Mun keho

Mä katson mun kehoa. Mun jättimäisiä reisiä, jotka kuroo reisivakoa umpeen huimaa tahtia. Reisiä, jotka hyllyy kävellessä ja leviää istuessa isoiksi kuin mannerlaatat. Voin tuntea, kuinka ne tirskuu rasvaa ja läskiä. Mun nilkkoja, jotka on raidallisemmat, kuin seepran jalat. Rintoja, jotka on aina joko liian pienet, tai liian suuret. Eikö jompi kumpi kirous riittäisi? Juuri nyt ne näyttää kahdelta rasvapallolta lisää mun ruumiissa. Mun käsivarsia, joiden ympäri sain sormet vielä muutama viikko sitten, mutten enää. Mun vatsaa, joka vain kasvaa ja kasvaa. Se menee istuessa läskimakkaroille, ja seisoessa mun vyötärönympärys on varmaan suurempi, kuin mun rinnanympärys.

Hyvästi reisivako.

Hyvästi kapeat kädet.

Hyvästi hoikka vyötärö.

Hyvästi tiimalasivartalo.

Hyvästi 60cm vyötärönympärys.

Hyvästi itseen kohdistuvan rakkauden viimeisetkin rippeet.

Vihaan itseäni niin paljon.

Yhä osastolla. Täällä olisi ihan ok ilman syömistä. Kaikki muut nuoret täällä on mahtavia ja meillä on hauskaa yhdessä. Hoitajatkin on enimmäkseen ihan kivoja. Mutta syömistä en kestä. Ensi viikolla olen vain päiväpaikalla, joten alan taas laihduttamaan, skippailemaan ruokia ja liikkumaan. En kehtaa edes kertoa, kuinka paljon paino on noussut osastolla.

Ai niin, ja mulla oli koulupalaveri. Mun kurssimäärä ensi jaksossa tiputettiin seitsemästä kolmeen. Kolme kurssia koko jaksossa? Se järkyttää mua tosi paljon. P on abi joten ensi jaksossa se on lukulomalla. Mua ahdistaa tosi paljon se, että mulla on paljon hyppytunteja, jotka mun pitää viettää yksin koululla ajattelemassa sitä, miten kaikilla muilla on kavereita.

Osastolla

Aamulla peilissä näkyi litteä vatsa. Nyt illalla vastaan katsoo rumin hirviö, jonka olen nähnyt. Vaikka solisluiden alapuolella erottuu selkeästi usea pari kylkiluita, vatsa on suuri, kuin seitsemännettä kuuta raskaana olevan naisen. Posket ovat raidoittuneet mustasta rajauskynästä. Noiden kahden peilikuvan välissä oli vain yksi päivä.

Keskiviikko. Kolmas lounas osastolla. Lähdin koululta hyppytunnilla osastolle syömään, kuten oli tarkoitus. Sain alas puolet annoksesta. Seuraavaksi minulla olisi aika psykologilleni. Olin suunnitellut pari asiaa, joista haluaisin puhua, mutta kun saavuin huoneeseen, vastassa odotti tutun psykologin (kutsutaan tästä lähtien nimellä S) lisäksi lääkäri.

Viime viikko toistui uudelleen, tosin nyt vaihtoehtoja oli vain kaksi: joko jäät tähän osastolle. Nyt heti. Tai lähdet huomena suljetulle ja keskeytät lukion. Oli pakko valita avoin osasto.

Olin tullut psykologille kesken koulupäivän, mutten enää saanut palata kouluun. Pari tuntia hoitaja toisensa perään kertoi minulle osaston sääntöjä ja käytäntöjä, esitteli paikkoja ja kyseli taustoja. Sitten tuputettiin välipalaa. Minut oltiin heitetty keskeltä tuttua arkirutiinia osaksi osastoa ilman minkaanlaista varoitusta.

Tämä ilta on siis mennyt lähinnä itkiessä ja syödessä. Olen syönyt tänään varmaankin enemmän kuin viimeiseen kahteen viikkoon, ja vatsani on pallo. Kamalinta ruokailuissa olivat muut nuoret. Minulle oltiin sanottu, ettei osastolletuloni syytä kerrota muille, ellen itse kerro. En ollut juttutuulella, joten en vaihtanut muiden kanssa sanaakaan. Kaikkien ruokailuiden läpi hoitajat kuitenkin kannustivat minua syömään, pyysivät maistamaan, ottamaan lisää ruokaa ja muistuttelivat ravintoterapeutin ajasta ensi viikolla. Ahdistaa kamalasti, koska en itse tiedä muista mitään, mutta he tietävät jo minusta paljon.

Nyt kun katson peiliin ja näen, millaiseksi ruoka on kehoni muuttanut, viimeinenkin epäilys katoaa. En halua ikinä parantua.

Minun täytyy esittää parantuvani ja nostaa painoa, jotta pääsen pois osastolta. Voin nimittäin olla varma siitä, että jos lakkaan täällä syömästä, päädyn suljetulle ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Mutta sitten, kun täytän 18, kukaan ei voi enää estää minua olemasta kaunis.

Keinottelua

Joudun tällä hetkellä valehtelemaan kaikesta kaikille ja se uuvuttaa. Yritän esittää seuraavani edes jotenkin kalorimääräyksiä, ja samalla yritän laihta yhä lisää.

Tänään aamulla riitelin äidin kanssa varmaan puoli tuntia puolikkaasta ruisleivästä. Suostuin juomaan aamiaiseksi lasin mehua ja syömään puolikkaan ruisleivän ilman päällisiä, mutten toista puolta, jolla oli voita ja juustoa. Äiti uhkasi, ettei lataa bussikorttiani, ellen syö leipää. Totesin vain huvittuneena, että sitten kävelen kaupungille. Minulta on kielletty ylimääräinen liikunta, joten touche, äiti.

Lopulta riita päättyi, kun tungin koko leivänpuolikkaan suuhuni kerralla ja kävelin huoneeseeni sylkemään sen pois. En tosin usko, että äiti luuli minun syöneen leivän. Haha.

Vietin suurimman osan päivästä P:n kanssa kaupungilla. Meillä oli pitkästä aikaa tosi kivaa. P yrittää parhaansa mukaan ymmärtää mua, ja tällä kertaa se oikeasti onnistui siinä. Jouduin tosin käymään sen kanssa hampurilaisilla, jotta saisin äidille kuvan, että söin jotain. Valitsin kana-aterian zero kolalla. Työnsin ranskikset kassiin ja oksensin pikaruokalan vessassa hampurilaisen, mutta pelkään silti painon nousevan.

Kalorit:
 - 20 kcal puolikas ruisleipä
 - 113 kcal lasillinen mehua
 - 434 kcal hampurilainen

Yhteensä 563 kaloria.

Ei ihan kammottavasti liikaa, mutta yli viidensadan, mikä on mun tavoite, varsinkin nyt kun oon niin lähellä, mutta koko ajan niin vaarassa joutua osastolle.

Olen nyt seuraavaksi menossa salaa hetkeksi salille, yritän polttaa ainakin 200 kcal, haluan tiputtaa maanantaiksi alle 48 kiloon.

Anoreksia nervosa

No niin. Mä olen niin pahassa pulassa.

Mulla oli tänään tapaaminen psykologin, syömishäiriöhoitajan ja äidin kanssa. Sain kuulla, että mulla on diagnosoitu nyt virallisesti anoreksia. Katottiin mun kasvukäyrää ja ne pelotteli mua. Mutta ei siinä vielä mitään.

Seuraavaksi otettiin paino. Se oli laskenut kaksi kiloa viikossa, joten ne päättikin olla kaikki tosi huolissaan. Ja ne suositteli osastoa. Vitut oon menossa. Sitten mut lähetettiin näkemään mun lääkäriä.

Okei, siinä missä psykologi ja sh-hoitaja oli suositellut osastoa, lääkärin eka kysymys oli, haluanko mielummin osastolle kotikaupungissani, vai viereiseen kaupunkiin, missä osasto on auki myös viikonloput.

Jollain ihmeen kaupalla sain neuvoteltua viikon armon aikaa. Säännöt ovat tosin tiukat. Mun pitää käydä joka päivä lounaalla osastolla, painon täytyy nousta ja joka päivä on syötävä vähintään 2000 kaloria. En tiiä mitä teen. En halua että mun paino nousee, en halua syödä. Mutta en mä osastollekaan halua. Mä oon niin lähellä mun tavoitetta.

Just pääsin lupaamasta, että lopetan oksentelun, mutta nyt alkaa tuntua, että ainoot keinot laihtua on alkaa liikkumaan ja oksentelemaan. Ja ennen punnituksia juoda paljon vettä, jotta ne luulee painon nousseen.

Haluaisin vain huutaa.

Paino: 48,1kg
Tänään syöty: desi appelsiinimehua, 50kcal

New year, new bitch

Kylmä ja väsyttää ja huimaa enkä pysty hengittämään. Noh, ainakaan en oo syöny tänä vuonna.

Näin lähteny vuosi käyntiin. Paino tippuu, fyysinen vointi tippuu. Yritän 48 tunnin paastoa, mutta koska en ole paastonnut kuukausiin, huono olo iski jo nyt, kun paastoa on takana 25 tuntia. Lisäksi äiti on hankala ja oli erittäin lähellä, että olisin joutunut katkaisemaan paaston kahdenkymmenen tunnin kohdalla. (Selvisin tilanteesta kun äiti nukahti jasain salakuljetettua päivällisen huoneeseeni (tosin nyt mulla on täysi lautanen sängyn alla ja äiti alkaa kysellä, missä lautanen on))

Paino on siis nyt 48,4kg. Oon lähempänä mun tavoitetta kuin vuosiin.

Vähän sekava olo... Mitähän mun vielä piti kirjoittaa... No perjantaina on hoitopalaveri mikä kuumottaa, koska sinne tulee mun psykologi, joku syömishäiriöhoitaja ja mun äiti, ja mun painoon laskenu kaks kiloo viime viikon punniteksesta...

Ai niin ja tein mä pari uudenvuoden lupaustakin

1. Saavuta tavoitepaino
2. Lopeta viiltely
3. Lopeta oksentelu
4. Tsemppaa koulussa
5. Hanki kesätyö
6. Muuta kotoa (huhti-toukokuussa, ellen mokaa)
7. Ala taas käymään salilla
8. Yritä 48h paastoa alkaen 1.1.
9. Yritä vaan olla mukavampi ihminen in general??
10. Pysy hengissä