Mä oon aina ollut yksinäinen. Kävin ala-asteen pienessä koulussa, joten rauhoittelin siellä itseäni ajattelemalla, että niin pieneen porukkaan ei ollut vain osunut ketään mun kaltaista. Yläaste ei muuttanut mitään. Mä yritin tosi kovasti hankkia ystäviä. Mä jopa katsoin jotain videoita siitä, miten hankitaan ystäviä, ja käytin niiden kikkoja. Esimerkiksi, kun olette vähän tutustuneet, kerro jokin pieni salaisuus, niin toinen ajattelee, että välillänne on jonkinlainen side. Tai että varmista aina lähtiessä, milloin näette uudelleen. Ei toiminut. Kävin ysiluokalla läpi varmaan lähes kymmenen kaveriporukkaa, mutta viikossa parissa, jopa nopeammin minut aina tiputettiin joukosta.
Niinpä korvasin peruskoulussa yksinäisyyttä lukemalla kirjoja jatkuvasti. Kun aikuiset kyselivät, miksi olin aina yksin, vastasin vain, että yläaste ei ole minun paikkani, lukiossa kaikki löytää kyllä seuraa.
Lukion ekana vuonna luulin viimein löytäneeni kaverin. Nopeasti kävi ilmi, että suhde jäi hyvin pinnalliseksi. Juteltiin vähän koulussa, siinä kaikki. Ja toisena vuonna hän katkaisi minuun välit juuri kun olisin tarvinnut ystävää enemmän kuin koskaan.
Viimein, toisen vuoden talvella aloin saada ystäviä. Ensin osastolta, sitten muutin omilleni ja tutustuin naapurissa asuvaan luokkalaiseeni A:han. Hänestä tuli paras ystäväni.
Nyt musta tuntuu, että kaikki tuo alkaa jälleen luisua mun käsistä.
Yksi päivä pari viikkoa sitten yksi osastolaisista laittoi viestin yhteiseen whatsapp ryhmäämme. Siinä sanottiin, että hän alkaa olla parantunut, ja yrittää päästä eroon sairaudesta muistuttavista asioista. Hän poistui ryhmästä. Heti perään lähes kaikki muutkin poistuivat, kuin allekirjoittaisivat viestin. Mulle kaikki osastolaiset tuntuivat hyviltä ystäviltä, heille olinkin vain muistutus sairaudesta.
Ja sitten on A. Musta on jo pitkään tuntunut, että se ei tykkää olla mun kanssa, varsinkaan julkisilla paikoilla. Oon sitä paljon rumempi ja lihavampi, tylsä ja itsetuhoinen, tosi nolo ja kiusallinen. En oo varmaan oppinut, miten ollaan ystäviä. En ihmettele, miksi sekin tuntuu vastustelevan. Pahinta oli, kun jouduin suljetulle. Kuusi viikkoa voi kuulostaa lyhyeltä, mutta meidän pari kuukautta kestäneelle ystävyydelle se taisi olla kriittinen aika.
Kaikki ne snäpit julhinnasta ja hauskanpidosta, jossa en ollut mukana. Nyt kun tavataan A:n ja parin sen kaverin kanssa, olen aina kolmas pyörä, tai neljäs, tai mitä vaan. Niillä on keskenään hauskaa, insidejuttuja ja muuta. Mä naureskelen kiusaantuneena vieressä esittäen tajuavani jotain.
Ja eilen illalla kun kävelin sattumalta vastaan yhtä tyyppiä, joka oli menossa tupakalle A:n kanssa, se vaikutti tosi ärsyyntyneeltä, että tulin mukaan, samoin A sitten myöhemmin. Kyselin, milloin lähdetään taas juomaan, ne sanoivat saaneensa siitä jo tarpeeksi tälle kesälle. Vähän ennen kahtatoista molemmat sanoivat menevänsä nukkumaan, pari tuntia myöhemmin näin niiden mystoreissa snäppejä juhlimisesta.
Oon koko elämäni ollut se ylimääräinen, joka roikkuu pakolla mukana. Nyt musta tuntuu, että oon taas se.
Menin eilen yöllä mun koulun sivuille ja löysin sieltä viime vuoden vuosikirjan. Selasin sen läpi, vaikka ahdistus kasvoi joka sivulla. Kuvia iloisista ihmisistä, ahkerista, terveistä, joille koulunkäynti, kansainväliset projektit ja teatterispektaakkelit olivat lastenleikkiä. Muutama viikko, ja mun pitäisi palata kouluun, noiden ihmisten keskelle. Miten mä pystyn selvittämään keskeenjääneet kurssit ja aloittamaan uusia, kun ahdistun pelkistä kuvista ja alan itkeä kavereiden snäpeistä? Musta tuntuu, etten oo valmis, en tuu koskaan olemaan. Jotenkin en enää usko että pystyisin lukioon. En enää usko tulevaisuuteen. Kaikki mitä nään on osasto ja masennus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti