut mielenterveyden kanssa. Toisaalta se käy kyllä vielä enemmän järkeen. Joululoman päättyessä mä naksautin aivoissani jonkin defenssin päälle, sen avulla pystyin pitämään itseni kiireisenä, keskittymään maanisesti kirjoituksiin, kouluun, harrastuksiin... Nyt kun kirjoitukset loppui, ja karanteenin takia ei ole edes koulua tai ryhmää, mulla ei ole enää mitään mihin tarrautua, mitään millä pitää itseni kasassa.
Se tapahtui välittömästi kirjoitusten jälkeen. Niinkuin mussa olisi joku kytkin. Luulen, että mulla on taas alkamassa masennuskausi. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että juuri tänään on kulunut tasan puoli vuotta A:n kuolemasta.
Kävin tänään yksin hautausmaalla, vein kynttilän yleiselle haudalle, koska A:n hauta on satojen kilometrien päässä. Istuin kivellä puoli tuntia. Itkin ja puhuin kynttilälle, niinkuin se olisi A. Ohikulkijat varmaan katsoi että kappas, hullu siellä puhuu yksin. Kynttilän liekki sammui monta kertaa, vaikka yritin pitää sitä hengissä. Jotenkin A:lle puhuminen kuitenkin auttoi ja mulle tuli vähän parempi olo.
Musta tuntuu, että mun suru jäi jotenkin kesken. Jouduin työntämään sen syrjään liian nopeasti, heti sairausloman päätyttyä. Oli niin paljon muita elämänmuutoksia ja katastrofeja. Nuorisokodin kaikki episodit, asunnon etsintä, se mies, kokeet. Ei niin, etten olisi ollut surullinen. Mä oon sitä, joka päivä. Nään A:n mun pihan pihlajassa, ajattelen sitä kun poltan tupakkaa, kun kuuntelen musiikkia, kun soitan pianoa. Tunnen sen poissaolon koko ajan mun yksinäisyydessä. Mutta jotenkin suru vaan jäi paikalleen kun en ehtinyt käsitellä sitä. Ehkä mun pitäisi nyt jatkaa sitä. Kunpa vaan pääsisin lääkäriin...
Niin, oon odottanut lähetettä nyt 9 viikkoa. Oon soittanut kahdesti kysellen siitä, kuulemma sen tekemiseen ei kuuluisi mennä edes viikkoa.
Meinasin taas satuttaa itseäni. Sain sen estettyä, mutta se oli eka kerta kuukauteen, kun halusin tehdä niin. Nään mun voinnin huononevan silmissä.
Ja paino... Sanoin viimeksi, viikko sitten, että syön nyt kirjoitusviikolla kunnolla, ettei se vaikuta koetuloksiin, mutta tätä en odottanut. Mun paino nousi viikossa lähes 4 kiloa. Mitä helvettiä?? Se ei noussut näin nopeasti edes osastolla kun olin alipainoinen. Toivon tosin, että siitä olisi edes pari kiloa nesteitä ja menkkaturvotusta... Nyt aion aloittaa kunnolla laihduttamaan, mulla ei ole mitään muutakaan tavoitetta tai edes tekemistä. Toivon vaan etten ala ahmimaan masennukseen.
20.3.
Paino: 56,1 kg
21.3.
Paino: 55,6 kg
perjantai 13. maaliskuuta 2020
Korona + Ytl = katastrofi
Alkuviikko meni paniikissa. Sain maanantaina tietää, että se mies sai potkut, ja se on mun vika. Syytän itteäni siitä, ja pelkään et oon tehny väärin. Pelkäsin myös ihan kohtuuttomasti ulkona kävelemistä. Epärationaalista, tiedän. Todennäkösyydet, että tapaisin sitä enää koskaan on tosi pienet, mutta pelkään silti.
Mutta tänään tulleet uutiset jyräsi jopa tuon altaan. Olen tietoisesti vältellyt koronavirus-uutisia, koska mun mielestä ihmiset panikoi liikaa siitä. Ja siis ei, ymmärrän todellakin valtiotason varotoimet, mutta tavallisten ihmisten spekulaatio ärsyttää. Näin eilen kaupassa ihmisiä hamstraamassa ruokaa.
Mutta niin, ehkä olettekin kuulleet, mutta ytl siirsi reaaliaineiden kirjoituksia. Ja just siihen huonompaan suuntaan, eli niitä aikaistettiin viikolla. Menetin yli puolet mun jäljellä olevasta ajasta.
Alkupaniikin jälkeen laskeskelin, että tää voi itse asiassa olla mulle jopa eduksi. Kukaan opiskelijoista ei varautunut tähän, joten eniten kärsivät keskiverrot opiskelijat, jotka ovat aloittaneet lukemisen liian myöhään. Olen keskivertoa älykkäämpi, ja olen valmistautunut jo kuukausia, joten loppukiriajan lyhentyminen ei välttämättä vaikuta minuun yhtä paljon. Pisterajojen todennäköisesti laskiessa minun ei tarvitse kuin vetää samat pisteet kuin preleistä, ja saan hyvät arvosanat.
Ja on tässä toinenkin plussa. Olen pitänyt nyt painoani tasaisena 52-53 kilossa, koska en halua häiritä koesuoritustani huimauksella tai nälällä, joten pääsenpähän nopeammin taas laihduttamaan
Kävin terkkarilla tiistaina ajokorttihakemusta varten, ja se nosti kivasti laihdutusintoa, kun terkkari oli hieman huolissaan painostani. Tosin en tiedä millä ihmeen kaavalla se laski mun painoindeksin, se väitti sen olevan 17, mutta itse saan jokaisella nettilaskurilla tasan 18. Lisäksi terkkari laski korkeammalla painolla, koska se arvioi mun vaatteiden painon ihan kuuseen. Punnitsin ne kotona, ja pelkät korut painoi sen verran, mitä se arvioi kaikista vaatteista.
13.3.
Paino: 52,6kg
Mutta tänään tulleet uutiset jyräsi jopa tuon altaan. Olen tietoisesti vältellyt koronavirus-uutisia, koska mun mielestä ihmiset panikoi liikaa siitä. Ja siis ei, ymmärrän todellakin valtiotason varotoimet, mutta tavallisten ihmisten spekulaatio ärsyttää. Näin eilen kaupassa ihmisiä hamstraamassa ruokaa.
Mutta niin, ehkä olettekin kuulleet, mutta ytl siirsi reaaliaineiden kirjoituksia. Ja just siihen huonompaan suuntaan, eli niitä aikaistettiin viikolla. Menetin yli puolet mun jäljellä olevasta ajasta.
Alkupaniikin jälkeen laskeskelin, että tää voi itse asiassa olla mulle jopa eduksi. Kukaan opiskelijoista ei varautunut tähän, joten eniten kärsivät keskiverrot opiskelijat, jotka ovat aloittaneet lukemisen liian myöhään. Olen keskivertoa älykkäämpi, ja olen valmistautunut jo kuukausia, joten loppukiriajan lyhentyminen ei välttämättä vaikuta minuun yhtä paljon. Pisterajojen todennäköisesti laskiessa minun ei tarvitse kuin vetää samat pisteet kuin preleistä, ja saan hyvät arvosanat.
Ja on tässä toinenkin plussa. Olen pitänyt nyt painoani tasaisena 52-53 kilossa, koska en halua häiritä koesuoritustani huimauksella tai nälällä, joten pääsenpähän nopeammin taas laihduttamaan
Kävin terkkarilla tiistaina ajokorttihakemusta varten, ja se nosti kivasti laihdutusintoa, kun terkkari oli hieman huolissaan painostani. Tosin en tiedä millä ihmeen kaavalla se laski mun painoindeksin, se väitti sen olevan 17, mutta itse saan jokaisella nettilaskurilla tasan 18. Lisäksi terkkari laski korkeammalla painolla, koska se arvioi mun vaatteiden painon ihan kuuseen. Punnitsin ne kotona, ja pelkät korut painoi sen verran, mitä se arvioi kaikista vaatteista.
13.3.
Paino: 52,6kg
keskiviikko 4. maaliskuuta 2020
Ajokoulu
Mulla on ollut tosi kiireinen, mutta hyvä alkuviikko. On tosi piristävää, kun on paljon menoa.
Mulla on ollut nyt jo kolme ajotuntia, ja pärjään yllättävän hyvin. Pääsin jo toisella tunnilla ajamaan liikenteeseen.
Mutta eilen oli kyllä tosi stressaava päivä, ja se vaikutti jonkin verran mun käytökseen. Olin nukkunut huonosti ja koulupäivä ei oikein onnistunut. Kävin ajotunnilla ja sitten mulla oli ryhmän kokoontuminen. Alunperin piti olla kokkausta, mutta viime hetkellä se vaihdettiin salikäynniksi, mikä sai mut innostumaan.
En kuitenkaan oo ikinä käynyt isoilla saleilla, joten ahdistuin tosi pahasti, kun siellä olikin melkein sata ihmistä. Kun lisätään se, että mun kunto on tosi huono nykyään, olin koko tunnin ihan paniikkikohtauksen partaalla.
Kun olin lähdössä ryhmän uusi miespuolinen ohjaaja kysyi, tulisinko kahville torstaina. Säikähdin tosi paljon, joulukuun insidentin muistuessa mieleen. Oon sen jälkeen vältellyt aikuisten miesten kanssa kahdestaan olemista. Mua pelottaa ajotunnitkin aika paljon, koska opettaja on mies.
Töksäytin siinä sitten vähän tylysti: "Miksi?". Onneksi se on kuulemma virallinen juttu, tämä uusi ohjaaja pyytää kaikkia nuoria kahdestaan kahville, jotta voisi tutustua heihin.
Aloitin maanantaina ekaa kertaa elämässäni oikean dieetin. Pääsyynä oli se, että alan kyllästyä nuudeleihin, ja mulla on ongelma, että jos kokkaan oikeaa ruokaa, en osaa hillitä annoskokoja, vaan saatan syödä monen päivän ruoat yhdessä illassa. Joten en oikein tiennyt, mitä syödä. Ostin kaupasta nutrilett-laihdutuspirtelöitä, yhdessä pussissa on 120 kcal ja niitä suositellaan otettavaksi 5 päivässä. Oon ottanut nyt 3 per päivä, koska tuo suositus on tietenkin mitoitettu tuotteen kohderyhmälle, eli ylipainoisille ihmisille.
Dieetti sujuu hyvin, on kiva, kun aina voi juoda pirtelön, kun tulee nälkä, eikä silti liho, eikä tarvitse pähkäillä, mitä söisi. Mitä torstain kahvilaan tulee, katsoin etukäteen tuotteiden kaloreja. Jos otan vain yhden jääteen, voin lisäksi ottaa yhden pirtelön sinä päivänä.
1.3.
Paino: 52,7kg
Kalorit: 454 kcal
2.3.
Paino: 52,9kg
Kalorit: 360 kcal
3.3.
Paino: 52,5kg
Kalorit: 360 kcal + 70min kuntosalilla
4.3.
Paino: 52,2kg
Mulla on ollut nyt jo kolme ajotuntia, ja pärjään yllättävän hyvin. Pääsin jo toisella tunnilla ajamaan liikenteeseen.
Mutta eilen oli kyllä tosi stressaava päivä, ja se vaikutti jonkin verran mun käytökseen. Olin nukkunut huonosti ja koulupäivä ei oikein onnistunut. Kävin ajotunnilla ja sitten mulla oli ryhmän kokoontuminen. Alunperin piti olla kokkausta, mutta viime hetkellä se vaihdettiin salikäynniksi, mikä sai mut innostumaan.
En kuitenkaan oo ikinä käynyt isoilla saleilla, joten ahdistuin tosi pahasti, kun siellä olikin melkein sata ihmistä. Kun lisätään se, että mun kunto on tosi huono nykyään, olin koko tunnin ihan paniikkikohtauksen partaalla.
Kun olin lähdössä ryhmän uusi miespuolinen ohjaaja kysyi, tulisinko kahville torstaina. Säikähdin tosi paljon, joulukuun insidentin muistuessa mieleen. Oon sen jälkeen vältellyt aikuisten miesten kanssa kahdestaan olemista. Mua pelottaa ajotunnitkin aika paljon, koska opettaja on mies.
Töksäytin siinä sitten vähän tylysti: "Miksi?". Onneksi se on kuulemma virallinen juttu, tämä uusi ohjaaja pyytää kaikkia nuoria kahdestaan kahville, jotta voisi tutustua heihin.
Aloitin maanantaina ekaa kertaa elämässäni oikean dieetin. Pääsyynä oli se, että alan kyllästyä nuudeleihin, ja mulla on ongelma, että jos kokkaan oikeaa ruokaa, en osaa hillitä annoskokoja, vaan saatan syödä monen päivän ruoat yhdessä illassa. Joten en oikein tiennyt, mitä syödä. Ostin kaupasta nutrilett-laihdutuspirtelöitä, yhdessä pussissa on 120 kcal ja niitä suositellaan otettavaksi 5 päivässä. Oon ottanut nyt 3 per päivä, koska tuo suositus on tietenkin mitoitettu tuotteen kohderyhmälle, eli ylipainoisille ihmisille.
Dieetti sujuu hyvin, on kiva, kun aina voi juoda pirtelön, kun tulee nälkä, eikä silti liho, eikä tarvitse pähkäillä, mitä söisi. Mitä torstain kahvilaan tulee, katsoin etukäteen tuotteiden kaloreja. Jos otan vain yhden jääteen, voin lisäksi ottaa yhden pirtelön sinä päivänä.
1.3.
Paino: 52,7kg
Kalorit: 454 kcal
2.3.
Paino: 52,9kg
Kalorit: 360 kcal
3.3.
Paino: 52,5kg
Kalorit: 360 kcal + 70min kuntosalilla
4.3.
Paino: 52,2kg
lauantai 29. helmikuuta 2020
Mitä ihmiset tekee lomalla?
Viime päivät on mennyt hyvin. Viimein. Oon syönyt vähän ja paino on laskenut. Oon opiskellut joka päivä ja pysyn suunnitelmassa.
Eilen mulla tuli suuret houkutukset mennä kauppaan ostamaan suklaata, mutta juuri kun olin lähdössä, sain estettyä itseäni ja kävinkin vaan röökillä. Vihdoin jotain, mistä voin olla ylpeä.
En muista, olenko kertonut, mutta kela hyväksyi viimein kuntoutusrahahakemukseni ja maksoi mulle takautuvia monen kuukauden edestä, joten niillä rahoilla pääsin aloittamaan autokoulunkin. Tein jo ekat neljä teoriatuntia, joten mulle on nyt varattu eka ajotunti maanantaille.
Niin että suunnitelmia katsoen kaikki on hyvin. Alan kuitenkin väsyä lomaan. Mulla on nyt lukuloma ja talviloma, ja haluaisin vaan palata kouluun. En ymmärrä, miten ihmiset kestää pitkiä lomia. Joo, mä väsyn koulussa nopeasti, ja haluaisin vapaata, mutta oon huomannu, että mulle ideaali loman pituus on ihan vaan viikonloppu. Paras mahdollinen tilanne olisi, että viikossa olisi neljä koulupäivää, keskiviikko vapaata. Niin jaksaisin koulua, eikä lomat olisi liian pitkiä.
Nyt lomalla mun unirytmi on päässyt aivan hirveäksi. Menen neljältä nukkumaan ja herään kahdelta. Ja lisäksi tämä on ihan kamalan tylsää, mihin ihmiset käyttää kaikki päivän tunnit? Iltapäivisin opiskelen, katson sarjoja, selaan somet, syön, teen autokoulun juttuja, käyn kaupungilla, pelaan. Kaiken sen jälkeen kello on kahdeksan ja kulutettavana on vielä puoli päivää.
Toisaalta tylsyys on ajanut mut tekemään aika järkeviä juttujakin. Kävin eilen juoksemassa toista kertaa tänä vuonna. Oon tällä viikolla myös tiskannut, mikä on mulle tosi iso kynnys.
Mua myös väsyttää pitää mun kuorta ehjänä. Mä tunnen, kuinka se ohenee ja meinaan tippua masennukseen, mutta estän sitä aktiivisesti koko ajan ja se vie voimia. Pidän itseni kiireisenä, jotta en ehtisi ajatella. Juuri sen takia tylsyys on tosi vaarallista mulle. Ja joka päivä tulee enemmän halkeamia. Teen jotain ihan normaalia, ja äkkiä mun päähän tunkee joku ikävä muisto mukanaan ajatus: Sun pitäisi viiltää sun kaulavaltimot auki. Ja mä kirjaimellisesti sanon omille ajatuksilleni, eikä pitäisi, pää kiinni.
Ja jos ajattelen yhtään pidemmälle, en tosiaan tiedä, miksi yritän pysyä elossa. En oikeastaan odota innolla mitään tulevassa. En kirjoituksia tai niiden loppumista, en ajokorttia, kesälomaa tai edes yliopistoa. Kaikki tulevakin vaan väsyttää. Siksi yritän vaan olla ajattelematta sitä. Pysyn elossa keskittymällä joka päivä päivän tavoitteisiin ja ihan vaan selviytymällä. Jokin asia pakottaa mut tekemään niin. Onko mulla jossain alitajunnassa toivoa, että asiat muuttuu, jos jaksaa jatkaa? Vai oonko vaan niin väsynyt, etten jaksa edes haluta kuolla? Vai onko tää A:n takia, sen kuoleman jälkeen mun kuolemanhalu on melkein kadonnut. Koska olen sitä mieltä, että se valitsi väärin.
Ja nyt kun mun totaalinen yksinolo vaan pitkittyy, enkä oo kuukausiin jutellut kunnolla kenenkään kanssa, ja nyt yli viikkoon edes nähnyt ketään tuttua, yksinäisyys on muuttunut hetkittäisestä tunteesta jatkuvaksi. Tunnen sen läsnäolon koko ajan, painavana ja lohduttomana, ja yritän vaan unohtaa sen.
Mutta mä haluun sanoa kiitos kaikille niille, jotka lukee tätä blogia ja niille, joiden blogeja mä saan lukea. Saan siitä tunteen, etten oo yksin. Kiitos sulle, joka lukee tätä, muttei jaksa, viitsi tai uskalla kommentoida, jokainen katsomiskerta mun postauksissa ilahduttaa mua. Ja kiitos sulle, joka kommentoi silloin tällöin, kommentit piristää mua tosi paljon ♡
27.2.
Illallinen:
Nuudelit 350kcal
Kanaa 450kcal
Yht: 800kcal
Paino: 53,6kg
28.2.
Lounas:
Nuudelit 350kcal
+5km juoksulenkki
Yht: 350kcal
Paino: 53,3kg
29.2.
Paino: 52,7kg
Eilen mulla tuli suuret houkutukset mennä kauppaan ostamaan suklaata, mutta juuri kun olin lähdössä, sain estettyä itseäni ja kävinkin vaan röökillä. Vihdoin jotain, mistä voin olla ylpeä.
En muista, olenko kertonut, mutta kela hyväksyi viimein kuntoutusrahahakemukseni ja maksoi mulle takautuvia monen kuukauden edestä, joten niillä rahoilla pääsin aloittamaan autokoulunkin. Tein jo ekat neljä teoriatuntia, joten mulle on nyt varattu eka ajotunti maanantaille.
Niin että suunnitelmia katsoen kaikki on hyvin. Alan kuitenkin väsyä lomaan. Mulla on nyt lukuloma ja talviloma, ja haluaisin vaan palata kouluun. En ymmärrä, miten ihmiset kestää pitkiä lomia. Joo, mä väsyn koulussa nopeasti, ja haluaisin vapaata, mutta oon huomannu, että mulle ideaali loman pituus on ihan vaan viikonloppu. Paras mahdollinen tilanne olisi, että viikossa olisi neljä koulupäivää, keskiviikko vapaata. Niin jaksaisin koulua, eikä lomat olisi liian pitkiä.
Nyt lomalla mun unirytmi on päässyt aivan hirveäksi. Menen neljältä nukkumaan ja herään kahdelta. Ja lisäksi tämä on ihan kamalan tylsää, mihin ihmiset käyttää kaikki päivän tunnit? Iltapäivisin opiskelen, katson sarjoja, selaan somet, syön, teen autokoulun juttuja, käyn kaupungilla, pelaan. Kaiken sen jälkeen kello on kahdeksan ja kulutettavana on vielä puoli päivää.
Toisaalta tylsyys on ajanut mut tekemään aika järkeviä juttujakin. Kävin eilen juoksemassa toista kertaa tänä vuonna. Oon tällä viikolla myös tiskannut, mikä on mulle tosi iso kynnys.
Mua myös väsyttää pitää mun kuorta ehjänä. Mä tunnen, kuinka se ohenee ja meinaan tippua masennukseen, mutta estän sitä aktiivisesti koko ajan ja se vie voimia. Pidän itseni kiireisenä, jotta en ehtisi ajatella. Juuri sen takia tylsyys on tosi vaarallista mulle. Ja joka päivä tulee enemmän halkeamia. Teen jotain ihan normaalia, ja äkkiä mun päähän tunkee joku ikävä muisto mukanaan ajatus: Sun pitäisi viiltää sun kaulavaltimot auki. Ja mä kirjaimellisesti sanon omille ajatuksilleni, eikä pitäisi, pää kiinni.
Ja jos ajattelen yhtään pidemmälle, en tosiaan tiedä, miksi yritän pysyä elossa. En oikeastaan odota innolla mitään tulevassa. En kirjoituksia tai niiden loppumista, en ajokorttia, kesälomaa tai edes yliopistoa. Kaikki tulevakin vaan väsyttää. Siksi yritän vaan olla ajattelematta sitä. Pysyn elossa keskittymällä joka päivä päivän tavoitteisiin ja ihan vaan selviytymällä. Jokin asia pakottaa mut tekemään niin. Onko mulla jossain alitajunnassa toivoa, että asiat muuttuu, jos jaksaa jatkaa? Vai oonko vaan niin väsynyt, etten jaksa edes haluta kuolla? Vai onko tää A:n takia, sen kuoleman jälkeen mun kuolemanhalu on melkein kadonnut. Koska olen sitä mieltä, että se valitsi väärin.
Ja nyt kun mun totaalinen yksinolo vaan pitkittyy, enkä oo kuukausiin jutellut kunnolla kenenkään kanssa, ja nyt yli viikkoon edes nähnyt ketään tuttua, yksinäisyys on muuttunut hetkittäisestä tunteesta jatkuvaksi. Tunnen sen läsnäolon koko ajan, painavana ja lohduttomana, ja yritän vaan unohtaa sen.
Mutta mä haluun sanoa kiitos kaikille niille, jotka lukee tätä blogia ja niille, joiden blogeja mä saan lukea. Saan siitä tunteen, etten oo yksin. Kiitos sulle, joka lukee tätä, muttei jaksa, viitsi tai uskalla kommentoida, jokainen katsomiskerta mun postauksissa ilahduttaa mua. Ja kiitos sulle, joka kommentoi silloin tällöin, kommentit piristää mua tosi paljon ♡
27.2.
Illallinen:
Nuudelit 350kcal
Kanaa 450kcal
Yht: 800kcal
Paino: 53,6kg
28.2.
Lounas:
Nuudelit 350kcal
+5km juoksulenkki
Yht: 350kcal
Paino: 53,3kg
29.2.
Paino: 52,7kg
sunnuntai 23. helmikuuta 2020
Loppu laiskottelulle
Mun mielenterveys on alkanu taas luisua alamäkeen. Itken tosi paljon, viiltelin silloin kerran, makaan sängyssä päivät pitkät, oon alkanut nähdä painajaisia, mikä ei oo mulle tyypillistä, synkät ajatukset ja itsetuhoiset skenaariot täyttää pään. Ei oo mikään ihme ettet saa ystäviä, ei kukaan halua olla tuollaisen masentuneen paskan kanssa. "Normaalit" ihmiset ei ymmärrä ja muut masentuneet ei kestä sun oloa. Aloin taas pitkästä aikaa nähdä itsemurhan vaihtoehtona. Mutta jostain syystä voin vaikuttaa mun mielialaan mun omalla päätöksellä, joten niin päätin tehdä. Keräsin tänään taas mun palaset lattialta ja sängystä, missä ne on viime aikoina mädäntyny.
Mä oon päästäny mun elämän ja motivaation luisumaan taas ihan hakoteille. Aloin kirjaimellisesti puhista ja kiroilla ääneen, kun aloin järjestellä asioita. Voi nyt saatana nyt tää pelleily loppuu.
Se ei oi täysin mun vika. Terveydenhuollon ammattilaiset on tuputtanut mulle väärää asennetta ja oon vähitellen taipunut siihen. Kun jouduin osastolle vuosi sitten, mulle sanottiin, että nyt kannattaa keventää lukkaria. Romahdin toukokuussa - lykätään sun kirjoituksia. Mut pakkomuutettiin - aloita koulu kevyesti. A kuoli - ota sairaslomaa, ihan ok ettei pysty opiskelemaan. Nuorisokodin sotku, siinä kohtaa päätin jo ihan itse, että on fine pitää taukoa lukemisesta.
Mutta vittu. En mä oo saavuttanu kaikkea sitä mitä oon löysäilemällä. Jos tulee vastoinkäymisiä, silloin pitää ohjata kaikki tunteet hyödylliseen tekemiseen. Vellominen pahentaa vaan oloa.
Aloitin joululoman jälkeen "kevyesti" taas opiskelun. Mutta en oo päässyt eteenpäin kuin puoli kurssia kumpaakin ainetta kahden kuukauden aikana. Nyt riittää.
Tän päivän energialla siivosin mun koko huoneen, joka oli vähitellen taas ajautunut masennuskaaokseen, värjäsin mun haalistuneet hiukset, ja opiskelin, vaikka päätä särki. Normaalisti se on mulle jo sopiva tekosyy maata koko päivä sängyssä. Tein uuden lukusuunnitelman, koska jos en ala opiskella kunnolla, kohta huomaan, että on kirjoitusviikko, enkä osaa mitään. Jos mä haluan saavuttaa mun päämäärät, mä tarviin näistä kirjoituksista yhden L:n ja yhden E:n.
Eli asiat, joissa mun pitää kunnostautua on opiskelu, liikunta ja kämpästä ja itsestä huolehtiminen. Syömiseen en tee mitään äkkikäännöstä nyt, koska se on kaikkein helpointa paskoa. Muutenkin 1000 kalorin dieetti on nyt toiminut ihan hyvin. Painon nousu on loppunut ja ahmiminen jäänyt pois. Alan vähitellen kyllä tiputtaa kalorirajaa taas, mutta varovasti, etten vedä taas monen kilon takapakkeja. Sen suhteen ei kuitenkaan ole mitään deadlinea toisin kuin opiskelun.
Siivotessani mun päässä pyöri yksi ajatus.
Meillä ei ole mitään muuta kuin tänään. Jos et tee sitä tänään, et tee sitä koskaan.
Mä oon päästäny mun elämän ja motivaation luisumaan taas ihan hakoteille. Aloin kirjaimellisesti puhista ja kiroilla ääneen, kun aloin järjestellä asioita. Voi nyt saatana nyt tää pelleily loppuu.
Se ei oi täysin mun vika. Terveydenhuollon ammattilaiset on tuputtanut mulle väärää asennetta ja oon vähitellen taipunut siihen. Kun jouduin osastolle vuosi sitten, mulle sanottiin, että nyt kannattaa keventää lukkaria. Romahdin toukokuussa - lykätään sun kirjoituksia. Mut pakkomuutettiin - aloita koulu kevyesti. A kuoli - ota sairaslomaa, ihan ok ettei pysty opiskelemaan. Nuorisokodin sotku, siinä kohtaa päätin jo ihan itse, että on fine pitää taukoa lukemisesta.
Mutta vittu. En mä oo saavuttanu kaikkea sitä mitä oon löysäilemällä. Jos tulee vastoinkäymisiä, silloin pitää ohjata kaikki tunteet hyödylliseen tekemiseen. Vellominen pahentaa vaan oloa.
Aloitin joululoman jälkeen "kevyesti" taas opiskelun. Mutta en oo päässyt eteenpäin kuin puoli kurssia kumpaakin ainetta kahden kuukauden aikana. Nyt riittää.
Tän päivän energialla siivosin mun koko huoneen, joka oli vähitellen taas ajautunut masennuskaaokseen, värjäsin mun haalistuneet hiukset, ja opiskelin, vaikka päätä särki. Normaalisti se on mulle jo sopiva tekosyy maata koko päivä sängyssä. Tein uuden lukusuunnitelman, koska jos en ala opiskella kunnolla, kohta huomaan, että on kirjoitusviikko, enkä osaa mitään. Jos mä haluan saavuttaa mun päämäärät, mä tarviin näistä kirjoituksista yhden L:n ja yhden E:n.
Eli asiat, joissa mun pitää kunnostautua on opiskelu, liikunta ja kämpästä ja itsestä huolehtiminen. Syömiseen en tee mitään äkkikäännöstä nyt, koska se on kaikkein helpointa paskoa. Muutenkin 1000 kalorin dieetti on nyt toiminut ihan hyvin. Painon nousu on loppunut ja ahmiminen jäänyt pois. Alan vähitellen kyllä tiputtaa kalorirajaa taas, mutta varovasti, etten vedä taas monen kilon takapakkeja. Sen suhteen ei kuitenkaan ole mitään deadlinea toisin kuin opiskelun.
Siivotessani mun päässä pyöri yksi ajatus.
Meillä ei ole mitään muuta kuin tänään. Jos et tee sitä tänään, et tee sitä koskaan.
keskiviikko 19. helmikuuta 2020
laikukas lattia
Tuntuu että kaikki menee taas päin helvettiä. Uusia vastoinkäymisiä tulee koko ajan ja vanhat palaa muistiin.
Kaikki se painava massa, josta en voi puhua kellekään, liiskasi mut tänään lattialle. Itkin mun meikin pois ja lopulta tartuin terään. Vartissa oli heitetty hukkaan kahden kuukauden edistyminen. Nyt lattia on mustien ja punaisten läiskien täplittämä, mutta oon liian väsynyt siivoamaan.
Kohtausta pahensi se ajatus, joka iski kesken kaiken. Vuosi sitten, puoli vuotta sitten, jopa kaksi kuukautta sitten, mulla oli joku, joka olisi välittänyt, jos olisi kuullut. Oli turvapaikkoja sairaalassa tai nuorisokodissa, oli välittäviä ystäviä, poikaystäviä, ohjaajia, sairaanhoitajia ja perhe. Nyt mä tiedän, etten tuu kertomaan kellekään. Kukaan ei oo mun kanssa niin läheinen, että välittäisi, ajaisin vain ihmiset pois.
Ja mitä ne vastoinkäymiset sitten oli, jotka johti tähän?
Sain eilen kirjeen poliisista. Mä voitin, se mies sai sakot ja ongelmia töihin. Tulin siitä tosi iloiseksi. Sitten aloin kyseenalaistaa, miksi oon niin iloinen toisen epäonnesta? Sama juttu, kun silloin, kun se valelääkäri paljastui. Väitän itselleni, että olen iloinen, koska voin suojella muita pahalta, mutta entä jos mä olenkin se paha? Vahingoniloinen ihminen, joka nauttii muiden kärsimyksestä.
Nukuin eilen pommiin koulusta, ja huomenna mulla on kaks koetta. En tiedä mitään koealueista, kun oon molemmista aineista ollut viimeiset kaks oppituntia pois.
Tapasin sen ohjaajan, johon salaa halusin törmätä, ja kysyin, haluaisiko se vielä joskus jutella. Se sanoi ei.
Kokattiin eilen siellä ryhmässä. Vuoden takaisen tikki-episodin jälkeen en ole pystynyt olemaan kertaakaan kemian labroissa tai ryhmäkokkaustilanteissa (koska ne muistuttaa labroja) mutta menin silti kokkaamaan. Ja yllätys, sain pahan ahdistuskohtauksen ja mulle tuli todella ulkopuolinen olo, kun itkin rappusissa puoli tuntia, eikä kukaan tullut etsimään mua.
Kaikkea paskaa vaan kertyy, mutta pahinta on tunne, ettei kukaan välitä. Millon tää kaikki loppuu?
18.2.
Kalorit: ~1000
19.2.
Paino: -0,5kg eilisestä
Kalorit: ~1000
Kaikki se painava massa, josta en voi puhua kellekään, liiskasi mut tänään lattialle. Itkin mun meikin pois ja lopulta tartuin terään. Vartissa oli heitetty hukkaan kahden kuukauden edistyminen. Nyt lattia on mustien ja punaisten läiskien täplittämä, mutta oon liian väsynyt siivoamaan.
Kohtausta pahensi se ajatus, joka iski kesken kaiken. Vuosi sitten, puoli vuotta sitten, jopa kaksi kuukautta sitten, mulla oli joku, joka olisi välittänyt, jos olisi kuullut. Oli turvapaikkoja sairaalassa tai nuorisokodissa, oli välittäviä ystäviä, poikaystäviä, ohjaajia, sairaanhoitajia ja perhe. Nyt mä tiedän, etten tuu kertomaan kellekään. Kukaan ei oo mun kanssa niin läheinen, että välittäisi, ajaisin vain ihmiset pois.
Ja mitä ne vastoinkäymiset sitten oli, jotka johti tähän?
Sain eilen kirjeen poliisista. Mä voitin, se mies sai sakot ja ongelmia töihin. Tulin siitä tosi iloiseksi. Sitten aloin kyseenalaistaa, miksi oon niin iloinen toisen epäonnesta? Sama juttu, kun silloin, kun se valelääkäri paljastui. Väitän itselleni, että olen iloinen, koska voin suojella muita pahalta, mutta entä jos mä olenkin se paha? Vahingoniloinen ihminen, joka nauttii muiden kärsimyksestä.
Nukuin eilen pommiin koulusta, ja huomenna mulla on kaks koetta. En tiedä mitään koealueista, kun oon molemmista aineista ollut viimeiset kaks oppituntia pois.
Tapasin sen ohjaajan, johon salaa halusin törmätä, ja kysyin, haluaisiko se vielä joskus jutella. Se sanoi ei.
Kokattiin eilen siellä ryhmässä. Vuoden takaisen tikki-episodin jälkeen en ole pystynyt olemaan kertaakaan kemian labroissa tai ryhmäkokkaustilanteissa (koska ne muistuttaa labroja) mutta menin silti kokkaamaan. Ja yllätys, sain pahan ahdistuskohtauksen ja mulle tuli todella ulkopuolinen olo, kun itkin rappusissa puoli tuntia, eikä kukaan tullut etsimään mua.
Kaikkea paskaa vaan kertyy, mutta pahinta on tunne, ettei kukaan välitä. Millon tää kaikki loppuu?
18.2.
Kalorit: ~1000
19.2.
Paino: -0,5kg eilisestä
Kalorit: ~1000
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)