Hautajaiset

Ihan aluksi mä haluaisin sanoa, että jos tätä lukee joku, jonka mielestä mä olen säälittävä valittaja, tai tää teksti on tylsää tai loukkaavaa tai ärsyttävää tai triggeröivää, älä lue tätä blogia. Tämä blogi on paikka, johon aion kirjoittaa ajatuksiani niinkuin ne ovat, kyllä, ne voivat olla epäloogisia, paikallaan junnaavia ja masentavia, mutta jos et halua lukea sellaista, älä lue. Olen lähiaikoina saanut negatiivisia kommentteja niin tuntemattomilta kadulla, anonyymeiltä netissä kuin puolitutuilta someissa, enkä kaipaa sellaisia enempää tässä elämäntilanteessa. Kiitos.

Sitten asiaan. Syysloma oli yhtä masentavaa aikaa, kuin muukin. Sain sentään levätä hetken koulusta, mutta kun öisin ei saa nukuttua ja päivisin vain makaa sängyssä, se ei paljon lohduta. Ja sitten oli A:n hautajaiset.

Äitini antoi minulle kyydin muutaman tunnin ajomatkan päähän hautajaisiin, mutta olin pyytänyt häntä jäämään kaupungille. En halunnut, että hautajaisiin tulee ketään, joka ei tuntenut A:ta.

Kirkossa oli ehkä kuutisenkymmentä henkilöä. Suurin osa A:n sukulaisia, mutta myös tusina ystäviä. A:n sisko oli ainoa, joka tervehti minua. Muut A:n ystävät istuivat keskenään, mutta koska he eivät tehneet tilaa tai edes nyökänneet minulle, en uskaltanut istua heidän luokseen.

Itkin tietenkin lähes koko toimituksen ajan, osaan onneksi tehdä sen ääneti. Sama pappi, joka oli kastanut A:n siunasi tämän hautaan.

Muistotilaisuus. A:n sisko toi minulle valokuvia A:sta ja kiitin häntä niistä. Pyysin pihalla, että A:n ystävät istuisivat salissa kanssani, mutta he eivät istuneet. Olimme viettäneet viime keväänä välillä paljonkin aikaa yhdessä, mutta ilmeisesti he olivat olleet kanssani vain A:n takia. Kaksi heistä kertoi mikrofoniin muistojaan A:sta, tilanteista, joissa minäkin olin ollut mukana, maititen kaikki muut paikalla olleet, paitsi minut. Olivatko he unohtaneet vai tehneet sen tahallaan?

Hautajaisten jälkeen yksi heitä tuli haukkumaan minut somessa.

Juttelin sunnuntai-iltana ohjaajan kanssa ja tulin kiteyttäneeksi sosiaalisen tilanteeni aika hyvin yhteen katkeraan lauseeseen:

"Mua ei siedä kukaan muu, kuin ne, joiden on pakko: mun ydinperhe, ja ne, joille maksetaan siitä palkkaa."

Paino: 57,0kg

alamäki vaan jatkuu

Mulle lupaillaan koko ajan, että kaikki alkaa kyllä mennä parempaan, mutta vaikka musta tuntuu jo nyt, että olen saavuttanut pohjan, tää kuilu vaan syvenee. Joka päivä uusia vastoinkäymisiä.

Viime viikolla kävin koulussa. Se oli todella raskasta. Pari oppituntia, ja makasin sängyssä koko loppupäivän. Keskittyminen ja oppiminen on vaikeaa.

Viime tiistaina sattui pikku onnettomuus. Taas. En näköjään osaa olla aiheuttamatta välikohtauksia.

Lyhyesti sanottuna meinasin kuolla vahingossa. Mulla oli voimakas ahdistuskohtaus ja sitten tuli niin voimakas pakkoajatus, ettei se jättänyt tilaa normaaleille ajatuksille, enkä ehtinyt siis kyseenalaistaa sitä. Sattuiko A:ta kun se kuoli? Ajatus oli absurdi: kokeile. Pakkoajatukset eivät aina ajattele seurauksia, joskus ne haluavat, että kuolen, mutta tällä kertaa se ei ollut edes niiden tarkoitus.

Kiedoin paksun metalliketjun kaulaani, kiinnitin sen ovenkahvaan ja vaivuin alas. Ketju puristi kaulavaltimot kiinni, niin ettei aivoihini päässyt happea, ja menetin tajuntani nopeasti. Ei, se ei sattunut. Yhtään. Mutta kukaan ei tullut huoneeseeni seuraavaan kahteen tuntiin, joten olisin kuollut, ellei paksu metalliketju olisi sattumalta katkennut kaikkia fysiikan lakeja vastaan. Heräsin lattialta ja menin vain katsomaan netflixiä. Tajusin vasta seuraavana päivänä, miten vaarallinen tilanne oli ollut.

Kerroin ohjaajille keskiviikkona, ja torstaina mut vietiin sairaalalle psykiatrin arvioon, tarvitsenko sairaalahoitoa. Sain vakuutettua ne, etten tarvitse ja pääsin takaisin nuorisokotiin.

Mitähän muuta tässä on tapahtunut... Joo, mun viimeinenkin tuttu esti mut someissa. Mitä mä oon niille kaikille tehnyt? Mä oon aivan yksin keskellä elämäni pahinta aikaa. Mulle huudeltiin loukkauksia kadulla. A:n läheiset on tehnyt sen kuolemasta jonkun helvetin kansankokouksen kutsumalla koko meidän vanhan luokan. Se on väärin, A ei olisi halunnut sitä. Mä en halua, että sinne tulee tekopyhistelemään ihmisä, jotka ei piitannut paskaakaan, kun A oli elossa. Sen oikeat ystävät oli ne, jotka kävi sairaalalla.

Ja tänään oli hoitopalaveri. Mulle oltiin etukäteen vakuuteltu, ettei tämä olisi samanlainen, kuin sairaalan palaverit, mutta olipa sittenkin. "Mitään ei ole tehty, mitään ei ole tehtävissä ja mitään ei aiota tehdä" -asenne huokui sossujen puheesta. Ongelma on nyt siis se, että mä haluaisin tukiasuntoon. Mutta koska mun sijotus kestää alle 6 kuukautta, mulla ei ole siihen automaattista oikeutta. Lisäksi tällä seudulla on vain yksi erittäin tuetun asumisen yksikkö ja sinne pääsee käytännössä vain suoraan sen yhteydessä olevasta nuorisokodista. Tavallisissa tukiasunnoissa tuki saattaa tarkoittaa tapaamista kerran viikossa. Mä tarvitsisin tukea useita kertoja päivässä. Mä en ole valmis olemaan aikuinen.

Tulevaisuus näyttää synkältä. Mitä sillä muka olisi mulle tarjota? Mulla ei ole ystäviä eikä koulumenestystä. Mä saatan joutua muuttamaan tavalliseen opiskelijayksiöön. Mitä siitä seuraa? Vointi vaan huononee, ehkä osastojaksoja, ehkä pelkkää sinnittelyä. Oli miten oli, jos joudun arjessa asumaan aivan yksin, ei mun vointi ainakaan kohentuisi. Yksinäisyys saisi aivan uuden tason. Kauanko jaksaisin? Kun en tunnu jaksavan nytkään...

Pari päivää hautajaisiin. Pääsin pitkäatä aikaa vaa'alle. 57,4kg

Nuorisokoti

Valehtelin tänään ekaa kertaa pitkään aikaan. Helppo vale, "onko kaikki ok?", "joo". Olen pitkään vain kertonut totuuden, mutta nyt nostan taas maskin kasvoille. Tällä kertaa en itseni vaan muiden takia. En halua enää aiheuttaa muille pahaa oloa.

Mun itsetunto romahti jotenkin täysin osastojakson viimeisinä päivinä. Koko viime viikon mun masennusoireet vaan paheni kunnes lopulta viikonloppuna kaikki meni taas pimeäksi. Musta tuntuu, etten oo elämässäni saanut aikaan mitään hyvää, ja oon vaan pahaksi muille. Välttelen ihmiskontaktia.

Eilen oli viimeinen päivä osastolla. En tiennyt, missä viettäisin seuraavan yön, sillä se ratkesi vasta lastensuojelun palaverissa iltapäivällä.

Se ratkesi onneksi hyvin. Sain paikan lastenkodista. Tai 'nuorisokodista' mikä on sama juttu, paitsi että siellä asuu nuoria. Muutin eilen nuorisokotiin, ja vietän siellä seuraavat kuukaudet syntymäpäivääni asti. Eli turvassa, toistaiseksi.

Ensivaikutelma oli ihan hyvä, säännöt on mulle tosi mukavat, koska suostuin vapaaehtoisesti sijoitukseen. Saan pitää kännykän ja tietokoneen täysin vapaasti itselläni, tavaroita ei tarkisteta ja huoneeseen pitää mennä kymmeneltä. Saan käydä koulua ja jatkaa pianotunneilla käymistä ja kaupungillakin saa käydä kunhan ilmoittaa etukäteen.

Nukuin viime yön kyllä tosi huonosti, mutta siihen oon jo tottunut.

Tänään mulla on koulua kahdeksasta kahteen. Pisin koulupäivä viime kevään jälkeen. Nyt kello on 12 ja alan olla jo tosi väsynyt ja keskittyminen herpaantuu. Mutta sain viimein askin tupakkaa, ja sen voimalla oon saanut pidettyä ahdistusta jotenkin kurissa.

Haluaisin voida paremmin. Yritän ihan tosissaan olla koulussa, opiskella, nukkua, peseytyä, syödä. Ehkä tämä alkaa joskus helpottaa. Ja jos ei, täältä on helpompi päästä osastolle, kuin kotoa.

Mulle tuli muuten mieleen, jos teillä on jotain kysymyksiä jostain, esimerkiksi vaikeasta masennuksesta, syömishäiriöistä, osastohoidosta, läheisen itsemurhasta tai nuorisokodeista, niin kysykää ihan vapaasti kommenteissa. Alan olla kokenut aika paljon ja kuulen aina uusia tarinoita osastojen nuorilta, joten voin vastata niihin parhaani mukaan faktojen ja kokemusten pohjalta. Haluaisin auttaa muita, mutten oikein tällä hetkellä pysty, joten jos voin edes levittää tietoutta tai tukea samoja asioita kokevia niin se olisi tosi hienoa.

kaikki olis paremmin ilman mua

Mä yritän kaikkeni päästäkseni jaloilleni. Lähestyvä täysi-ikäisyys tuntuu tikittävältä aikapommilta. Mun täytyy alkaa parantua ennen sitä. Aikuisten puolen palvelut on niin huonoja ja kalliita...

Mulla oli tiistaina hoitoneuvottelu. Siellä päätettiin taas monta asiaa. Mut kotiutetaan 7.10. ja sossut selvittää siihen mennessä, saadaanko mulle paikka lastenkotiin. Toivon todella, että paikka löytyy. Mun lääkitys vaihdetaan, taas. Ja mulla aloitetaan käynnit polilla 2 kertaa viikossa ja psykologin tutkimukset, viimein.

Tiedän, että lastenkodit ei ole aina parhaita paikkoja, mutta mulla on monta syytä haluta sinne. Ensinnäkin koti ja kotona oleminen ahdistaa mua. Siellä oon vaan yksin aina. Tarviin ympärilleni ihmisiä. Muita nuoria ja luotettavia aikuisia. Äidille en osaa puhua. Lastenkotihan on vähän niinkuin osasto, mutta vähän enemmän vapauksia. Se kuulostaa juuri sopivalta. Haluan paikan, missä voisin olla rauhassa ja turvassa. Ja rutiinit, ne ovat tärkeitä. Osastolla oloani on parantanut myös säännölliset ruoka- ja nukkuma-ajat, joita kotona ei ole.

Olen myös helpottunut psykologin tutkimusten alkamisesta. Ne on pitänyt tehdä mulle jo pitkään, mutta nyt ne oikeasti tehdään. Niillä voidaan saada varmempi diagnoosi.

Mulla meni viime viikonloppuna vähän paremmin, mutta tää arkiviikko on ollut tosi raskas. Kävin maanantaina ja keskiviikkona koululla kokeissa, jotka eivät menneet kovin hyvin. Koulu, epäonnistumiset, yksinäisyys, asumistilanne, osastojakson päättyminen ja A:n kuolema saavat mut tuntemaan ahdistusta, pelkoa ja syyllisyyttä koko ajan. Olen myös alkanut taas saamaan pakkoajatuksia muutaman kuukauden tauon jälkeen.

Pääsen huomenna päivälomalle. Toisaalta se ahdistaa, toisaalta on ihan kiva käydä kotona, nyt kun olen ollut reilut kaksi viikkoa putkeen osastolla. Ainakin pääsen treenaamaan pianoläksyt kuntoon ja ottamaan painon. Ja mun veli myy mulle askin. Mun tupakanhimo on ollut aika suurta nyt kun en oo viikkoon saanut nikotiinia...

Viime postauksen aikainen toiveikkuus tuntuu hävinneen kokonaan. Hoitaja yritti tänään varmaan tunnin saada mut vakuuttuneeksi siitä, että asiat voi mennä parempaan, mutta keskustelu johti vaan siihen, että lopulta sanoin maailman olevan parempi paikka ilman mua. Kun ajattelen asiaa, tuun koko ajan varmemmaksi. Satutan koko ajan kaikkia ympärilläni. Monin eri tavoin. En pystynyt estämään A:n itsemurhaa, kaikki muutkin mun tutut on laittanut välit poikki estämällä mut someissa, aiheutan pahaa oloa ongelmillani kaikille, joiden kanssa puhun, olen huono tytär ja huono sisko. Vien vain aikaa, rahaa, tilaa ja mielenterveyspalveluiden resursseja. En ole saanut elämässäni aikaan mitään hyvää.

Muutossa sen viimeistään huomasi. En kertonut muutosta melkein kellekään, mutta kukaan ei ole kysellyt perään. Ei kukaan koulusta, isoshommista tai opkh:sta. Mun poissaoloa ei huomata, vaikka katosin yhtäkkiä.

Mä yritän parantua, mutta mulla ei ole minkäänlaisia voimavaroja. Hoitajat sanoo, että kaikki lähtee mun omasta asenteesta, mutta miksi taistella, jos ei ole mitään minkä puolesta sen tekee. Mä en välitä itsestäni, ja muiden olis parempi ilman mua.

Kuinka hautajaisiin pukeudutaan

Mä etsin tänään netistä mekkoa A:n hautajaisiin. Se on niin väärin. Mun pitäisi miettiä, mitä mä annan sille 18-vuotis synttärilahjaksi ja mitä siideriä hankin itselleni bileisiin. Sen sijaan mietin, kumpi kahdesta mustasta mekosta on parempi ja mitä kukkia ostaisin haudalle.

Ajattelen A:ta. Itken, juttelen, kirjoitan, kuuntelen musiikkia. Työstän asiaa eri tavoilla.

A:n kuolemasta on tiedotettu mun vanhalla koululla. Yhdessä koulun whatsapp ryhmässä meinasi käynnistyä keskustelu aiheesta. Laitoin viestin, etten halua, että asiaa spekuloidaan. Ihme kyllä, muut tottelivat. Tai sitten ne jatkoivat mun selän takana eri ryhmässä.

Tuntuu pahalta, että A:n kuolemasta on tullut julkista. Mä en halua, että koko koulu tietää. Tää on mun ja A:n muiden läheisten asia. En halua, että muut muistelee sitä tai puhuu siitä. Ne, jotka ei oikeasti välittänyt. Ja tuntuu pahalta, etten ollut paikalla, kun siitä kerrottiin. Mun olisi kuulunut olla siellä. Vaikka tiedän enemmän, kuin mitä rehtori julisti, mutta mun olisi pitänyt olla siellä.

Luen uudelleen Anna-Leena Härkösen kirjaa Loppuunkäsitelty. Luin sen pari viikkoa ennen kuin A kuoli. Sattumalta. Nyt luen sen uudelleen. Se kertoo Härkösen siskon itsemurhasta. Alleviivaan kirjasta asioita. Samaistun vuorotellen Härköseen ja tämän siskoon. Kirja on täynnä ajatuksia, joita ajattelen itsemurhasta ylipäätään. Ja ajatuksia, joita ajattelen A:n itsemurhasta.

"Me elämme koska sinä kuolit."

Niin kamalalta, kuin se tuntuukin myöntää, musta tuntuu, että A:n kuolema oli mulle lopulta hyväksi. Se muutti mun ajattelua. Nyt kun tiedän, mitä on aika läheisen itsemurhan jälkeen, en halua enää niin kovaa kuolla itse. Ja musta tuntuu, että nyt mulla on velvollisuus elää A:n takia. Mun pitää elää, koska se kuoli.

Ja se muutti mun tapaa käsitellä asioita. Mun oma masennus ja ahdistus on jotain epämääräistä sotkua, josta on vaikea löytää syy-seuraussuhteita. Mutta nyt mulla on suru, ja hoitajat tietää, miten sitä käsitellään. Ja mä tiedän. Ensimmäistä kertaa puhuminen tuntuu auttavan selkeästi. Samalla, kun puran mun surua, osia masennuksesta purkautuu. Musta tuntuu, että mua oikeasti hoidetaan.

Konkretiaa. Oon yhä suljetulla, olen ainakin ensi viikon vielä. En ole käynyt koulussa, mutta yritän käydän yhdessä kokeessa maanantaina. Syön ja nukun hieman paremmin. Päivän kohokohta on, kun päivällä toimintaryhmän tauolla pääsen tupakalle.

Sä olit perhonen, jonka siivet
eivät kauas kantaneet.
Sä väsyit kylpyhuoneeseen.
Ja nyt kun öisin katson tähtiin,
ja sun kasvos siellä nään,
rakastun uudelleen.

Apulanta - Ilona

kävin suihkussa (jee)

Mulla on aina ollut hyvä muisti, mutta nyt se on lakannut toimimasta. En erota hoitajia tai muita potilaita toisistaan, en muista kenenkään uuden ihmisen nimiä, en muista mun lääkitystä tai sitä, millon oon viimeksi käynyt suihkussa. Käyn samoja keskusteluja uudelleen saman hoitajan kanssa. Tää on tosi outoa ja pelottavaa. Lääkäri sanoi, että se johtuu surusta.

Milloin mä oon vajonnu tähän pisteeseen? Laahustan sairaalan käytäviä sairaalan yöpuvussa, nousen ylös, peseydyn ja syön vain käskystä.

Tänäänkin hoitaja taas tuli mun huoneeseen tekopirteyttä huokuen ja hihkaisi, että mulla on suihkupäivä ja pakotti mut laahustamaan suihkuun. Suihkussa käyminen oli raskasta, piti seisoa ja kädet väsyi, kun pesi hiuksia.

Sentään pääsin mukaan johonkin toimintaryhmään, jossa on tauko, jolloin saa käydä pihalla. Yksi tyttö sieltä ryhmästä on nyt eilen ja tänään myynyt mulle röökiä, mitä me sitten poltetaan sairaalan kulmalla. Se tyyppi vaikuttaa tosi mukavalta, mutta sillä on paljon kavereita ja poikaystävä, joten en usko, että se kaipaa elämäänsä likaisissa kollareissa ja meikittömänä kulkevaa masentunutta kaveria.

Mä en tiedä mun painoa, mutta koska juon päivässä litran teetä ja kaksi litraa vettä ja syön vaan kaksi jugurttipurkkia ja vähän kanaa, luulen, että se on laskusuuntaan.

Ei mulla oikeen oo muuta asiaa. A on yhä kuollut. Mä oon yhä masentunut.

Ai niin, mulle harkitaan taas sijoitusta lastenkotiin. Vai mainitsinko jo siitä viime postauksessa? Mun muisti ei oikein pelaa...

mä haluaisin mennä sen perään

Pääsin keskiviikkona psykiatrille ja se vei mut omalla autollaan suoraan suljetulle. Oon vihdoin turvassa.

Mutta A ei tuu heräämään. Omaiset on luovuttanu. Kone irroitetaan joku päivä tässä.

Täällä osastollakin mä vaan makaan. En hymyile, en naura, puhun, kun on pakko. Syön todella vähän. Kaikki maistuu puulta eikä ole yhtään nälkä.

A:n luo ei tällä hetkellä saa mennä, mutta sen sisko lupas laittaa viestiä mulle heti kun saa. Sitten mä karkaan suljetulta ja meen kattoo sitä vikaa kertaa.

Suunnitelmakin on selkeä. Otan mun lompakon ja kännykän ja sanon meneväni sairaalan kahvioon. Saan käydä siellä yksin, koska tulin vapaaehtoisesti hoitoon. Kävelen bussiasemalle, maksan matkan käteisellä. Ilmoitan puolen tunnin päästä äidille ja osastolle. Äiti lähtee ajamaan perään, joten mulla on kyyti valmiina, kun oon käyny sairaalassa.

Ja niin, yritin jo kysyä menoa luvan kanssa, mutta niiden mielestä se ei ole hyvä idea.

Mä en nää enää oikein mitään syytä elää. Oon täysin yksin, mikään asia ei kiinnosta tai tunnu hyvältä, eikä mikään auta tai muutu. Koulukaan ei onnistu lainkaan. Kolmen kuukauden päästä mun tulee olemaan vielä vaikeampaa saada apua ja tuun olee vieläkin yksinäisempi. Mä en halua lapsia enkä puolisoa, enkä oo koskaan ollut hyvä saamaan ystäviä. Mulla ei ole mitään mitä odottaa.

Mulla on yhä tie ulos, mun huoneessa lipastossa. Mä voisin kertoa näistä ajatuksista hoitajalle, mutta ei ne mitään voisi auttaa, joten onko sillä väliä. Voisin vaan kirjoittaa huolellisen kirjeen, ettei ihmiset jää pohtimaan, miksi, miten ja miten tietoisesti tein sen. Sitten odotan, että pääsen kotiin ja otan pillerit yöllä, niin että menee tunteja siihen, että joku tulee katsomaan.

Kaikki kuolee kuitenkin joskus. Jos A:n aika on nyt, munkin aika voi olla. Mulla ei ole mitään kohtaloa täytettävänä tai suurta perhettä, laajaa ystäväpiiriä ja poikaystävää jotka jäisi suremaan.

//EDIT 21.9.19 klo 18.11
Sain just viestin. A on kuollut.