Uloskirjaus

Mut kirjattiin tiistaina ulos sairaalasta. Ensimmäistä kertaa kuukausiin en oo sairaalahoidossa.

Asiat lähti muuton jälkeen sujumaan yllättävän hyvin.

Tän kaupungin suljetulla säännöt on tosi inhimilliset, joten viihdyin sairaalassa hyvin. Tutustuin myös yhteen hoitajaan, meillä klikkas tosi hyvin. Se kertoi mulle tosi paljon elämästään ja soitin sille pianolla mun omia biisejä ja se veti mulle stand uppia. Outoa, koska sillä on mun ikäinen poika. Vaihdettiin instatkin.

Sain hoidettua itselleni koulupaikan ja aloitin tänään koulun, pari päivää myöhässä, mutta aloitinpahan kuitenkin. Mulla on tässä jaksossa vaan kolme kurssia, joten ehdin varmaan hoitaa myös mun keskeneräiset kurssit loppuun.

Mun olo on ollut nyt toiveikkaampi. Viime viikko oli ihan niinkuin tietynlainen mutapohja mulle. Itkin koko viikon tunteja päivässä. Mä en edes tiedä, mikä tarkalleen muutti mun suunnan niin radikaalisti. Osittain se oli lopulta varmaan kuitenkin se muutto, kun se, mitä olin pelännyt, tapahtui, sitä ei enää tarvinnut pelätä. Oonhan mä aika yksin ja tyhjän päällä, mutta toisaalta, oonhan mä aina ollut yksin muutenkin. Osittain se oli se hoitaja. Joku mulla napsahti kun me juteltiin. Sillä on mahtava elämä, vaikka se on melkein 40. Ehkä se herätti mussa toivoa.

Mä myös kirjotin mun ajatuksia tosi paljon ylös, se varmaan auttoi myös purkamaan.

Hyvä joka tapauksessa, alun perin suunnitteilla oli täällä olla parin viikon jakso ainakin, mutta se jäi kuuteen päivään, koska vointi kohentui niin paljon.

Tosin. Nyt kun en oo enää niin masentunut, mä uskon, että edessä on taas vaihteeksi perfektionismijakso. Koulu alkoi, kirjoitukset lähestyy ja täytän parin kuukauden päästä 18. Ylisuorittaminen, koulustressi ja anoreksiajakso, täältä tullaan...

Oon ahminut viime viikot ihan hirveesti karkkia. 800g pussi sulkaata menee melkein joka päivä. Jos ei sitä niin joku kaupan perus 300g karkkipussi. Paino on varmaan pilvissä.

Vaikka asun taas äidin luona, uskon, että jos vaan alkaisin yrittää, saisin kyllä pudotettua painoa ilman että se huomaa. Eihän se viimeksikään huomannut, ennenkuin olin alipainoinen.

Äiti kyselee, millainen eka koulupäivä oli. En oikein osaa vastata. Samaa meininkiä se on, koulu mikä koulu. Tosin täällä on vähemmän nörttejä ja taidefriikkejä kuin entisessä ja enemmän perus massaa. Se on vähän huono juttu. Jos en sopeutunut edes siellä joukkoon, täällä ei ole toivettakaan. Tunsin tänään katseet mun selässä kun kuljin käytävillä mun grunge-vaatteissa, tummassa meikissä ja hopeisissa hiuksissa...

Yksi juttu vielä. Mä oon yrittänyt nyt tarpeeksi. Mä oon kohta 18 vuotta tehnyt aina aloitteen joka ainoaan keskusteluun. En enää jaksa, enkä aio. Jos jotakuta kiinnostaa, niin saa puhua mulle. Jos ei, mikä on todennäköistä, oon sitten yksin. Ihan sama. En jaksa enää pettymyksiä. Alan menettää mun usko  ystävyyteen.