On jouluaatto ja mä olen surullinen.
Eipä siinä mitään uutta ole. Mutta taas kerran multa alkaa valua pois halu elää.
Näin sen miehen sunnuntaina. Se haki mut kotoa ja ajettiin autolla ympäri pieniä maanteitä. Saatiin vihdoin jutella ilman esteitä. Se kertoi, miten vaikeaa sen oli töissä olla niin, ettei se voinut tulla puhumaan mulle. Se vaikutti niin vilpittömältä, intohimoiselta.
Pysähdyttiin näköalapaikalle ja siirryttiin auton takapenkille. Istuin sen syliin ja me suudeltiin ja hyväiltiin toisiamme varmaan yli tunti. Se pysähtyi katsomaan mun kasvoja ja sanoi, miten kaunis olen sen mielestä. Ei menty sen pidemmälle, koska se halusi ensimmäisen kerran olevan erityinen, eikä missään autossa.
Kun se vei mut kotiin, me sovittiin, että nähdään uudelleen joulupyhien jälkeen. Olin kotona niin onnellinen, niin ihastunut. Ajattelin vain sen kosketusta ja meidän pitkiä keskusteluja.
Laitoin sille tänään viestin. Kysyin, mitä se tekee uutena vuotena. Vastaus tuli nopeasti.
En ehdi opettaa sua ajamaan autoa, se ilmoitti. Mene autokouluun. En keskustele sun kanssa enää enempää.
Sunnuntain jälkeen se oli viimeinen asia, mitä odotin sen sanovan. Olin varautumut kyllä siihen, että se ei haluaisi mitään vakavaa ainakaan heti tai että se ei haluaisi nähdä uutena vuotena, mutta täystorjuntaan en varautunut. Olin kyllä mielessäni pelännyt, tietenkin, mutta olin juuri alkanut uskoa, että sekin halusi oikeasti mut.
Lähetin vielä yhden viestin. Sanoin, että voin kyllä ymmärtää, jos hän antaisi edes syyn. Jos se oli tullut siihen tulokseen, että olen liian nuori, tai että meidän suhde on väärin, tai jopa että sillä on naisystävä. Se luki viestin, muttei enää vastannut.
Kävin äsken hautausmaalla viemässä kynttilän yleishaudalle, ajattelin A:ta. Mun ajatukset alkoi tiivistyä yhteen surulliseen päätelmään. Mä menetän jokaisen ihmisen, johon kiinnyn.
En koskaan saa pysyviä ystäviä, kaikki häipyy vähitellen, tärkeät hoitokontaktit katkeavat, A kuoli ja tämä mies katkaisi välit. Mun ei enää pitäisi edes yrittää ihmissuhteita. Ne ei vaan taida olla mua varten. Mun pitää tästä lähtien keskittyä vain kahteen asiaan. Opiskeluun ja painonpudotukseen. Vain ne ei jätä mua ellen itse jätä niitä.
Mä yritin kyllä hetken järkeillä, ettei se ollut mitenkään mun vika, mitä se mies teki, mutten voi uskoa sitä. Vaikka mä olin käyttäytynyt kohteliaasti, antanut tilaa, osoittanut kiinnostusta, salannut suhdetta. Musta silti tuntuu, että vika on mussa. Koska näin käy kerta toisensa jälkeen.
En ole itkenyt. En ole satuttanut itseäni. Pidän itseäni kasassa mun perheen vuoksi. Nyt on joulu, ne on saaneet kärsiä jo ihan tarpeeksi mun draamasta. Nyt mä vaan esitän iloista pari päivää, sitten voin taas vaipua itsesääliin ja masennukseen.
Ilman perheen ja ystävien tukea, ilman nuorisokodin turvaa, ilman viikottaisia psykologikäyntejä, koska niistä on kuukauden mittainen joululoma. En edes saa nukuttua. Taas on mennyt kaksi yötä putkeen hereillä. Alan väsyä elämiseen jälleen. Yritän kyllä pysyä hengissä, mutta missä kunnossa, sitä en tiedä.
tiistai 24. joulukuuta 2019
lauantai 21. joulukuuta 2019
muutto nro 4
Mä pelkään tosi paljon.
Tiistaina tapasin sossut. Ne ilmoitti että heidän ja terveydenhuollon mielestä en tarvitse tukiasuntoa joten en saa sellaista. Laitoin myöhemmin sinä iltana sitten asuntohakemuksen vetämään.
Sain nopeasti kämpän, kolmen hengen solu johon voin muuttaa uutena vuotena. Ihan kiva etten joudu yksiöön, mutta kaksi tuntematonta viereisissä huoneissa on laiha lohtu.
Olen pitkään pelännyt, että vajoan samaan tilaan kuin viime keväänä, jos joudun asumaan taas yksin. Mutta tajusin eilen, että silloin minulla oli kuitenkin tukena A ja poikaystäväni. Nyt minulla ei ole oikeasti ketään. Mielialani on laskenut tosi paljon jo pelkästä ajatuksesta, että asun pian yksin, ihan yksin. Ei ole ketään, jota nähdä koulussa tai vapaa-ajalla, kukaan ei tule käymään. Ei ole ketään, jolle kertoa päivästään. Mä pelkään tosi paljon.
Muutan tänään ulos nuorisokodista. Oon aiheuttanut sen johtajalle jo nyt enemmän harmaita hiuksia kuin kaikki muut tämänhetkiset asukkaat yhteensä, joten en halua vaivata sitä pidempään. Muutan joululomaksi äidin luo ja sitten omaan asuntoon. Eli tämän vuoden muutot numero neljä ja viisi.
En nukkunut viime yönä taas vaihteeksi silmäystäkään. Makasin sängyssä ja tuijotin tyhjää huonetta. Kaikki vaatteet, kirjat ja meikit on pakattu laukkuihin ja piano laitettu kasaan. Tyhjät valkoiset seinät muistuttavat jälleen odottavasta muutoksesta.
Mua ahdisti niin paljon, että lopulta puukotin itseäni reiteen. Verta roiskui lakanoille, mutten mennyt kertomaan kellekään, vaan puhdistin ja sidoin jalan. Mä oon nyt aikuinen, enkä enää saa apua. Turha siis itkeä kellekään.
Syöminen on mennyt enimmäkseen hyvin, mutta yhtenä päivänä meillä oli nuorisokodilla jouluateria. Ahmin varmaan 2000 kaloria ja menin heti sen jälkeen oksentamaan. Paino on kuitenkin nyt 53,8kg.
Mä vihaan sitä että oon taas tilanteessa, jossa oon riippuvainen yhdestä henkilöstä. En ikinä kerro sille miehelle, mutta juuri nyt se on mun ainoa iloinen ajatus, jonka voimalla yritän selvitä päivistä. Odotan vielä pari päivää muuton jälkeen, ja sitten laitan sille viestin. Jos tästä ei tule mitään, en tiedä, mistä voin löytää uuden syyn jatkaa.
Tiistaina tapasin sossut. Ne ilmoitti että heidän ja terveydenhuollon mielestä en tarvitse tukiasuntoa joten en saa sellaista. Laitoin myöhemmin sinä iltana sitten asuntohakemuksen vetämään.
Sain nopeasti kämpän, kolmen hengen solu johon voin muuttaa uutena vuotena. Ihan kiva etten joudu yksiöön, mutta kaksi tuntematonta viereisissä huoneissa on laiha lohtu.
Olen pitkään pelännyt, että vajoan samaan tilaan kuin viime keväänä, jos joudun asumaan taas yksin. Mutta tajusin eilen, että silloin minulla oli kuitenkin tukena A ja poikaystäväni. Nyt minulla ei ole oikeasti ketään. Mielialani on laskenut tosi paljon jo pelkästä ajatuksesta, että asun pian yksin, ihan yksin. Ei ole ketään, jota nähdä koulussa tai vapaa-ajalla, kukaan ei tule käymään. Ei ole ketään, jolle kertoa päivästään. Mä pelkään tosi paljon.
Muutan tänään ulos nuorisokodista. Oon aiheuttanut sen johtajalle jo nyt enemmän harmaita hiuksia kuin kaikki muut tämänhetkiset asukkaat yhteensä, joten en halua vaivata sitä pidempään. Muutan joululomaksi äidin luo ja sitten omaan asuntoon. Eli tämän vuoden muutot numero neljä ja viisi.
En nukkunut viime yönä taas vaihteeksi silmäystäkään. Makasin sängyssä ja tuijotin tyhjää huonetta. Kaikki vaatteet, kirjat ja meikit on pakattu laukkuihin ja piano laitettu kasaan. Tyhjät valkoiset seinät muistuttavat jälleen odottavasta muutoksesta.
Mua ahdisti niin paljon, että lopulta puukotin itseäni reiteen. Verta roiskui lakanoille, mutten mennyt kertomaan kellekään, vaan puhdistin ja sidoin jalan. Mä oon nyt aikuinen, enkä enää saa apua. Turha siis itkeä kellekään.
Syöminen on mennyt enimmäkseen hyvin, mutta yhtenä päivänä meillä oli nuorisokodilla jouluateria. Ahmin varmaan 2000 kaloria ja menin heti sen jälkeen oksentamaan. Paino on kuitenkin nyt 53,8kg.
Mä vihaan sitä että oon taas tilanteessa, jossa oon riippuvainen yhdestä henkilöstä. En ikinä kerro sille miehelle, mutta juuri nyt se on mun ainoa iloinen ajatus, jonka voimalla yritän selvitä päivistä. Odotan vielä pari päivää muuton jälkeen, ja sitten laitan sille viestin. Jos tästä ei tule mitään, en tiedä, mistä voin löytää uuden syyn jatkaa.
sunnuntai 15. joulukuuta 2019
Aikuinen??
Täytin 18. Synttärit meni yllättävän hyvin. Mentiin aloittamaan rauhalliseen baariin mun koulukaverin kanssa, tilasin paniikissa lasillisen punaviiniä. Siinä baarissa oli musiikki sen verran hiljaisella, että pystyttiin hyvin juttelemaan.
Siirryttiin siitä toiseen baariin, missä oli paikallisen rockbändin keikka. Siellä olikin sitten enemmän meininkiä. Onneksi portsari ei tajunnut mun henkkareiden olevan vanhentuneet. Listalla ei ollut drinkkejä, mutta kysyin baarimikolta, ja se kertoi naureskellen, että drinkit tilataan itse. Menin vähän paniikkiin, koska en tiedä drinkeistä mitään, mutta onneksi baarimikko osasi asiansa ja sekoitti mulle tosi hyvän drinkin.
Sen mun kaverin kaverit liittyi seuraan bändin aloitellessa ja ilta oli tosi kiva. Menin yöksi takaisin nuorisokodille nukkumaan. Parasta täysi-ikäisyydessä on se, ettei musta voida enää tehdä yhden yhtä lastensuojeluilmoitusta. Tänä vuonna niitä onkin tullut varmaan kaksikymmentä, niin kiva päästä niistäkin eroon...
Mua on stressannut tosi paljon tilanne sen yhden ohjaajan kanssa, oon pari viikkoa herännyt joka yö kahden kolmen maissa saamatta enää unta. Niinpä olen käyttänyt aamuyöt lähiaikoina opiskeluun, sarjojen katseluun ja kävelyihin. Unettomuudessa pahinta vaan on se, että kun elämä on ihan kamalaa muutenkin, mutta nyt se on sitä tuplasti kauemmin, kun ei voi paeta edes uneen.
Poltan tupakkaa, kun mua stressaa, juon alkoholia, kun mua masentaa, käyn kävelyillä, kun mun ajatukset ei jätä mua rauhaan ja soitan pianoa, kun pakkoajatukset käskee mua katkaisemaan mun kädet. Yritän muistuttaa sillä itseäni, että mulla on yhä käyttöä mun käsille. Mutta en siis teekään paljoa muuta kuin poltan, juon, kävelen ja soitan pianoa. Mielellään useampaa yhtä aikaa.
Mutta no, asiat on onneksi monella tapaa parantunutkin viume päivinä, toivotaan, että mieliala ja uni seuraa kohta perässä.
Mun arvosanat on noussut huimasti. Viime jaksosta sain enemmän kymppejä kuin ysejä, niin on viimeksi käynyt yläasteella. Ja olen pysynyt jo yli kaksi viikkoa mun lukusuunnitelmassa ylppäreitä varten.
Ja mun paino on laskenut reilusti. Söin viimeksi kai perjantaina, nyt on maanantaiaamu. Mun vatsa alkaa näyttää litteältä ja reisien välissä on pitkästä aikaa rako. Paino on nyt 54,7kg. Se on yhä tosi paljon, mutta en ole ollut 55kg alapuolella sitten "parantumiseni".
Mutta mikä on kaikkein parasta, pääsin eilen viimein puhumaan asiat selviksi sen ohjaajan kanssa. Tai no, ei täysin selviksi, mutta sain toivoa. Pyysin sitä iltateelle keittiöön ja se suostui. Juteltiin kaikkea ihan normaalia mun täysi-ikäisyydestä ja sen opinnoista ja joulusta. Olin kerrankin hereillä ja tilanteen tasalla, joten osasin lukea sen yrittävän pysyä roolissaan. Siksi en puhunutkaan suoraan. Mun oli kuitenkin pakko saada yksi vastaus.
"Mulla on alkanut tulla epäilyksiä", sanoin. Sen silmissä välähti joku piilotettu tunne. "Et ole", se vastasi. Se oli suora viittaus viestiin, jonka lähetin sille viikko sitten. Olin kysynyt siinä, oonko hullu ja kuvitellut kaiken. Tiedän sen viitanneen siihen, koska sanamuoto ei sopinut esittämääni kysymykseen. Hymyilin ja nyökkäsin.
Asumiskuvio on yhä auki, mutta oon sopinut nuorisokodin johtajan kanssa, että muutan pois tänä vuonna. Jos en saa omaa kämppää niin punkkaan äidillä pari viikkoa. Ennen nuorisokodilta lähtö tuntui pelottavalta, mutta nyt odotan sitä, koska mulla on toivo ja lupaus tulevasta. Tiedän, että kun olen muuttanut, voin lähettää viestin sille ohjaajalle ja se vastaa.
Vaikka pysyn ulkoisesti asiallisena, en voi olla kuvittelematta, miten helposti se voi nostaa mut syliinsä. Meillä on tosi suuri kokoero, se on pitkä, roteva ja lihaksikas, ja mä kutistun päivä päivältä. Sen suuret lämpimät kädet yltää kohta mun vyötärön ympärille.
Eli tiivistettynä, mulla on siis ollut rankkoja viikkoja, mutta nyt mulla on toivoa tulevasta. Katsotaan, mihin suuntaan tämä jatkuu.
Siirryttiin siitä toiseen baariin, missä oli paikallisen rockbändin keikka. Siellä olikin sitten enemmän meininkiä. Onneksi portsari ei tajunnut mun henkkareiden olevan vanhentuneet. Listalla ei ollut drinkkejä, mutta kysyin baarimikolta, ja se kertoi naureskellen, että drinkit tilataan itse. Menin vähän paniikkiin, koska en tiedä drinkeistä mitään, mutta onneksi baarimikko osasi asiansa ja sekoitti mulle tosi hyvän drinkin.
Sen mun kaverin kaverit liittyi seuraan bändin aloitellessa ja ilta oli tosi kiva. Menin yöksi takaisin nuorisokodille nukkumaan. Parasta täysi-ikäisyydessä on se, ettei musta voida enää tehdä yhden yhtä lastensuojeluilmoitusta. Tänä vuonna niitä onkin tullut varmaan kaksikymmentä, niin kiva päästä niistäkin eroon...
Mua on stressannut tosi paljon tilanne sen yhden ohjaajan kanssa, oon pari viikkoa herännyt joka yö kahden kolmen maissa saamatta enää unta. Niinpä olen käyttänyt aamuyöt lähiaikoina opiskeluun, sarjojen katseluun ja kävelyihin. Unettomuudessa pahinta vaan on se, että kun elämä on ihan kamalaa muutenkin, mutta nyt se on sitä tuplasti kauemmin, kun ei voi paeta edes uneen.
Poltan tupakkaa, kun mua stressaa, juon alkoholia, kun mua masentaa, käyn kävelyillä, kun mun ajatukset ei jätä mua rauhaan ja soitan pianoa, kun pakkoajatukset käskee mua katkaisemaan mun kädet. Yritän muistuttaa sillä itseäni, että mulla on yhä käyttöä mun käsille. Mutta en siis teekään paljoa muuta kuin poltan, juon, kävelen ja soitan pianoa. Mielellään useampaa yhtä aikaa.
Mutta no, asiat on onneksi monella tapaa parantunutkin viume päivinä, toivotaan, että mieliala ja uni seuraa kohta perässä.
Mun arvosanat on noussut huimasti. Viime jaksosta sain enemmän kymppejä kuin ysejä, niin on viimeksi käynyt yläasteella. Ja olen pysynyt jo yli kaksi viikkoa mun lukusuunnitelmassa ylppäreitä varten.
Ja mun paino on laskenut reilusti. Söin viimeksi kai perjantaina, nyt on maanantaiaamu. Mun vatsa alkaa näyttää litteältä ja reisien välissä on pitkästä aikaa rako. Paino on nyt 54,7kg. Se on yhä tosi paljon, mutta en ole ollut 55kg alapuolella sitten "parantumiseni".
Mutta mikä on kaikkein parasta, pääsin eilen viimein puhumaan asiat selviksi sen ohjaajan kanssa. Tai no, ei täysin selviksi, mutta sain toivoa. Pyysin sitä iltateelle keittiöön ja se suostui. Juteltiin kaikkea ihan normaalia mun täysi-ikäisyydestä ja sen opinnoista ja joulusta. Olin kerrankin hereillä ja tilanteen tasalla, joten osasin lukea sen yrittävän pysyä roolissaan. Siksi en puhunutkaan suoraan. Mun oli kuitenkin pakko saada yksi vastaus.
"Mulla on alkanut tulla epäilyksiä", sanoin. Sen silmissä välähti joku piilotettu tunne. "Et ole", se vastasi. Se oli suora viittaus viestiin, jonka lähetin sille viikko sitten. Olin kysynyt siinä, oonko hullu ja kuvitellut kaiken. Tiedän sen viitanneen siihen, koska sanamuoto ei sopinut esittämääni kysymykseen. Hymyilin ja nyökkäsin.
Asumiskuvio on yhä auki, mutta oon sopinut nuorisokodin johtajan kanssa, että muutan pois tänä vuonna. Jos en saa omaa kämppää niin punkkaan äidillä pari viikkoa. Ennen nuorisokodilta lähtö tuntui pelottavalta, mutta nyt odotan sitä, koska mulla on toivo ja lupaus tulevasta. Tiedän, että kun olen muuttanut, voin lähettää viestin sille ohjaajalle ja se vastaa.
Vaikka pysyn ulkoisesti asiallisena, en voi olla kuvittelematta, miten helposti se voi nostaa mut syliinsä. Meillä on tosi suuri kokoero, se on pitkä, roteva ja lihaksikas, ja mä kutistun päivä päivältä. Sen suuret lämpimät kädet yltää kohta mun vyötärön ympärille.
Eli tiivistettynä, mulla on siis ollut rankkoja viikkoja, mutta nyt mulla on toivoa tulevasta. Katsotaan, mihin suuntaan tämä jatkuu.
lauantai 7. joulukuuta 2019
no vittu
Ahahahaha
Miten mä voin olla niin naivi että luulen et asiat vois oikeesti parantua? Nyt mentiinkin taas rytinällä alas.
Muistatteko sen miehen viime postauksesta? Siinä kävi erittäin paskasti. Se nimittäin oli nuorisokodin työntekijä. Kerroin meidän jutusta mun psykologille ja se oli tehnyt mun selän takana lastensuojeluilmoituksen, vaikka mitään laitonta ei ollut tapahtunut.
Se kertoi mulle siitä ilmoituksesta tänään ja menin tietty heti paniikkiin. Kerroin toiselle ohjaajalle nuorisokodilla selvittääkseni mitä voin tehdä. Se raahas mut, kolmannen ohjaajan ja sen miehen huoneeseen ja käski mun kertoa mun version tapahtuneesta.
Kerroin, että oltiin aluksi flirttailtu ja lopulta puhuttu toisillemme meidän tunteista, mutta mitään fyysistä ei ollut tapahtunut. Mun järkytykseksi se mies kielsi kaiken. Sanoi, että olen ymmärtänyt väärin. Se oli sana sanaa vastaan.
En itkenyt niiden nähden. Kävin heti sen jälkeen kaiken läpi mun päässä. Fiksu veto, kiero, mutta fiksu. Olisin voinut pelata mukana, jos se olisi varoittanut. Juteltiin nimittäin hetki kahden ennen kuin ne kaksi ulkopuolista tuli huoneeseen. Se ilmeisesti ajatteli, että parasta esittää, että mä olen tulkinnut sitä väärin. Mutta mä tiedän, ettei kyse ollut väärästä tulkinnasta. Lainasin suoraan joitakin sen sanomia lauseita, ja se sanoi mun keksineen ne päästäni.
Jälleen mulla on vastassa uusi koettelemus. Mä nään mihin tää menee. Ne aikoo uskoa sitä miestä. Jos nuori tyttö ihastuu ohjaajaan ja sepittää satuja, se on paljon kivempi selitys paperitöiden kannalta, kuin se, että ohjaaja ja nuori ovat kiinnostuneet toisistaan ja ohjaaja valehtelee asiasta.
Ainoa keino mulla säilyttää mun kasvot on esittää tyhmää seuraavassa keskustelussa maanantaina. Silloin nimittäin nuorisokodin ohjaajalle kerrotaan tilanne. Mä meen mukaan sen juoneen. Sanon, ettei kellään ole mitään tunteita ja ne on käsittänyt mut väärin. Kiistän kaiken. Viime keskustelua ei nauhoitettu. Toki paikalla oli kaksi todistajaa, mutta voin sanoa, että ne käsittivät väärin ja olin puhunut vertauskuvilla. Se on ainoa keino.
Tilanteen jälkeen mä lähdin ulos. Kello oli kymmenen illalla. Poltin tupakan, juoksin metsään, huusin ja hakkasin puuta kunnes rystysistä valui verta. Sitten soitin taksin ja lähdin äidin luo yöksi.
Mä en olisi ikinä uskonut, että se valehtelisi. Se on aina ollut vähän ujo ja suloisen kömpelö, tosi vilpittömän oloinen, vähän niinkuin joku koira. Silloinkin, kun se kielsi kaiken, ja katsoimme toisiamme tiiviisti silmiin, en nähnyt mitään merkkiä valheesta. Se on taitava. Tai mä olen oikeasti hullu.
Se mies tulee huomenna aamuvuoroon, joten palaan varmaan vasta illalla talolle. Pitihän se arvata, että sekin unelma muuttuisi painajaiseksi.
Miten mä voin olla niin naivi että luulen et asiat vois oikeesti parantua? Nyt mentiinkin taas rytinällä alas.
Muistatteko sen miehen viime postauksesta? Siinä kävi erittäin paskasti. Se nimittäin oli nuorisokodin työntekijä. Kerroin meidän jutusta mun psykologille ja se oli tehnyt mun selän takana lastensuojeluilmoituksen, vaikka mitään laitonta ei ollut tapahtunut.
Se kertoi mulle siitä ilmoituksesta tänään ja menin tietty heti paniikkiin. Kerroin toiselle ohjaajalle nuorisokodilla selvittääkseni mitä voin tehdä. Se raahas mut, kolmannen ohjaajan ja sen miehen huoneeseen ja käski mun kertoa mun version tapahtuneesta.
Kerroin, että oltiin aluksi flirttailtu ja lopulta puhuttu toisillemme meidän tunteista, mutta mitään fyysistä ei ollut tapahtunut. Mun järkytykseksi se mies kielsi kaiken. Sanoi, että olen ymmärtänyt väärin. Se oli sana sanaa vastaan.
En itkenyt niiden nähden. Kävin heti sen jälkeen kaiken läpi mun päässä. Fiksu veto, kiero, mutta fiksu. Olisin voinut pelata mukana, jos se olisi varoittanut. Juteltiin nimittäin hetki kahden ennen kuin ne kaksi ulkopuolista tuli huoneeseen. Se ilmeisesti ajatteli, että parasta esittää, että mä olen tulkinnut sitä väärin. Mutta mä tiedän, ettei kyse ollut väärästä tulkinnasta. Lainasin suoraan joitakin sen sanomia lauseita, ja se sanoi mun keksineen ne päästäni.
Jälleen mulla on vastassa uusi koettelemus. Mä nään mihin tää menee. Ne aikoo uskoa sitä miestä. Jos nuori tyttö ihastuu ohjaajaan ja sepittää satuja, se on paljon kivempi selitys paperitöiden kannalta, kuin se, että ohjaaja ja nuori ovat kiinnostuneet toisistaan ja ohjaaja valehtelee asiasta.
Ainoa keino mulla säilyttää mun kasvot on esittää tyhmää seuraavassa keskustelussa maanantaina. Silloin nimittäin nuorisokodin ohjaajalle kerrotaan tilanne. Mä meen mukaan sen juoneen. Sanon, ettei kellään ole mitään tunteita ja ne on käsittänyt mut väärin. Kiistän kaiken. Viime keskustelua ei nauhoitettu. Toki paikalla oli kaksi todistajaa, mutta voin sanoa, että ne käsittivät väärin ja olin puhunut vertauskuvilla. Se on ainoa keino.
Tilanteen jälkeen mä lähdin ulos. Kello oli kymmenen illalla. Poltin tupakan, juoksin metsään, huusin ja hakkasin puuta kunnes rystysistä valui verta. Sitten soitin taksin ja lähdin äidin luo yöksi.
Mä en olisi ikinä uskonut, että se valehtelisi. Se on aina ollut vähän ujo ja suloisen kömpelö, tosi vilpittömän oloinen, vähän niinkuin joku koira. Silloinkin, kun se kielsi kaiken, ja katsoimme toisiamme tiiviisti silmiin, en nähnyt mitään merkkiä valheesta. Se on taitava. Tai mä olen oikeasti hullu.
Se mies tulee huomenna aamuvuoroon, joten palaan varmaan vasta illalla talolle. Pitihän se arvata, että sekin unelma muuttuisi painajaiseksi.
maanantai 2. joulukuuta 2019
Kaikki on hyvin?
Siitä on mennyt nyt kuukausi, kun mun lääkeannosta nostettiin. Oon voinut tän sen jälkeen jo viikkoja paremmin, kuin vuosiin. On todella outoa, kun jaksaa olla pirteä, jaksaa tehdä asioita. Tämä viikonloppu oli vielä erityisen hyvä.
Perjantaina sain tietää, että perin kuolleelta sukulaiselta 5000 euroa. Olen jo pienenä hyväksynyt ajatuksen, etten tule saamaan ajokorttia kuin joskus kolmekymppisenä, mutta nyt kaikki muuttuikin. Mä saan ajokortin!
Perjantaina illalla menin kotikaupunkiini lempibändini keikalle vanhan osastotuttuni kanssa. Se oli upea keikka, meillä oli tosi hauskaa. Viinaakin tuli juotua aika paljon.
Sunnuntaina yks kolmekymppinen mies, josta oon vähän kiinnostunu, vei mut ajamaan autoa. En ollut ajanut koskaan ennen, mutta totuin aika nopeasti, kun me naurettiin ja kaahailtiin jossain bussivarikolla. Sen jälkeen se vei mut syömään ja tarjos ruuat. Tuntuu oudolta, että joku niin paljon mua vanhempi olisi kiinnostunut musta, mutta kaikki sen puheet, eleet ja teot kertoo siitä. Se, miten se kehuu mua koko ajan, koskee mun kättä tai reittä, vitsailee hieman sopimattomia. Täytän pian 18 ja ajattelin pyytää sitä sitten kaljalle, ja katsoa, kehittyykö tää mihinkään.
Myöhemmin sunnuntai-iltana vedettiin nuorisokodilla kännit yhden vähän pelottavan pojan kanssa, mutta meillä oli tosi hauskaa ja syvällisiä keskusteluja. Eikä kukaan ohjaajista edes tajunnut mitään, vaikka päässä pyöri aika lujaa.
Mun kouluarvosanatkin on alkanut nousta. Sain viime jaksosta ysejä ja kymppejä. Se on paremmin, kuin moneen vuoteen.
Teen kohta itselleni lukusuunnitelman kevään ylppäreitä varten. En vieläkään tiedä, missä asun kahden viikon päästä, mutta oikeastaan kaikki on hyvin.
Perjantaina sain tietää, että perin kuolleelta sukulaiselta 5000 euroa. Olen jo pienenä hyväksynyt ajatuksen, etten tule saamaan ajokorttia kuin joskus kolmekymppisenä, mutta nyt kaikki muuttuikin. Mä saan ajokortin!
Perjantaina illalla menin kotikaupunkiini lempibändini keikalle vanhan osastotuttuni kanssa. Se oli upea keikka, meillä oli tosi hauskaa. Viinaakin tuli juotua aika paljon.
Sunnuntaina yks kolmekymppinen mies, josta oon vähän kiinnostunu, vei mut ajamaan autoa. En ollut ajanut koskaan ennen, mutta totuin aika nopeasti, kun me naurettiin ja kaahailtiin jossain bussivarikolla. Sen jälkeen se vei mut syömään ja tarjos ruuat. Tuntuu oudolta, että joku niin paljon mua vanhempi olisi kiinnostunut musta, mutta kaikki sen puheet, eleet ja teot kertoo siitä. Se, miten se kehuu mua koko ajan, koskee mun kättä tai reittä, vitsailee hieman sopimattomia. Täytän pian 18 ja ajattelin pyytää sitä sitten kaljalle, ja katsoa, kehittyykö tää mihinkään.
Myöhemmin sunnuntai-iltana vedettiin nuorisokodilla kännit yhden vähän pelottavan pojan kanssa, mutta meillä oli tosi hauskaa ja syvällisiä keskusteluja. Eikä kukaan ohjaajista edes tajunnut mitään, vaikka päässä pyöri aika lujaa.
Mun kouluarvosanatkin on alkanut nousta. Sain viime jaksosta ysejä ja kymppejä. Se on paremmin, kuin moneen vuoteen.
Teen kohta itselleni lukusuunnitelman kevään ylppäreitä varten. En vieläkään tiedä, missä asun kahden viikon päästä, mutta oikeastaan kaikki on hyvin.
lauantai 23. marraskuuta 2019
Koti
Tää nuorisokoti tuntuu mulle enemmän kodilta kuin mikään paikka tänä vuonna. Haluaisin vaan, että saisin jäädä tänne olemaan rauhassa pariksi vuodeksi, vetämään henkeä. Mutta en saa. Mun tauko on pian ohi, sossut, ohjaajat ja lääkärit muistuttaa siitä puhumalla jatkosta koko ajan. Se stressaa ja ahdistaa.
Mun vointi on viimein tasaantunut jonkun verran, oon saanut tehtyä kouluhommia ja hoitanut virallisia asioita. Mutta pelkään joulukuuta niin paljon, pelkään, että seuraava muutos heittää mut taas kerran pahimpaan.
Jatko näyttää nimittäin huonolta. Mikään taho ei meinaa myöntää mulle tukiasuntoa, ja vaikka saisin sellaisen, se olisi todennäköisesti erittäin kevyen tuen asunto, jossa käy ohjaaja kerran viikossa. Ja mikäli tukiasuntoa ei saada, joudun muuttamaan takaisin äidin luo. Tai yksin omaan kämppään. Mutta molempia on jo kokeiltu, ja ne oli mun elämän pahimmat ajat.
Masennuksesta parantuminen on tosi vaikeaa. Haluan voida paremmin, mutta nyt kun muutkin huomaavat voinnissani muutosta, he alkavat vähätellä sairauttani ja väittävät, että pärjään kyllä vähemmälläkin avulla. Olen voinut paremmin vasta pari viikkoa, nyt ei todellakaan ole aika vähentää tukea. Tarvitsen päivittäistä juttuseuraa, tarvitsen jonkin ammattilaisen tavoitettaviin vuorokauden ympäri, tarvitsen apua päivittäisiin toimintoihin, kuten syömiseen ja peseytymiseen, tarvitsen kevyen lukkarin kouluun.
Mä voin ehkä paremmin, mutta mä pelkään, että vajoan taas. Mä pelkään sitä koko ajan.
Mun vointi on viimein tasaantunut jonkun verran, oon saanut tehtyä kouluhommia ja hoitanut virallisia asioita. Mutta pelkään joulukuuta niin paljon, pelkään, että seuraava muutos heittää mut taas kerran pahimpaan.
Jatko näyttää nimittäin huonolta. Mikään taho ei meinaa myöntää mulle tukiasuntoa, ja vaikka saisin sellaisen, se olisi todennäköisesti erittäin kevyen tuen asunto, jossa käy ohjaaja kerran viikossa. Ja mikäli tukiasuntoa ei saada, joudun muuttamaan takaisin äidin luo. Tai yksin omaan kämppään. Mutta molempia on jo kokeiltu, ja ne oli mun elämän pahimmat ajat.
Masennuksesta parantuminen on tosi vaikeaa. Haluan voida paremmin, mutta nyt kun muutkin huomaavat voinnissani muutosta, he alkavat vähätellä sairauttani ja väittävät, että pärjään kyllä vähemmälläkin avulla. Olen voinut paremmin vasta pari viikkoa, nyt ei todellakaan ole aika vähentää tukea. Tarvitsen päivittäistä juttuseuraa, tarvitsen jonkin ammattilaisen tavoitettaviin vuorokauden ympäri, tarvitsen apua päivittäisiin toimintoihin, kuten syömiseen ja peseytymiseen, tarvitsen kevyen lukkarin kouluun.
Mä voin ehkä paremmin, mutta mä pelkään, että vajoan taas. Mä pelkään sitä koko ajan.
sunnuntai 10. marraskuuta 2019
sitä samaa
Kaikki on samanlaista. Mitään ei tapahdu. Kai se on toisaalta ihan hyväkin, viime vuosina aina kun jotain on tapahtunut, se on ollut vain pahaa.
Nukun huonosti. Nousen puoli seitsemältä. Kävelen bussipysäkille. Poltan tupakan. Nikotiini tuo päivän ainoan hyvänolon tunteen. Ajattelen A:ta. Menen kouluun. Se on raskasta ja yksinäistä. Palaan nuorisokodille. Syön. Makaan sängyssä. Käyn nukkumaan.
Päivät toistavat samaa kehää.
Yritin jälleen kerran ystävystyä perjantaina, en vain osaa lakata toivomasta. Se teki oharit, oliko yllätys. Mun pitäisi oppia jo, ei mulle tehdä muuta kuin ohareita.
Samat kuviot toistuvat jälleen. Yksin jääminen. Stressaava asumistilanne. Taas mulle kerrotaan päivittäin, ettei mun asumisasialle voida tehdä mitään. Enää kuukausi jäljellä. Sitten en tiedä mitä tapahtuu.
Uusi psykologi on ihan ok. Ei lähellekään niin hyvä kuin S, se ei osaa kysyä oikeita kysymyksiä tai katsoa oikealla tavalla. Sen luona en tunne samaa helpotusta. Sen huone ei ole turvapaikka. Mutta pystyn kyllä puhumaan sille.
Itsetuhoiset ajatukset vainoavat minua. Kuvittelen terien viiltävän ihoani ja veren pulppuavan lattialle. Sairaalle mielelleni se on kaunis kuva.
Ei kai kenenkään elämässä
Ois syytä luovuttaa
Mut oon niin kauan ollut tässä
Vain juomat juovuttaa
Kun yhtäkään päivää
Ei enää tarvittais
Niin kuin mua ei tarpeeksi harmittais
~ Maustetytöt
Nukun huonosti. Nousen puoli seitsemältä. Kävelen bussipysäkille. Poltan tupakan. Nikotiini tuo päivän ainoan hyvänolon tunteen. Ajattelen A:ta. Menen kouluun. Se on raskasta ja yksinäistä. Palaan nuorisokodille. Syön. Makaan sängyssä. Käyn nukkumaan.
Päivät toistavat samaa kehää.
Yritin jälleen kerran ystävystyä perjantaina, en vain osaa lakata toivomasta. Se teki oharit, oliko yllätys. Mun pitäisi oppia jo, ei mulle tehdä muuta kuin ohareita.
Samat kuviot toistuvat jälleen. Yksin jääminen. Stressaava asumistilanne. Taas mulle kerrotaan päivittäin, ettei mun asumisasialle voida tehdä mitään. Enää kuukausi jäljellä. Sitten en tiedä mitä tapahtuu.
Uusi psykologi on ihan ok. Ei lähellekään niin hyvä kuin S, se ei osaa kysyä oikeita kysymyksiä tai katsoa oikealla tavalla. Sen luona en tunne samaa helpotusta. Sen huone ei ole turvapaikka. Mutta pystyn kyllä puhumaan sille.
Itsetuhoiset ajatukset vainoavat minua. Kuvittelen terien viiltävän ihoani ja veren pulppuavan lattialle. Sairaalle mielelleni se on kaunis kuva.
Ei kai kenenkään elämässä
Ois syytä luovuttaa
Mut oon niin kauan ollut tässä
Vain juomat juovuttaa
Kun yhtäkään päivää
Ei enää tarvittais
Niin kuin mua ei tarpeeksi harmittais
~ Maustetytöt
maanantai 21. lokakuuta 2019
Hautajaiset
Ihan aluksi mä haluaisin sanoa, että jos tätä lukee joku, jonka mielestä mä olen säälittävä valittaja, tai tää teksti on tylsää tai loukkaavaa tai ärsyttävää tai triggeröivää, älä lue tätä blogia. Tämä blogi on paikka, johon aion kirjoittaa ajatuksiani niinkuin ne ovat, kyllä, ne voivat olla epäloogisia, paikallaan junnaavia ja masentavia, mutta jos et halua lukea sellaista, älä lue. Olen lähiaikoina saanut negatiivisia kommentteja niin tuntemattomilta kadulla, anonyymeiltä netissä kuin puolitutuilta someissa, enkä kaipaa sellaisia enempää tässä elämäntilanteessa. Kiitos.
Sitten asiaan. Syysloma oli yhtä masentavaa aikaa, kuin muukin. Sain sentään levätä hetken koulusta, mutta kun öisin ei saa nukuttua ja päivisin vain makaa sängyssä, se ei paljon lohduta. Ja sitten oli A:n hautajaiset.
Äitini antoi minulle kyydin muutaman tunnin ajomatkan päähän hautajaisiin, mutta olin pyytänyt häntä jäämään kaupungille. En halunnut, että hautajaisiin tulee ketään, joka ei tuntenut A:ta.
Kirkossa oli ehkä kuutisenkymmentä henkilöä. Suurin osa A:n sukulaisia, mutta myös tusina ystäviä. A:n sisko oli ainoa, joka tervehti minua. Muut A:n ystävät istuivat keskenään, mutta koska he eivät tehneet tilaa tai edes nyökänneet minulle, en uskaltanut istua heidän luokseen.
Itkin tietenkin lähes koko toimituksen ajan, osaan onneksi tehdä sen ääneti. Sama pappi, joka oli kastanut A:n siunasi tämän hautaan.
Muistotilaisuus. A:n sisko toi minulle valokuvia A:sta ja kiitin häntä niistä. Pyysin pihalla, että A:n ystävät istuisivat salissa kanssani, mutta he eivät istuneet. Olimme viettäneet viime keväänä välillä paljonkin aikaa yhdessä, mutta ilmeisesti he olivat olleet kanssani vain A:n takia. Kaksi heistä kertoi mikrofoniin muistojaan A:sta, tilanteista, joissa minäkin olin ollut mukana, maititen kaikki muut paikalla olleet, paitsi minut. Olivatko he unohtaneet vai tehneet sen tahallaan?
Hautajaisten jälkeen yksi heitä tuli haukkumaan minut somessa.
Juttelin sunnuntai-iltana ohjaajan kanssa ja tulin kiteyttäneeksi sosiaalisen tilanteeni aika hyvin yhteen katkeraan lauseeseen:
"Mua ei siedä kukaan muu, kuin ne, joiden on pakko: mun ydinperhe, ja ne, joille maksetaan siitä palkkaa."
Paino: 57,0kg
Sitten asiaan. Syysloma oli yhtä masentavaa aikaa, kuin muukin. Sain sentään levätä hetken koulusta, mutta kun öisin ei saa nukuttua ja päivisin vain makaa sängyssä, se ei paljon lohduta. Ja sitten oli A:n hautajaiset.
Äitini antoi minulle kyydin muutaman tunnin ajomatkan päähän hautajaisiin, mutta olin pyytänyt häntä jäämään kaupungille. En halunnut, että hautajaisiin tulee ketään, joka ei tuntenut A:ta.
Kirkossa oli ehkä kuutisenkymmentä henkilöä. Suurin osa A:n sukulaisia, mutta myös tusina ystäviä. A:n sisko oli ainoa, joka tervehti minua. Muut A:n ystävät istuivat keskenään, mutta koska he eivät tehneet tilaa tai edes nyökänneet minulle, en uskaltanut istua heidän luokseen.
Itkin tietenkin lähes koko toimituksen ajan, osaan onneksi tehdä sen ääneti. Sama pappi, joka oli kastanut A:n siunasi tämän hautaan.
Muistotilaisuus. A:n sisko toi minulle valokuvia A:sta ja kiitin häntä niistä. Pyysin pihalla, että A:n ystävät istuisivat salissa kanssani, mutta he eivät istuneet. Olimme viettäneet viime keväänä välillä paljonkin aikaa yhdessä, mutta ilmeisesti he olivat olleet kanssani vain A:n takia. Kaksi heistä kertoi mikrofoniin muistojaan A:sta, tilanteista, joissa minäkin olin ollut mukana, maititen kaikki muut paikalla olleet, paitsi minut. Olivatko he unohtaneet vai tehneet sen tahallaan?
Hautajaisten jälkeen yksi heitä tuli haukkumaan minut somessa.
Juttelin sunnuntai-iltana ohjaajan kanssa ja tulin kiteyttäneeksi sosiaalisen tilanteeni aika hyvin yhteen katkeraan lauseeseen:
"Mua ei siedä kukaan muu, kuin ne, joiden on pakko: mun ydinperhe, ja ne, joille maksetaan siitä palkkaa."
Paino: 57,0kg
keskiviikko 16. lokakuuta 2019
alamäki vaan jatkuu
Mulle lupaillaan koko ajan, että kaikki alkaa kyllä mennä parempaan, mutta vaikka musta tuntuu jo nyt, että olen saavuttanut pohjan, tää kuilu vaan syvenee. Joka päivä uusia vastoinkäymisiä.
Viime viikolla kävin koulussa. Se oli todella raskasta. Pari oppituntia, ja makasin sängyssä koko loppupäivän. Keskittyminen ja oppiminen on vaikeaa.
Viime tiistaina sattui pikku onnettomuus. Taas. En näköjään osaa olla aiheuttamatta välikohtauksia.
Lyhyesti sanottuna meinasin kuolla vahingossa. Mulla oli voimakas ahdistuskohtaus ja sitten tuli niin voimakas pakkoajatus, ettei se jättänyt tilaa normaaleille ajatuksille, enkä ehtinyt siis kyseenalaistaa sitä. Sattuiko A:ta kun se kuoli? Ajatus oli absurdi: kokeile. Pakkoajatukset eivät aina ajattele seurauksia, joskus ne haluavat, että kuolen, mutta tällä kertaa se ei ollut edes niiden tarkoitus.
Kiedoin paksun metalliketjun kaulaani, kiinnitin sen ovenkahvaan ja vaivuin alas. Ketju puristi kaulavaltimot kiinni, niin ettei aivoihini päässyt happea, ja menetin tajuntani nopeasti. Ei, se ei sattunut. Yhtään. Mutta kukaan ei tullut huoneeseeni seuraavaan kahteen tuntiin, joten olisin kuollut, ellei paksu metalliketju olisi sattumalta katkennut kaikkia fysiikan lakeja vastaan. Heräsin lattialta ja menin vain katsomaan netflixiä. Tajusin vasta seuraavana päivänä, miten vaarallinen tilanne oli ollut.
Kerroin ohjaajille keskiviikkona, ja torstaina mut vietiin sairaalalle psykiatrin arvioon, tarvitsenko sairaalahoitoa. Sain vakuutettua ne, etten tarvitse ja pääsin takaisin nuorisokotiin.
Mitähän muuta tässä on tapahtunut... Joo, mun viimeinenkin tuttu esti mut someissa. Mitä mä oon niille kaikille tehnyt? Mä oon aivan yksin keskellä elämäni pahinta aikaa. Mulle huudeltiin loukkauksia kadulla. A:n läheiset on tehnyt sen kuolemasta jonkun helvetin kansankokouksen kutsumalla koko meidän vanhan luokan. Se on väärin, A ei olisi halunnut sitä. Mä en halua, että sinne tulee tekopyhistelemään ihmisä, jotka ei piitannut paskaakaan, kun A oli elossa. Sen oikeat ystävät oli ne, jotka kävi sairaalalla.
Ja tänään oli hoitopalaveri. Mulle oltiin etukäteen vakuuteltu, ettei tämä olisi samanlainen, kuin sairaalan palaverit, mutta olipa sittenkin. "Mitään ei ole tehty, mitään ei ole tehtävissä ja mitään ei aiota tehdä" -asenne huokui sossujen puheesta. Ongelma on nyt siis se, että mä haluaisin tukiasuntoon. Mutta koska mun sijotus kestää alle 6 kuukautta, mulla ei ole siihen automaattista oikeutta. Lisäksi tällä seudulla on vain yksi erittäin tuetun asumisen yksikkö ja sinne pääsee käytännössä vain suoraan sen yhteydessä olevasta nuorisokodista. Tavallisissa tukiasunnoissa tuki saattaa tarkoittaa tapaamista kerran viikossa. Mä tarvitsisin tukea useita kertoja päivässä. Mä en ole valmis olemaan aikuinen.
Tulevaisuus näyttää synkältä. Mitä sillä muka olisi mulle tarjota? Mulla ei ole ystäviä eikä koulumenestystä. Mä saatan joutua muuttamaan tavalliseen opiskelijayksiöön. Mitä siitä seuraa? Vointi vaan huononee, ehkä osastojaksoja, ehkä pelkkää sinnittelyä. Oli miten oli, jos joudun arjessa asumaan aivan yksin, ei mun vointi ainakaan kohentuisi. Yksinäisyys saisi aivan uuden tason. Kauanko jaksaisin? Kun en tunnu jaksavan nytkään...
Pari päivää hautajaisiin. Pääsin pitkäatä aikaa vaa'alle. 57,4kg
Viime viikolla kävin koulussa. Se oli todella raskasta. Pari oppituntia, ja makasin sängyssä koko loppupäivän. Keskittyminen ja oppiminen on vaikeaa.
Viime tiistaina sattui pikku onnettomuus. Taas. En näköjään osaa olla aiheuttamatta välikohtauksia.
Lyhyesti sanottuna meinasin kuolla vahingossa. Mulla oli voimakas ahdistuskohtaus ja sitten tuli niin voimakas pakkoajatus, ettei se jättänyt tilaa normaaleille ajatuksille, enkä ehtinyt siis kyseenalaistaa sitä. Sattuiko A:ta kun se kuoli? Ajatus oli absurdi: kokeile. Pakkoajatukset eivät aina ajattele seurauksia, joskus ne haluavat, että kuolen, mutta tällä kertaa se ei ollut edes niiden tarkoitus.
Kiedoin paksun metalliketjun kaulaani, kiinnitin sen ovenkahvaan ja vaivuin alas. Ketju puristi kaulavaltimot kiinni, niin ettei aivoihini päässyt happea, ja menetin tajuntani nopeasti. Ei, se ei sattunut. Yhtään. Mutta kukaan ei tullut huoneeseeni seuraavaan kahteen tuntiin, joten olisin kuollut, ellei paksu metalliketju olisi sattumalta katkennut kaikkia fysiikan lakeja vastaan. Heräsin lattialta ja menin vain katsomaan netflixiä. Tajusin vasta seuraavana päivänä, miten vaarallinen tilanne oli ollut.
Kerroin ohjaajille keskiviikkona, ja torstaina mut vietiin sairaalalle psykiatrin arvioon, tarvitsenko sairaalahoitoa. Sain vakuutettua ne, etten tarvitse ja pääsin takaisin nuorisokotiin.
Mitähän muuta tässä on tapahtunut... Joo, mun viimeinenkin tuttu esti mut someissa. Mitä mä oon niille kaikille tehnyt? Mä oon aivan yksin keskellä elämäni pahinta aikaa. Mulle huudeltiin loukkauksia kadulla. A:n läheiset on tehnyt sen kuolemasta jonkun helvetin kansankokouksen kutsumalla koko meidän vanhan luokan. Se on väärin, A ei olisi halunnut sitä. Mä en halua, että sinne tulee tekopyhistelemään ihmisä, jotka ei piitannut paskaakaan, kun A oli elossa. Sen oikeat ystävät oli ne, jotka kävi sairaalalla.
Ja tänään oli hoitopalaveri. Mulle oltiin etukäteen vakuuteltu, ettei tämä olisi samanlainen, kuin sairaalan palaverit, mutta olipa sittenkin. "Mitään ei ole tehty, mitään ei ole tehtävissä ja mitään ei aiota tehdä" -asenne huokui sossujen puheesta. Ongelma on nyt siis se, että mä haluaisin tukiasuntoon. Mutta koska mun sijotus kestää alle 6 kuukautta, mulla ei ole siihen automaattista oikeutta. Lisäksi tällä seudulla on vain yksi erittäin tuetun asumisen yksikkö ja sinne pääsee käytännössä vain suoraan sen yhteydessä olevasta nuorisokodista. Tavallisissa tukiasunnoissa tuki saattaa tarkoittaa tapaamista kerran viikossa. Mä tarvitsisin tukea useita kertoja päivässä. Mä en ole valmis olemaan aikuinen.
Tulevaisuus näyttää synkältä. Mitä sillä muka olisi mulle tarjota? Mulla ei ole ystäviä eikä koulumenestystä. Mä saatan joutua muuttamaan tavalliseen opiskelijayksiöön. Mitä siitä seuraa? Vointi vaan huononee, ehkä osastojaksoja, ehkä pelkkää sinnittelyä. Oli miten oli, jos joudun arjessa asumaan aivan yksin, ei mun vointi ainakaan kohentuisi. Yksinäisyys saisi aivan uuden tason. Kauanko jaksaisin? Kun en tunnu jaksavan nytkään...
Pari päivää hautajaisiin. Pääsin pitkäatä aikaa vaa'alle. 57,4kg
tiistai 8. lokakuuta 2019
Nuorisokoti
Valehtelin tänään ekaa kertaa pitkään aikaan. Helppo vale, "onko kaikki ok?", "joo". Olen pitkään vain kertonut totuuden, mutta nyt nostan taas maskin kasvoille. Tällä kertaa en itseni vaan muiden takia. En halua enää aiheuttaa muille pahaa oloa.
Mun itsetunto romahti jotenkin täysin osastojakson viimeisinä päivinä. Koko viime viikon mun masennusoireet vaan paheni kunnes lopulta viikonloppuna kaikki meni taas pimeäksi. Musta tuntuu, etten oo elämässäni saanut aikaan mitään hyvää, ja oon vaan pahaksi muille. Välttelen ihmiskontaktia.
Eilen oli viimeinen päivä osastolla. En tiennyt, missä viettäisin seuraavan yön, sillä se ratkesi vasta lastensuojelun palaverissa iltapäivällä.
Se ratkesi onneksi hyvin. Sain paikan lastenkodista. Tai 'nuorisokodista' mikä on sama juttu, paitsi että siellä asuu nuoria. Muutin eilen nuorisokotiin, ja vietän siellä seuraavat kuukaudet syntymäpäivääni asti. Eli turvassa, toistaiseksi.
Ensivaikutelma oli ihan hyvä, säännöt on mulle tosi mukavat, koska suostuin vapaaehtoisesti sijoitukseen. Saan pitää kännykän ja tietokoneen täysin vapaasti itselläni, tavaroita ei tarkisteta ja huoneeseen pitää mennä kymmeneltä. Saan käydä koulua ja jatkaa pianotunneilla käymistä ja kaupungillakin saa käydä kunhan ilmoittaa etukäteen.
Nukuin viime yön kyllä tosi huonosti, mutta siihen oon jo tottunut.
Tänään mulla on koulua kahdeksasta kahteen. Pisin koulupäivä viime kevään jälkeen. Nyt kello on 12 ja alan olla jo tosi väsynyt ja keskittyminen herpaantuu. Mutta sain viimein askin tupakkaa, ja sen voimalla oon saanut pidettyä ahdistusta jotenkin kurissa.
Haluaisin voida paremmin. Yritän ihan tosissaan olla koulussa, opiskella, nukkua, peseytyä, syödä. Ehkä tämä alkaa joskus helpottaa. Ja jos ei, täältä on helpompi päästä osastolle, kuin kotoa.
Mulle tuli muuten mieleen, jos teillä on jotain kysymyksiä jostain, esimerkiksi vaikeasta masennuksesta, syömishäiriöistä, osastohoidosta, läheisen itsemurhasta tai nuorisokodeista, niin kysykää ihan vapaasti kommenteissa. Alan olla kokenut aika paljon ja kuulen aina uusia tarinoita osastojen nuorilta, joten voin vastata niihin parhaani mukaan faktojen ja kokemusten pohjalta. Haluaisin auttaa muita, mutten oikein tällä hetkellä pysty, joten jos voin edes levittää tietoutta tai tukea samoja asioita kokevia niin se olisi tosi hienoa.
Mun itsetunto romahti jotenkin täysin osastojakson viimeisinä päivinä. Koko viime viikon mun masennusoireet vaan paheni kunnes lopulta viikonloppuna kaikki meni taas pimeäksi. Musta tuntuu, etten oo elämässäni saanut aikaan mitään hyvää, ja oon vaan pahaksi muille. Välttelen ihmiskontaktia.
Eilen oli viimeinen päivä osastolla. En tiennyt, missä viettäisin seuraavan yön, sillä se ratkesi vasta lastensuojelun palaverissa iltapäivällä.
Se ratkesi onneksi hyvin. Sain paikan lastenkodista. Tai 'nuorisokodista' mikä on sama juttu, paitsi että siellä asuu nuoria. Muutin eilen nuorisokotiin, ja vietän siellä seuraavat kuukaudet syntymäpäivääni asti. Eli turvassa, toistaiseksi.
Ensivaikutelma oli ihan hyvä, säännöt on mulle tosi mukavat, koska suostuin vapaaehtoisesti sijoitukseen. Saan pitää kännykän ja tietokoneen täysin vapaasti itselläni, tavaroita ei tarkisteta ja huoneeseen pitää mennä kymmeneltä. Saan käydä koulua ja jatkaa pianotunneilla käymistä ja kaupungillakin saa käydä kunhan ilmoittaa etukäteen.
Nukuin viime yön kyllä tosi huonosti, mutta siihen oon jo tottunut.
Tänään mulla on koulua kahdeksasta kahteen. Pisin koulupäivä viime kevään jälkeen. Nyt kello on 12 ja alan olla jo tosi väsynyt ja keskittyminen herpaantuu. Mutta sain viimein askin tupakkaa, ja sen voimalla oon saanut pidettyä ahdistusta jotenkin kurissa.
Haluaisin voida paremmin. Yritän ihan tosissaan olla koulussa, opiskella, nukkua, peseytyä, syödä. Ehkä tämä alkaa joskus helpottaa. Ja jos ei, täältä on helpompi päästä osastolle, kuin kotoa.
Mulle tuli muuten mieleen, jos teillä on jotain kysymyksiä jostain, esimerkiksi vaikeasta masennuksesta, syömishäiriöistä, osastohoidosta, läheisen itsemurhasta tai nuorisokodeista, niin kysykää ihan vapaasti kommenteissa. Alan olla kokenut aika paljon ja kuulen aina uusia tarinoita osastojen nuorilta, joten voin vastata niihin parhaani mukaan faktojen ja kokemusten pohjalta. Haluaisin auttaa muita, mutten oikein tällä hetkellä pysty, joten jos voin edes levittää tietoutta tai tukea samoja asioita kokevia niin se olisi tosi hienoa.
perjantai 4. lokakuuta 2019
kaikki olis paremmin ilman mua
Mä yritän kaikkeni päästäkseni jaloilleni. Lähestyvä täysi-ikäisyys tuntuu tikittävältä aikapommilta. Mun täytyy alkaa parantua ennen sitä. Aikuisten puolen palvelut on niin huonoja ja kalliita...
Mulla oli tiistaina hoitoneuvottelu. Siellä päätettiin taas monta asiaa. Mut kotiutetaan 7.10. ja sossut selvittää siihen mennessä, saadaanko mulle paikka lastenkotiin. Toivon todella, että paikka löytyy. Mun lääkitys vaihdetaan, taas. Ja mulla aloitetaan käynnit polilla 2 kertaa viikossa ja psykologin tutkimukset, viimein.
Tiedän, että lastenkodit ei ole aina parhaita paikkoja, mutta mulla on monta syytä haluta sinne. Ensinnäkin koti ja kotona oleminen ahdistaa mua. Siellä oon vaan yksin aina. Tarviin ympärilleni ihmisiä. Muita nuoria ja luotettavia aikuisia. Äidille en osaa puhua. Lastenkotihan on vähän niinkuin osasto, mutta vähän enemmän vapauksia. Se kuulostaa juuri sopivalta. Haluan paikan, missä voisin olla rauhassa ja turvassa. Ja rutiinit, ne ovat tärkeitä. Osastolla oloani on parantanut myös säännölliset ruoka- ja nukkuma-ajat, joita kotona ei ole.
Olen myös helpottunut psykologin tutkimusten alkamisesta. Ne on pitänyt tehdä mulle jo pitkään, mutta nyt ne oikeasti tehdään. Niillä voidaan saada varmempi diagnoosi.
Mulla meni viime viikonloppuna vähän paremmin, mutta tää arkiviikko on ollut tosi raskas. Kävin maanantaina ja keskiviikkona koululla kokeissa, jotka eivät menneet kovin hyvin. Koulu, epäonnistumiset, yksinäisyys, asumistilanne, osastojakson päättyminen ja A:n kuolema saavat mut tuntemaan ahdistusta, pelkoa ja syyllisyyttä koko ajan. Olen myös alkanut taas saamaan pakkoajatuksia muutaman kuukauden tauon jälkeen.
Pääsen huomenna päivälomalle. Toisaalta se ahdistaa, toisaalta on ihan kiva käydä kotona, nyt kun olen ollut reilut kaksi viikkoa putkeen osastolla. Ainakin pääsen treenaamaan pianoläksyt kuntoon ja ottamaan painon. Ja mun veli myy mulle askin. Mun tupakanhimo on ollut aika suurta nyt kun en oo viikkoon saanut nikotiinia...
Viime postauksen aikainen toiveikkuus tuntuu hävinneen kokonaan. Hoitaja yritti tänään varmaan tunnin saada mut vakuuttuneeksi siitä, että asiat voi mennä parempaan, mutta keskustelu johti vaan siihen, että lopulta sanoin maailman olevan parempi paikka ilman mua. Kun ajattelen asiaa, tuun koko ajan varmemmaksi. Satutan koko ajan kaikkia ympärilläni. Monin eri tavoin. En pystynyt estämään A:n itsemurhaa, kaikki muutkin mun tutut on laittanut välit poikki estämällä mut someissa, aiheutan pahaa oloa ongelmillani kaikille, joiden kanssa puhun, olen huono tytär ja huono sisko. Vien vain aikaa, rahaa, tilaa ja mielenterveyspalveluiden resursseja. En ole saanut elämässäni aikaan mitään hyvää.
Muutossa sen viimeistään huomasi. En kertonut muutosta melkein kellekään, mutta kukaan ei ole kysellyt perään. Ei kukaan koulusta, isoshommista tai opkh:sta. Mun poissaoloa ei huomata, vaikka katosin yhtäkkiä.
Mä yritän parantua, mutta mulla ei ole minkäänlaisia voimavaroja. Hoitajat sanoo, että kaikki lähtee mun omasta asenteesta, mutta miksi taistella, jos ei ole mitään minkä puolesta sen tekee. Mä en välitä itsestäni, ja muiden olis parempi ilman mua.
Mulla oli tiistaina hoitoneuvottelu. Siellä päätettiin taas monta asiaa. Mut kotiutetaan 7.10. ja sossut selvittää siihen mennessä, saadaanko mulle paikka lastenkotiin. Toivon todella, että paikka löytyy. Mun lääkitys vaihdetaan, taas. Ja mulla aloitetaan käynnit polilla 2 kertaa viikossa ja psykologin tutkimukset, viimein.
Tiedän, että lastenkodit ei ole aina parhaita paikkoja, mutta mulla on monta syytä haluta sinne. Ensinnäkin koti ja kotona oleminen ahdistaa mua. Siellä oon vaan yksin aina. Tarviin ympärilleni ihmisiä. Muita nuoria ja luotettavia aikuisia. Äidille en osaa puhua. Lastenkotihan on vähän niinkuin osasto, mutta vähän enemmän vapauksia. Se kuulostaa juuri sopivalta. Haluan paikan, missä voisin olla rauhassa ja turvassa. Ja rutiinit, ne ovat tärkeitä. Osastolla oloani on parantanut myös säännölliset ruoka- ja nukkuma-ajat, joita kotona ei ole.
Olen myös helpottunut psykologin tutkimusten alkamisesta. Ne on pitänyt tehdä mulle jo pitkään, mutta nyt ne oikeasti tehdään. Niillä voidaan saada varmempi diagnoosi.
Mulla meni viime viikonloppuna vähän paremmin, mutta tää arkiviikko on ollut tosi raskas. Kävin maanantaina ja keskiviikkona koululla kokeissa, jotka eivät menneet kovin hyvin. Koulu, epäonnistumiset, yksinäisyys, asumistilanne, osastojakson päättyminen ja A:n kuolema saavat mut tuntemaan ahdistusta, pelkoa ja syyllisyyttä koko ajan. Olen myös alkanut taas saamaan pakkoajatuksia muutaman kuukauden tauon jälkeen.
Pääsen huomenna päivälomalle. Toisaalta se ahdistaa, toisaalta on ihan kiva käydä kotona, nyt kun olen ollut reilut kaksi viikkoa putkeen osastolla. Ainakin pääsen treenaamaan pianoläksyt kuntoon ja ottamaan painon. Ja mun veli myy mulle askin. Mun tupakanhimo on ollut aika suurta nyt kun en oo viikkoon saanut nikotiinia...
Viime postauksen aikainen toiveikkuus tuntuu hävinneen kokonaan. Hoitaja yritti tänään varmaan tunnin saada mut vakuuttuneeksi siitä, että asiat voi mennä parempaan, mutta keskustelu johti vaan siihen, että lopulta sanoin maailman olevan parempi paikka ilman mua. Kun ajattelen asiaa, tuun koko ajan varmemmaksi. Satutan koko ajan kaikkia ympärilläni. Monin eri tavoin. En pystynyt estämään A:n itsemurhaa, kaikki muutkin mun tutut on laittanut välit poikki estämällä mut someissa, aiheutan pahaa oloa ongelmillani kaikille, joiden kanssa puhun, olen huono tytär ja huono sisko. Vien vain aikaa, rahaa, tilaa ja mielenterveyspalveluiden resursseja. En ole saanut elämässäni aikaan mitään hyvää.
Muutossa sen viimeistään huomasi. En kertonut muutosta melkein kellekään, mutta kukaan ei ole kysellyt perään. Ei kukaan koulusta, isoshommista tai opkh:sta. Mun poissaoloa ei huomata, vaikka katosin yhtäkkiä.
Mä yritän parantua, mutta mulla ei ole minkäänlaisia voimavaroja. Hoitajat sanoo, että kaikki lähtee mun omasta asenteesta, mutta miksi taistella, jos ei ole mitään minkä puolesta sen tekee. Mä en välitä itsestäni, ja muiden olis parempi ilman mua.
perjantai 27. syyskuuta 2019
Kuinka hautajaisiin pukeudutaan
Mä etsin tänään netistä mekkoa A:n hautajaisiin. Se on niin väärin. Mun pitäisi miettiä, mitä mä annan sille 18-vuotis synttärilahjaksi ja mitä siideriä hankin itselleni bileisiin. Sen sijaan mietin, kumpi kahdesta mustasta mekosta on parempi ja mitä kukkia ostaisin haudalle.
Ajattelen A:ta. Itken, juttelen, kirjoitan, kuuntelen musiikkia. Työstän asiaa eri tavoilla.
A:n kuolemasta on tiedotettu mun vanhalla koululla. Yhdessä koulun whatsapp ryhmässä meinasi käynnistyä keskustelu aiheesta. Laitoin viestin, etten halua, että asiaa spekuloidaan. Ihme kyllä, muut tottelivat. Tai sitten ne jatkoivat mun selän takana eri ryhmässä.
Tuntuu pahalta, että A:n kuolemasta on tullut julkista. Mä en halua, että koko koulu tietää. Tää on mun ja A:n muiden läheisten asia. En halua, että muut muistelee sitä tai puhuu siitä. Ne, jotka ei oikeasti välittänyt. Ja tuntuu pahalta, etten ollut paikalla, kun siitä kerrottiin. Mun olisi kuulunut olla siellä. Vaikka tiedän enemmän, kuin mitä rehtori julisti, mutta mun olisi pitänyt olla siellä.
Luen uudelleen Anna-Leena Härkösen kirjaa Loppuunkäsitelty. Luin sen pari viikkoa ennen kuin A kuoli. Sattumalta. Nyt luen sen uudelleen. Se kertoo Härkösen siskon itsemurhasta. Alleviivaan kirjasta asioita. Samaistun vuorotellen Härköseen ja tämän siskoon. Kirja on täynnä ajatuksia, joita ajattelen itsemurhasta ylipäätään. Ja ajatuksia, joita ajattelen A:n itsemurhasta.
"Me elämme koska sinä kuolit."
Niin kamalalta, kuin se tuntuukin myöntää, musta tuntuu, että A:n kuolema oli mulle lopulta hyväksi. Se muutti mun ajattelua. Nyt kun tiedän, mitä on aika läheisen itsemurhan jälkeen, en halua enää niin kovaa kuolla itse. Ja musta tuntuu, että nyt mulla on velvollisuus elää A:n takia. Mun pitää elää, koska se kuoli.
Ja se muutti mun tapaa käsitellä asioita. Mun oma masennus ja ahdistus on jotain epämääräistä sotkua, josta on vaikea löytää syy-seuraussuhteita. Mutta nyt mulla on suru, ja hoitajat tietää, miten sitä käsitellään. Ja mä tiedän. Ensimmäistä kertaa puhuminen tuntuu auttavan selkeästi. Samalla, kun puran mun surua, osia masennuksesta purkautuu. Musta tuntuu, että mua oikeasti hoidetaan.
Konkretiaa. Oon yhä suljetulla, olen ainakin ensi viikon vielä. En ole käynyt koulussa, mutta yritän käydän yhdessä kokeessa maanantaina. Syön ja nukun hieman paremmin. Päivän kohokohta on, kun päivällä toimintaryhmän tauolla pääsen tupakalle.
Sä olit perhonen, jonka siivet
eivät kauas kantaneet.
Sä väsyit kylpyhuoneeseen.
Ja nyt kun öisin katson tähtiin,
ja sun kasvos siellä nään,
rakastun uudelleen.
Apulanta - Ilona
Ajattelen A:ta. Itken, juttelen, kirjoitan, kuuntelen musiikkia. Työstän asiaa eri tavoilla.
A:n kuolemasta on tiedotettu mun vanhalla koululla. Yhdessä koulun whatsapp ryhmässä meinasi käynnistyä keskustelu aiheesta. Laitoin viestin, etten halua, että asiaa spekuloidaan. Ihme kyllä, muut tottelivat. Tai sitten ne jatkoivat mun selän takana eri ryhmässä.
Tuntuu pahalta, että A:n kuolemasta on tullut julkista. Mä en halua, että koko koulu tietää. Tää on mun ja A:n muiden läheisten asia. En halua, että muut muistelee sitä tai puhuu siitä. Ne, jotka ei oikeasti välittänyt. Ja tuntuu pahalta, etten ollut paikalla, kun siitä kerrottiin. Mun olisi kuulunut olla siellä. Vaikka tiedän enemmän, kuin mitä rehtori julisti, mutta mun olisi pitänyt olla siellä.
Luen uudelleen Anna-Leena Härkösen kirjaa Loppuunkäsitelty. Luin sen pari viikkoa ennen kuin A kuoli. Sattumalta. Nyt luen sen uudelleen. Se kertoo Härkösen siskon itsemurhasta. Alleviivaan kirjasta asioita. Samaistun vuorotellen Härköseen ja tämän siskoon. Kirja on täynnä ajatuksia, joita ajattelen itsemurhasta ylipäätään. Ja ajatuksia, joita ajattelen A:n itsemurhasta.
"Me elämme koska sinä kuolit."
Niin kamalalta, kuin se tuntuukin myöntää, musta tuntuu, että A:n kuolema oli mulle lopulta hyväksi. Se muutti mun ajattelua. Nyt kun tiedän, mitä on aika läheisen itsemurhan jälkeen, en halua enää niin kovaa kuolla itse. Ja musta tuntuu, että nyt mulla on velvollisuus elää A:n takia. Mun pitää elää, koska se kuoli.
Ja se muutti mun tapaa käsitellä asioita. Mun oma masennus ja ahdistus on jotain epämääräistä sotkua, josta on vaikea löytää syy-seuraussuhteita. Mutta nyt mulla on suru, ja hoitajat tietää, miten sitä käsitellään. Ja mä tiedän. Ensimmäistä kertaa puhuminen tuntuu auttavan selkeästi. Samalla, kun puran mun surua, osia masennuksesta purkautuu. Musta tuntuu, että mua oikeasti hoidetaan.
Konkretiaa. Oon yhä suljetulla, olen ainakin ensi viikon vielä. En ole käynyt koulussa, mutta yritän käydän yhdessä kokeessa maanantaina. Syön ja nukun hieman paremmin. Päivän kohokohta on, kun päivällä toimintaryhmän tauolla pääsen tupakalle.
Sä olit perhonen, jonka siivet
eivät kauas kantaneet.
Sä väsyit kylpyhuoneeseen.
Ja nyt kun öisin katson tähtiin,
ja sun kasvos siellä nään,
rakastun uudelleen.
Apulanta - Ilona
tiistai 24. syyskuuta 2019
kävin suihkussa (jee)
Mulla on aina ollut hyvä muisti, mutta nyt se on lakannut toimimasta. En erota hoitajia tai muita potilaita toisistaan, en muista kenenkään uuden ihmisen nimiä, en muista mun lääkitystä tai sitä, millon oon viimeksi käynyt suihkussa. Käyn samoja keskusteluja uudelleen saman hoitajan kanssa. Tää on tosi outoa ja pelottavaa. Lääkäri sanoi, että se johtuu surusta.
Milloin mä oon vajonnu tähän pisteeseen? Laahustan sairaalan käytäviä sairaalan yöpuvussa, nousen ylös, peseydyn ja syön vain käskystä.
Tänäänkin hoitaja taas tuli mun huoneeseen tekopirteyttä huokuen ja hihkaisi, että mulla on suihkupäivä ja pakotti mut laahustamaan suihkuun. Suihkussa käyminen oli raskasta, piti seisoa ja kädet väsyi, kun pesi hiuksia.
Sentään pääsin mukaan johonkin toimintaryhmään, jossa on tauko, jolloin saa käydä pihalla. Yksi tyttö sieltä ryhmästä on nyt eilen ja tänään myynyt mulle röökiä, mitä me sitten poltetaan sairaalan kulmalla. Se tyyppi vaikuttaa tosi mukavalta, mutta sillä on paljon kavereita ja poikaystävä, joten en usko, että se kaipaa elämäänsä likaisissa kollareissa ja meikittömänä kulkevaa masentunutta kaveria.
Mä en tiedä mun painoa, mutta koska juon päivässä litran teetä ja kaksi litraa vettä ja syön vaan kaksi jugurttipurkkia ja vähän kanaa, luulen, että se on laskusuuntaan.
Ei mulla oikeen oo muuta asiaa. A on yhä kuollut. Mä oon yhä masentunut.
Ai niin, mulle harkitaan taas sijoitusta lastenkotiin. Vai mainitsinko jo siitä viime postauksessa? Mun muisti ei oikein pelaa...
Milloin mä oon vajonnu tähän pisteeseen? Laahustan sairaalan käytäviä sairaalan yöpuvussa, nousen ylös, peseydyn ja syön vain käskystä.
Tänäänkin hoitaja taas tuli mun huoneeseen tekopirteyttä huokuen ja hihkaisi, että mulla on suihkupäivä ja pakotti mut laahustamaan suihkuun. Suihkussa käyminen oli raskasta, piti seisoa ja kädet väsyi, kun pesi hiuksia.
Sentään pääsin mukaan johonkin toimintaryhmään, jossa on tauko, jolloin saa käydä pihalla. Yksi tyttö sieltä ryhmästä on nyt eilen ja tänään myynyt mulle röökiä, mitä me sitten poltetaan sairaalan kulmalla. Se tyyppi vaikuttaa tosi mukavalta, mutta sillä on paljon kavereita ja poikaystävä, joten en usko, että se kaipaa elämäänsä likaisissa kollareissa ja meikittömänä kulkevaa masentunutta kaveria.
Mä en tiedä mun painoa, mutta koska juon päivässä litran teetä ja kaksi litraa vettä ja syön vaan kaksi jugurttipurkkia ja vähän kanaa, luulen, että se on laskusuuntaan.
Ei mulla oikeen oo muuta asiaa. A on yhä kuollut. Mä oon yhä masentunut.
Ai niin, mulle harkitaan taas sijoitusta lastenkotiin. Vai mainitsinko jo siitä viime postauksessa? Mun muisti ei oikein pelaa...
lauantai 21. syyskuuta 2019
mä haluaisin mennä sen perään
Pääsin keskiviikkona psykiatrille ja se vei mut omalla autollaan suoraan suljetulle. Oon vihdoin turvassa.
Mutta A ei tuu heräämään. Omaiset on luovuttanu. Kone irroitetaan joku päivä tässä.
Täällä osastollakin mä vaan makaan. En hymyile, en naura, puhun, kun on pakko. Syön todella vähän. Kaikki maistuu puulta eikä ole yhtään nälkä.
A:n luo ei tällä hetkellä saa mennä, mutta sen sisko lupas laittaa viestiä mulle heti kun saa. Sitten mä karkaan suljetulta ja meen kattoo sitä vikaa kertaa.
Suunnitelmakin on selkeä. Otan mun lompakon ja kännykän ja sanon meneväni sairaalan kahvioon. Saan käydä siellä yksin, koska tulin vapaaehtoisesti hoitoon. Kävelen bussiasemalle, maksan matkan käteisellä. Ilmoitan puolen tunnin päästä äidille ja osastolle. Äiti lähtee ajamaan perään, joten mulla on kyyti valmiina, kun oon käyny sairaalassa.
Ja niin, yritin jo kysyä menoa luvan kanssa, mutta niiden mielestä se ei ole hyvä idea.
Mä en nää enää oikein mitään syytä elää. Oon täysin yksin, mikään asia ei kiinnosta tai tunnu hyvältä, eikä mikään auta tai muutu. Koulukaan ei onnistu lainkaan. Kolmen kuukauden päästä mun tulee olemaan vielä vaikeampaa saada apua ja tuun olee vieläkin yksinäisempi. Mä en halua lapsia enkä puolisoa, enkä oo koskaan ollut hyvä saamaan ystäviä. Mulla ei ole mitään mitä odottaa.
Mulla on yhä tie ulos, mun huoneessa lipastossa. Mä voisin kertoa näistä ajatuksista hoitajalle, mutta ei ne mitään voisi auttaa, joten onko sillä väliä. Voisin vaan kirjoittaa huolellisen kirjeen, ettei ihmiset jää pohtimaan, miksi, miten ja miten tietoisesti tein sen. Sitten odotan, että pääsen kotiin ja otan pillerit yöllä, niin että menee tunteja siihen, että joku tulee katsomaan.
Kaikki kuolee kuitenkin joskus. Jos A:n aika on nyt, munkin aika voi olla. Mulla ei ole mitään kohtaloa täytettävänä tai suurta perhettä, laajaa ystäväpiiriä ja poikaystävää jotka jäisi suremaan.
//EDIT 21.9.19 klo 18.11
Sain just viestin. A on kuollut.
Mutta A ei tuu heräämään. Omaiset on luovuttanu. Kone irroitetaan joku päivä tässä.
Täällä osastollakin mä vaan makaan. En hymyile, en naura, puhun, kun on pakko. Syön todella vähän. Kaikki maistuu puulta eikä ole yhtään nälkä.
A:n luo ei tällä hetkellä saa mennä, mutta sen sisko lupas laittaa viestiä mulle heti kun saa. Sitten mä karkaan suljetulta ja meen kattoo sitä vikaa kertaa.
Suunnitelmakin on selkeä. Otan mun lompakon ja kännykän ja sanon meneväni sairaalan kahvioon. Saan käydä siellä yksin, koska tulin vapaaehtoisesti hoitoon. Kävelen bussiasemalle, maksan matkan käteisellä. Ilmoitan puolen tunnin päästä äidille ja osastolle. Äiti lähtee ajamaan perään, joten mulla on kyyti valmiina, kun oon käyny sairaalassa.
Ja niin, yritin jo kysyä menoa luvan kanssa, mutta niiden mielestä se ei ole hyvä idea.
Mä en nää enää oikein mitään syytä elää. Oon täysin yksin, mikään asia ei kiinnosta tai tunnu hyvältä, eikä mikään auta tai muutu. Koulukaan ei onnistu lainkaan. Kolmen kuukauden päästä mun tulee olemaan vielä vaikeampaa saada apua ja tuun olee vieläkin yksinäisempi. Mä en halua lapsia enkä puolisoa, enkä oo koskaan ollut hyvä saamaan ystäviä. Mulla ei ole mitään mitä odottaa.
Mulla on yhä tie ulos, mun huoneessa lipastossa. Mä voisin kertoa näistä ajatuksista hoitajalle, mutta ei ne mitään voisi auttaa, joten onko sillä väliä. Voisin vaan kirjoittaa huolellisen kirjeen, ettei ihmiset jää pohtimaan, miksi, miten ja miten tietoisesti tein sen. Sitten odotan, että pääsen kotiin ja otan pillerit yöllä, niin että menee tunteja siihen, että joku tulee katsomaan.
Kaikki kuolee kuitenkin joskus. Jos A:n aika on nyt, munkin aika voi olla. Mulla ei ole mitään kohtaloa täytettävänä tai suurta perhettä, laajaa ystäväpiiriä ja poikaystävää jotka jäisi suremaan.
//EDIT 21.9.19 klo 18.11
Sain just viestin. A on kuollut.
tiistai 17. syyskuuta 2019
nyt et kuole, A
Varoitus: tekstissä käsitellään itsemurhaa
Mun paras (ja ainoa) ystävä A teki itsemurhan sunnuntaina.
Se laittoi naapurilleen ilmeisesti vähän huolestuttavan viestin ja sitten hirttäytyi kotonaan. Se naapuri löysi sen ja soitti hätänumeroon. A:n sydän pysähtyi 20 minuutiksi.
Se on teoriassa yhä hengissä. Se on ollut kaksi vuorokautta nyt teholla hengityskoneessa ja letkuissa. Mutta todennäköisyys, että se herää on pieni.
Sain kuulla maanantaina iltapäivällä. Varasin heti seuraavan bussin kotikaupunkiini, tiistaiaamuksi. Itkin koko illan paniikissa, yritin kysellä lisätietoa kaikilta A:n omaisilta. Yritin mennä juoksemaan, mutta itku sotki hengityksen enkä pystynyt. En usko oikeastaan Jumalaan, mutta rukoilin. Nukkuminen on aina ollut mulle pakokeino, mutten nukkunut minuuttiakaan, vaikka yritin.
Tänään, tiistaina lähdin aamun ekalla bussilla kotikaupunkiini teholle katsomaan A:ta. Kun tulin teholle, vuoteen ympärillä oli A:n äiti, kaksi aikuista siskoa ja kaksi ystävää. Tunsin toisen siskon jotenkuten, ja hän halasi minua.
Olin osannut sairaalasarjojen katselun ansiosta varautua letkuihin, monitoreihin ja intubaatioputkeen, mutta näky oli silti järkyttävä. A:n kaulaa kiersi tummanlila paksu mustelma, sen kasvot oli turvoksissa. Mutta pelottavinta oli tietenkin se, että vaikka se oli siinä, se ei ollut. Se ei reagoi mihinkään tai kuule mitään.
Parinkymmenen minuutin päästä meidän piti lähteä. A:n sisko kyseli, että onko minulla paikkaa mihin mennä. Kaikilla muilla oli, mutta mä en tunne ketään mun kotikaupungista. Mun suunnitelma oli vaan majailla sairaalalla. Sisko ei kuitenkaan uskaltanut jättää mua yksin, koska itkin niin paljon, vaan vei mut mielenterveyspäivystykseen ennen kuin lähti.
Siellä juttelin tunnin jonkun hoitajan kanssa, se kirjoitti mun tilanteesta kartoituksen ja soitteli eri tahoille mun asuinkaupunkiin, että saisin tukea.
Sen jälkeen menin uudelleen katsomaan A:ta. Tällä kertaa olin yksin, joten uskalsin puhua A:lle ja silittää tämän kättä.
"Ole kiltti, A, taistele vielä. Me kaikki rakastetaan sua ja tarvitaan sua. Mä en selviä ilman sua. Ole kiltti ja herää."
Mutta ei se herännyt. Äiti soitti mulle ja käski tulla seuraavalla bussilla kotiin.
Bussissa söin ensimmäisen aterian yli vuorokauteen. Yhden sämpylän syömiseen meni tunti.
Matkat sinne ja takaisin kestivät yhteensä 8h. Olin perillä asuinkaupungissani yhdeksän maissa. Päätin lähteä suoraan päivystyksessä annettuun osoitteeseen. Kriisikeskus, auki 24/7.
Harhailin tuntemattoman kaupungin katuja pitkin sisäpihalle ja soitin summeria. Kaksi mukavan oloista naista avasi oven.
Pääsin sisälle. Ne keitti mulle teetä ja juteltiin mukavassa nojatuolihuoneessa. Se ei ollut yhtään niin virallinen, kuin polin huoneet. Ei ollut edes työpöytää.
Ne luki päivystäjän lausunnon ja puhuttiin ja selviteltiin, mitä tehdään seuraavaksi.
"Sä olet 17, sulla on takana vuosia masennusta ja kaksi itsemurhayritystä. Oot ollut koko kesän osastolla ja muuttanu kuukausi sitten pakotettuna aivan uuteen kaupunkiin ja sun hoitokontaktit on vaihtunut. Sun tilanne on vaan huonontunut ja nyt sun ainoa ystävä teki itsemurhan? Tuossa on ihan hirveä taakka sun ikäiselle"
"Joo ja mun isä on alkoholisti ja puhuin sen menemään katkolle ja nyt oon sen tukihenkilö ja viikko sitten sain tietää sivulauseessa että sillä on syöpä", mä lisään.
Ne naiset vei mut autolla kotiin ja lupasi soittaa huomenna.
Nyt kello on melkein kaksitoista. En oo nukkunut melkein kahteen vuorokauteen. Oon syöny kahdessa vuorokaudessa vaan kaks ateriaa joista toinen oli pelkkä leipä. Oon juonu vaan mukillisen teetä. Pisin aika, jonka oon ollu itkemättä oli varmaan jotain puol tuntia.
Ja tän kaiken keskellä pahinta ei ole se mitä äsken kerroin vaan ne tuhannet ajatukset.
Mun olisi pitänyt tajuta. Olin niin syvällä omissa ongelmissani, etten huomannut yhtään, vaikka se antoi selkeitä varoitusmerkkejä. Vetäytyi kontaktista ihmisiin, sanoi olevansa itsetuhoinen. Se oli sunnuntai-iltana. Samaan aikaan, kun olin itsekin. Sanoin sille, että mene päivystykseen, jos menee liian pahaksi. Menin itse. Hän ei mennyt.
Mitä jos se oli vahinko? Kukaan ei ole vielä löytänyt jäähyväiskirjettä, eikä tän ikäiset tee kovin paljon oikeita itsemurhia. Oon tavannut paljon nuoria osastoilla, jotka on yrittäny itsemurhaa, mutta ei oikeasti kuollakseen, vaan päästäkseen pois tuskasta, ehkä salaa toivoen saavansa apua ja huomiota, jota he eivät muuten saa. Se oli varmaan munkin oikea motiivi, vaikken uskalla myöntää. Mitä jos se oli vahinko? Se olisi paljon pahempaa, kuin jos se olisi kuukausia suunnitellut ja päätynyt tähän. Mitä jos se vain halusi apua ja nyt se kuolee?
Mistä se sai köyttä? Tekikö se oikean hirttosolmun vai jonkun räpellyksen? Ei, se oli varmaan räpellys, jos sen tekee oikein, niska murtuu. Mihin se kiinnitti sen? Ei sen talossa ole koukkuja tai tankoja. Mitä sen kissoille käy?
Mä olisin voinut estää sen. Jos olisin soittanut sille sunnuntaina. Se hirtti itsensä kun mä istun kolmatta tuntia jonossa päivystyksessä.
Jos se kuolee, mä en voi enää palata mun kotikaupunkiin. Niistä kaduista ja siitä ihanasta koulusta, kaikista yhteisistä tutuista tulee surumerkkejä. Se ei saa kuolla, mä haluun takas sinne.
Mä en tapa itseäni koskaan. Tää kipu on liian suurta. Mä en haluu et kukaan tuntee tällaista mun takia. Mun täytyy vaan pyytää apua kunnes parannun ja sitten mä voin auttaa muita.
Jos sä kuolet, niin mulla ei ole mitään. Nyt et perkele mene kuolemaan.
Mä en mene huomenna kouluun. En pysty. Itkisin kuitenkin koko ajan. Ja oon liian väsynyt. Sekä henkisesti, että fyysisesti. Pelkään, etten nuku tänäkään yönä. Pelkään, että jään taas vaan ajatusten vangiksi tähän kipuun ja tuskaan. Mut ehkä mä ansaitsen sen, kun en estänyt sitä.
// Oon puhunu A:sta niin paljon että selkeyden vuoksi keksin sille kirjaimen. Käyn vaihtamassa sen muihinkin postauksiin, että pysytte kärryillä milloin on sama henkilö.
Mun paras (ja ainoa) ystävä A teki itsemurhan sunnuntaina.
Se laittoi naapurilleen ilmeisesti vähän huolestuttavan viestin ja sitten hirttäytyi kotonaan. Se naapuri löysi sen ja soitti hätänumeroon. A:n sydän pysähtyi 20 minuutiksi.
Se on teoriassa yhä hengissä. Se on ollut kaksi vuorokautta nyt teholla hengityskoneessa ja letkuissa. Mutta todennäköisyys, että se herää on pieni.
Sain kuulla maanantaina iltapäivällä. Varasin heti seuraavan bussin kotikaupunkiini, tiistaiaamuksi. Itkin koko illan paniikissa, yritin kysellä lisätietoa kaikilta A:n omaisilta. Yritin mennä juoksemaan, mutta itku sotki hengityksen enkä pystynyt. En usko oikeastaan Jumalaan, mutta rukoilin. Nukkuminen on aina ollut mulle pakokeino, mutten nukkunut minuuttiakaan, vaikka yritin.
Tänään, tiistaina lähdin aamun ekalla bussilla kotikaupunkiini teholle katsomaan A:ta. Kun tulin teholle, vuoteen ympärillä oli A:n äiti, kaksi aikuista siskoa ja kaksi ystävää. Tunsin toisen siskon jotenkuten, ja hän halasi minua.
Olin osannut sairaalasarjojen katselun ansiosta varautua letkuihin, monitoreihin ja intubaatioputkeen, mutta näky oli silti järkyttävä. A:n kaulaa kiersi tummanlila paksu mustelma, sen kasvot oli turvoksissa. Mutta pelottavinta oli tietenkin se, että vaikka se oli siinä, se ei ollut. Se ei reagoi mihinkään tai kuule mitään.
Parinkymmenen minuutin päästä meidän piti lähteä. A:n sisko kyseli, että onko minulla paikkaa mihin mennä. Kaikilla muilla oli, mutta mä en tunne ketään mun kotikaupungista. Mun suunnitelma oli vaan majailla sairaalalla. Sisko ei kuitenkaan uskaltanut jättää mua yksin, koska itkin niin paljon, vaan vei mut mielenterveyspäivystykseen ennen kuin lähti.
Siellä juttelin tunnin jonkun hoitajan kanssa, se kirjoitti mun tilanteesta kartoituksen ja soitteli eri tahoille mun asuinkaupunkiin, että saisin tukea.
Sen jälkeen menin uudelleen katsomaan A:ta. Tällä kertaa olin yksin, joten uskalsin puhua A:lle ja silittää tämän kättä.
"Ole kiltti, A, taistele vielä. Me kaikki rakastetaan sua ja tarvitaan sua. Mä en selviä ilman sua. Ole kiltti ja herää."
Mutta ei se herännyt. Äiti soitti mulle ja käski tulla seuraavalla bussilla kotiin.
Bussissa söin ensimmäisen aterian yli vuorokauteen. Yhden sämpylän syömiseen meni tunti.
Matkat sinne ja takaisin kestivät yhteensä 8h. Olin perillä asuinkaupungissani yhdeksän maissa. Päätin lähteä suoraan päivystyksessä annettuun osoitteeseen. Kriisikeskus, auki 24/7.
Harhailin tuntemattoman kaupungin katuja pitkin sisäpihalle ja soitin summeria. Kaksi mukavan oloista naista avasi oven.
Pääsin sisälle. Ne keitti mulle teetä ja juteltiin mukavassa nojatuolihuoneessa. Se ei ollut yhtään niin virallinen, kuin polin huoneet. Ei ollut edes työpöytää.
Ne luki päivystäjän lausunnon ja puhuttiin ja selviteltiin, mitä tehdään seuraavaksi.
"Sä olet 17, sulla on takana vuosia masennusta ja kaksi itsemurhayritystä. Oot ollut koko kesän osastolla ja muuttanu kuukausi sitten pakotettuna aivan uuteen kaupunkiin ja sun hoitokontaktit on vaihtunut. Sun tilanne on vaan huonontunut ja nyt sun ainoa ystävä teki itsemurhan? Tuossa on ihan hirveä taakka sun ikäiselle"
"Joo ja mun isä on alkoholisti ja puhuin sen menemään katkolle ja nyt oon sen tukihenkilö ja viikko sitten sain tietää sivulauseessa että sillä on syöpä", mä lisään.
Ne naiset vei mut autolla kotiin ja lupasi soittaa huomenna.
Nyt kello on melkein kaksitoista. En oo nukkunut melkein kahteen vuorokauteen. Oon syöny kahdessa vuorokaudessa vaan kaks ateriaa joista toinen oli pelkkä leipä. Oon juonu vaan mukillisen teetä. Pisin aika, jonka oon ollu itkemättä oli varmaan jotain puol tuntia.
Ja tän kaiken keskellä pahinta ei ole se mitä äsken kerroin vaan ne tuhannet ajatukset.
Mun olisi pitänyt tajuta. Olin niin syvällä omissa ongelmissani, etten huomannut yhtään, vaikka se antoi selkeitä varoitusmerkkejä. Vetäytyi kontaktista ihmisiin, sanoi olevansa itsetuhoinen. Se oli sunnuntai-iltana. Samaan aikaan, kun olin itsekin. Sanoin sille, että mene päivystykseen, jos menee liian pahaksi. Menin itse. Hän ei mennyt.
Mitä jos se oli vahinko? Kukaan ei ole vielä löytänyt jäähyväiskirjettä, eikä tän ikäiset tee kovin paljon oikeita itsemurhia. Oon tavannut paljon nuoria osastoilla, jotka on yrittäny itsemurhaa, mutta ei oikeasti kuollakseen, vaan päästäkseen pois tuskasta, ehkä salaa toivoen saavansa apua ja huomiota, jota he eivät muuten saa. Se oli varmaan munkin oikea motiivi, vaikken uskalla myöntää. Mitä jos se oli vahinko? Se olisi paljon pahempaa, kuin jos se olisi kuukausia suunnitellut ja päätynyt tähän. Mitä jos se vain halusi apua ja nyt se kuolee?
Mistä se sai köyttä? Tekikö se oikean hirttosolmun vai jonkun räpellyksen? Ei, se oli varmaan räpellys, jos sen tekee oikein, niska murtuu. Mihin se kiinnitti sen? Ei sen talossa ole koukkuja tai tankoja. Mitä sen kissoille käy?
Mä olisin voinut estää sen. Jos olisin soittanut sille sunnuntaina. Se hirtti itsensä kun mä istun kolmatta tuntia jonossa päivystyksessä.
Jos se kuolee, mä en voi enää palata mun kotikaupunkiin. Niistä kaduista ja siitä ihanasta koulusta, kaikista yhteisistä tutuista tulee surumerkkejä. Se ei saa kuolla, mä haluun takas sinne.
Mä en tapa itseäni koskaan. Tää kipu on liian suurta. Mä en haluu et kukaan tuntee tällaista mun takia. Mun täytyy vaan pyytää apua kunnes parannun ja sitten mä voin auttaa muita.
Jos sä kuolet, niin mulla ei ole mitään. Nyt et perkele mene kuolemaan.
Mä en mene huomenna kouluun. En pysty. Itkisin kuitenkin koko ajan. Ja oon liian väsynyt. Sekä henkisesti, että fyysisesti. Pelkään, etten nuku tänäkään yönä. Pelkään, että jään taas vaan ajatusten vangiksi tähän kipuun ja tuskaan. Mut ehkä mä ansaitsen sen, kun en estänyt sitä.
// Oon puhunu A:sta niin paljon että selkeyden vuoksi keksin sille kirjaimen. Käyn vaihtamassa sen muihinkin postauksiin, että pysytte kärryillä milloin on sama henkilö.
sunnuntai 15. syyskuuta 2019
en jaksa enää
Mä oon hokenu jo viikkoja etten mä pärjää. Mä en jaksa. Mut mua ei oteta vakavasti.
Mä en meinaa enää jaksaa ollenkaan. Oon viillelly nyt pari kertaa pidemmän tauon jälkeen, että tuntisin jotain. Tän viikonlopun aikana en oo noussut sängystä käytännössä ollenkaan. Mä en enää jaksa.
Kävin googlaamassa, ja kävi ilmi et mun yöpöydällä on tuplasti tappava määrä lääkkeitä.
Mulla on tiistaina aika lääkärille. Jos se ei vieläkään ota mua vakavasti, niin mä otan ne pillerit. Ehkä ne sitten tajuaa miten voin.
Mä en meinaa enää jaksaa ollenkaan. Oon viillelly nyt pari kertaa pidemmän tauon jälkeen, että tuntisin jotain. Tän viikonlopun aikana en oo noussut sängystä käytännössä ollenkaan. Mä en enää jaksa.
Kävin googlaamassa, ja kävi ilmi et mun yöpöydällä on tuplasti tappava määrä lääkkeitä.
Mulla on tiistaina aika lääkärille. Jos se ei vieläkään ota mua vakavasti, niin mä otan ne pillerit. Ehkä ne sitten tajuaa miten voin.
torstai 12. syyskuuta 2019
yksin
Äiti avaa mun huoneen oven ja astuu sisään.
"Nouse ylös. Sä et ole tehnyt mitään koko päivänä."
"Oonpas. Mulla oli tunti koulua, kävin siellä." Mä makaan sängyssä peiton alla. Tänään en edes meikannut.
"Et sä voi elää näin. Laita ikkuna kiinni. Et voi elää niin et täällä on kylmä ja pimeää ja oot yksin", äiti valittaa ja sytyttää valot.
"En voikaan. En mä voi elää näin, mutta en usko että valot korjaa mun olon. Laita ne pois. Mä tykkään kylmästä ja pimeästä."
Mä en oo koskaan ollut näin yksin. Oon aina ollut jollain tavalla yksin, mutta en koskaan näin yksin. Mun ympärillä ei ole ketään muita ihmisiä, kuin mun äiti ja veli. Mä tiedän, että jotkut on vielä yksinäisempiä, mutta mun henkilökohtaisessa mittakaavassa tää on jo paha.
En ollut edes tajunnut, kuinka paljon ihan vaan se merkkaa, että ihmiset sun ympärillä tietää sut. Vaikkei niiden kanssa puhuisi. Opettajat tuntee, luokkalaiset vaihtaa pari sanaa, kaupungilla näkee ohimennen ihmisiä, joita joskus tunsit.
Viisi ihmistä puhuu mulle. Mun äiti, veli, luokanvalvoja, lääkäri ja sairaanhoitaja. Siinä on koko mun sosiaalinen piiri. Ja niistäkin vaan mun perhe välittää oikeesti.
Mun entiset kaverit on lakannut täysin vastaamasta mun viesteihin. Kai mä olin liian masentavaa seuraa.
En opiskele. Ollenkaan. En soita pianoa, en piirrä, lue tai kirjoita. En juttele. En ulkoile tai käy kaupungilla. En tee mitään. Päivät kuluu sängyssä. Tunnen syyllisyyttä välillä, kun nauran jollekin netflix-sarjalle. Jos jaksan nauraa, kai mun pitäisi jaksaa opiskellakin. Silti en nouse.
Mikään ei oikein muutu. Asiat ei mene eteenpäin. Kohta on viikonloppu, mutta en odota sitä innolla, niinkuin muut. Se tarkoittaa vain kahta täyttä päivää putkeen ilman syytä nousta ylös.
Jostain syystä en ole kovin itsetuhoinen. Vaikka mulla olisi enemmän syytä kuin koskaan. Mulla ei ole mitään elettävää, ja oon niin yksin, että olisi muutenkin paras hetki kuolla. Ketään ei jäisi suremaan.
Eläminen on raskasta. Mä en jaksa elää. Herätä, hengittää, räpyttää silmiä, kuulla puhetta keittiöstä. Kaikki on raskasta, mutten jaksa luovuttaakaan.
sunnuntai 8. syyskuuta 2019
syöpä
Mun isä soitti mulle tiistaina, se oli soittanut siihen päivystyksen numeroon. En arvannut, että se oikeasti tekee sen. Oli saanut ajan torstaiksi lääkärille. Lupasi soittaa sen jälkeen uudelleen.
Torstai tuli ja meni, eikä se soittanut. Tänään sain sen onneksi kiinni. Se on katkolla. Onneksi.
Mutta olin tänä viikonloppuna kylässä mun kummin luona. Se mainitsi yhdessä vaiheessa ihan sivulauseessa mun isän syövän.
Mä en tiennyt, että sillä on syöpä. Kukaan ei oo kertonu mulle. Sain mun kummin tavasta puhua sen käsityksen, että syöpä ei edes ole mikään uusi diagnoosi, ei ole se tilanne, että kukaan ei olisi ehtinyt kertoa, se on ilmeisesti ollut näin jo yli vuoden.
Esitin tietysti, että tiesin asiasta jo, enkä reagoinut kommenttiin. Niinkuin mulla on tapana. Esittää, että kaikki on hyvin.
Mun isällä on syöpä, eikä kukaan kertonut mulle. Oon pelänny muutenkin jo parin vuoden takaisesta aivoinfarktista asti, että isä kuolee, ja nyt tää.
Kaikki sanoo, että kyllä se siitä, kaikki menee kyllä pian parempaan, mutta miksi musta tuntuu, että päivä päivältä kaikki on huonommin vaan.
Mulla on taas tullut uusia oireita masennuksesta. Oon tykänny pitkään jo pukeutua mun tyylisesti ja meikata vahvasti, ja kulkea selkä suorassa ja kerätä katseita. Tykkäsin, että muut näkee mut.
Nykyään huomaan ahidistuvani aina, kun huomaan, että joku katsoo. Tai vaikkei katsoisikaan. Yritän pukeutua mustaan, isoihin vaatteisiin. Otin pinssit pois repusta, enkä enää meikkaa niin paljoa. Kävelen huppu päässä ja rukoilen, ettei kukaan näe mua.
Osittain se on varmaan sitä, että en halua, että ihmiset näkee, miten surullinen ja masentunu oon koko ajan. Kun se näkyy ilmeestä, en halua vetää katseita mun ilmeeseen. Mä en halua, että kukaan näkee mun oloa, vaikken jaksa piilottaa sitä. Siksi yritän piilottaa itseni kokonaan.
En haluaisi mennä kouluun. Ihmiset katsoo. Mua ahdistaa muutenkin koko ajan. Niin paljon, että on vaikeaa hengittää ja rintaa polttaa. Koko ajan.
Oon polttanu viime aikoina ihan liikaa tupakkaa. Hitto, alan olla psyykkisesti koukussa... Pitäis vähentää. En tupakoi mitenkään vakituisesti, poltan kännissä tai ahdistukseen, mutta nyt kun ahdistaa joka päivä, odotan aina röökin parantavan sen. Niin se parantaakin, niiksi kahdeksi minuutiksi kun nikotiini sekottaa pään.
Pitäisi varmaan joku päivä taas käydä vaa'alla...
Torstai tuli ja meni, eikä se soittanut. Tänään sain sen onneksi kiinni. Se on katkolla. Onneksi.
Mutta olin tänä viikonloppuna kylässä mun kummin luona. Se mainitsi yhdessä vaiheessa ihan sivulauseessa mun isän syövän.
Mä en tiennyt, että sillä on syöpä. Kukaan ei oo kertonu mulle. Sain mun kummin tavasta puhua sen käsityksen, että syöpä ei edes ole mikään uusi diagnoosi, ei ole se tilanne, että kukaan ei olisi ehtinyt kertoa, se on ilmeisesti ollut näin jo yli vuoden.
Esitin tietysti, että tiesin asiasta jo, enkä reagoinut kommenttiin. Niinkuin mulla on tapana. Esittää, että kaikki on hyvin.
Mun isällä on syöpä, eikä kukaan kertonut mulle. Oon pelänny muutenkin jo parin vuoden takaisesta aivoinfarktista asti, että isä kuolee, ja nyt tää.
Kaikki sanoo, että kyllä se siitä, kaikki menee kyllä pian parempaan, mutta miksi musta tuntuu, että päivä päivältä kaikki on huonommin vaan.
Mulla on taas tullut uusia oireita masennuksesta. Oon tykänny pitkään jo pukeutua mun tyylisesti ja meikata vahvasti, ja kulkea selkä suorassa ja kerätä katseita. Tykkäsin, että muut näkee mut.
Nykyään huomaan ahidistuvani aina, kun huomaan, että joku katsoo. Tai vaikkei katsoisikaan. Yritän pukeutua mustaan, isoihin vaatteisiin. Otin pinssit pois repusta, enkä enää meikkaa niin paljoa. Kävelen huppu päässä ja rukoilen, ettei kukaan näe mua.
Osittain se on varmaan sitä, että en halua, että ihmiset näkee, miten surullinen ja masentunu oon koko ajan. Kun se näkyy ilmeestä, en halua vetää katseita mun ilmeeseen. Mä en halua, että kukaan näkee mun oloa, vaikken jaksa piilottaa sitä. Siksi yritän piilottaa itseni kokonaan.
En haluaisi mennä kouluun. Ihmiset katsoo. Mua ahdistaa muutenkin koko ajan. Niin paljon, että on vaikeaa hengittää ja rintaa polttaa. Koko ajan.
Oon polttanu viime aikoina ihan liikaa tupakkaa. Hitto, alan olla psyykkisesti koukussa... Pitäis vähentää. En tupakoi mitenkään vakituisesti, poltan kännissä tai ahdistukseen, mutta nyt kun ahdistaa joka päivä, odotan aina röökin parantavan sen. Niin se parantaakin, niiksi kahdeksi minuutiksi kun nikotiini sekottaa pään.
Pitäisi varmaan joku päivä taas käydä vaa'alla...
torstai 5. syyskuuta 2019
mä haluaisin olla isona
Mun äiti oli käyny valittaa jollekin tyypille mun hoidosta ja ne oli esitellyt jonkunlaisen intensiivisen avohoitojakson mahdollisuuden, missä kävisin neljänä päivänä viikossa osastolla. Kuulostaa tosi hyvältä, mä toivon, että siitä puhutaan lisää ensi viikolla.
Päivä päivältä mä vaan tajuan enemmän, etten mä pärjää kotona, ja vaikka mulla on "kevyt alku" ja vaan kolme kurssia tällä hetkellä, en pärjää koulussakaan.
Se on ihan kamalaa, ja mä tosiaan toivon että se on tää sairaus, eikä oikea minä, mutta mä en kykene opiskelemaan. Aikaa mulla olisi vaikka kuinka, mutta en pysty keskittymään ollenkaan, ja tunneilla musta tuntuu etten kerta kaikkiaan tajua tai opi mitään. En oo palauttanut mitään arvioitavia töitä, vanhimmat on jo viikkoja myöhässä.
Pelkään kouluasioita niin paljon. Mulla on jo nyt neljän vuoden suunnitelma, joten jos en pysy tässäkään kärryillä, mun pitää ehkä keskeyttää koko lukio. Se ahdistaa ja pelottaa mua niin paljon, mä olin aina se hyvä oppilas, jonka piti menestyä elämässä, mutta nyt voi olla, etten pääse lukiota läpi.
Varsinkin, kun oon alkanut pyöritellä viime kuukausina mielessäni yhtä ammattia. En oo uskaltanut kertoa kellekään, koska pelkään, että se on ihan tyhmä juttu. Mutta sen oon nähny tänä vuonna, kun oon ravannut osastoilla, että Suomi on täynnä huonosti voivia nuoria, ja terveydenhuollon ammattilaiset käyttäytyy joskus tosi tökerösti. Jos mä jotenkin äonnistuisin joskus parantumaan, mä haluaisin olla psykiatri. Tiedän, tyhmä ajatus. Jos en pärjää kolmen lukiokurssin kanssa, miten pärjäisin muka 12 vuotta lääkiksessä?
Mutta haluaisin vaan auttaa muita. Ennenkun niille käy niinkuin mulle.
Osastot on aika kamalia paikkoja. Samoin avohoito, jos tarvitsisi osastohoitoa. Syy, miksi olen niin iloinen mahdollisesta osastojaksosta on, että tämän kaupungin osastolla viettämäni 5 päivää olivat tämän vuoden parhaat päivät. (Tosin vau, mitähän tuokin kertoo mun vuodesta...) Ekaa kertaa mulla oli turvallinen olo ja mua kohdeltiin kuin ihmistä. Koko vuoden mulla on ollut aina vain jompikumpi, tai ei kumpaakaan. Kotona oon yksin eikä kukaan huolehdi musta, osastoilla säännöt ja byrokratia saa tuntemaan itsensä pelkäksi tapaukseksi, potilaaksi.
Pahinta on se, kun mua kohdellaan, niinkuin olisin itsetuhoinen ihan pahaa pahuuttani, vittuillakseni tai aiheuttaakseni ongelmia. Kun puhutellaan, rankaistaan tai kohdellaan kuin kakaraa, jos käyttäytyy itsetuhoisesti tai puhuu itsemurhasta. En mä tee sitä pahaa pahuuttani, se on ahdistuksen hallintaa tai avun pyytämistä, äärettömän pahaa oloa. Jotkut lääkärit ja sairaanhoitajat ei tunnu tajuavan sitä.
Kirjoitin jo toukokuussa, kun jouduin osastolle, että se on kuin vankeusrangaistus murhanyrityksestä. Se ei ollut pelkkää hetkellistä tunteiden kuohuntaa, oon yhä sitä mieltä. Osasto on nimenomaan kuin vankila, siellä ei edes yritetty ratkaista mun ongelmia. En saanut terapiaa tai muutakaan apua, en edes kunnon diagnoosia. Mun ongelmia vaan lykättiin. Kävelin ulos yhtä masentuneena kuin sisään tullessa. Ainoa hyvä asia, jonka sain mukaan oli syy olla yrittämättä itsemurhaa, sillä jos epäonnistuu, joutuu takaisin sellaiseen paikkaan.
Ja on ehkä aika huono juttu jos yksi tärkeimmistä syistä olla tappamatta itseään on pelko epäonnistumisesta.
Se iso tunne aamulla vaikea niellä
kun ei pety pettymykseen.
- Maustetytöt: Mä loistan kuin hämärä
Päivä päivältä mä vaan tajuan enemmän, etten mä pärjää kotona, ja vaikka mulla on "kevyt alku" ja vaan kolme kurssia tällä hetkellä, en pärjää koulussakaan.
Se on ihan kamalaa, ja mä tosiaan toivon että se on tää sairaus, eikä oikea minä, mutta mä en kykene opiskelemaan. Aikaa mulla olisi vaikka kuinka, mutta en pysty keskittymään ollenkaan, ja tunneilla musta tuntuu etten kerta kaikkiaan tajua tai opi mitään. En oo palauttanut mitään arvioitavia töitä, vanhimmat on jo viikkoja myöhässä.
Pelkään kouluasioita niin paljon. Mulla on jo nyt neljän vuoden suunnitelma, joten jos en pysy tässäkään kärryillä, mun pitää ehkä keskeyttää koko lukio. Se ahdistaa ja pelottaa mua niin paljon, mä olin aina se hyvä oppilas, jonka piti menestyä elämässä, mutta nyt voi olla, etten pääse lukiota läpi.
Varsinkin, kun oon alkanut pyöritellä viime kuukausina mielessäni yhtä ammattia. En oo uskaltanut kertoa kellekään, koska pelkään, että se on ihan tyhmä juttu. Mutta sen oon nähny tänä vuonna, kun oon ravannut osastoilla, että Suomi on täynnä huonosti voivia nuoria, ja terveydenhuollon ammattilaiset käyttäytyy joskus tosi tökerösti. Jos mä jotenkin äonnistuisin joskus parantumaan, mä haluaisin olla psykiatri. Tiedän, tyhmä ajatus. Jos en pärjää kolmen lukiokurssin kanssa, miten pärjäisin muka 12 vuotta lääkiksessä?
Mutta haluaisin vaan auttaa muita. Ennenkun niille käy niinkuin mulle.
Osastot on aika kamalia paikkoja. Samoin avohoito, jos tarvitsisi osastohoitoa. Syy, miksi olen niin iloinen mahdollisesta osastojaksosta on, että tämän kaupungin osastolla viettämäni 5 päivää olivat tämän vuoden parhaat päivät. (Tosin vau, mitähän tuokin kertoo mun vuodesta...) Ekaa kertaa mulla oli turvallinen olo ja mua kohdeltiin kuin ihmistä. Koko vuoden mulla on ollut aina vain jompikumpi, tai ei kumpaakaan. Kotona oon yksin eikä kukaan huolehdi musta, osastoilla säännöt ja byrokratia saa tuntemaan itsensä pelkäksi tapaukseksi, potilaaksi.
Pahinta on se, kun mua kohdellaan, niinkuin olisin itsetuhoinen ihan pahaa pahuuttani, vittuillakseni tai aiheuttaakseni ongelmia. Kun puhutellaan, rankaistaan tai kohdellaan kuin kakaraa, jos käyttäytyy itsetuhoisesti tai puhuu itsemurhasta. En mä tee sitä pahaa pahuuttani, se on ahdistuksen hallintaa tai avun pyytämistä, äärettömän pahaa oloa. Jotkut lääkärit ja sairaanhoitajat ei tunnu tajuavan sitä.
Kirjoitin jo toukokuussa, kun jouduin osastolle, että se on kuin vankeusrangaistus murhanyrityksestä. Se ei ollut pelkkää hetkellistä tunteiden kuohuntaa, oon yhä sitä mieltä. Osasto on nimenomaan kuin vankila, siellä ei edes yritetty ratkaista mun ongelmia. En saanut terapiaa tai muutakaan apua, en edes kunnon diagnoosia. Mun ongelmia vaan lykättiin. Kävelin ulos yhtä masentuneena kuin sisään tullessa. Ainoa hyvä asia, jonka sain mukaan oli syy olla yrittämättä itsemurhaa, sillä jos epäonnistuu, joutuu takaisin sellaiseen paikkaan.
Ja on ehkä aika huono juttu jos yksi tärkeimmistä syistä olla tappamatta itseään on pelko epäonnistumisesta.
Se iso tunne aamulla vaikea niellä
kun ei pety pettymykseen.
- Maustetytöt: Mä loistan kuin hämärä
tiistai 3. syyskuuta 2019
Olisinpa tiennyt silloin...
Mä kävin äsken lukemassa kaikki mun vanhat blogitekstit vuodelta 2017. Ja aloin vaan itkemään. Mä oon muuttunut niin paljon ja vain huonoon suuntaan. Mä olin silloin vielä niin naivi ja iloinen.
"Tuntuu jotenkin helpommalta, jos tulis vaan joku romahdus, sit saisin apua ja voisin paremmin taas", mä kirjoitin huhtikuussa 17. Ei se elämä vaan toiminutkaan niin. Se menee niin vaan leffoissa. Mulle on tullut romahduksia, kolme tai neljä tähän mennessä, mutta ei ne asiat parane sen jälkeen. Välillä jopa huononee.
Ne tekstit on ysiluokan keväältä. En näköjään maininnut sitä niissä teksteissä, mutta pääsin yläasteelta kympin keskiarvolla. Mä tein koko ajan paljon kaikkea, opiskelin, harrastin, laihdutin. Ja olin koko ajan ~52kg painava. Olisinpa tajunnut nauttia silloin. Luulin olevani laiska ja lihava, mutta olisinpa tiennyt, mihin päädynkään. Yli 60 kiloa normipainona eikä meinaa edes kouluun jaksaa mennä.
En oo tänäänkään tehnyt mitään. Ei sillä tavalla mitään, niinkuin silloin yläasteella olisin sanonut, siis en oo tehny MITÄÄN oon vaa opiskellu ja siivonnu ja käyny lenkillä oon niin laiska ei todellakaan. Oon noussut sängystä vaan pari kertaa, vessaan ja syömään, ja sekin on suuri operaatio.
Masennus ei ole mitenkään jännää tai traagista. Masennus on tylsää ja tyhjää. Mua ei huvita mikään, mutta se ei tarkoita, että mun mielestä olisi sitten hauskaa vaan maata. Ei sekään ole hauskaa, se on kaikkein kamalinta. Haluaisin haluta tehdä jotain. Haluan palata siihen minuun, joka teki asioita. Siihen energiseen, joka näki tulevaisuuden, eikä halunnut viiltää liian syvään, ettei arvet sitten haittaisi myöhemmin elämässä.
En jaksa nostaa ruokailuvälineitä syödäkseni. En jaksa käydä suihkussa. En jaksa viedä roskia, vaikka äiti kuinka monta kertaa käskee. Tuijotan vaan. Kaikki äänet on liian kovia. Mä haluan, että kaikki on hiljaa.
Luin jostain, että suurin osa itsemurhista tehdään masennuksen paranemisvaiheessa. Vaikeasti masentuneet on niin masentuneita, ettei ne jaksa edes tappaa itseään. Aika ironista. Musta tuntuu, että mä oon just nyt siinä vaiheessa. Sairaanhoitaja kysyi tapaamisessa, että mikä auttaa mua jaksamaan niin vastasin että masennus.
Niin, käytiin silloin sen kanssa myös psykiatrilla viimein. Mutta ei sekään osannut auttaa. Määräsi vaan uudet lääkkeet. Olisin tavallaan toivonut, että pääsisin osastolle turvaan, mutten uskaltanut sanoa ääneen.
"Tuntuu jotenkin helpommalta, jos tulis vaan joku romahdus, sit saisin apua ja voisin paremmin taas", mä kirjoitin huhtikuussa 17. Ei se elämä vaan toiminutkaan niin. Se menee niin vaan leffoissa. Mulle on tullut romahduksia, kolme tai neljä tähän mennessä, mutta ei ne asiat parane sen jälkeen. Välillä jopa huononee.
Ne tekstit on ysiluokan keväältä. En näköjään maininnut sitä niissä teksteissä, mutta pääsin yläasteelta kympin keskiarvolla. Mä tein koko ajan paljon kaikkea, opiskelin, harrastin, laihdutin. Ja olin koko ajan ~52kg painava. Olisinpa tajunnut nauttia silloin. Luulin olevani laiska ja lihava, mutta olisinpa tiennyt, mihin päädynkään. Yli 60 kiloa normipainona eikä meinaa edes kouluun jaksaa mennä.
En oo tänäänkään tehnyt mitään. Ei sillä tavalla mitään, niinkuin silloin yläasteella olisin sanonut, siis en oo tehny MITÄÄN oon vaa opiskellu ja siivonnu ja käyny lenkillä oon niin laiska ei todellakaan. Oon noussut sängystä vaan pari kertaa, vessaan ja syömään, ja sekin on suuri operaatio.
Masennus ei ole mitenkään jännää tai traagista. Masennus on tylsää ja tyhjää. Mua ei huvita mikään, mutta se ei tarkoita, että mun mielestä olisi sitten hauskaa vaan maata. Ei sekään ole hauskaa, se on kaikkein kamalinta. Haluaisin haluta tehdä jotain. Haluan palata siihen minuun, joka teki asioita. Siihen energiseen, joka näki tulevaisuuden, eikä halunnut viiltää liian syvään, ettei arvet sitten haittaisi myöhemmin elämässä.
En jaksa nostaa ruokailuvälineitä syödäkseni. En jaksa käydä suihkussa. En jaksa viedä roskia, vaikka äiti kuinka monta kertaa käskee. Tuijotan vaan. Kaikki äänet on liian kovia. Mä haluan, että kaikki on hiljaa.
Luin jostain, että suurin osa itsemurhista tehdään masennuksen paranemisvaiheessa. Vaikeasti masentuneet on niin masentuneita, ettei ne jaksa edes tappaa itseään. Aika ironista. Musta tuntuu, että mä oon just nyt siinä vaiheessa. Sairaanhoitaja kysyi tapaamisessa, että mikä auttaa mua jaksamaan niin vastasin että masennus.
Niin, käytiin silloin sen kanssa myös psykiatrilla viimein. Mutta ei sekään osannut auttaa. Määräsi vaan uudet lääkkeet. Olisin tavallaan toivonut, että pääsisin osastolle turvaan, mutten uskaltanut sanoa ääneen.
sunnuntai 1. syyskuuta 2019
viimeinen puhelu
Mun entisellä psykologilla oli viimeinen työpäivä perjantaina. Sekin muuttaa. Sillä ei ollut koko päivälle muuta ohjelmaa kun hoitaa pari sähköpostia ja soittaa mulle. Juteltiinkin sitten melkein tunti.
En oo pystynyt puhumaan kellekään kunnolla viikkoihin ja se on varmaan osasyy sille, miksi oon taas niin pohjalla, mutta nyt pääsin kertomaan sille kaiken. Viimeistä kertaa. Puhelun lopussa se kertoi, että olin sille tosi tärkeä potilas. Olin myös sen pitkäaikaisin potilas. Lisäksi se sanoi, että mun kertoman perusteella mun paikka olisi nyt osastolla eikä kotona. Katotaan, kuinka kauan menee, ennenkuin tän kaupungin tolvanat tajuaa sen.
Se oli varmaan viimeinen kerta ikinä kun puhun sille. Itkin melkein koko puhelun. En oo koko mun elämässä pystyny puhumaan kellekään niinkuin sille. Jotenkin mulle tuli siitä puhelusta sellanen näyttämisen halu. Mun täytyy tehdä jotain isoa, jotta se kuulis musta vielä joskus. Mä haluun kirjottaa mun keskeneräisen dystopian loppuun ja julkasta sen. Tai alan äänittää mun biisejä ja lataan ne youtubeen. Mun täytyy tulla kuuluisaksi, jotta se kuulee musta vielä. Tiedän, tyhmä ajatus. Mutta niin mä ajattelin.
Kävin viikonloppuna isän luona. Se oli huono idea. Isä oli kännissä kolmatta kuukautta putkeen. Se haukkui mut ja joi lisää. Olisin halunnut tulla jo lauantaina pois, mutta sieltä menee bussi vaan kerran päivässä. Annoin isälle paikallisen päihdepäivystyksen numeron ja käskin soittaa. Sen täytyy päästä katkolle.
Yhden asian mä oon päättäny. Kun mulla on huomenna aika sille ihmeen sairaanhoitajalle, niin mä vaadin saada ajan psykiatrille. Viimeksi se kieltäytyi varaamasta mulle. Mä en anna näiden aliarvioida mun tilannetta. Mä tarvitsen apua. Mä en halua joutua siihen kuntoon, että yritän taas itsemurhaa. Mun lääkkeet ei toimi, ja niistä täytyy lähteä, joten mä tarvitsen psykiatrin.
Mä tiedän, että mun pohjimmainen ongelma on yksinäisyys, mutta nyt oon niin masentunut, että hyvä kun raahaudun niille parille tunnille kouluun, mitä mulla on. Mulla ei ole todellakaan energiaa ottaa kuulokkeita pois tai hymyillä, joten ei ihme, etten saa ystäviä. Mun vointia täytyy kohentaa ensin edes sen verran, että kykenen sosiaaliseen vuorovaikutukseen.
Nyt on asiat nimittäin sillä mallilla, etten enää jaksa puhua edes mun perheen kanssa. Makaan vaan ja katson vanhoja sarjoja uudelleen ja uudelleen. En pysty mihinkään luovaan tai älylliseen toimintaan. Ainoa asia mitä suunnittelen on mun oma kuolema. Mut mä haluan luvata itselleni, että elän ainakin lukion loppuun. Ei saa hätiköidä. Kuolla kyllä ehtii, sille on koko elämä aikaa.
En oo pystynyt puhumaan kellekään kunnolla viikkoihin ja se on varmaan osasyy sille, miksi oon taas niin pohjalla, mutta nyt pääsin kertomaan sille kaiken. Viimeistä kertaa. Puhelun lopussa se kertoi, että olin sille tosi tärkeä potilas. Olin myös sen pitkäaikaisin potilas. Lisäksi se sanoi, että mun kertoman perusteella mun paikka olisi nyt osastolla eikä kotona. Katotaan, kuinka kauan menee, ennenkuin tän kaupungin tolvanat tajuaa sen.
Se oli varmaan viimeinen kerta ikinä kun puhun sille. Itkin melkein koko puhelun. En oo koko mun elämässä pystyny puhumaan kellekään niinkuin sille. Jotenkin mulle tuli siitä puhelusta sellanen näyttämisen halu. Mun täytyy tehdä jotain isoa, jotta se kuulis musta vielä joskus. Mä haluun kirjottaa mun keskeneräisen dystopian loppuun ja julkasta sen. Tai alan äänittää mun biisejä ja lataan ne youtubeen. Mun täytyy tulla kuuluisaksi, jotta se kuulee musta vielä. Tiedän, tyhmä ajatus. Mutta niin mä ajattelin.
Kävin viikonloppuna isän luona. Se oli huono idea. Isä oli kännissä kolmatta kuukautta putkeen. Se haukkui mut ja joi lisää. Olisin halunnut tulla jo lauantaina pois, mutta sieltä menee bussi vaan kerran päivässä. Annoin isälle paikallisen päihdepäivystyksen numeron ja käskin soittaa. Sen täytyy päästä katkolle.
Yhden asian mä oon päättäny. Kun mulla on huomenna aika sille ihmeen sairaanhoitajalle, niin mä vaadin saada ajan psykiatrille. Viimeksi se kieltäytyi varaamasta mulle. Mä en anna näiden aliarvioida mun tilannetta. Mä tarvitsen apua. Mä en halua joutua siihen kuntoon, että yritän taas itsemurhaa. Mun lääkkeet ei toimi, ja niistä täytyy lähteä, joten mä tarvitsen psykiatrin.
Mä tiedän, että mun pohjimmainen ongelma on yksinäisyys, mutta nyt oon niin masentunut, että hyvä kun raahaudun niille parille tunnille kouluun, mitä mulla on. Mulla ei ole todellakaan energiaa ottaa kuulokkeita pois tai hymyillä, joten ei ihme, etten saa ystäviä. Mun vointia täytyy kohentaa ensin edes sen verran, että kykenen sosiaaliseen vuorovaikutukseen.
Nyt on asiat nimittäin sillä mallilla, etten enää jaksa puhua edes mun perheen kanssa. Makaan vaan ja katson vanhoja sarjoja uudelleen ja uudelleen. En pysty mihinkään luovaan tai älylliseen toimintaan. Ainoa asia mitä suunnittelen on mun oma kuolema. Mut mä haluan luvata itselleni, että elän ainakin lukion loppuun. Ei saa hätiköidä. Kuolla kyllä ehtii, sille on koko elämä aikaa.
tiistai 27. elokuuta 2019
itsediagnosointia
Poistin mun yksityisestä mystorysta yli puolet katsojista. Musta vaan tuntuu, et ei ketään niistä kiinnosta enää. Ja osittain se on varmaan osa jotain alitajuista itsemurhasuunnitelmaa. Löysin itseni eilen taas listaamassa asioita. Listasin mulle tärkeitä asioita ja ruksasin niitä yli. Koska oon menettäny ne asiat ja ihmiset siitä listasta. Mun kämpän, mun koulun, mun molemmat työt, mun aseman koulun OPKH:n varapuheenjohtajana, mun psykologin, osastokaverit, A:n ja poikaystävän. Mikään ei jäänyt ruksaamatta yli. Jäljelle ei jäänyt oikeastaan yhtään syytä elää.
Silti, siitä huolimatta, että ajattelen itsemurhaa koko ajan, suunnittelen, katson sairaalasarjoja nähdäkseni, mihin ihminen kuolee. Siitä huolimatta en oikeastaan juuri nyt halua tappaa itseäni. Vaikka mikään ei ole enää hyvin. Ehkä vain katselen tapahtumia ja odotan. Mulla ei oikeastaan ole toivoa paremmasta tulevaisuudesta, mutta kai mä alan olla turta tähän pahaan oloon. Niin kauan, kun asioita on tehtävänä, koulutyötä, koiran ulkoilutusta, jaksoja netflix-sarjoissa, mulla on jotain, mitä tehdä, niin en ajattele asioita.
Miksi mä sitten ajattelen itsemurhaa koko ajan?
Mä tulin siihen tulokseen, että se on mun projekti. Koska mulla on aina ollut joku projekti. Mulla pitää aina olla, niillä pysyn kasassa. Pienenä projekti oli aina joku luova juttu. Yläasteella se vaihtui pyrkimykseen kohti täydellisiä arvosanoja ja sitten kohti täydellistä painoa. Nyt, kun mä tasapainottelen koko ajan aivan reunalla, osastoa vältellen, projektiksi on muodostunut itsemurha. Tai ehkä mä valmistelen itseäni koko ajan siihen, siltä varalta, että haluan tehdä sen.
Mun olo vaihtelee kahden väliä. Osan päivästä, välillä koulussa, katsoessa sarjoja, kun mieli on harhautettu, en tunne mitään. En ajattele mitään. Keskityn johonkin. Ja sitten on ne toiset ajat, aina, kun jokin asia muistuttaa mua mun elämästä ja kaikesta pahasta olosta, mä meinaan murtua. Se on kymmeniä kertoja päivässä. Koskettava biisi, tärkeä aihe tunnilla, synkkä aihe sarjassa, mikä vaan pieni juttu. Tai iso juttu, uusi vastoinkäyminen, yksinäisyys, riita. Alan itkeä. Ahdistaa. Hengittäminen on vaikeaa enkä usko enää elämään.
Tajusin äsken, että mulla on koko ajan päällä odotus. Mä oon padonnu kaikkea sitä tunnetta, kaikkea ahdistusta, vastoinkäymisiä mun sisällä. Vaikka mä kirjoitan tänne, se ei auta, se ei riitä. Mä odotan yhä jotain suurta ratkaisua, vaikka tiedän, ettei sellaisia ole. Mä luulen, että se mitä odotan, on joku ihminen. Ehkä ystävä, jolle voisi puhua tai edes ammattilainen. Saan itseni usein kiinni ajatuksesta, että saisin vain käpertyä jonkun syliin ja itkeä. Se on järjetön ajatus. Mä oon se vahva ihminen, mä en itke. Tai itken. Mutta vaan yksin tai psykologin vastaanotolla. En ikinä anna muiden nähdä, kun itken. Mulle sanottiin aina, että olin parisuhteessakin se mies. olin se kylmempi ja se, joka kuuntelee toisen murheet. Nyt mä tarviin jotakuta joka vois murtaa mut. Mut mä tarviin sitä salaa.
Lisäsin muuten tonne sivupalkkiin listat mun vanhoista ja nykyisistä diagnooseista ja lääkityksistä, jos kiinnostaa.
Ja haha, tarina ton persoonallisuushäiriödiagnoosin takana on muuten aika jännä. Se yks vitun ämmä, en muista, oonko valittanut siitä miten paljon täällä, mun lääkäri täs kesällä, jota kaikki osastolla vihas, diagnosoi mulle rajatilatyypin ihan puskista. Se oli tehnyt diagnostiikan ensinnäkin väärin, persoonallisuushäiriöt pitäisi diagnosoida pitkän tuntemisen ja testejen perusteella, se teki sen parin lyhyen näkemisen jälkeen mainitsematta mulle sanallakaan. Lisäksi en täytä edes puolia vaadittavista kriteereistä... Että sellanen diagnoosi sekin. Onneksi se on nyt käsittääkseni poissa voimasta.
Mua kyllä ärsyttää se, että mun diagnoosit vaihtuu joka kerta kun käyn psykiatrilla. Eikö ne vaan voi pitää samaa kun kerran hyvän keksii? Oon käynyt lukemassa tarkemmasta diagnostiikasta netistä, ja itsediagnosoin itselleni vaikean masennuksen, yleistyneen ahdistyneisuushäiriön ja epätyypillisen syömishäiriön. Koska no, se on oikeastaan aika suoraviivaista. Täytän kaikki tarvittavat kriteerit. En tiedä, miksei lääkärit osaa...
Silti, siitä huolimatta, että ajattelen itsemurhaa koko ajan, suunnittelen, katson sairaalasarjoja nähdäkseni, mihin ihminen kuolee. Siitä huolimatta en oikeastaan juuri nyt halua tappaa itseäni. Vaikka mikään ei ole enää hyvin. Ehkä vain katselen tapahtumia ja odotan. Mulla ei oikeastaan ole toivoa paremmasta tulevaisuudesta, mutta kai mä alan olla turta tähän pahaan oloon. Niin kauan, kun asioita on tehtävänä, koulutyötä, koiran ulkoilutusta, jaksoja netflix-sarjoissa, mulla on jotain, mitä tehdä, niin en ajattele asioita.
Miksi mä sitten ajattelen itsemurhaa koko ajan?
Mä tulin siihen tulokseen, että se on mun projekti. Koska mulla on aina ollut joku projekti. Mulla pitää aina olla, niillä pysyn kasassa. Pienenä projekti oli aina joku luova juttu. Yläasteella se vaihtui pyrkimykseen kohti täydellisiä arvosanoja ja sitten kohti täydellistä painoa. Nyt, kun mä tasapainottelen koko ajan aivan reunalla, osastoa vältellen, projektiksi on muodostunut itsemurha. Tai ehkä mä valmistelen itseäni koko ajan siihen, siltä varalta, että haluan tehdä sen.
Mun olo vaihtelee kahden väliä. Osan päivästä, välillä koulussa, katsoessa sarjoja, kun mieli on harhautettu, en tunne mitään. En ajattele mitään. Keskityn johonkin. Ja sitten on ne toiset ajat, aina, kun jokin asia muistuttaa mua mun elämästä ja kaikesta pahasta olosta, mä meinaan murtua. Se on kymmeniä kertoja päivässä. Koskettava biisi, tärkeä aihe tunnilla, synkkä aihe sarjassa, mikä vaan pieni juttu. Tai iso juttu, uusi vastoinkäyminen, yksinäisyys, riita. Alan itkeä. Ahdistaa. Hengittäminen on vaikeaa enkä usko enää elämään.
Tajusin äsken, että mulla on koko ajan päällä odotus. Mä oon padonnu kaikkea sitä tunnetta, kaikkea ahdistusta, vastoinkäymisiä mun sisällä. Vaikka mä kirjoitan tänne, se ei auta, se ei riitä. Mä odotan yhä jotain suurta ratkaisua, vaikka tiedän, ettei sellaisia ole. Mä luulen, että se mitä odotan, on joku ihminen. Ehkä ystävä, jolle voisi puhua tai edes ammattilainen. Saan itseni usein kiinni ajatuksesta, että saisin vain käpertyä jonkun syliin ja itkeä. Se on järjetön ajatus. Mä oon se vahva ihminen, mä en itke. Tai itken. Mutta vaan yksin tai psykologin vastaanotolla. En ikinä anna muiden nähdä, kun itken. Mulle sanottiin aina, että olin parisuhteessakin se mies. olin se kylmempi ja se, joka kuuntelee toisen murheet. Nyt mä tarviin jotakuta joka vois murtaa mut. Mut mä tarviin sitä salaa.
Lisäsin muuten tonne sivupalkkiin listat mun vanhoista ja nykyisistä diagnooseista ja lääkityksistä, jos kiinnostaa.
Ja haha, tarina ton persoonallisuushäiriödiagnoosin takana on muuten aika jännä. Se yks vitun ämmä, en muista, oonko valittanut siitä miten paljon täällä, mun lääkäri täs kesällä, jota kaikki osastolla vihas, diagnosoi mulle rajatilatyypin ihan puskista. Se oli tehnyt diagnostiikan ensinnäkin väärin, persoonallisuushäiriöt pitäisi diagnosoida pitkän tuntemisen ja testejen perusteella, se teki sen parin lyhyen näkemisen jälkeen mainitsematta mulle sanallakaan. Lisäksi en täytä edes puolia vaadittavista kriteereistä... Että sellanen diagnoosi sekin. Onneksi se on nyt käsittääkseni poissa voimasta.
Mua kyllä ärsyttää se, että mun diagnoosit vaihtuu joka kerta kun käyn psykiatrilla. Eikö ne vaan voi pitää samaa kun kerran hyvän keksii? Oon käynyt lukemassa tarkemmasta diagnostiikasta netistä, ja itsediagnosoin itselleni vaikean masennuksen, yleistyneen ahdistyneisuushäiriön ja epätyypillisen syömishäiriön. Koska no, se on oikeastaan aika suoraviivaista. Täytän kaikki tarvittavat kriteerit. En tiedä, miksei lääkärit osaa...
maanantai 26. elokuuta 2019
uus "psykologi"
Lauantai oli yksinäinen päivä. Mua kävi ahdistamaan ja päätin mennä juttelemaan sekasin-chattiin. Klikkasin sivun auki heti kun se aukesi, tasan kolmelta, ja jouduin silti odottamaan yli tunnin. Vastaaja neuvoi menemään päivystykseen, jos olo ei helpotu. En mennyt, vaan aloin juomaan.
Kahdeksan maissa olin jo aika kännissä, kun äiti soitti. Se kysyi neljä kysymystä, valehtelin jokaiseen. Oon kavereiden luona, joo, oon syönyt. On ihan hyvä olo. Otan iisisti.
En omaksi yllätyksekseni edes tehnyt lopulta mitään tyhmää. Kävin puolen yön aikaan ulkona, menin ostamaan tupakkaa baarin ulkopuolelta ja palasin sitten kotiin.
Se hyvä puoli yksinäisessä päivässä on, etten syönyt mitään, eikä alkoholistakaan tullun kun seitsemänsataa kaloria. Paino oli sunnuntaina pitkästä aikaa alle kuudenkympin. 59,6kg tarkalleen.
Tänään aamulla mulla oli eka aika tän kaupungin nuorisopsykiatriselle polille. Luulin, että se olisi psykologille. Sen sijaan päädyin juttelemaan mun vanhan inhokkiopettajan näköiselle vanhalle sairaanhoitajalle. Meillä ei oikein synkannut. Olin odottanut tapaamista, koska mulla on niin paha olla, eikä yhtään ketään, jolle puhua. Mutta se vaan kyseli että miten usein nään mun isää ja mitä lääkkeitä käytän. Tuollaset asiat lukee teksteissä jo vaikka kuinka monta kertaa, olisi lukenut sieltä. Lähdin vastaanotolta aika ahdistuneena. Jos en saa nopeasti uutta kontaktia, en tiedä, mitä tapahtuu.
Sairaanhoitaja oli kysynyt, että mikä nyt on eri tavalla kuin silloin toukokuussa, kun jouduin suljetulle. Ei mikään, oikeastaan. Paitsi, että asiat on huonommin.
Onko kukaan muuten katsonut Euphoria-sarjaa HBO:lta? Suosittelen. Itkin sitä katsoessani melkein koko ajan. Uuteen kaupunkiin lukion kolmannelle luokalle muuttanut tyttö ja kesän sairaalassa viettänyt tyttö. I feel attacked.
Kahdeksan maissa olin jo aika kännissä, kun äiti soitti. Se kysyi neljä kysymystä, valehtelin jokaiseen. Oon kavereiden luona, joo, oon syönyt. On ihan hyvä olo. Otan iisisti.
En omaksi yllätyksekseni edes tehnyt lopulta mitään tyhmää. Kävin puolen yön aikaan ulkona, menin ostamaan tupakkaa baarin ulkopuolelta ja palasin sitten kotiin.
Se hyvä puoli yksinäisessä päivässä on, etten syönyt mitään, eikä alkoholistakaan tullun kun seitsemänsataa kaloria. Paino oli sunnuntaina pitkästä aikaa alle kuudenkympin. 59,6kg tarkalleen.
Tänään aamulla mulla oli eka aika tän kaupungin nuorisopsykiatriselle polille. Luulin, että se olisi psykologille. Sen sijaan päädyin juttelemaan mun vanhan inhokkiopettajan näköiselle vanhalle sairaanhoitajalle. Meillä ei oikein synkannut. Olin odottanut tapaamista, koska mulla on niin paha olla, eikä yhtään ketään, jolle puhua. Mutta se vaan kyseli että miten usein nään mun isää ja mitä lääkkeitä käytän. Tuollaset asiat lukee teksteissä jo vaikka kuinka monta kertaa, olisi lukenut sieltä. Lähdin vastaanotolta aika ahdistuneena. Jos en saa nopeasti uutta kontaktia, en tiedä, mitä tapahtuu.
Sairaanhoitaja oli kysynyt, että mikä nyt on eri tavalla kuin silloin toukokuussa, kun jouduin suljetulle. Ei mikään, oikeastaan. Paitsi, että asiat on huonommin.
Onko kukaan muuten katsonut Euphoria-sarjaa HBO:lta? Suosittelen. Itkin sitä katsoessani melkein koko ajan. Uuteen kaupunkiin lukion kolmannelle luokalle muuttanut tyttö ja kesän sairaalassa viettänyt tyttö. I feel attacked.
lauantai 24. elokuuta 2019
taas oharit
Mulla on pieni ongelma.
Oon mun vanhassa kämpässä viikonlopun, tulin tapaamaan kavereita. Sovittiin, että nään paria osastolaista tässä päivällä ja A:n ja yhen toisen tyypin kaa mentäs illalla juomaan.
Oli neljän päivän mittainen taistelu ylipäätään hankkia juomat. A sai omansa ite, mutta mä ostin kahdelle. Kysyin läpi varmaan 20 ihmistä ennenkun sain hakijan.
Nyt kaikki yhtäkkiä perui. Nyt mä oon yksin tyhjässä kämpässä koko viikonlopun seuranani yli 5 litraa alkoholijuomia. Mun äiti tulee huomenna, joten sitä ennen pitäisi hankkiutua niistä eroon. Mitä vittua mä teen. En pysty yksin juomaan viittä litraa.
Ahdistaa muutenkin jo. Kaiken vanhan päälle A kertoi eilen yllättäen yrittäneensä hiljattain itsemurhaa. Mä olin luullut, että kaikki oli hyvin.
Mä en vaan ymmärrä. Mä en oo varmaan ikinä tehnyt ohareita kellekään. Oon aina taistellut vaikka miten kovaa päästäkseni tapaamaan kavereita jos mut on johonkin kutsuttu. Mut mulle ei muuta tehäkään kun ohareita. Oli sitten kyse mun synttäreistä tai viikonlopusta, jolloin maksan 40€ tavatakseni vanhoja kavereita, kaikilla onkin aina parempaa tekemistä.
Paino on muuten 60,8
Oon mun vanhassa kämpässä viikonlopun, tulin tapaamaan kavereita. Sovittiin, että nään paria osastolaista tässä päivällä ja A:n ja yhen toisen tyypin kaa mentäs illalla juomaan.
Oli neljän päivän mittainen taistelu ylipäätään hankkia juomat. A sai omansa ite, mutta mä ostin kahdelle. Kysyin läpi varmaan 20 ihmistä ennenkun sain hakijan.
Nyt kaikki yhtäkkiä perui. Nyt mä oon yksin tyhjässä kämpässä koko viikonlopun seuranani yli 5 litraa alkoholijuomia. Mun äiti tulee huomenna, joten sitä ennen pitäisi hankkiutua niistä eroon. Mitä vittua mä teen. En pysty yksin juomaan viittä litraa.
Ahdistaa muutenkin jo. Kaiken vanhan päälle A kertoi eilen yllättäen yrittäneensä hiljattain itsemurhaa. Mä olin luullut, että kaikki oli hyvin.
Mä en vaan ymmärrä. Mä en oo varmaan ikinä tehnyt ohareita kellekään. Oon aina taistellut vaikka miten kovaa päästäkseni tapaamaan kavereita jos mut on johonkin kutsuttu. Mut mulle ei muuta tehäkään kun ohareita. Oli sitten kyse mun synttäreistä tai viikonlopusta, jolloin maksan 40€ tavatakseni vanhoja kavereita, kaikilla onkin aina parempaa tekemistä.
Paino on muuten 60,8
keskiviikko 21. elokuuta 2019
Stalinin Lehmät
Toinen viikko koulussa. Koulunkäynti alkaa ahdistaa. Huomenna on koulukuvaukset, en varmaan mene luokkakuvaan. Mä en kuulu tänne. Koulun käytävillä mä oon yksin.
Koko päivän pidättelin itkua, joka meinasi puhjeta pienistä asioista.
Kaikki menee taas päin persettä. Mun äiti oli heittänyt multa salaa pois ison nipun mun taidetta, kuulemma ne "pitää mut vanhoilla ajatusradoilla". Tuollainen työstäminen kuuluu tehdä itse. Nyt mä vaan triggeröidyin ja printtasin kakskymmentä liuskaa itsetuhoisia biisinsanoja ja teippasin seiniin.
Kotona on muutenkin nykyään tosi kireä tunnelma. Kaikki säännöt on tiukentunut ja muhun ei luoteta yhtään.
Oon ollut kipeänä tällä viikolla, mutta en poissa koulusta. Ei ole varaa.
Ahdistaa kaikki keskeneräiset kurssit, joita aloin juuri selvittelemään. Ahdistaa kouluun meneminen. Ahdistaa kotona oleminen. Ahdistaa paino.
Oon alkanut taas kerätä kiellettyä tavaraa nyt kun äiti heitti muutossa kaiken pois. Ostin kirjakaupasta terottimen ja ruuvasin terän irti. Salakuljetin mun vanhasta kämpästä tänne tupakkaa, kun käytiin hakemassa sieltä mun vaatteita. Suostuttelin puolitutun myymään mulle tikut.
Lainasin kirjastosta Sofi Oksasen bulimiaa käsittelevän kirjan Stalinin Lehmät äikänkurssia varten. Lueskelin sitä koulun käytävällä ja mietin, että kun ihmiset tuijottaa jo valmiiksi mua mun vaatteiden takia, voisin vaan laihtua ja saisivat lisää tuijotettavaa.
Mä haluan laihtua enemmän kuin mitään muuta. Mutta oon jumissa kierteessä, missä syön ahdistukseen ja masennukseen. Yritän ensin hankkiutua eroon herkuista. Vaikka oksennan, jos ei muu auta. Ja ihan sama, vaikka edessä siintäisi osasto, se oikeastaan rauhoittaa mua ajatuksena.
Maustetyttöjen sanoin
Meenkö länteen vaiko itään?
Usein eksynyttä pelottaa
Mul on turvallinen olo
Kaikki tiet vievät kuitenkin Peltolaan
Koko päivän pidättelin itkua, joka meinasi puhjeta pienistä asioista.
Kaikki menee taas päin persettä. Mun äiti oli heittänyt multa salaa pois ison nipun mun taidetta, kuulemma ne "pitää mut vanhoilla ajatusradoilla". Tuollainen työstäminen kuuluu tehdä itse. Nyt mä vaan triggeröidyin ja printtasin kakskymmentä liuskaa itsetuhoisia biisinsanoja ja teippasin seiniin.
Kotona on muutenkin nykyään tosi kireä tunnelma. Kaikki säännöt on tiukentunut ja muhun ei luoteta yhtään.
Oon ollut kipeänä tällä viikolla, mutta en poissa koulusta. Ei ole varaa.
Ahdistaa kaikki keskeneräiset kurssit, joita aloin juuri selvittelemään. Ahdistaa kouluun meneminen. Ahdistaa kotona oleminen. Ahdistaa paino.
Oon alkanut taas kerätä kiellettyä tavaraa nyt kun äiti heitti muutossa kaiken pois. Ostin kirjakaupasta terottimen ja ruuvasin terän irti. Salakuljetin mun vanhasta kämpästä tänne tupakkaa, kun käytiin hakemassa sieltä mun vaatteita. Suostuttelin puolitutun myymään mulle tikut.
Lainasin kirjastosta Sofi Oksasen bulimiaa käsittelevän kirjan Stalinin Lehmät äikänkurssia varten. Lueskelin sitä koulun käytävällä ja mietin, että kun ihmiset tuijottaa jo valmiiksi mua mun vaatteiden takia, voisin vaan laihtua ja saisivat lisää tuijotettavaa.
Mä haluan laihtua enemmän kuin mitään muuta. Mutta oon jumissa kierteessä, missä syön ahdistukseen ja masennukseen. Yritän ensin hankkiutua eroon herkuista. Vaikka oksennan, jos ei muu auta. Ja ihan sama, vaikka edessä siintäisi osasto, se oikeastaan rauhoittaa mua ajatuksena.
Maustetyttöjen sanoin
Meenkö länteen vaiko itään?
Usein eksynyttä pelottaa
Mul on turvallinen olo
Kaikki tiet vievät kuitenkin Peltolaan
perjantai 16. elokuuta 2019
Taas uusi painoennätys :))
Ensimmäiset kolme päivää koulua takana. Ainoa, joka puhuu mulle koulussa on mun luokanvalvoja. Kerroin sille mun mielenterveysongelmista, jotta se ymmärtäisi jos tulee poissaoloja, ja sen jälkeen aina kun se on nähnyt mut, se on tullut kyselemään kuulumisia. Tänään se antoi mulle jonkun ihmeen tsemppitarran.
Kävin viimein vaa'alla. Luku oli aivan kamala. Taas on mennyt ennätys rikki. Eikä ihmekään, mä oon alkanut oikeasti fyysisesti tuntemaan mun läskit. Mun on vaikea istua polvillaan, kun tuntuu, että jalat liiskaantuu. Ja en pysty taivuttamaan yläkroppaa tietyllä tavalla, kun makkarat tulee tielle. Ennen näin ei ole ollut. Housut kiristää reisistä ja paidat jää pieniksi.
61,2kg
Se oli mun järkyttävä aamupaino. Nyt riittää. Oon tunnesyönyt koko kesän osastolla, mutta nyt saa riittää. Mä en oikeasti voi katsoa itseäni peilistä tässä kunnossa.
Käyn huomenna kotona vanhassa kaupungissa. Nään ehkä paria ihmistä. Katsotaan mitä tästä tulee...
Kävin viimein vaa'alla. Luku oli aivan kamala. Taas on mennyt ennätys rikki. Eikä ihmekään, mä oon alkanut oikeasti fyysisesti tuntemaan mun läskit. Mun on vaikea istua polvillaan, kun tuntuu, että jalat liiskaantuu. Ja en pysty taivuttamaan yläkroppaa tietyllä tavalla, kun makkarat tulee tielle. Ennen näin ei ole ollut. Housut kiristää reisistä ja paidat jää pieniksi.
61,2kg
Se oli mun järkyttävä aamupaino. Nyt riittää. Oon tunnesyönyt koko kesän osastolla, mutta nyt saa riittää. Mä en oikeasti voi katsoa itseäni peilistä tässä kunnossa.
Käyn huomenna kotona vanhassa kaupungissa. Nään ehkä paria ihmistä. Katsotaan mitä tästä tulee...
keskiviikko 14. elokuuta 2019
Uloskirjaus
Mut kirjattiin tiistaina ulos sairaalasta. Ensimmäistä kertaa kuukausiin en oo sairaalahoidossa.
Asiat lähti muuton jälkeen sujumaan yllättävän hyvin.
Tän kaupungin suljetulla säännöt on tosi inhimilliset, joten viihdyin sairaalassa hyvin. Tutustuin myös yhteen hoitajaan, meillä klikkas tosi hyvin. Se kertoi mulle tosi paljon elämästään ja soitin sille pianolla mun omia biisejä ja se veti mulle stand uppia. Outoa, koska sillä on mun ikäinen poika. Vaihdettiin instatkin.
Sain hoidettua itselleni koulupaikan ja aloitin tänään koulun, pari päivää myöhässä, mutta aloitinpahan kuitenkin. Mulla on tässä jaksossa vaan kolme kurssia, joten ehdin varmaan hoitaa myös mun keskeneräiset kurssit loppuun.
Mun olo on ollut nyt toiveikkaampi. Viime viikko oli ihan niinkuin tietynlainen mutapohja mulle. Itkin koko viikon tunteja päivässä. Mä en edes tiedä, mikä tarkalleen muutti mun suunnan niin radikaalisti. Osittain se oli lopulta varmaan kuitenkin se muutto, kun se, mitä olin pelännyt, tapahtui, sitä ei enää tarvinnut pelätä. Oonhan mä aika yksin ja tyhjän päällä, mutta toisaalta, oonhan mä aina ollut yksin muutenkin. Osittain se oli se hoitaja. Joku mulla napsahti kun me juteltiin. Sillä on mahtava elämä, vaikka se on melkein 40. Ehkä se herätti mussa toivoa.
Mä myös kirjotin mun ajatuksia tosi paljon ylös, se varmaan auttoi myös purkamaan.
Hyvä joka tapauksessa, alun perin suunnitteilla oli täällä olla parin viikon jakso ainakin, mutta se jäi kuuteen päivään, koska vointi kohentui niin paljon.
Tosin. Nyt kun en oo enää niin masentunut, mä uskon, että edessä on taas vaihteeksi perfektionismijakso. Koulu alkoi, kirjoitukset lähestyy ja täytän parin kuukauden päästä 18. Ylisuorittaminen, koulustressi ja anoreksiajakso, täältä tullaan...
Oon ahminut viime viikot ihan hirveesti karkkia. 800g pussi sulkaata menee melkein joka päivä. Jos ei sitä niin joku kaupan perus 300g karkkipussi. Paino on varmaan pilvissä.
Vaikka asun taas äidin luona, uskon, että jos vaan alkaisin yrittää, saisin kyllä pudotettua painoa ilman että se huomaa. Eihän se viimeksikään huomannut, ennenkuin olin alipainoinen.
Äiti kyselee, millainen eka koulupäivä oli. En oikein osaa vastata. Samaa meininkiä se on, koulu mikä koulu. Tosin täällä on vähemmän nörttejä ja taidefriikkejä kuin entisessä ja enemmän perus massaa. Se on vähän huono juttu. Jos en sopeutunut edes siellä joukkoon, täällä ei ole toivettakaan. Tunsin tänään katseet mun selässä kun kuljin käytävillä mun grunge-vaatteissa, tummassa meikissä ja hopeisissa hiuksissa...
Yksi juttu vielä. Mä oon yrittänyt nyt tarpeeksi. Mä oon kohta 18 vuotta tehnyt aina aloitteen joka ainoaan keskusteluun. En enää jaksa, enkä aio. Jos jotakuta kiinnostaa, niin saa puhua mulle. Jos ei, mikä on todennäköistä, oon sitten yksin. Ihan sama. En jaksa enää pettymyksiä. Alan menettää mun usko ystävyyteen.
Asiat lähti muuton jälkeen sujumaan yllättävän hyvin.
Tän kaupungin suljetulla säännöt on tosi inhimilliset, joten viihdyin sairaalassa hyvin. Tutustuin myös yhteen hoitajaan, meillä klikkas tosi hyvin. Se kertoi mulle tosi paljon elämästään ja soitin sille pianolla mun omia biisejä ja se veti mulle stand uppia. Outoa, koska sillä on mun ikäinen poika. Vaihdettiin instatkin.
Sain hoidettua itselleni koulupaikan ja aloitin tänään koulun, pari päivää myöhässä, mutta aloitinpahan kuitenkin. Mulla on tässä jaksossa vaan kolme kurssia, joten ehdin varmaan hoitaa myös mun keskeneräiset kurssit loppuun.
Mun olo on ollut nyt toiveikkaampi. Viime viikko oli ihan niinkuin tietynlainen mutapohja mulle. Itkin koko viikon tunteja päivässä. Mä en edes tiedä, mikä tarkalleen muutti mun suunnan niin radikaalisti. Osittain se oli lopulta varmaan kuitenkin se muutto, kun se, mitä olin pelännyt, tapahtui, sitä ei enää tarvinnut pelätä. Oonhan mä aika yksin ja tyhjän päällä, mutta toisaalta, oonhan mä aina ollut yksin muutenkin. Osittain se oli se hoitaja. Joku mulla napsahti kun me juteltiin. Sillä on mahtava elämä, vaikka se on melkein 40. Ehkä se herätti mussa toivoa.
Mä myös kirjotin mun ajatuksia tosi paljon ylös, se varmaan auttoi myös purkamaan.
Hyvä joka tapauksessa, alun perin suunnitteilla oli täällä olla parin viikon jakso ainakin, mutta se jäi kuuteen päivään, koska vointi kohentui niin paljon.
Tosin. Nyt kun en oo enää niin masentunut, mä uskon, että edessä on taas vaihteeksi perfektionismijakso. Koulu alkoi, kirjoitukset lähestyy ja täytän parin kuukauden päästä 18. Ylisuorittaminen, koulustressi ja anoreksiajakso, täältä tullaan...
Oon ahminut viime viikot ihan hirveesti karkkia. 800g pussi sulkaata menee melkein joka päivä. Jos ei sitä niin joku kaupan perus 300g karkkipussi. Paino on varmaan pilvissä.
Vaikka asun taas äidin luona, uskon, että jos vaan alkaisin yrittää, saisin kyllä pudotettua painoa ilman että se huomaa. Eihän se viimeksikään huomannut, ennenkuin olin alipainoinen.
Äiti kyselee, millainen eka koulupäivä oli. En oikein osaa vastata. Samaa meininkiä se on, koulu mikä koulu. Tosin täällä on vähemmän nörttejä ja taidefriikkejä kuin entisessä ja enemmän perus massaa. Se on vähän huono juttu. Jos en sopeutunut edes siellä joukkoon, täällä ei ole toivettakaan. Tunsin tänään katseet mun selässä kun kuljin käytävillä mun grunge-vaatteissa, tummassa meikissä ja hopeisissa hiuksissa...
Yksi juttu vielä. Mä oon yrittänyt nyt tarpeeksi. Mä oon kohta 18 vuotta tehnyt aina aloitteen joka ainoaan keskusteluun. En enää jaksa, enkä aio. Jos jotakuta kiinnostaa, niin saa puhua mulle. Jos ei, mikä on todennäköistä, oon sitten yksin. Ihan sama. En jaksa enää pettymyksiä. Alan menettää mun usko ystävyyteen.
maanantai 5. elokuuta 2019
Menetän kaiken
Makaan mun sängyssä. Hoitajat ravaa mun huoneessa viiden minuutin välein. Kysyy, haluunko tulla aamukokoukseen tai pelaamaan korttia. En vastaa mitään.
Yhdeksältä oli hoitosuunnitelma. Mun psykologi, lääkäri, äiti, kaks sossua ja osaston hoitaja päätti yhdessä että mä muutan 9.8. äidin luo.
Joudun lopettamaan mun lukion, työt, harrastukset, jättämään kaikki tutut lääkärit ja hoitajat ja kaikki mun osastokaverit ja mikä pahinta, A:n. Muuttaa uuteen kaupunkiin.
Oon ajatellu ottaa hatkat. Ottaisin laturin, kännykän, avaimet ja kortin taskuihin. Nostaisin rahat tililtä. Tiedän yhden kerrostalon kellarin mihin pääsee ilman avainta. Siellä on sohva ja sauna, voisin asua siellä.
Jos se ei onnistu, ja joudun muuttamaan, aion lopettaa syömisen. Sitten voin laihtua rauhassa, kun elämä on muutenkin pilalla.
Tai sitten voisin vain tappaa itseni. Lopettaa tän kaiken.
Yhdeksältä oli hoitosuunnitelma. Mun psykologi, lääkäri, äiti, kaks sossua ja osaston hoitaja päätti yhdessä että mä muutan 9.8. äidin luo.
Joudun lopettamaan mun lukion, työt, harrastukset, jättämään kaikki tutut lääkärit ja hoitajat ja kaikki mun osastokaverit ja mikä pahinta, A:n. Muuttaa uuteen kaupunkiin.
Oon ajatellu ottaa hatkat. Ottaisin laturin, kännykän, avaimet ja kortin taskuihin. Nostaisin rahat tililtä. Tiedän yhden kerrostalon kellarin mihin pääsee ilman avainta. Siellä on sohva ja sauna, voisin asua siellä.
Jos se ei onnistu, ja joudun muuttamaan, aion lopettaa syömisen. Sitten voin laihtua rauhassa, kun elämä on muutenkin pilalla.
Tai sitten voisin vain tappaa itseni. Lopettaa tän kaiken.
tiistai 30. heinäkuuta 2019
Alut ja loput
Mä oon aina tykännyt aluista. Tykkään tarinan aluista kun kuvataan henkilön tavallista elämää, joka sitten muuttuu. Esitellään uutta ihmeellistä maailmaa, kaikki on jännittävää ja hienoa, mikään ei ole vielä pielessä. Tykkään kouluvuoden alusta, kun on motivaatiota opiskeluun, on levännyt ja virkeä olo. Tykkään uusien projektejen alusta, kun on intoa tehdä kaikkea ja suunnitella tulevaa. Tykkäsin uusien tuttavuuksien aluista, kun luulin, että saisin viimein ystävän.
Viime kuukausina asetelma on kuitenkin vaihtunut. Nyt mä vaan odotan loppuja. Varsinkin tänään, itkin kuusi tuntia, koska halusin vain kaiken loppuvan.
Haluan lopun yksinäisyydelle. Lopun jatkuvalle masennukselle ja pahalle ololle. Lopun ahdistuskohtauksille ja itkulle. Lopun toivottomuudelle, ja sille, ettei tulevaa näy. Haluaisin lopun jopa syömishäiriölle, sillä tästä ei tullutkaan puolen vuoden menestystarinaa, niinkuin kaikissa leffoissa, kaikissa youtube-videoissa ja blogeissa. Tästä tuli vuosikausien mittainen taistelu, ja kaikki tuntuu jatkuvasti vain pahemmalta ja raskaammalta. Haluan lopun elämälle.
Mä olen naiivi. Kai mä kasvoin liikaa tarinoiden parissa, enkä oikeiden ihmisten. Mulla on mennyt kauan tajuta, ettei oikeassa elämässä ole loppuja.
Tulin ajatelleeksi sitä, kun katsoin Orange Is The New Black sarjan viimeisen jakson. ((HUOM!! Seuraa spoileri viimeisestä jaksosta, skippaa tämä kappale, jos et ole katsonut, mutta aiot!)) Vikaa kautta katsoessa odotin jatkuvasti Taysteen tarinalle selkeää loppua. Odotin hänen joko tekevän itsemurhan tai vapautuvan elinkautisestaan. Mutta loppu olikin erilainen, Taystee vain hyväksyi sen, että hän on vankilassa, ja jatkoi elämäänsä. Minä en vain ymmärrä, miten joku voi jatkaa eteenpäin.
Olen yrittänyt luoda asioille loppuja. Paha olo loppuisi osastojaksoon tai lääkityksen alkamiseen. Syömishäiriö parantumiseen. Yksinäisyys ystävyyteen. Ahdistuskohtaukset lääkkeisiin tai päivystykseen.
Mutta ei se menekään niin. Mikään ei tunnu loppuvan. Lääkäritkin yrittää sanoa mulle, ettei niillä ole mitään taikakeinoja. Mun pitää vaan oppia elämään tämän kanssa. Mä en vaan usko, että mä pystyisin.
Viikon päästä on taas uusi alku. Koulu jatkuu. En tiedä, miten voisin muka pystyä siihen. Mitä kerron kesästä englannin tunnilla, kun käydään kierrosta luokassa. Miten sovin keskeneräisistä kursseista ja kirjoituksista.
Mä en halua enempää alkuja. Mä vaan haluaisin yhden lopun.
Viime kuukausina asetelma on kuitenkin vaihtunut. Nyt mä vaan odotan loppuja. Varsinkin tänään, itkin kuusi tuntia, koska halusin vain kaiken loppuvan.
Haluan lopun yksinäisyydelle. Lopun jatkuvalle masennukselle ja pahalle ololle. Lopun ahdistuskohtauksille ja itkulle. Lopun toivottomuudelle, ja sille, ettei tulevaa näy. Haluaisin lopun jopa syömishäiriölle, sillä tästä ei tullutkaan puolen vuoden menestystarinaa, niinkuin kaikissa leffoissa, kaikissa youtube-videoissa ja blogeissa. Tästä tuli vuosikausien mittainen taistelu, ja kaikki tuntuu jatkuvasti vain pahemmalta ja raskaammalta. Haluan lopun elämälle.
Mä olen naiivi. Kai mä kasvoin liikaa tarinoiden parissa, enkä oikeiden ihmisten. Mulla on mennyt kauan tajuta, ettei oikeassa elämässä ole loppuja.
Tulin ajatelleeksi sitä, kun katsoin Orange Is The New Black sarjan viimeisen jakson. ((HUOM!! Seuraa spoileri viimeisestä jaksosta, skippaa tämä kappale, jos et ole katsonut, mutta aiot!)) Vikaa kautta katsoessa odotin jatkuvasti Taysteen tarinalle selkeää loppua. Odotin hänen joko tekevän itsemurhan tai vapautuvan elinkautisestaan. Mutta loppu olikin erilainen, Taystee vain hyväksyi sen, että hän on vankilassa, ja jatkoi elämäänsä. Minä en vain ymmärrä, miten joku voi jatkaa eteenpäin.
Olen yrittänyt luoda asioille loppuja. Paha olo loppuisi osastojaksoon tai lääkityksen alkamiseen. Syömishäiriö parantumiseen. Yksinäisyys ystävyyteen. Ahdistuskohtaukset lääkkeisiin tai päivystykseen.
Mutta ei se menekään niin. Mikään ei tunnu loppuvan. Lääkäritkin yrittää sanoa mulle, ettei niillä ole mitään taikakeinoja. Mun pitää vaan oppia elämään tämän kanssa. Mä en vaan usko, että mä pystyisin.
Viikon päästä on taas uusi alku. Koulu jatkuu. En tiedä, miten voisin muka pystyä siihen. Mitä kerron kesästä englannin tunnilla, kun käydään kierrosta luokassa. Miten sovin keskeneräisistä kursseista ja kirjoituksista.
Mä en halua enempää alkuja. Mä vaan haluaisin yhden lopun.
torstai 25. heinäkuuta 2019
suljetulle matka käy
Arvatkaa kuka istuu ambulanssissa matkalla suljetulle osastolle? Aivan oikein, minähän se, taas.
Eilen mulle tuli aika paha ahdistuskohtaus, se alkoi koulujutuista. Alkuahdistukseen yritin saada päihteitä, mutta kukaan mun normaaleista hakijoista ei suostunut.
Sitten menin hetkeksi tupakkaseuraksi niille A:lle ja sen kavereille, mutta joukkoon kuulumattomuuden tunne muiden polttaessa tupakkaa ja nauraessa insidejutuille vain pahensi tilannetta. Lähdin kotiin sanomatta sanaakaan.
Ahdisti niin vitusti, itkuhuusin lattialla, hakkasin päätä seiniin. Lopulta viiltelin käden aivan täyteen ja lattia oli veressä. Hetken mietin, että olisin viiltänyt haavan, joka olisi pitänyt tikata, jotta olisin saanut mennä sairaalaan. Jänistin kuitenkin, ja päätin lähteä mielenterveyspäivystykseen.
Liftasin sairaalalle, siellä juttelin hoitajan ja lääkärin kanssa, ja jäin aikuisten osastolle yöksi.
En tietenkään saanut nukuttua ollenkaan, ja nousin kuudelta kysymään hoitajalta, saanko lähteä. En saanut vielä, mutta kasin maissa sain lähteä sillä ehdolla, että menisin suoraan avo-osastolle.
Mulla oli kymmeneltä hoittari sillä paskalla lääkärillä, ja se vaan valitti ettei mua voi hoitaa jos en kerro mikä on. En kuitenkaan halunnut kerta sille mun kaveriongelmista tai alkoholin etsinnästä. Se päätti, etten pärjää yksin kotona, ja tässä sitä taas ollaan...
Paino sentään on lähtenyt laskuun. Eilen aamupaino 58,9 kg.
Eilen mulle tuli aika paha ahdistuskohtaus, se alkoi koulujutuista. Alkuahdistukseen yritin saada päihteitä, mutta kukaan mun normaaleista hakijoista ei suostunut.
Sitten menin hetkeksi tupakkaseuraksi niille A:lle ja sen kavereille, mutta joukkoon kuulumattomuuden tunne muiden polttaessa tupakkaa ja nauraessa insidejutuille vain pahensi tilannetta. Lähdin kotiin sanomatta sanaakaan.
Ahdisti niin vitusti, itkuhuusin lattialla, hakkasin päätä seiniin. Lopulta viiltelin käden aivan täyteen ja lattia oli veressä. Hetken mietin, että olisin viiltänyt haavan, joka olisi pitänyt tikata, jotta olisin saanut mennä sairaalaan. Jänistin kuitenkin, ja päätin lähteä mielenterveyspäivystykseen.
Liftasin sairaalalle, siellä juttelin hoitajan ja lääkärin kanssa, ja jäin aikuisten osastolle yöksi.
En tietenkään saanut nukuttua ollenkaan, ja nousin kuudelta kysymään hoitajalta, saanko lähteä. En saanut vielä, mutta kasin maissa sain lähteä sillä ehdolla, että menisin suoraan avo-osastolle.
Mulla oli kymmeneltä hoittari sillä paskalla lääkärillä, ja se vaan valitti ettei mua voi hoitaa jos en kerro mikä on. En kuitenkaan halunnut kerta sille mun kaveriongelmista tai alkoholin etsinnästä. Se päätti, etten pärjää yksin kotona, ja tässä sitä taas ollaan...
Paino sentään on lähtenyt laskuun. Eilen aamupaino 58,9 kg.
maanantai 22. heinäkuuta 2019
Kolmas pyörä, taas.
Mä oon aina ollut yksinäinen. Kävin ala-asteen pienessä koulussa, joten rauhoittelin siellä itseäni ajattelemalla, että niin pieneen porukkaan ei ollut vain osunut ketään mun kaltaista. Yläaste ei muuttanut mitään. Mä yritin tosi kovasti hankkia ystäviä. Mä jopa katsoin jotain videoita siitä, miten hankitaan ystäviä, ja käytin niiden kikkoja. Esimerkiksi, kun olette vähän tutustuneet, kerro jokin pieni salaisuus, niin toinen ajattelee, että välillänne on jonkinlainen side. Tai että varmista aina lähtiessä, milloin näette uudelleen. Ei toiminut. Kävin ysiluokalla läpi varmaan lähes kymmenen kaveriporukkaa, mutta viikossa parissa, jopa nopeammin minut aina tiputettiin joukosta.
Niinpä korvasin peruskoulussa yksinäisyyttä lukemalla kirjoja jatkuvasti. Kun aikuiset kyselivät, miksi olin aina yksin, vastasin vain, että yläaste ei ole minun paikkani, lukiossa kaikki löytää kyllä seuraa.
Lukion ekana vuonna luulin viimein löytäneeni kaverin. Nopeasti kävi ilmi, että suhde jäi hyvin pinnalliseksi. Juteltiin vähän koulussa, siinä kaikki. Ja toisena vuonna hän katkaisi minuun välit juuri kun olisin tarvinnut ystävää enemmän kuin koskaan.
Viimein, toisen vuoden talvella aloin saada ystäviä. Ensin osastolta, sitten muutin omilleni ja tutustuin naapurissa asuvaan luokkalaiseeni A:han. Hänestä tuli paras ystäväni.
Nyt musta tuntuu, että kaikki tuo alkaa jälleen luisua mun käsistä.
Yksi päivä pari viikkoa sitten yksi osastolaisista laittoi viestin yhteiseen whatsapp ryhmäämme. Siinä sanottiin, että hän alkaa olla parantunut, ja yrittää päästä eroon sairaudesta muistuttavista asioista. Hän poistui ryhmästä. Heti perään lähes kaikki muutkin poistuivat, kuin allekirjoittaisivat viestin. Mulle kaikki osastolaiset tuntuivat hyviltä ystäviltä, heille olinkin vain muistutus sairaudesta.
Ja sitten on A. Musta on jo pitkään tuntunut, että se ei tykkää olla mun kanssa, varsinkaan julkisilla paikoilla. Oon sitä paljon rumempi ja lihavampi, tylsä ja itsetuhoinen, tosi nolo ja kiusallinen. En oo varmaan oppinut, miten ollaan ystäviä. En ihmettele, miksi sekin tuntuu vastustelevan. Pahinta oli, kun jouduin suljetulle. Kuusi viikkoa voi kuulostaa lyhyeltä, mutta meidän pari kuukautta kestäneelle ystävyydelle se taisi olla kriittinen aika.
Kaikki ne snäpit julhinnasta ja hauskanpidosta, jossa en ollut mukana. Nyt kun tavataan A:n ja parin sen kaverin kanssa, olen aina kolmas pyörä, tai neljäs, tai mitä vaan. Niillä on keskenään hauskaa, insidejuttuja ja muuta. Mä naureskelen kiusaantuneena vieressä esittäen tajuavani jotain.
Ja eilen illalla kun kävelin sattumalta vastaan yhtä tyyppiä, joka oli menossa tupakalle A:n kanssa, se vaikutti tosi ärsyyntyneeltä, että tulin mukaan, samoin A sitten myöhemmin. Kyselin, milloin lähdetään taas juomaan, ne sanoivat saaneensa siitä jo tarpeeksi tälle kesälle. Vähän ennen kahtatoista molemmat sanoivat menevänsä nukkumaan, pari tuntia myöhemmin näin niiden mystoreissa snäppejä juhlimisesta.
Oon koko elämäni ollut se ylimääräinen, joka roikkuu pakolla mukana. Nyt musta tuntuu, että oon taas se.
Menin eilen yöllä mun koulun sivuille ja löysin sieltä viime vuoden vuosikirjan. Selasin sen läpi, vaikka ahdistus kasvoi joka sivulla. Kuvia iloisista ihmisistä, ahkerista, terveistä, joille koulunkäynti, kansainväliset projektit ja teatterispektaakkelit olivat lastenleikkiä. Muutama viikko, ja mun pitäisi palata kouluun, noiden ihmisten keskelle. Miten mä pystyn selvittämään keskeenjääneet kurssit ja aloittamaan uusia, kun ahdistun pelkistä kuvista ja alan itkeä kavereiden snäpeistä? Musta tuntuu, etten oo valmis, en tuu koskaan olemaan. Jotenkin en enää usko että pystyisin lukioon. En enää usko tulevaisuuteen. Kaikki mitä nään on osasto ja masennus.
Niinpä korvasin peruskoulussa yksinäisyyttä lukemalla kirjoja jatkuvasti. Kun aikuiset kyselivät, miksi olin aina yksin, vastasin vain, että yläaste ei ole minun paikkani, lukiossa kaikki löytää kyllä seuraa.
Lukion ekana vuonna luulin viimein löytäneeni kaverin. Nopeasti kävi ilmi, että suhde jäi hyvin pinnalliseksi. Juteltiin vähän koulussa, siinä kaikki. Ja toisena vuonna hän katkaisi minuun välit juuri kun olisin tarvinnut ystävää enemmän kuin koskaan.
Viimein, toisen vuoden talvella aloin saada ystäviä. Ensin osastolta, sitten muutin omilleni ja tutustuin naapurissa asuvaan luokkalaiseeni A:han. Hänestä tuli paras ystäväni.
Nyt musta tuntuu, että kaikki tuo alkaa jälleen luisua mun käsistä.
Yksi päivä pari viikkoa sitten yksi osastolaisista laittoi viestin yhteiseen whatsapp ryhmäämme. Siinä sanottiin, että hän alkaa olla parantunut, ja yrittää päästä eroon sairaudesta muistuttavista asioista. Hän poistui ryhmästä. Heti perään lähes kaikki muutkin poistuivat, kuin allekirjoittaisivat viestin. Mulle kaikki osastolaiset tuntuivat hyviltä ystäviltä, heille olinkin vain muistutus sairaudesta.
Ja sitten on A. Musta on jo pitkään tuntunut, että se ei tykkää olla mun kanssa, varsinkaan julkisilla paikoilla. Oon sitä paljon rumempi ja lihavampi, tylsä ja itsetuhoinen, tosi nolo ja kiusallinen. En oo varmaan oppinut, miten ollaan ystäviä. En ihmettele, miksi sekin tuntuu vastustelevan. Pahinta oli, kun jouduin suljetulle. Kuusi viikkoa voi kuulostaa lyhyeltä, mutta meidän pari kuukautta kestäneelle ystävyydelle se taisi olla kriittinen aika.
Kaikki ne snäpit julhinnasta ja hauskanpidosta, jossa en ollut mukana. Nyt kun tavataan A:n ja parin sen kaverin kanssa, olen aina kolmas pyörä, tai neljäs, tai mitä vaan. Niillä on keskenään hauskaa, insidejuttuja ja muuta. Mä naureskelen kiusaantuneena vieressä esittäen tajuavani jotain.
Ja eilen illalla kun kävelin sattumalta vastaan yhtä tyyppiä, joka oli menossa tupakalle A:n kanssa, se vaikutti tosi ärsyyntyneeltä, että tulin mukaan, samoin A sitten myöhemmin. Kyselin, milloin lähdetään taas juomaan, ne sanoivat saaneensa siitä jo tarpeeksi tälle kesälle. Vähän ennen kahtatoista molemmat sanoivat menevänsä nukkumaan, pari tuntia myöhemmin näin niiden mystoreissa snäppejä juhlimisesta.
Oon koko elämäni ollut se ylimääräinen, joka roikkuu pakolla mukana. Nyt musta tuntuu, että oon taas se.
Menin eilen yöllä mun koulun sivuille ja löysin sieltä viime vuoden vuosikirjan. Selasin sen läpi, vaikka ahdistus kasvoi joka sivulla. Kuvia iloisista ihmisistä, ahkerista, terveistä, joille koulunkäynti, kansainväliset projektit ja teatterispektaakkelit olivat lastenleikkiä. Muutama viikko, ja mun pitäisi palata kouluun, noiden ihmisten keskelle. Miten mä pystyn selvittämään keskeenjääneet kurssit ja aloittamaan uusia, kun ahdistun pelkistä kuvista ja alan itkeä kavereiden snäpeistä? Musta tuntuu, etten oo valmis, en tuu koskaan olemaan. Jotenkin en enää usko että pystyisin lukioon. En enää usko tulevaisuuteen. Kaikki mitä nään on osasto ja masennus.
keskiviikko 17. heinäkuuta 2019
Juonenkäänteitä
Jos mun elämästä tehtäis elokuva, se tehtäis tästä vuodesta. Vaikka oon kuinka masentunut, en voi väittää, etteikö mun elämä olisi ihan kiinnostavaa välillä. Nyt lähipäivinä varsinkin on tapahtunut tosi yllättäviä käänteitä.
Maanantaina kun tulin bussilla kotiin, mun edellinen poikaystävä laittoi mulle viestiä. Se halus nähä ja puhua. Suostuin, ja se tuli hakemaan mut autolla. Ajettiin sen vanhempien tyhjään kämppään, ja tilanne eskaloitui. Ei palattu yhteen (yök en kestäisi parisuhdetta just nyt), mutta ollaan kai jonkinlaisessa friends with benefits -suhteessa? En tiedä. Tosi outoa.
Tiistaina menin avo-osastolle päiväpaikalle niin kuin oli sovittu. Hoitajat sanoi, että mulla oli aika lääkärille, ja menin sitten sinne. Valitettavasti mun oma lääkäri oli lomalla, joten lääkärinä toimi yksi toinen tyyppi. Mulla oli siitä jo valmiiksi huonot kokemukset, koska viimeksi kun kävin sillä, se arvioi etten oo masentunu tai ahdistunu ja viikkoa myöhemmin olin suljetulla.
No, sille oli kuitenkin sitten mentävä. Se lääkäri sitten meni ja määräsi, että mä alan käymään osastolla kerran viikossa, keskiviikkoisin. Tiesin jo siinä, ettei se mitenkään riitä. Mun vointi ei kestä. Lisäksi, mun tilillä oli viistoista euroa. Kesällä ei saa opintotukea ja asumistuki ei riitä edes vuokraan. Olin siis käyttänyt kaikki mun säästöt ja kevään kaikki palkat vuokraan, ja siksi mulla oli niin vähän rahaa. Olin laskenut sen varaan, että saan osastolta kolme ruokaa päivässä ja lääkkeet, niin pärjäisin elokuun tukiin saakka. Mutta nyt ei sitten sitäkään. Mut laitettiin menemään kotiin.
Iltapäivällä kotona mua ahdisti ja masensi. Kaikki oli palannut toukokuiseksi. Makasin vaan sängyllä. Neljän maissa sossut soitti. Ne sopi tapaamisen mun kanssa torstaiksi. Heti perään soitti mun iskä. Elokuvakäänne numero kaksi: se sanoi, että se laittaa mun tilille 500€. En ollut kertonut sille mun rahahuolista, eikä se ole koskaan aiemmin antanut mulle rahaa, ja yhtäkkiä se pelasti mun loppukesän.
Illalla mentiin A:n ja sen kavereitten kanssa ryyppäämään, niinkuin oli suunniteltu. Se oli ihan hauskaa, mun toleranssikin oli kivasti laskenut kahden kuivan kuukauden tuloksena. Poltan aina välillä kännissä, mutta nyt innostuinkin ihan kunnolla ja poltin varmaan viis röökiä illan aikana, koska A opetti mua vetämään kunnolla henkeen, ja nikotiini nousi päähän melkein kovempaa kuin alkoholi.
Tänään aamulla kömmin sitten yhdeksän maissa osastolle. Me käytiin sairaalan omistamassa rantasaunassa ja palattiin yhden maissa osastolle. Mun omahoitaja halusi vielä jutella mun kanssa ennen kuin lähtisin kotiin. Juteltiin vähän ja täytettiin joku turvallisuussuunnitelma, jonka tarkoitus on estää itsetuhoiset teot. Tosin se näytti vähän surkealta, koska ei saatu siihen melkein mitään. Toimivia ahdistuksenhallintakeinoja ei juuri ole, mulla ei ole ketään tuttua aikuista, jolle voi kertoa pahasta olosta ja niin eteen päin. Viimeinen kohta oli hauskin täyttää. Syy elää oli mulla "pelkään, etten osaa tappaa itseäni ja joudun takaisin suljetulle".
Päätettiin sen mun omahoitajan kanssa, että mä tarviin tiiviimpää hoitoa ja sovittiin, että käyn osastolla joka päivä. Siinäs taas nähtiin, se lääkäri on paska. Se aliarvioi aina mun hoidontarpeen.
Eli mikä tilanne, rahahuolet katosi, paikka osastolla on nyt joka päivälle, mutta olen yhä tosi masentunut. Voisi olla paremmin, voisi olla pahemmin.
Maanantaina kun tulin bussilla kotiin, mun edellinen poikaystävä laittoi mulle viestiä. Se halus nähä ja puhua. Suostuin, ja se tuli hakemaan mut autolla. Ajettiin sen vanhempien tyhjään kämppään, ja tilanne eskaloitui. Ei palattu yhteen (yök en kestäisi parisuhdetta just nyt), mutta ollaan kai jonkinlaisessa friends with benefits -suhteessa? En tiedä. Tosi outoa.
Tiistaina menin avo-osastolle päiväpaikalle niin kuin oli sovittu. Hoitajat sanoi, että mulla oli aika lääkärille, ja menin sitten sinne. Valitettavasti mun oma lääkäri oli lomalla, joten lääkärinä toimi yksi toinen tyyppi. Mulla oli siitä jo valmiiksi huonot kokemukset, koska viimeksi kun kävin sillä, se arvioi etten oo masentunu tai ahdistunu ja viikkoa myöhemmin olin suljetulla.
No, sille oli kuitenkin sitten mentävä. Se lääkäri sitten meni ja määräsi, että mä alan käymään osastolla kerran viikossa, keskiviikkoisin. Tiesin jo siinä, ettei se mitenkään riitä. Mun vointi ei kestä. Lisäksi, mun tilillä oli viistoista euroa. Kesällä ei saa opintotukea ja asumistuki ei riitä edes vuokraan. Olin siis käyttänyt kaikki mun säästöt ja kevään kaikki palkat vuokraan, ja siksi mulla oli niin vähän rahaa. Olin laskenut sen varaan, että saan osastolta kolme ruokaa päivässä ja lääkkeet, niin pärjäisin elokuun tukiin saakka. Mutta nyt ei sitten sitäkään. Mut laitettiin menemään kotiin.
Iltapäivällä kotona mua ahdisti ja masensi. Kaikki oli palannut toukokuiseksi. Makasin vaan sängyllä. Neljän maissa sossut soitti. Ne sopi tapaamisen mun kanssa torstaiksi. Heti perään soitti mun iskä. Elokuvakäänne numero kaksi: se sanoi, että se laittaa mun tilille 500€. En ollut kertonut sille mun rahahuolista, eikä se ole koskaan aiemmin antanut mulle rahaa, ja yhtäkkiä se pelasti mun loppukesän.
Illalla mentiin A:n ja sen kavereitten kanssa ryyppäämään, niinkuin oli suunniteltu. Se oli ihan hauskaa, mun toleranssikin oli kivasti laskenut kahden kuivan kuukauden tuloksena. Poltan aina välillä kännissä, mutta nyt innostuinkin ihan kunnolla ja poltin varmaan viis röökiä illan aikana, koska A opetti mua vetämään kunnolla henkeen, ja nikotiini nousi päähän melkein kovempaa kuin alkoholi.
Tänään aamulla kömmin sitten yhdeksän maissa osastolle. Me käytiin sairaalan omistamassa rantasaunassa ja palattiin yhden maissa osastolle. Mun omahoitaja halusi vielä jutella mun kanssa ennen kuin lähtisin kotiin. Juteltiin vähän ja täytettiin joku turvallisuussuunnitelma, jonka tarkoitus on estää itsetuhoiset teot. Tosin se näytti vähän surkealta, koska ei saatu siihen melkein mitään. Toimivia ahdistuksenhallintakeinoja ei juuri ole, mulla ei ole ketään tuttua aikuista, jolle voi kertoa pahasta olosta ja niin eteen päin. Viimeinen kohta oli hauskin täyttää. Syy elää oli mulla "pelkään, etten osaa tappaa itseäni ja joudun takaisin suljetulle".
Päätettiin sen mun omahoitajan kanssa, että mä tarviin tiiviimpää hoitoa ja sovittiin, että käyn osastolla joka päivä. Siinäs taas nähtiin, se lääkäri on paska. Se aliarvioi aina mun hoidontarpeen.
Eli mikä tilanne, rahahuolet katosi, paikka osastolla on nyt joka päivälle, mutta olen yhä tosi masentunut. Voisi olla paremmin, voisi olla pahemmin.
Yksinäisen keijun tarina
Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin,
jotta vastatuuleenkin hän lentää jaksaisi.
Kovat oli ajat ollut hällä takana.
Mut kuka uskois et on olemassa surullisia keijuja.
Pää painuksissa mainitsi hän kerran murheistaan,
fauni hymähti, ei ottanut tosissaan.
Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?
Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju nukkui pois.
- Chisu: Yksinäisen keijun tarina
En oo koko kesänä kattonut mun soittoläksyjä, mutta eilen avasin viimein mun nuottivihkon ja löysin tän biisin, joka mun pitää opetella soittamaan. Mä en yleensä itke musiikille, mutta tää kappale oli poikkeus.
Mä muistan ajan kun aloin kertoa mun läheisille mun masennuksesta, arvottomuuden ja riittämättömyyden tunteesta ja itsetuhoisuudesta. Mä olin se keiju ja ne oli fauneja. Kukaan ei ymmärtänyt, miten mä voisin olla masentunut. "Et sä ikinä näytä masentuneelta", jopa mun oma äiti sanoi. "Miten sä voit tuntee olos riittämättömäksi noilla arvosanoilla?" Mut alettiin ottaa vakavasti vasta kun yritin ensimmäistä kertaa itsemurhaa ja jouduin sairaalaan kesken koulupäivän.
Muutama kuukausi sitten törmäsin nuorisotyöntekijään, joka oli kouluttanut mut tukioppilaaksi yläasteella. Juteltiin vähän ja mä ajattelin kertoa totuuden mun elämästä, olihan se ammattilainen, joka tarvitsi tietoa siitä, miten nuorten elämät voi mennä pieleen. Kerroin, että olin masentunut ja olin juuri päässyt nuorten psykiatriselta avo-osastolta, jossa olin ollut anoreksian takia. Sekin oli yllättynyt. Se kysyi, mitä nuorisotyöntekijöiden pitäisi tehdä, ettei mun tarina toistuisi. Vastasin, että kiinnittäkää huomiota niihin, jotka ei koskaan joudu ongelmiin. Nuorisotyöntekijät huomaa ne nuoret, jotka ohjaa pahan olonsa päihteisiin, kiusaamiseen, riehumiseen, ja yrittää auttaa niitä. Mutta ne, jotka ohjaa pahan olon sisäänpäin jää näkemättä. Kiinnittäkää huomiota kympin oppilaisiin, hiljaisiin, yksinäisiin. Niihin keijuihin.
((Kirjoitan toisen postauksen heti perään ajankohtaisista jutuista, tää oli vähän tämmönen teemapostaus, niin en halua tunkea muita juttuja tähän))
jotta vastatuuleenkin hän lentää jaksaisi.
Kovat oli ajat ollut hällä takana.
Mut kuka uskois et on olemassa surullisia keijuja.
Pää painuksissa mainitsi hän kerran murheistaan,
fauni hymähti, ei ottanut tosissaan.
Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?
Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju nukkui pois.
- Chisu: Yksinäisen keijun tarina
En oo koko kesänä kattonut mun soittoläksyjä, mutta eilen avasin viimein mun nuottivihkon ja löysin tän biisin, joka mun pitää opetella soittamaan. Mä en yleensä itke musiikille, mutta tää kappale oli poikkeus.
Mä muistan ajan kun aloin kertoa mun läheisille mun masennuksesta, arvottomuuden ja riittämättömyyden tunteesta ja itsetuhoisuudesta. Mä olin se keiju ja ne oli fauneja. Kukaan ei ymmärtänyt, miten mä voisin olla masentunut. "Et sä ikinä näytä masentuneelta", jopa mun oma äiti sanoi. "Miten sä voit tuntee olos riittämättömäksi noilla arvosanoilla?" Mut alettiin ottaa vakavasti vasta kun yritin ensimmäistä kertaa itsemurhaa ja jouduin sairaalaan kesken koulupäivän.
Muutama kuukausi sitten törmäsin nuorisotyöntekijään, joka oli kouluttanut mut tukioppilaaksi yläasteella. Juteltiin vähän ja mä ajattelin kertoa totuuden mun elämästä, olihan se ammattilainen, joka tarvitsi tietoa siitä, miten nuorten elämät voi mennä pieleen. Kerroin, että olin masentunut ja olin juuri päässyt nuorten psykiatriselta avo-osastolta, jossa olin ollut anoreksian takia. Sekin oli yllättynyt. Se kysyi, mitä nuorisotyöntekijöiden pitäisi tehdä, ettei mun tarina toistuisi. Vastasin, että kiinnittäkää huomiota niihin, jotka ei koskaan joudu ongelmiin. Nuorisotyöntekijät huomaa ne nuoret, jotka ohjaa pahan olonsa päihteisiin, kiusaamiseen, riehumiseen, ja yrittää auttaa niitä. Mutta ne, jotka ohjaa pahan olon sisäänpäin jää näkemättä. Kiinnittäkää huomiota kympin oppilaisiin, hiljaisiin, yksinäisiin. Niihin keijuihin.
((Kirjoitan toisen postauksen heti perään ajankohtaisista jutuista, tää oli vähän tämmönen teemapostaus, niin en halua tunkea muita juttuja tähän))
maanantai 15. heinäkuuta 2019
Ajatuksia bussissa
Oon nyt bussissa matkalla mun kämpälle. Oon viettäny nyt viikon äidin luona toisessa kaupungissa ja palaan nyt kotikaupunkiini.
Edessä on eka yö jonka nukun yksin melkein kahteen kuukauteen. Eka yö omassa kämpässä itsemurhayrityksen jälkeen.
Bussissa on aikaa ajatella, kun matka kestää neljä tuntia. Ajattelin kulunutta vuotta. Lukion toinen luokka on ollut mun elämän raskain vuosi.
Mun anoreksia paheni. Menetin mun ainoan koulukaverin. Yritin itsemurhaa lääkkeillä. Jouduin anoreksian takia osastolle melkein kahdeksi kuukaudeksi. Aloin sekakäyttää lääkkeitä ja alkoholia. Mun masennus syveni vaikeaksi masennukseksi. Muutin omaan asuntoon. Yritin itsemurhaa vetämällä ranteet auki. Jouduin suljetulle kuudeksi viikoksi. Ja nyt mulla ei periaatteessa ole kotia.
Aiempien vuosien koettelemukset, yksinäisyys, kiusatuksi joutuminen ja laihdutusyritykset kuulostavat mukavalta, tavalliselta elämältä tämän vuoden rinnalla.
Mitähän mä en ole vielä kokenut, no, läheisen kuolemaa (EDIT: 18.9.19 vitun naiivi paska oliko pakko manata), väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Oliskohan ne vuorossa sitten seuraavaksi... Koputan puuta.
Mulla on tällä viikolla paikka päiväosastolla, yhdeksästä neljään. Muutoin oon viimein vapaa viettämään kesää. Ollaan menossa A:n ja sen kavereiden kanssa juomaan huomenna. Sitäkin ekaa kertaa lähes kahteen kuukauteen. En malta odottaa. Mun elämän parhaat hetket on humalassa.
Edessä on eka yö jonka nukun yksin melkein kahteen kuukauteen. Eka yö omassa kämpässä itsemurhayrityksen jälkeen.
Bussissa on aikaa ajatella, kun matka kestää neljä tuntia. Ajattelin kulunutta vuotta. Lukion toinen luokka on ollut mun elämän raskain vuosi.
Mun anoreksia paheni. Menetin mun ainoan koulukaverin. Yritin itsemurhaa lääkkeillä. Jouduin anoreksian takia osastolle melkein kahdeksi kuukaudeksi. Aloin sekakäyttää lääkkeitä ja alkoholia. Mun masennus syveni vaikeaksi masennukseksi. Muutin omaan asuntoon. Yritin itsemurhaa vetämällä ranteet auki. Jouduin suljetulle kuudeksi viikoksi. Ja nyt mulla ei periaatteessa ole kotia.
Aiempien vuosien koettelemukset, yksinäisyys, kiusatuksi joutuminen ja laihdutusyritykset kuulostavat mukavalta, tavalliselta elämältä tämän vuoden rinnalla.
Mitähän mä en ole vielä kokenut, no, läheisen kuolemaa (EDIT: 18.9.19 vitun naiivi paska oliko pakko manata), väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Oliskohan ne vuorossa sitten seuraavaksi... Koputan puuta.
Mulla on tällä viikolla paikka päiväosastolla, yhdeksästä neljään. Muutoin oon viimein vapaa viettämään kesää. Ollaan menossa A:n ja sen kavereiden kanssa juomaan huomenna. Sitäkin ekaa kertaa lähes kahteen kuukauteen. En malta odottaa. Mun elämän parhaat hetket on humalassa.
keskiviikko 10. heinäkuuta 2019
päivä 44
Lomilta palatessa sain uutisia. Mä saisin melkein heti perään uuden, viikon mittaisen loman, jonka jälkeen siirtyisin avo-osastolle kotikaupunkiini. Tänään pakkasinkin siis kaikki tavarani, ja pääsin ulos. Kuusi viikkoa kesälomasta meni suljetulla, eikä mun tilanne muuttunut lainkaan.
Musta tuntuu, että suljetulle otetaan nuoria ihan random ajoiksi, eikä oikeaa vointia katsota ollenkaan. Miksi pääsin juuri nyt pois? Ei hajuakaan. Lääkärikäynnillä tänään kerroin voivani yhä huonosti, olevani itsetuhoinen ja toivoton tulevaisuuden suhteen, ja ihan kuin en olisi sanonut mitään noista asioista, lääkäri sanoi hymyillen, että minut uloskirjattaisiin.
Mitä tällä jaksolla edes tehtiin? Mua tutkittiin hieman, tuloksena että yllätys yllätys, olen masentunut. Ja mun lääkkeitä säädettiin kymmenen kertaa, mutta sopivaa yhdistelmää ei löytynyt. Eli toisin sanoen ainoa mitä jäi käteen on pari uutta ystävää.
Mutta jotain hyvääkin: nyt kun pääsen valvonnasta, aion alkaa laihduttaa. Multa nimittäin otettiin eilen paino. Häpeän sitä niin paljon. Kirjoitan sen tänne saadakseni motivaatiota. En halua painon olevan tämä enää päivääkään. 60 kiloa. Painan tasan 60 kiloa. Ällöttävää. Lihoin osastolla viisi kiloa, koska siellä syödään niin usein. Lihoin kuudessa viikossa viisi kiloa. BMI 20,76.
Syyslomaan mennessä painan 50 kiloa. Jouluna 45.
Musta tuntuu, että suljetulle otetaan nuoria ihan random ajoiksi, eikä oikeaa vointia katsota ollenkaan. Miksi pääsin juuri nyt pois? Ei hajuakaan. Lääkärikäynnillä tänään kerroin voivani yhä huonosti, olevani itsetuhoinen ja toivoton tulevaisuuden suhteen, ja ihan kuin en olisi sanonut mitään noista asioista, lääkäri sanoi hymyillen, että minut uloskirjattaisiin.
Mitä tällä jaksolla edes tehtiin? Mua tutkittiin hieman, tuloksena että yllätys yllätys, olen masentunut. Ja mun lääkkeitä säädettiin kymmenen kertaa, mutta sopivaa yhdistelmää ei löytynyt. Eli toisin sanoen ainoa mitä jäi käteen on pari uutta ystävää.
Mutta jotain hyvääkin: nyt kun pääsen valvonnasta, aion alkaa laihduttaa. Multa nimittäin otettiin eilen paino. Häpeän sitä niin paljon. Kirjoitan sen tänne saadakseni motivaatiota. En halua painon olevan tämä enää päivääkään. 60 kiloa. Painan tasan 60 kiloa. Ällöttävää. Lihoin osastolla viisi kiloa, koska siellä syödään niin usein. Lihoin kuudessa viikossa viisi kiloa. BMI 20,76.
Syyslomaan mennessä painan 50 kiloa. Jouluna 45.
torstai 4. heinäkuuta 2019
päivä 38
Aika kuluu, mutta mikään ei muutu.
Mun lukuisat raapimisesta tulleet syvät haavat mun reisissä vaan kipeytyy päivä päivältä. Ne on alkanut märkiä, ja onnun kävellessä, vaikka yritän peittää sen. En voi kertoa hoitajille, koska saattaisin joutua vierihoitoon.
Oon lähdössä huomenna taas lomille hoittarin jälkeen. Tai no, jos lääkäri antaa. Yksi syy lisää peitellä reisiä. En alunperin halunnut lomille, mutta mun veli haluaa mennä mun kanssa katsomaan uuden spidermanin.
Mulla oli pari viikkoa vähän rauhallisempi kausi täällä, aloin sopeutua sääntöihin. Nyt se taisi loppua, suututin hoitajat tänään lounaalla, enkä ole sen jälkeen poistunut mun huoneesta. Oon tosi herkkä sille, jos joku on vihainen mulle, joten oon tietysti itkenyt taas meikit pitkin poskia.
Asumisesta ei mitään uutta. Sossu tulee joka toinen päivä juttelemaan mulle vaan kertoakseen, ettei mitään ole tehtävissä. Mutta pakko niiden on joskus jotain tehdä, ei mua voi pitää täällä ikuisesti.
Uudet viillot kiertää käsivarsia. Housuissa on reisien kohdalla veritahroja. Lakana on täplikäs valuneesta eyelinerista. Kuulokkeista soi samat masentuneet kappaleet. Ja mä haluan kuolla.
Mun lukuisat raapimisesta tulleet syvät haavat mun reisissä vaan kipeytyy päivä päivältä. Ne on alkanut märkiä, ja onnun kävellessä, vaikka yritän peittää sen. En voi kertoa hoitajille, koska saattaisin joutua vierihoitoon.
Oon lähdössä huomenna taas lomille hoittarin jälkeen. Tai no, jos lääkäri antaa. Yksi syy lisää peitellä reisiä. En alunperin halunnut lomille, mutta mun veli haluaa mennä mun kanssa katsomaan uuden spidermanin.
Mulla oli pari viikkoa vähän rauhallisempi kausi täällä, aloin sopeutua sääntöihin. Nyt se taisi loppua, suututin hoitajat tänään lounaalla, enkä ole sen jälkeen poistunut mun huoneesta. Oon tosi herkkä sille, jos joku on vihainen mulle, joten oon tietysti itkenyt taas meikit pitkin poskia.
Asumisesta ei mitään uutta. Sossu tulee joka toinen päivä juttelemaan mulle vaan kertoakseen, ettei mitään ole tehtävissä. Mutta pakko niiden on joskus jotain tehdä, ei mua voi pitää täällä ikuisesti.
Uudet viillot kiertää käsivarsia. Housuissa on reisien kohdalla veritahroja. Lakana on täplikäs valuneesta eyelinerista. Kuulokkeista soi samat masentuneet kappaleet. Ja mä haluan kuolla.
perjantai 28. kesäkuuta 2019
päivä 32
Hoittari oli ihan yhtä turha kun odotinkin sen olevan. Siellä vaan todettiin, että mun asumiskuvioita ei oo selvitetty yhtään eteenpäin. Ei muuta. Vitutti vähän. Sanoin, etten halua lomaa, joten sain jäädä viikonlopuksi tänne.
Mulla on nyt lähipäivinä ollut paljon ahdistusta kaikenlaisista oudoista jutuista. Ja pakkoajatukset seuraa.
Eilen söin vain päivällisen, koska ahdisti kaikkina muina aikoina. Illalla alkoi uusi lääke. Nukuin yöllä kolme tuntia ja heräsin yhdeltä. Yritin nukkua tuntikausia, kunnes viideltä luovutin ja aloin lukea.
Tänään aamulla sain tunteja kestävän ahdistuskohtauksen, jonka triggerinä toimi tähän mennessä varmaan kummallisin asia: huoneessa oli liikaa kauniita ja muutenkin upeita ihmisiä.
Sitä oli kiva siinä sitten selittää mun omahoitajalle, varsinkin kun hän itse oli yksi päätriggereistä.
Joo, mulla on vähän hankala suhde mun omahoitajaan, mun pitäisi varmaan pyytää, että se vaihdettaisiin... Musta nimittäin tuntuu et oon ihastunu siihen.
Se onkin mun tähänastisista ihastuksista kaikkein hankalin tapaus. Oon ennenkin ihastunut mm. homomiehiin, ulkomailla asuviin ja paljon vanhempiin, mutta tää on kaiken kruunu. Mun omahoitaja on mua kymmenen vuotta vanhempi heteronainen, joka on vakavassa parisuhteessa, asuu täällä kaupungissa missä tää osasto on (eri kaupungissa kuin mä) ja on tietty hoitosuhteessa muhun. En silti pysty järkeilemään asiaa. Se on niin kaunis ja hauska ja välittävä. Tänään jouduin lähtemään olohuoneesta, koska mulle tuli niin suuri halu mennä istumaan sen viereen ja nojaamaan siihen.
Ja joo, tää on mun eka vakava naispuolinen ihastus. Oon aina epäilly et oon bi, tai no, en ylipäätään tykkää lokeroinnista. Oon vaan aina sanonu, et ihastun henkilöön, en sukupuoleen.
Mut nyt oon ihastunu ihan väärään henkilöön.
En vaan voi sille mitään, että mun vatsassa lentää perhosia joka kerta kun kuulen sen naurun.
Ai niin, ja muuten, mun tekee koko ajan niin paljon mieli viillellä, mutta en voi, etten joudu vierihoitoon, mutta hoitajat itse antoikin mulle loistavan vastineen. Mun edellinen lääke alkoi aiheuttaa mulle kutinaa, ja se piti lopettaa sen takia. Mä sanoin, ettei kutina haittaa, mutta ne sanoi, ettei saa käydä niin, että raavin ihon vereslihalle. Vasta silloin tajusin, että niinkin voi tehdä. Se sattuu aika paljon ja kirvelee monta tuntia sen jälkeenkin. Eikä sitä meinaa huomata. Täydellinen vale.
Mulla on nyt lähipäivinä ollut paljon ahdistusta kaikenlaisista oudoista jutuista. Ja pakkoajatukset seuraa.
Eilen söin vain päivällisen, koska ahdisti kaikkina muina aikoina. Illalla alkoi uusi lääke. Nukuin yöllä kolme tuntia ja heräsin yhdeltä. Yritin nukkua tuntikausia, kunnes viideltä luovutin ja aloin lukea.
Tänään aamulla sain tunteja kestävän ahdistuskohtauksen, jonka triggerinä toimi tähän mennessä varmaan kummallisin asia: huoneessa oli liikaa kauniita ja muutenkin upeita ihmisiä.
Sitä oli kiva siinä sitten selittää mun omahoitajalle, varsinkin kun hän itse oli yksi päätriggereistä.
Joo, mulla on vähän hankala suhde mun omahoitajaan, mun pitäisi varmaan pyytää, että se vaihdettaisiin... Musta nimittäin tuntuu et oon ihastunu siihen.
Se onkin mun tähänastisista ihastuksista kaikkein hankalin tapaus. Oon ennenkin ihastunut mm. homomiehiin, ulkomailla asuviin ja paljon vanhempiin, mutta tää on kaiken kruunu. Mun omahoitaja on mua kymmenen vuotta vanhempi heteronainen, joka on vakavassa parisuhteessa, asuu täällä kaupungissa missä tää osasto on (eri kaupungissa kuin mä) ja on tietty hoitosuhteessa muhun. En silti pysty järkeilemään asiaa. Se on niin kaunis ja hauska ja välittävä. Tänään jouduin lähtemään olohuoneesta, koska mulle tuli niin suuri halu mennä istumaan sen viereen ja nojaamaan siihen.
Ja joo, tää on mun eka vakava naispuolinen ihastus. Oon aina epäilly et oon bi, tai no, en ylipäätään tykkää lokeroinnista. Oon vaan aina sanonu, et ihastun henkilöön, en sukupuoleen.
Mut nyt oon ihastunu ihan väärään henkilöön.
En vaan voi sille mitään, että mun vatsassa lentää perhosia joka kerta kun kuulen sen naurun.
Ai niin, ja muuten, mun tekee koko ajan niin paljon mieli viillellä, mutta en voi, etten joudu vierihoitoon, mutta hoitajat itse antoikin mulle loistavan vastineen. Mun edellinen lääke alkoi aiheuttaa mulle kutinaa, ja se piti lopettaa sen takia. Mä sanoin, ettei kutina haittaa, mutta ne sanoi, ettei saa käydä niin, että raavin ihon vereslihalle. Vasta silloin tajusin, että niinkin voi tehdä. Se sattuu aika paljon ja kirvelee monta tuntia sen jälkeenkin. Eikä sitä meinaa huomata. Täydellinen vale.
tiistai 25. kesäkuuta 2019
päivä 29
Yksi juttu meni lomassa hyvin. Musta tuli hoitomyönteisempi. Tai oikeastaan hoitoneutraali, nyt kun oon tajunnut, että joka paikassa kaikki on yhtä merkityksetöntä.
Kaikki mun ympärillä muuttuu huonoon suuntaan, mutta se ei edes ole syy mun ololle. Mä vaan oon, enkä välitä mistään.
Nyt kun tukiasunto on poissa pelistä, mun pitää todennäköisesti muuttaa lastenkotiin. Kaikki näyttää olevan huolissaan ja pahoillaan, ja ne ihmettelee, miksi lastenkoti on mulle ok. On vaan. Ihan sama missä mä makaan ja odotan kuolemaa.
Haluaisin vain olla jo kuollut. Koska mä oon jo. Ainoa ero on se, että tiedostan yhä ajan kulun. Joudun olemaan olemassa päivästä toiseen. Se on ihan vitun raskasta. En jaksa enää olla olemassa.
Hoitosuunnitelma torstaina. Mulla ei oo siihen oikeestaan mitään toiveita. En välitä, saanko lomaa, uusia lääkkeitä tai omat ulkoiluluvat. Sillä ei ole mitään väliä. Millään ei ole.
Kaikki mun ympärillä muuttuu huonoon suuntaan, mutta se ei edes ole syy mun ololle. Mä vaan oon, enkä välitä mistään.
Nyt kun tukiasunto on poissa pelistä, mun pitää todennäköisesti muuttaa lastenkotiin. Kaikki näyttää olevan huolissaan ja pahoillaan, ja ne ihmettelee, miksi lastenkoti on mulle ok. On vaan. Ihan sama missä mä makaan ja odotan kuolemaa.
Haluaisin vain olla jo kuollut. Koska mä oon jo. Ainoa ero on se, että tiedostan yhä ajan kulun. Joudun olemaan olemassa päivästä toiseen. Se on ihan vitun raskasta. En jaksa enää olla olemassa.
Hoitosuunnitelma torstaina. Mulla ei oo siihen oikeestaan mitään toiveita. En välitä, saanko lomaa, uusia lääkkeitä tai omat ulkoiluluvat. Sillä ei ole mitään väliä. Millään ei ole.
perjantai 21. kesäkuuta 2019
päivä 25
Sain kuin sainkin lomaa, jopa kaksi yötä. Nyt tosin en enää tiedä, oliko se sittenkään hyvä asia.
Kun suljetulta pääsee lomille, pitää tehdä lomasopimus. Mun lomasopimuksessa oli tosi ärsyttävä sääntö: mun pitäisi viettää koko loma mun äidin kanssa. Onneksi oon hyvä manipuloimaan sitä, ja vaikka allekirjoitettiinkin lomasoppari, meillä on meidän omat säännöt. Saan käydä ulkona kavereiden kanssa, kunhan vastaan heti puhelimeen, en juo tai tee mitään itsetuhoista.
Pääsin lomalle eilen, torstaina. Mun äiti haki mut kolmen maissa. Menin illaksi tapaamaan mun A:ta ja kävin mun kämpässä hakemassa tavaroita ja kuukauden postit ja vähän siivoilin.
Tänään lähinnä vaan makoilin sängyssä, kunnes illalla menin mun veljen kanssa kaupungille ja uimaan. Heitin talviturkin vasta nyt, koska suljetulla ei paljon uiskennella.
Päällisin puolin kuulostaa hyvältä, mikä meni pieleen?
Ajatuksen tasolla kaikki meni juuri niin kuin olin pelännytkin. Suljetulla sai rauhassa vihata suljettua ja syyttää sitä elämänhalun puutteesta. Mutta lomalla sain maistaa tavallista elämää ja tajuta, että se tuntui yhtä tyhjältä kuin suljettukin. Ehkä jopa pahemmalta.
Kun pääsee ulos kuplasta, ja saakin muistutuksen siitä, etteivät ongelmat ratkeakaan sillä, kaikki epätoivo palaa. Piilotin jo tavaroihini muutaman terän salakuljetettavaksi osastolle pahan päivän varalle.
Ja nyt, juuri kun asumiskuviot oltiin saatu ratkaistua kaikille sopivalla tavalla, siihenkin tuli muutos. Suunnitelma oli, että saan jäädä kotikaupunkiini asumaan kunhan muutan tukiasuntoon. Sosiaalityöntekijöitä ei kuitenkaan ilmeisesti aiemmin ollut huvittanut ilmoittaa, että tukiasunnoissa on lain määrittämä tiukka k-18 raja.
Suunnitelmat uusiksi. Olen jälleen tilanteessa, jossa en tiedä edes missä kaupungissa asun kuukauden päästä. Saati millaisessa asunnossa ja kenen kanssa. Ahdistaa.
Ja erottiin eilen mun poikaystävän kanssa. Oltiin yhdessä paria päivää vaille vuosi. Mutta se ei ole toiminut kuukausiin. En tiedä, saako masennus mut tunteettomaksi, vai oonko mä vaan kylmä ihminen, mutta ero ei tunnu missään. Sen vuoksi en ole itkenyt kyyneltäkään, enkä myöskään ole missään coping-vaiheessa. Olen päässyt siitä jo yli. Pääsin siitä yli jo eropuhelun aikana.
Tiivistettynä, loma on ollut päällisin puolin hyvä, mutta mun pää ei kestä tätä. Ja olen tunnekylmä hirviö. Mutta ainakin nukuin viime yön hyvin, ekaa kertaa melkein kuukauteen.
Kun suljetulta pääsee lomille, pitää tehdä lomasopimus. Mun lomasopimuksessa oli tosi ärsyttävä sääntö: mun pitäisi viettää koko loma mun äidin kanssa. Onneksi oon hyvä manipuloimaan sitä, ja vaikka allekirjoitettiinkin lomasoppari, meillä on meidän omat säännöt. Saan käydä ulkona kavereiden kanssa, kunhan vastaan heti puhelimeen, en juo tai tee mitään itsetuhoista.
Pääsin lomalle eilen, torstaina. Mun äiti haki mut kolmen maissa. Menin illaksi tapaamaan mun A:ta ja kävin mun kämpässä hakemassa tavaroita ja kuukauden postit ja vähän siivoilin.
Tänään lähinnä vaan makoilin sängyssä, kunnes illalla menin mun veljen kanssa kaupungille ja uimaan. Heitin talviturkin vasta nyt, koska suljetulla ei paljon uiskennella.
Päällisin puolin kuulostaa hyvältä, mikä meni pieleen?
Ajatuksen tasolla kaikki meni juuri niin kuin olin pelännytkin. Suljetulla sai rauhassa vihata suljettua ja syyttää sitä elämänhalun puutteesta. Mutta lomalla sain maistaa tavallista elämää ja tajuta, että se tuntui yhtä tyhjältä kuin suljettukin. Ehkä jopa pahemmalta.
Kun pääsee ulos kuplasta, ja saakin muistutuksen siitä, etteivät ongelmat ratkeakaan sillä, kaikki epätoivo palaa. Piilotin jo tavaroihini muutaman terän salakuljetettavaksi osastolle pahan päivän varalle.
Ja nyt, juuri kun asumiskuviot oltiin saatu ratkaistua kaikille sopivalla tavalla, siihenkin tuli muutos. Suunnitelma oli, että saan jäädä kotikaupunkiini asumaan kunhan muutan tukiasuntoon. Sosiaalityöntekijöitä ei kuitenkaan ilmeisesti aiemmin ollut huvittanut ilmoittaa, että tukiasunnoissa on lain määrittämä tiukka k-18 raja.
Suunnitelmat uusiksi. Olen jälleen tilanteessa, jossa en tiedä edes missä kaupungissa asun kuukauden päästä. Saati millaisessa asunnossa ja kenen kanssa. Ahdistaa.
Ja erottiin eilen mun poikaystävän kanssa. Oltiin yhdessä paria päivää vaille vuosi. Mutta se ei ole toiminut kuukausiin. En tiedä, saako masennus mut tunteettomaksi, vai oonko mä vaan kylmä ihminen, mutta ero ei tunnu missään. Sen vuoksi en ole itkenyt kyyneltäkään, enkä myöskään ole missään coping-vaiheessa. Olen päässyt siitä jo yli. Pääsin siitä yli jo eropuhelun aikana.
Tiivistettynä, loma on ollut päällisin puolin hyvä, mutta mun pää ei kestä tätä. Ja olen tunnekylmä hirviö. Mutta ainakin nukuin viime yön hyvin, ekaa kertaa melkein kuukauteen.
maanantai 17. kesäkuuta 2019
päivä 21
Kolme viikkoa. Viidestä seitsemään iltaisin saa soittaa pianoa. Se on ainoa asia, joka pitää mut enää järjissään.
Mun vointi tosin on viimein alkanut muuttua. En tosin ole varma, onko se menossa hyvään vai huonoon suuntaan. Totaalista välinpitämättömyyttä ja tyhjyyttä alkaa korvata viha ja inho. Näytän aivan hirveältä, joten mun on pakko meikata todella vahvasti. Olen ihan kamala ihminen, joten välttelen ihmiskontaktia.
Viha nostaa mun itsetuhoisuutta taas esiin. Nyt onkin ollut pari episodia. Lauantaina salakuljetin iltapalalta juomalasin huoneeseeni ja rikoin sen. Palaset olivat kuitenkin melko tylppiä, enkä saanut aikaan vakavaa jälkeä. Kerroin mun omahoitajalle ja se vei sirut pois. Eilen taas yritin viiltää niitillä, jonka irroitin lehdestä, mutta se toimi lasiakin huonommin.
Tänäänkin oli paha ahdistuskohtaus ja itsetuhoiset ajatukset täytti pään, mutta kerroin heti mun omahoitajalle, niin se tuli juttelemaan mun kanssa, enkä tehnyt mitään.
Tosin mun lupia kuulemma supistetaan mun voinnin epätasaisuuden vuoksi. Jippii.
Huomenna ylilääkärin kierto. Katsotaan, saanko juhannukseksi lomaa...
Mun vointi tosin on viimein alkanut muuttua. En tosin ole varma, onko se menossa hyvään vai huonoon suuntaan. Totaalista välinpitämättömyyttä ja tyhjyyttä alkaa korvata viha ja inho. Näytän aivan hirveältä, joten mun on pakko meikata todella vahvasti. Olen ihan kamala ihminen, joten välttelen ihmiskontaktia.
Viha nostaa mun itsetuhoisuutta taas esiin. Nyt onkin ollut pari episodia. Lauantaina salakuljetin iltapalalta juomalasin huoneeseeni ja rikoin sen. Palaset olivat kuitenkin melko tylppiä, enkä saanut aikaan vakavaa jälkeä. Kerroin mun omahoitajalle ja se vei sirut pois. Eilen taas yritin viiltää niitillä, jonka irroitin lehdestä, mutta se toimi lasiakin huonommin.
Tänäänkin oli paha ahdistuskohtaus ja itsetuhoiset ajatukset täytti pään, mutta kerroin heti mun omahoitajalle, niin se tuli juttelemaan mun kanssa, enkä tehnyt mitään.
Tosin mun lupia kuulemma supistetaan mun voinnin epätasaisuuden vuoksi. Jippii.
Huomenna ylilääkärin kierto. Katsotaan, saanko juhannukseksi lomaa...
torstai 13. kesäkuuta 2019
päivä 17
Hoitosuunnitelma oli ja meni. En päässyt ulos. Sen sijaan mulla teetätettiin kaksisuuntaisen mielialahäiriön testi. Ja määrättiin lisää lääkkeitä, psykologin tutkimuksia ja pään kuvaus.
Hoittariin osallistui yhdeksän ihmistä, vihaan sellaisia tapaamisia, missä on paljon porukkaa. Kun hoittari oli ohi, käskin äitiä hakemaan mulle neljä levyä suklaata, kaks pussia sipsiä ja kaks pussia karkkia ja kanatortilla-aterian hesestä ja lukittauduin mun huoneeseen itkemään.
Mun huone muuten vaihdettiin, nyt mulla on taas huonekaveri. Se on ihan mukavan oloinen. Se on eka ihminen joka on halannu mua yli kahteen viikkoon. Tarvitsin kunnon halausta, mutta hoitajat täällä ei välitä.
Täällä hoitajilla on muutenkin joku vitun valtakompleksi, niiden on pakko saada kieltää kaikki mikä niitä vähänkään ärsyttää, vaikka siihen ei olisi mitään perusteita. Välillä kun yritän kysyä, miksi joku ihan älytön asia on kiellettyä, ne vaan vastaa, ettei niiden tarvitse selittää. Ja paskat, mä tottelen vain niitä sääntöjä, joissa nään jotain pointtia.
Esimerkiksi huoneessa saa pitää puolen litran pulloa, mutta ei puolentoista litran. Jos ongelma ei ole kokis, niin mikä siinä pullossa on niin kamalaa? En saanut vastausta.
Ja yksi päivä me seisottiin parin tyypin kanssa leveässä ja tyhjässä käytävässä seinän vieressä, ja meidät käskettiin istumaan eri huoneisiin. Osaston säännöissä ei ole kielletty seisomista, mutta ilmeisesti täällä ei kuulu noudattaa sääntöjä vaan hoitajien oikkuja.
Eilen en käynyt syömässä kertaakaan, koska mulla oli niin paha olo. Olin itkenyt mun meikit poskille. Menin hakemaan iltalääkkeen, ja meinasin mennä iltapalalle, syömään päivän ensimmäisen aterian. Hoitaja kuitenkin esti mua ja sanoi, että mun täytyy ensin pestä valuneet meikit. Mua vitutti niin paljon, että sanoin vain, että mulla on oikeus ilmaista mun tunteet ja menin huoneeseeni. En aio tanssia noiden pillin mukaan.
Tänään aamulla jouduinkin sitten puhutteluun "käytöksestäni". Hoitaja käski mua jättämään mun draamat. Pudistin vain päätäni hymyillen. Mut voidaan pakottaa osastolle, mutta sitten multa ei voi odottaa käyttäytymistä.
Mä en nää tulevaisuudessa mitään hyvää. Kun pääsen täältä, mua odottaa avo-osasto, tukiasunto ja paluu lukioon, jossa olen epäonnistunut. Joudun todennäköisesti eroamaan mun poikaystävästä, mun psykologi vaihtuu ja A valmistuu ja muuttaa pois. Mä taas todennäköisesti vajoan takaisin anoreksiaan ja päädyn aikuispsykiatrian suljetulle osastolle, joka on kuulemma vielä nuorten puoltakin pahempi. Miten mun kuuluisi löytää elämänhalua, kun mun masennus on vaikuttanu kaikkeen mun elämässä, jokainen asia mun ympärillä muistuttaa mua vaan kaikesta paskasta. Kaikilla mun ystävillä on masennus, kohta asun masentuneiden nuorten asunnossa ja nostan kelasta vammaistukea ja käyn lukiota neljään vuoteen, koska en todennäköisesti voikaan aloittaa kirjoittamaan syksyllä.
Hoittariin osallistui yhdeksän ihmistä, vihaan sellaisia tapaamisia, missä on paljon porukkaa. Kun hoittari oli ohi, käskin äitiä hakemaan mulle neljä levyä suklaata, kaks pussia sipsiä ja kaks pussia karkkia ja kanatortilla-aterian hesestä ja lukittauduin mun huoneeseen itkemään.
Mun huone muuten vaihdettiin, nyt mulla on taas huonekaveri. Se on ihan mukavan oloinen. Se on eka ihminen joka on halannu mua yli kahteen viikkoon. Tarvitsin kunnon halausta, mutta hoitajat täällä ei välitä.
Täällä hoitajilla on muutenkin joku vitun valtakompleksi, niiden on pakko saada kieltää kaikki mikä niitä vähänkään ärsyttää, vaikka siihen ei olisi mitään perusteita. Välillä kun yritän kysyä, miksi joku ihan älytön asia on kiellettyä, ne vaan vastaa, ettei niiden tarvitse selittää. Ja paskat, mä tottelen vain niitä sääntöjä, joissa nään jotain pointtia.
Esimerkiksi huoneessa saa pitää puolen litran pulloa, mutta ei puolentoista litran. Jos ongelma ei ole kokis, niin mikä siinä pullossa on niin kamalaa? En saanut vastausta.
Ja yksi päivä me seisottiin parin tyypin kanssa leveässä ja tyhjässä käytävässä seinän vieressä, ja meidät käskettiin istumaan eri huoneisiin. Osaston säännöissä ei ole kielletty seisomista, mutta ilmeisesti täällä ei kuulu noudattaa sääntöjä vaan hoitajien oikkuja.
Eilen en käynyt syömässä kertaakaan, koska mulla oli niin paha olo. Olin itkenyt mun meikit poskille. Menin hakemaan iltalääkkeen, ja meinasin mennä iltapalalle, syömään päivän ensimmäisen aterian. Hoitaja kuitenkin esti mua ja sanoi, että mun täytyy ensin pestä valuneet meikit. Mua vitutti niin paljon, että sanoin vain, että mulla on oikeus ilmaista mun tunteet ja menin huoneeseeni. En aio tanssia noiden pillin mukaan.
Tänään aamulla jouduinkin sitten puhutteluun "käytöksestäni". Hoitaja käski mua jättämään mun draamat. Pudistin vain päätäni hymyillen. Mut voidaan pakottaa osastolle, mutta sitten multa ei voi odottaa käyttäytymistä.
Mä en nää tulevaisuudessa mitään hyvää. Kun pääsen täältä, mua odottaa avo-osasto, tukiasunto ja paluu lukioon, jossa olen epäonnistunut. Joudun todennäköisesti eroamaan mun poikaystävästä, mun psykologi vaihtuu ja A valmistuu ja muuttaa pois. Mä taas todennäköisesti vajoan takaisin anoreksiaan ja päädyn aikuispsykiatrian suljetulle osastolle, joka on kuulemma vielä nuorten puoltakin pahempi. Miten mun kuuluisi löytää elämänhalua, kun mun masennus on vaikuttanu kaikkeen mun elämässä, jokainen asia mun ympärillä muistuttaa mua vaan kaikesta paskasta. Kaikilla mun ystävillä on masennus, kohta asun masentuneiden nuorten asunnossa ja nostan kelasta vammaistukea ja käyn lukiota neljään vuoteen, koska en todennäköisesti voikaan aloittaa kirjoittamaan syksyllä.
maanantai 10. kesäkuuta 2019
päivä 15
Kaksi viikkoa suljetulla takana. Kun lasketaan mukaan avo-osastolla alkuvuodesta vietetyt kahdeksan, voin laskea, että olen jo viettänyt viidesosan tästä vuodesta osastoilla. Ja on vasta kesäkuu.
Viime viikonloppu oli kurja. Kuten arvelinkin, en saanut lomaa. Viime viikolla kuitenkin suurin osa kavereistani täällä pääsi ulos ja loputkin sai lomaa viikonlopuksi, joten vietin sen aivan yksin.
Jotain hyviä uutisia: sain viimein hoittarin, se on huomenna aamulla. Elättelen toivoa siirrosta avo-osastolle.
Mun asumistilanteen suhteen on viimein tullut päätös. Mun pitää luopua mun kämpästä ja muuttaa tukiasuntoon. En tiedä vielä oikein, mitä mieltä olen siitä. On se kai parempi kuin muuttaa äidin mukana, mutta silti. Ajatus siitä, että asuisin talossa, jossa päivystää jotain sosiaalitätejä on vähän ikävä. Niinkuin olisi osastolla koko ajan. Ja oon kuullu juttua, että tukiasunnoissa asuu yleensä aika hurjaa porukkaa, kaikenlaisia narkkareita ja muuta. Joo, kai siellä asuu ihan normaalejakin ihmisiä, mutta silti.
Tajusin sunnuntaina yhden jutun maatessani mun sängyssä. Tää suljettu osasto saattaa sittenkin pitää mut hengissä ja jollain tavalla järjissäni. Niin kuin, nyt kun mun elämä on kurjaa ja tyhjää ja tylsää ja merkityksetöntä, voin syyttää siitä suljettua osastoa. Voin haaveilla poispääsystä, ja siitä, miten mahtavaa sitten on. Mutta meinaan unohtaa ajan ennen suljettua. Sillon mun elämä tuntui merkityksettömältä ja kamalalta, mutta en voinut syyttää siitä mitään. Pelkään, että palaan siihen, kun pääsen ulos. Että ei se ollutkaan suljettu, joka mun elämänhalun vei. Jos mä en voi syyttää mitään mun olosta, tajuan taas, että haluan vain kuolla. Haluan mä sitä nytkin, ei siinä, mutta tällä hetkellä saan ohjattua suurimman osan vihasta ja turhautuneisuudesta tätä paikkaa kohtaan.
Mitähän muuta. En vieläkään pysty nukkumaan. Yöt on pidempiä, kuin päivät. Ja mulla on kauhee ikävä mun ystävää ja mun psykologia. Ja haluaisin halata jotakuta. En oo saanu halata ketään kahteen viikkoon, vaikka oon mun tähänastisen elämän paskimmassa ajassa.
Pidetään peukut pystyssä, että pääsisin huomenna ulos.
Viime viikonloppu oli kurja. Kuten arvelinkin, en saanut lomaa. Viime viikolla kuitenkin suurin osa kavereistani täällä pääsi ulos ja loputkin sai lomaa viikonlopuksi, joten vietin sen aivan yksin.
Jotain hyviä uutisia: sain viimein hoittarin, se on huomenna aamulla. Elättelen toivoa siirrosta avo-osastolle.
Mun asumistilanteen suhteen on viimein tullut päätös. Mun pitää luopua mun kämpästä ja muuttaa tukiasuntoon. En tiedä vielä oikein, mitä mieltä olen siitä. On se kai parempi kuin muuttaa äidin mukana, mutta silti. Ajatus siitä, että asuisin talossa, jossa päivystää jotain sosiaalitätejä on vähän ikävä. Niinkuin olisi osastolla koko ajan. Ja oon kuullu juttua, että tukiasunnoissa asuu yleensä aika hurjaa porukkaa, kaikenlaisia narkkareita ja muuta. Joo, kai siellä asuu ihan normaalejakin ihmisiä, mutta silti.
Tajusin sunnuntaina yhden jutun maatessani mun sängyssä. Tää suljettu osasto saattaa sittenkin pitää mut hengissä ja jollain tavalla järjissäni. Niin kuin, nyt kun mun elämä on kurjaa ja tyhjää ja tylsää ja merkityksetöntä, voin syyttää siitä suljettua osastoa. Voin haaveilla poispääsystä, ja siitä, miten mahtavaa sitten on. Mutta meinaan unohtaa ajan ennen suljettua. Sillon mun elämä tuntui merkityksettömältä ja kamalalta, mutta en voinut syyttää siitä mitään. Pelkään, että palaan siihen, kun pääsen ulos. Että ei se ollutkaan suljettu, joka mun elämänhalun vei. Jos mä en voi syyttää mitään mun olosta, tajuan taas, että haluan vain kuolla. Haluan mä sitä nytkin, ei siinä, mutta tällä hetkellä saan ohjattua suurimman osan vihasta ja turhautuneisuudesta tätä paikkaa kohtaan.
Mitähän muuta. En vieläkään pysty nukkumaan. Yöt on pidempiä, kuin päivät. Ja mulla on kauhee ikävä mun ystävää ja mun psykologia. Ja haluaisin halata jotakuta. En oo saanu halata ketään kahteen viikkoon, vaikka oon mun tähänastisen elämän paskimmassa ajassa.
Pidetään peukut pystyssä, että pääsisin huomenna ulos.
tiistai 4. kesäkuuta 2019
päivä 8
Viikko suljetulla tuntuu puolelta vuodelta. Ja sain juuri kuulla, että vähintään toinen pitäisi vielä jaksaa.
Perjantaina mulle luvattiin, että pääsen maanantaina lääkärille. Selviydyin sen avulla viikonlopusta. Aloin jopa vähän panostaa. Vietin aikaa huoneeni ulkopuolella, tutustuin pariin muuhun nuoreen. Aloin taas käydä syömässä ja kokouksissa, kuin mikäkin mallipotilas, jotta voisin näyttää, ettei minua enää tarvitse suljetulla pitää.
Maanantai tuli. Odotin ja odotin. Kolmelta kysyin vastuuhoitajalta, olenko pääsemässä lääkäriin. Ei, lääkäri on tänään kiireinen. Ehkä huomenna. Vittu mitä paskaa. Vietin loppuillan mun huoneessa.
Tänään aamulla oli ylilääkärin kierto. Harhaanjohtava nimi, ei se kierto tarkoita, että se nuoria kiertäisi tapaamassa. Ne vaan puhuu meidän asioista jossain lukkojen takana. Aamun vastuuhoitaja toi uutiset: mulle oltiin tehty vaikka mitä päätöksiä, mutta ulospääsystä ei oltu puhuttukaan. Kaikki lääkkeet menee vaihtoon, sain viimein ulkoiluluvat (oon ollu viikon putkeen sisällä?? aikaisempi ennätys on varmaan kaks päivää jossain helvetillisessä taudissa), huomenna on labrat ja tänään tehdään jotain paperitestejä. Ja joku hoitaja oli kannellut sossulle siitä, kun olin kerran valittanut kovaan ääneen mun kavereille, etten saa maksettua mun kämpän vuokraa nyt kesällä, kun opintotuki katkeaa, joten tapaan huomenna jonkun sosiaalitantan. Aivan mahtavaa.
Elättelin vielä toivoa, että kun pääsisin tapaamaan itse lääkäriä, pääsisin ulos, ehkä tällä viikolla, tortaina, perjantaina. Omahoitaja tuli kuitenkin vielä myöhemmin kertomaan, ettei lääkäri ehtisi tavata mua tänäänkään. Kysyin, onko ulospääsy mahdollinen, mutta hoitaja sanoi, että sen pitää odottaa vähintään seuraavaan ylilääkärin kiertoon, mikä on viikon päästä. Enkä kuulemma todennäköisesti saa lomaakaan viikonlopuksi.
Tää viikko on ollut yhtä painajaista, mä en mitenkään selviä toista viikkoa täällä. Mä oon jo nyt tulossa hulluksi. Kirjaimellisesti. Alan sekottaa unta ja todellisuutta.
En oo saanu moneen yöhön nukuttua paljon yhtään. Otan iltaisin melatoniinia, mutta se ei vaikuta, eikä vahvempaa suostuta antamaan. Ne pienet pätkät, joita nukun, mä nään koko ajan todella todentuntuisia unia, ja alan oikeasti luulemaan niitä todeksi. Kävin tänään aamulla kysymässä mun eiliseltä vastuuhoitajalta, oliko mun äiti soittanut sille eilen, ja ollut sitä mieltä, että mut on parempi pitää suljetulla. Olin täysin varma, että vastuuhoitaja oli sanonut illalla niin, mutta se sanoi vain hämmentyneenä, ettei se ole koskaan puhunut mun äidin kanssa. Eikä tää ole edes ensimmäinen esimerkki. Oon jo useampana aamuna aamiaisella ihmetellyt, missä joku uusi nuori on, kunnes olen tajunnut, että nekin on ollut vaan unta.
Mä katson täällä netflixistä Orange Is the New Black -sarjaa, ja samaistun siihen huolestuttavan paljon. Paitsi, että olisin mielummin vaikka siinä sarjan kauhuvankilassa, kuin täällä. Se näyttää nimittäin paremmalta paikalta. Vangit ovat tehneet jotain, minkä takia he joutuvat telkien taa, me nuoret suljetulla ei. Vangit tietää, milloin ne pääsee ulos, eikä niiden tunnetilat vaikuta poispääsyyn. Mulla ei oo hajuakaan, milloin pääsen pois, enkä uskalla näyttää kaikkea pahaa oloa, ettei mun aika täällä pitenisi. Vankilassa on kanttiini, josta vangit voi käydä ostamassa tavaraa ja herkkuja. Mua ei päästetä edes sairaalan kahvioon. Vankilassa on kirjasto ja piha ja vitun joogakerho ja mua ei päästetä edes kävelylle. Vankilassa vangeille tarjotaan terapiaa ja apua, mä en oo nähny mun psykologia, enkä ketään muutakaan vastaavaa kahteen viikkoon.
Yritän pitää itseni kiireisenä. Jos soitan pianoa ja pelaan korttia, en ehdi ajatella niin paljon. Tai jäädä vaan makaamaan. Ei mua huvittaisi mitään tehdä, mutta yritän. Kaikki paha olo ja tyhjyys on silti yhä siellä. Vaanii pinnan alla. Tiedän sen, koska aina, kun tulee pienikin vastoinkäyminen, lääkäriaika perutaan, tai hoitaja huomauttaa jostain, mitä teen väärin, mä meen mun huoneeseen. Kaikki se adrenaliini ja viha valtaa mut. Haluaisin potkia ja heitellä tavaroita, huutaa, viillellä, itkeä. Hillitsen sen ja katson uuden jakson netflixistä. Vaikka mua ei huvittaisi. Vaikka haluaisin vain kuolla.
Kirjoittaminen, päivän kohokohta. Paikka, johon saan kertoa, miten oikeasti menee. Sanoa, mitä on sanottavana. Voisipa niin tehdä oikeassakin elämässä.
Perjantaina mulle luvattiin, että pääsen maanantaina lääkärille. Selviydyin sen avulla viikonlopusta. Aloin jopa vähän panostaa. Vietin aikaa huoneeni ulkopuolella, tutustuin pariin muuhun nuoreen. Aloin taas käydä syömässä ja kokouksissa, kuin mikäkin mallipotilas, jotta voisin näyttää, ettei minua enää tarvitse suljetulla pitää.
Maanantai tuli. Odotin ja odotin. Kolmelta kysyin vastuuhoitajalta, olenko pääsemässä lääkäriin. Ei, lääkäri on tänään kiireinen. Ehkä huomenna. Vittu mitä paskaa. Vietin loppuillan mun huoneessa.
Tänään aamulla oli ylilääkärin kierto. Harhaanjohtava nimi, ei se kierto tarkoita, että se nuoria kiertäisi tapaamassa. Ne vaan puhuu meidän asioista jossain lukkojen takana. Aamun vastuuhoitaja toi uutiset: mulle oltiin tehty vaikka mitä päätöksiä, mutta ulospääsystä ei oltu puhuttukaan. Kaikki lääkkeet menee vaihtoon, sain viimein ulkoiluluvat (oon ollu viikon putkeen sisällä?? aikaisempi ennätys on varmaan kaks päivää jossain helvetillisessä taudissa), huomenna on labrat ja tänään tehdään jotain paperitestejä. Ja joku hoitaja oli kannellut sossulle siitä, kun olin kerran valittanut kovaan ääneen mun kavereille, etten saa maksettua mun kämpän vuokraa nyt kesällä, kun opintotuki katkeaa, joten tapaan huomenna jonkun sosiaalitantan. Aivan mahtavaa.
Elättelin vielä toivoa, että kun pääsisin tapaamaan itse lääkäriä, pääsisin ulos, ehkä tällä viikolla, tortaina, perjantaina. Omahoitaja tuli kuitenkin vielä myöhemmin kertomaan, ettei lääkäri ehtisi tavata mua tänäänkään. Kysyin, onko ulospääsy mahdollinen, mutta hoitaja sanoi, että sen pitää odottaa vähintään seuraavaan ylilääkärin kiertoon, mikä on viikon päästä. Enkä kuulemma todennäköisesti saa lomaakaan viikonlopuksi.
Tää viikko on ollut yhtä painajaista, mä en mitenkään selviä toista viikkoa täällä. Mä oon jo nyt tulossa hulluksi. Kirjaimellisesti. Alan sekottaa unta ja todellisuutta.
En oo saanu moneen yöhön nukuttua paljon yhtään. Otan iltaisin melatoniinia, mutta se ei vaikuta, eikä vahvempaa suostuta antamaan. Ne pienet pätkät, joita nukun, mä nään koko ajan todella todentuntuisia unia, ja alan oikeasti luulemaan niitä todeksi. Kävin tänään aamulla kysymässä mun eiliseltä vastuuhoitajalta, oliko mun äiti soittanut sille eilen, ja ollut sitä mieltä, että mut on parempi pitää suljetulla. Olin täysin varma, että vastuuhoitaja oli sanonut illalla niin, mutta se sanoi vain hämmentyneenä, ettei se ole koskaan puhunut mun äidin kanssa. Eikä tää ole edes ensimmäinen esimerkki. Oon jo useampana aamuna aamiaisella ihmetellyt, missä joku uusi nuori on, kunnes olen tajunnut, että nekin on ollut vaan unta.
Mä katson täällä netflixistä Orange Is the New Black -sarjaa, ja samaistun siihen huolestuttavan paljon. Paitsi, että olisin mielummin vaikka siinä sarjan kauhuvankilassa, kuin täällä. Se näyttää nimittäin paremmalta paikalta. Vangit ovat tehneet jotain, minkä takia he joutuvat telkien taa, me nuoret suljetulla ei. Vangit tietää, milloin ne pääsee ulos, eikä niiden tunnetilat vaikuta poispääsyyn. Mulla ei oo hajuakaan, milloin pääsen pois, enkä uskalla näyttää kaikkea pahaa oloa, ettei mun aika täällä pitenisi. Vankilassa on kanttiini, josta vangit voi käydä ostamassa tavaraa ja herkkuja. Mua ei päästetä edes sairaalan kahvioon. Vankilassa on kirjasto ja piha ja vitun joogakerho ja mua ei päästetä edes kävelylle. Vankilassa vangeille tarjotaan terapiaa ja apua, mä en oo nähny mun psykologia, enkä ketään muutakaan vastaavaa kahteen viikkoon.
Yritän pitää itseni kiireisenä. Jos soitan pianoa ja pelaan korttia, en ehdi ajatella niin paljon. Tai jäädä vaan makaamaan. Ei mua huvittaisi mitään tehdä, mutta yritän. Kaikki paha olo ja tyhjyys on silti yhä siellä. Vaanii pinnan alla. Tiedän sen, koska aina, kun tulee pienikin vastoinkäyminen, lääkäriaika perutaan, tai hoitaja huomauttaa jostain, mitä teen väärin, mä meen mun huoneeseen. Kaikki se adrenaliini ja viha valtaa mut. Haluaisin potkia ja heitellä tavaroita, huutaa, viillellä, itkeä. Hillitsen sen ja katson uuden jakson netflixistä. Vaikka mua ei huvittaisi. Vaikka haluaisin vain kuolla.
Kirjoittaminen, päivän kohokohta. Paikka, johon saan kertoa, miten oikeasti menee. Sanoa, mitä on sanottavana. Voisipa niin tehdä oikeassakin elämässä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)