Näytetään tekstit, joissa on tunniste psykologi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste psykologi. Näytä kaikki tekstit

lauantai 4. huhtikuuta 2020

loppuraportti

Mulle tuli torstaina postissa mun vanhan psykologin kirjoittama loppuraportti. Se ei ollut mukavaa luettavaa. Mä en ymmärrä. Kaikkia muita sairauksia hoidetaan ymmärryksellä ja myötätunnolla, mutta mielenterveysongelmia hoidetaan niinkuin se olisi sairastuneen valinta. Niinkuin mä pahaa pahuuttani voisin huonosti.

Aloin miettiä kaikkia mun aiempia kontakteja. Kaikki lääkärit, hoitajat ja psykologit joita olen tavannut, ne kaikki kohteli mua todella kamalalla tavalla. Mä en yleisesti ottaen häpeä mun ongelmia, ja niin sen pitäisi olla, mutta ammattilaiset saa mut tuntemaan, että mun pitäisi. Että mä olen vaikea ja lapsellinen. Ainoastaan S, mun pitkäaikaisin psykologi sai mut tuntemaan turvallisuutta.

Loppuraportissa mun psykologi kertoi, etten sitoudu hoitoon ja kritisoin jatkuvasti terveydenhuoltoa. Mä sitouduin kyllä. Jätin vain kerran käynnin väliin, ja silloin mä olin todella vihainen. Ja kyllä, mä kritisoin, koska mua ei hoidettu. Mua ei kuunneltu, ei otettu vakavasti. Käynnit kerran viikossa psykologilla ei saanut mua voimaan paremmin. Kukaan ei yrittänyt oikesti auttaa. Pyysin, että mulle oltaisi tehty testejä, jotta saisin viimein jonkin pysyvän diagnoosin ja kunnon lääkket, mutta mun ei annettu edes tavata lääkäriä. Raportissa ei edes mainita, mitä kaikkea oon joutunut kokemaan, se jättää kuvan, että olen itsekäs ja epävakaa, ja ihan huvikseni.

Oon lukenut asiasta. On todella tärkeää löytää hyvä hoitokontakti, muuten ei parane. Useimmilla masentuneilla ei ole energiaa sen vaatimaan taisteluun, mikä on kamalaa. Mulla on välillä energiaa siihen, mutta näköjään se katsotaan negatiivisena. Mä vaan haluan hoitoa.

Oon taas pimeässä paikassa. Tällä hetkellä olen jollain tavalla toimintakykyinen, joten kukaan ei huomaa, mutta mä huomaan sen mun ajatuksista. En taaskaan odota mitään. Olen yrittänyt miettiä, mikä saisi mut pitkällä aikavälillä onnelliseksi, mutten keksi mitään tavoiteltavaa. En halua asua yksin. Enkä äidin luona. Enkä kimppakämpässä. Sanon ihmisille, että aion hakea lääkikseen, mutta ajatus siitä, että mun pitäisi opiskella stressaavaa alaa seuraavat 12 vuotta kuulostaa kamalalta. Enkä edes tiedä, pystyisinkö lääkärin työhön, se kuulostaa psyykkisesti todella raskaalta.

Ja mä oon todella väsynyt, mutten saa nukuttua. Nukahdan vasta neljän aikaan iltaisin vaikka nousen koulua varten seitsemältä.

Enkä mä pysty enää juoksemaan. Yritin eilen, mutta jaksoin vain pari kilometriä, mun oli pakko kävellä kotiin. Mun keho on liian väsynyt.

Onneksi saan jotain iloa ja kontrollin tunnetta laihduttamisesta. Syön tällä hetkellä 240 kaloria päivässä, ja tyhjyyden tunne ja huimaus kertoo mulle, että teen edes jotain oikein.

4.4.
Paino: 52,3kg

maanantai 13. tammikuuta 2020

Lopetan lääkkeet

Hip hei taas mennään sen verran lujaa että katotaan, kadunko näitä päätöksiä jo ens viikolla vai vasta ens vuonna :D (koska ainakin kadun suunnilleen jokaista päätöstä minkä tein viime vuonna, luotin väärrin ihmisiin ja tein vääriä temppuja)

Mutta eletään hetkessä koska se on ainoa asia, mitä meillä on. Siispä oon ajatellut, että lopetan mun lääkityksen ja katkasen mun hoitosuhteet polille. Unilääke ei väsytä, masennuslääke ei poista masennusta, ja mun psykologi ei ota mun ongelmia vakavasti. En jaksa sellaista hoitosuhdetta, missä joka käynti joudun yrittää kaikin voimin saada sen uskomaan ja ymmärtämään mua.

Viime viikon käynti kun meni suunnilleen näin:

Minä: "Nukun noin 9 tuntia viikossa, väkivaltaiset pakkoajatukset vie viidenneksen mun päivästä, mun ainoa ystävä on mun pikkuveli, en saanut tukiasuntoa, joten olo on tosi turvaton ja yksinäinen, oon laihtunut neljässä kuukaudessa 10kg, oon koko ajan aivan itsemurhan partaalla, kirjoitin joululomalla huolellisen itsemurhakirjeen, en enää edes pysty itkemään ja luulen, että mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö."
Psykologi: "Sä vaikutat ihan pirteältä kyllä."

No niin kai, kuuntelitko ollenkaan :D Oon maaninen.

Äiti sanoi mua taas tänään draamaqueeniksi kun riideltiin, joten en kyllä aio ottaa siltäkään enää apua vastaan.

Joo mitähän muuta... Ai niin, oon kamala paska, mun paino on taas noussut kun sain äitiltä rahaa ruokaan viime viikolla, mutta nyt on herkut sentään syöty pois kaapista, tili näyttää nollaa, eiköhän se tästä taas lähde laskuun.

Mutta yks juttu mistä tykkään on se, että tällä voinilla saan ainakin tehtyä juttuja! Kävin luistelemassa, hoidin koko muuton loppuun, vastasin virallisiin sähköposteihin ja ajattelin työstää jonkun mun biisin julkaisukelpoiseksi.

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

sitä samaa

Kaikki on samanlaista. Mitään ei tapahdu. Kai se on toisaalta ihan hyväkin, viime vuosina aina kun jotain on tapahtunut, se on ollut vain pahaa.

Nukun huonosti. Nousen puoli seitsemältä. Kävelen bussipysäkille. Poltan tupakan. Nikotiini tuo päivän ainoan hyvänolon tunteen. Ajattelen A:ta. Menen kouluun. Se on raskasta ja yksinäistä. Palaan nuorisokodille. Syön. Makaan sängyssä. Käyn nukkumaan.

Päivät toistavat samaa kehää.

Yritin jälleen kerran ystävystyä perjantaina, en vain osaa lakata toivomasta. Se teki oharit, oliko yllätys. Mun pitäisi oppia jo, ei mulle tehdä muuta kuin ohareita.

Samat kuviot toistuvat jälleen. Yksin jääminen. Stressaava asumistilanne. Taas mulle kerrotaan päivittäin, ettei mun asumisasialle voida tehdä mitään. Enää kuukausi jäljellä. Sitten en tiedä mitä tapahtuu.

Uusi psykologi on ihan ok. Ei lähellekään niin hyvä kuin S, se ei osaa kysyä oikeita kysymyksiä tai katsoa oikealla tavalla. Sen luona en tunne samaa helpotusta. Sen huone ei ole turvapaikka. Mutta pystyn kyllä puhumaan sille.

Itsetuhoiset ajatukset vainoavat minua. Kuvittelen terien viiltävän ihoani ja veren pulppuavan lattialle. Sairaalle mielelleni se on kaunis kuva.

Ei kai kenenkään elämässä 
Ois syytä luovuttaa 
Mut oon niin kauan ollut tässä 
Vain juomat juovuttaa 
Kun yhtäkään päivää 
Ei enää tarvittais 
Niin kuin mua ei tarpeeksi harmittais

~ Maustetytöt

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

viimeinen puhelu

Mun entisellä psykologilla oli viimeinen työpäivä perjantaina. Sekin muuttaa. Sillä ei ollut koko päivälle muuta ohjelmaa kun hoitaa pari sähköpostia ja soittaa mulle. Juteltiinkin sitten melkein tunti.

En oo pystynyt puhumaan kellekään kunnolla viikkoihin ja se on varmaan osasyy sille, miksi oon taas niin pohjalla, mutta nyt pääsin kertomaan sille kaiken. Viimeistä kertaa. Puhelun lopussa se kertoi, että olin sille tosi tärkeä potilas. Olin myös sen pitkäaikaisin potilas. Lisäksi se sanoi, että mun kertoman perusteella mun paikka olisi nyt osastolla eikä kotona. Katotaan, kuinka kauan menee, ennenkuin tän kaupungin tolvanat tajuaa sen.

Se oli varmaan viimeinen kerta ikinä kun puhun sille. Itkin melkein koko puhelun. En oo koko mun elämässä pystyny puhumaan kellekään niinkuin sille. Jotenkin mulle tuli siitä puhelusta sellanen näyttämisen halu. Mun täytyy tehdä jotain isoa, jotta se kuulis musta vielä joskus. Mä haluun kirjottaa mun keskeneräisen dystopian loppuun ja julkasta sen. Tai alan äänittää mun biisejä ja lataan ne youtubeen. Mun täytyy tulla kuuluisaksi, jotta se kuulee musta vielä. Tiedän, tyhmä ajatus. Mutta niin mä ajattelin.

Kävin viikonloppuna isän luona. Se oli huono idea. Isä oli kännissä kolmatta kuukautta putkeen. Se haukkui mut ja joi lisää. Olisin halunnut tulla jo lauantaina pois, mutta sieltä menee bussi vaan kerran päivässä. Annoin isälle paikallisen päihdepäivystyksen numeron ja käskin soittaa. Sen täytyy päästä katkolle.

Yhden asian mä oon päättäny. Kun mulla on huomenna aika sille ihmeen sairaanhoitajalle, niin mä vaadin saada ajan psykiatrille. Viimeksi se kieltäytyi varaamasta mulle. Mä en anna näiden aliarvioida mun tilannetta. Mä tarvitsen apua. Mä en halua joutua siihen kuntoon, että yritän taas itsemurhaa. Mun lääkkeet ei toimi, ja niistä täytyy lähteä, joten mä tarvitsen psykiatrin.

Mä tiedän, että mun pohjimmainen ongelma on yksinäisyys, mutta nyt oon niin masentunut, että hyvä kun raahaudun niille parille tunnille kouluun, mitä mulla on. Mulla ei ole todellakaan energiaa ottaa kuulokkeita pois tai hymyillä, joten ei ihme, etten saa ystäviä. Mun vointia täytyy kohentaa ensin edes sen verran, että kykenen sosiaaliseen vuorovaikutukseen.

Nyt on asiat nimittäin sillä mallilla, etten enää jaksa puhua edes mun perheen kanssa. Makaan vaan ja katson vanhoja sarjoja uudelleen ja uudelleen. En pysty mihinkään luovaan tai älylliseen toimintaan. Ainoa asia mitä suunnittelen on mun oma kuolema. Mut mä haluan luvata itselleni, että elän ainakin lukion loppuun. Ei saa hätiköidä. Kuolla kyllä ehtii, sille on koko elämä aikaa.

tiistai 21. toukokuuta 2019

masennustesti

Vointi on vaan huonontunu ja huonontunu, mutta onko se edes yllätys, onhan nyt toukokuu.

Pahin juttu tällä hetkellä on se, että mun impulssit on pahentunut tosi paljon. Yleensä niitä on ollut noin tunnin tai pari päivässä, mutta nyt niitä on koko ajan. Koko ajan vaan luovemmat ja väkivaltaisemmat ajatukset täyttää mun pään, enkä pysty tekemään yhtään mitään, koska ne blokkaa kaikki muut ajatukset. Hakkaa sun kättä neulalla. Kävele rekan alle. Lyö puukko reiteen. Työnnä kädet ruusupensaaseen. Välillä tottelen niitä. Ne huutaa niin kovaa, etten voi vain jättää niitä huomiotta.

Lähdin tänään kokeesta kesken pois, kun en pystynyt keskittymään ollenkaan, pää oli täynnä itsetuhoisia ajatuksia.

Lamaannuttava masennus, itsetuhoinen ahdistuneisuus ja ylivirittynyt maanisuus on mun ainoat kolme mielentilaa. Kun nauran, nauran mekaanisesti ja ihan liikaa, eikä mulla edes ole hauskaa.

Mun kaikki mielenkiinto kaikkeen on täysin kadonnut. Mä en halua tehdä mitään, mä en jaksa tehdä mitään, enkä pysty tekemään mitään. Enkä usko voivani koskaan parantua. Elämä on tätä. Mä en jaksa tätä enää.

Tänään psykologilla mut laitettiin tekemään masennustesti. 30 pistettä oli siinä vaikean masennuksen raja, ja sain 45 pistettä. Lääkäri katsoo sen testin tuloksia torstaina, katsotaan, tuleeko uutta diagnoosia...

Päivän ainoa hyvä uutinen on se, että sain psykologin kirjallisen lausunnon mun työkyvyn alenemisesta, jonka voin viedä opettajille saadakseni vähän armoa koulujutuista.

En taida nyt jaksaa valittaa enempää. Päivittelen varmaan sitten kun on jotain uutta. Jotenkin mulla on vaan semmonen fiilis et tätä samaa paskaa tulee jatkumaan vielä pitkään.

perjantai 26. huhtikuuta 2019

Elämä palasina

Tästä ei tuu mitenkään loppua, paskat päivät vaan seuraa toistaan. Tänään kaikki meni taas vaihteeksi aivan päin vittua.

Aamulla oli matikkaa - ensimmäistä kertaa pariin viikkoon olin tunnilla. En tajunnut yhtään mitään ja olen muita puoli kirjaa jäljessä, joten sain ahdistuskohtauksen ja jouduin pyytämään äitiä tuomaan uusi tarvittaessa otettava ahdistuslääke koululle.

Pari tuntia siitä, ja oli yhteistapaaminen, minä, äiti ja mun psykologi. Yhteistapaamiset ei koskaan pääty mulla hyvin, kerran yritin itsemurhaa, kerran jouduin sairaalaan tikattavaksi. Jälleen kerran keskustelu järkytti mua tosi pahasti, yritin vain olla itkemättä, istuin hiljaa tuolissani ja kyynelet valuivat poskilla. Äiti päätti, että joudun luopumaan mun asunnosta. Toivon, että saan sen pään käännettyä, mutta silti en pystynyt ajattelemaan muuta kuin viiltelyä.

Tosin jälleen kerran olen tilanteessa, jossa en voi enää kertoa kellekään, miten oikeasti voin. Olen varmaan sanonut niin aiemminkin, mutta musta tuntuu, että tää on viimeinen kerta, nyt ne on tosissaan. Nyt on mun viimeinen mahdollisuus näyttää, että oon kunnossa, että saan pitää mun kämpän. En siis voi viillellä tai kertoa pahasta olosta tai laihduttaa. En tiedä miten mä kestän, pelkkä ajatuskin saa harkitsemaan itsemurhaa.

Niin, ehkä mä en ole loistavassa kunnossa. Mutta miksi äidin täytyy muuttaa juuri nyt? Jos se lykkäisi sitä vuodella, mä voisin parantua rauhassa ilman jatkuvaa pompottelua valehtelusta muutolla uhkailuun.

Illalla sain taas karun muistutuksen siitä, millä tolalla mun parisuhde on nyt. Mulla ja mun poikaystävällä ei ole mennyt hyvin viimeaikoina. Se on kokonaan mun vika oikeastaan. Mä en vaan jotenkin jaksa olla sen kanssa. Viimeisen viikon aikana meillä on ollut kolme vakavaa keskustelua meidän suhteesta, mutta ne ahdistaa mua tosi paljon. Musta tuntuu, että loppu on lähellä.

Mitäs muuta vielä, tänään olisi ollut uusinnat, enkä mennyt sinne. Ja sain sähköpostilla hylkäyksen viimeiseenkin hakemaani kesätyöpaikkaan.

Haluaisin kertoa jollekulle, näyttää tän postauksen, mutta kaikkien vastaus mun ongelmiin on muutto äidin mukana.

Menetän kontrollin mun elämän jokaisella osa-alueella. Koulu ei suju, en saa töitä, ihmissuhteet kariutuu, laihduttaa en voi, multa viedään mun paras ahdistuksenhallintakeino ja mahdollisesti mun täytyy muuttaa toiseen kaupunkiin, toiseen lukioon. Mun elämä murenee palasiksi ja mä en voi huutaa.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Suljettu osasto

En enää ikinä hae apua, okei? Kaikki meni taas ihan vituilleen.

Toissapäivänä kirjoitin tänne, kun mua ahdisti, enkä tiennyt mitä tehdä. No, päätin sen jälkeen, että kerrankin teen jotain muuta kuin viiltelen. Mulle oli joskus pari viikkoa sitten annettu numero mielenterveyspäivystykseen, joten soitin sinne.

Vastaaja oli jotenkin tosi ikävä. En osannut aloittaa puhumista, ja oletin että tehtävään koulutettu henkilö hallitsisi tilanteen, mielenterveyspäivystykseen kun varmaan yleensä soittaa vähän epätasapainoisia ihmisiä. Kun sain kerrottua, että mua ahdisti, enkä tiennyt, mitä tehdä, ja toivoin saavani tarvittavia, vastaaja sanoi vain, ettei täältä mitään tarvittavia saa. Suljin puhelun ja päätin kuitenkin lähteä käymään mielenterveyspäivystyksessä.

Kävelin parin kilometrin matkan sairaalalle. Soitin päivystyksen ovikelloa ja joku mieshoitaja avasi oven. Pääsin juttelemaan hänen kanssaan. Hoitaja kirjoitti paperille mun vastauksia ylös, ja sitten pyysi, että odottaisin käytävällä, kun hän konsultoi lääkäriä.

Mua ahdistaa usein tilanteet, joissa joudun odottamaan yksin vieraassa tilassa, joten aloin etsiä käytävästä jotain terävää, millä viiltää. En ehtinyt löytää mitään, kun hoitaja tuli hakemaan minut.

Ensin puhuttiin, että minun kannattaisi varata aika omalle lääkärilleni, jotta hän voisi määrätä tarvittavia, mutta kun en pystynyt lupaamaan hoitajalle, etten viiltelisi sinä iltana, hän vei minut lääkärin luo. Olisi pitänyt valehdella, kaikki olisi mennyt paremmin...

Lääkäri keskusteli mun kanssa ja näytti tosi huolestuneelta. Se soitti jollekin ylemmälle lääkärille, ja lopulta sain kuulla tuomioni: mulle tehtiin M1-lähete suljetulle osastolle viereiseen kaupunkiin. M1-lähete on siis tarkkailulähete, jolla voidaan pitää korkaintaan 4 vuorokautta suljetulla osastolla.

En ollut koskaan käynyt suljetulla, mutta nyt se oli sitten menoa. Yritin karata päivystyksestä, mutta ovi oli lukossa, joten jouduin jäämään sinne istumaan ja odottamaan ambulanssikyytiä suljetulle.

Matka kesti reilun tunnin ja saavuin suljetulle puoliltaöin. Minun piti jutella hetki päivystävän lääkärin kanssa, ja sitten sain mennä nukkumaan.

Nukuin yön tarkkailuhuoneessa, josta tuli mieleen vankila. Huoneessa ei ollut ikkunoita, ja seinät ja lattia olivat karkeaa kiveä. Huoneen keskellä oli kapea mielisairaalamainen sänky, ja vessan erotti tilasta pelkkä verho. Nurkassa oli valvontakamera ja pöydällä lojui leparit.

Sain kuitenkin nukuttua ihan hyvin. Aamulla pääsin taas juttelemaan lääkärille, joka päätti, että saan mennä kotiin, kunhan menen yöksi äidille. Päivän aikana tutustuin suljetulla muutamaan tyyppiin, eikä se vaikuttanut paikkana niin kamalalta, kuin mitä mun osastokaverit oli sanonut. Äiti haki mut pois kolmen maissa.

Ja no, mikä tässä nyt on pielessä? Mun aika psykologille siirrettiin tälle aamulle, ja mun psykologi teki siellä selväksi, että hän ottaa tän tilanteen erittäin vakavasti. Mua ärsyttää se tosi paljon, koska tässä ei edes ollut mitään erilaista. Mun elämä on sellasta, mä nukun, mä makaan sängyssä, mä ahdistun. Ei siinä oo mitään uutta. Mutta nyt ne päätti, että tilanne täytyy korjata. Saan ajan lääkärille, mikä on hyvä, saatan saada korjauksia lääkitykseen ja tarvittavia, mutta siinä olisikin kaikki mihin suostuisin. Nimittäin muutto porukoiden mukana on nostettu takaisin pöydälle, samoin uusi osastojakso.

En todellakaan halua juuri nyt takaisin osastolle tai porukoille, juuri nyt, kun mun piti aloittaa laihduttaminen uudelleen. En tiedä, missä välissä ehdin laihduttaa, jos joudun taas valvovan silmän alle. Tällä kertaa suurennuslasin alla ei tosin olisi syöminen, vaan ahdistuneisuus ja itsetuhoisuus, mutta osastolla huomattaisiin kyllä painonlasku tai syömättömyys nopeasti.

Tästä tuli tosi pitkä postaus, mutta eipä mua haittaa, tää blogi onkin enemmän mun päiväkirja.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Terät ja lääkkeet

Mä oon ihan sekasin. Tää viikonloppu on ollu tosi vaihteleva.

Musta tuntuu, että mun masennus on syventyny. Tän viikon maanantaina mulla oli aika psykofyysiseen terapiaan. Alotettiin tavallisella hengitysharjoituksella, mutta mä hengitin vaan pidätelläkseni itkua. Pakenin käytävällä olevaan vessaan ja aloin itkeä siellä. Terapeutti tuli ovelle koputtelemaan ja suostuin ulos. Se kerta menikin siihen, että itkin hysteerisesti ja avauduin sille siitä, millasta mun elämä oikeesti on nykyään. Siitä, miten mikään ei huvita, ruoka ei maistu ja koti on sotkuinen. Miten makaan kaikki päivät sängyssä.

Seuraavana päivänä oli fysiikan koe. En ollut lukenut ollenkaan, joten käytin koeajan siihen, että kirjoitin novellin mun tavallisesta päivästä. Kuvasin siinä kaikkea sitä ahdistusta, voimattomuutta, haluttomuutta ja itsetuhoisuutta, mikä mua hallitsee. Torstaina näytin sen mun psykologille. Olin ekaa kertaa rehellinen sille sitten osastolta pääsyn. En vaan enää jaksanu tätä tilannetta. Se tapansa mukaan huolestui tosi paljon, varasi mulle perjantaiksi lääkäriajan, pohti osastojaksoa ja soitti mun äidille. Nyt kadun vähän, että kerroin sille.

Perjantaina lääkärissä kaikki meni nimittäin päin helvettiä. Mä kerroin, että mua auttaisi eniten, jos mun masennuslääkkeen annostusta nostettaisiin, tai jos pääsisin osastojaksolle. Siellä kun olisi ihmisiä ja selkeä päivärytmi, saisi jotain aikaan. No, lääkäri oli eri mieltä. Se ei nostanu lääkitystä vaan määräs takasin mun vihaaman iltalääkkeen, joka vaan väsyttää mua entisestään. Ja se ei laittanu mua osastolle, määräs vaan viikonlopuks äidin vahtimaan mua. En usko, että mikään siis muuttuu.

No, viikonloppuna sekoilinkin ihan huolella. Perjantaina oli tuparit, vedin muutaman siiderin ja kokonaisen pullon viinaa ja oksensin. Seuraavana aamuna riitelin mun poikaystävän ja parin kaverin kanssa, kun ne yritti takavarikoida mun terät ja heitin ne pihalle. Samana iltana menin A:n kanssa underground bändin konserttiin. Konsertti, jatkot ja jatkojen jatkot. Join, sekakäytin ja poltin tupakkaa. Semmosta sitten. Tänään nukuin koko päivän. Heräsin vain kaksi kertaa syömään.

Jos mun elämä tulee olemaan tällasta, en tiedä kauanko jaksan.


tiistai 26. maaliskuuta 2019

Omassa asunnossa

Asun nykyään omassa kämpässä. Nyt kaikki on mun vastuulla. Nyt oon aivan yksin. En pysty tekemään mitään, makaan vaan mun sängyssä selällään ja tuijotan kattoon. Mä en ollu valmis tähän. Jos porukat ei ois muuttamassa toiseen kaupunkiin, kaikki olis eri tavalla. Jos ne ei olis muuttamassa, mä olisin laiha. Ja mä saisin näyttää, miltä musta tuntuu. Nyt mä vaan itken mun huoneessa lukkojen takana ja kun raahaudun ulos, mä vaan hymyilen.

En jaksais lähteä kouluun. Mun on tosi vaikeeta nousta ylös, vaikka herään itsestään jo ennen herätystä.

Mun paino on tosi korkeella. Melkein 60 kg. Sain eilen pahan ahdistuskohtauksen kun vaaka näytti vaatteet päällä yli kuuttakymppiä. Oon luvannu itelleni, ettei kuuskyt koskaan menis rikki. Tänään aionkin vaan juoda yhen lasillisen mehua. Vituttaa etten voi laihduttaa kunnolla. Mutta itseinho ja ahdistus on niin suurta, että lupasin itselleni, että viisi kiloa... Kukaan ei huomaa viittä kiloa.

Makaan lattialla, makaan sängyssä, istun tyhjässä keittiössä, yritän siivota veriroiskeita lavuaarista ennen kuin kämppis tulee kotiin. Sitä mun elämä on nykyään. Ja vaikka mä tykkään mun psykologista tosi paljon, en voi enää kertoa sille totuutta. Muuten en saa enää asua yksin.

Samoissa taloissa mun kanssa asuu yks mun luokkalainen, A, johon oon aina halunnu tutustua paremmin. Nähtiinkin sunnuntaina, juotiin kaljaa ja jauhettiin paskaa. Mä kuitenkin pelkään, etten saa kontaktia siihenkään. Aina, kun mä yritän hankkia ystävän, se jää jotenkin yksipuoleiseksi. Mä en tiedä, mikä mussa on niin pahasti vikana, mutta mä vihaan itteeni siitä silti.

Onneks tää jakso loppuu kohta. Mulla on vaan kolme kurssia ja pitkät hyppytunnit yksin on vaan kidutusta. Koululla istun yksin penkillä ja kuuntelen musiikkia. Siihen kyllästyy aika nopeasti. Ja kun kaikki muut ympärillä juttelevat ja nauravat, alkaa ahdistaa. Miks just mä oon se joka on erillään muista?

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Osastolla

Aamulla peilissä näkyi litteä vatsa. Nyt illalla vastaan katsoo rumin hirviö, jonka olen nähnyt. Vaikka solisluiden alapuolella erottuu selkeästi usea pari kylkiluita, vatsa on suuri, kuin seitsemännettä kuuta raskaana olevan naisen. Posket ovat raidoittuneet mustasta rajauskynästä. Noiden kahden peilikuvan välissä oli vain yksi päivä.

Keskiviikko. Kolmas lounas osastolla. Lähdin koululta hyppytunnilla osastolle syömään, kuten oli tarkoitus. Sain alas puolet annoksesta. Seuraavaksi minulla olisi aika psykologilleni. Olin suunnitellut pari asiaa, joista haluaisin puhua, mutta kun saavuin huoneeseen, vastassa odotti tutun psykologin (kutsutaan tästä lähtien nimellä S) lisäksi lääkäri.

Viime viikko toistui uudelleen, tosin nyt vaihtoehtoja oli vain kaksi: joko jäät tähän osastolle. Nyt heti. Tai lähdet huomena suljetulle ja keskeytät lukion. Oli pakko valita avoin osasto.

Olin tullut psykologille kesken koulupäivän, mutten enää saanut palata kouluun. Pari tuntia hoitaja toisensa perään kertoi minulle osaston sääntöjä ja käytäntöjä, esitteli paikkoja ja kyseli taustoja. Sitten tuputettiin välipalaa. Minut oltiin heitetty keskeltä tuttua arkirutiinia osaksi osastoa ilman minkaanlaista varoitusta.

Tämä ilta on siis mennyt lähinnä itkiessä ja syödessä. Olen syönyt tänään varmaankin enemmän kuin viimeiseen kahteen viikkoon, ja vatsani on pallo. Kamalinta ruokailuissa olivat muut nuoret. Minulle oltiin sanottu, ettei osastolletuloni syytä kerrota muille, ellen itse kerro. En ollut juttutuulella, joten en vaihtanut muiden kanssa sanaakaan. Kaikkien ruokailuiden läpi hoitajat kuitenkin kannustivat minua syömään, pyysivät maistamaan, ottamaan lisää ruokaa ja muistuttelivat ravintoterapeutin ajasta ensi viikolla. Ahdistaa kamalasti, koska en itse tiedä muista mitään, mutta he tietävät jo minusta paljon.

Nyt kun katson peiliin ja näen, millaiseksi ruoka on kehoni muuttanut, viimeinenkin epäilys katoaa. En halua ikinä parantua.

Minun täytyy esittää parantuvani ja nostaa painoa, jotta pääsen pois osastolta. Voin nimittäin olla varma siitä, että jos lakkaan täällä syömästä, päädyn suljetulle ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Mutta sitten, kun täytän 18, kukaan ei voi enää estää minua olemasta kaunis.

perjantai 4. tammikuuta 2019

Anoreksia nervosa

No niin. Mä olen niin pahassa pulassa.

Mulla oli tänään tapaaminen psykologin, syömishäiriöhoitajan ja äidin kanssa. Sain kuulla, että mulla on diagnosoitu nyt virallisesti anoreksia. Katottiin mun kasvukäyrää ja ne pelotteli mua. Mutta ei siinä vielä mitään.

Seuraavaksi otettiin paino. Se oli laskenut kaksi kiloa viikossa, joten ne päättikin olla kaikki tosi huolissaan. Ja ne suositteli osastoa. Vitut oon menossa. Sitten mut lähetettiin näkemään mun lääkäriä.

Okei, siinä missä psykologi ja sh-hoitaja oli suositellut osastoa, lääkärin eka kysymys oli, haluanko mielummin osastolle kotikaupungissani, vai viereiseen kaupunkiin, missä osasto on auki myös viikonloput.

Jollain ihmeen kaupalla sain neuvoteltua viikon armon aikaa. Säännöt ovat tosin tiukat. Mun pitää käydä joka päivä lounaalla osastolla, painon täytyy nousta ja joka päivä on syötävä vähintään 2000 kaloria. En tiiä mitä teen. En halua että mun paino nousee, en halua syödä. Mutta en mä osastollekaan halua. Mä oon niin lähellä mun tavoitetta.

Just pääsin lupaamasta, että lopetan oksentelun, mutta nyt alkaa tuntua, että ainoot keinot laihtua on alkaa liikkumaan ja oksentelemaan. Ja ennen punnituksia juoda paljon vettä, jotta ne luulee painon nousseen.

Haluaisin vain huutaa.

Paino: 48,1kg
Tänään syöty: desi appelsiinimehua, 50kcal

tiistai 1. tammikuuta 2019

New year, new bitch

Kylmä ja väsyttää ja huimaa enkä pysty hengittämään. Noh, ainakaan en oo syöny tänä vuonna.

Näin lähteny vuosi käyntiin. Paino tippuu, fyysinen vointi tippuu. Yritän 48 tunnin paastoa, mutta koska en ole paastonnut kuukausiin, huono olo iski jo nyt, kun paastoa on takana 25 tuntia. Lisäksi äiti on hankala ja oli erittäin lähellä, että olisin joutunut katkaisemaan paaston kahdenkymmenen tunnin kohdalla. (Selvisin tilanteesta kun äiti nukahti jasain salakuljetettua päivällisen huoneeseeni (tosin nyt mulla on täysi lautanen sängyn alla ja äiti alkaa kysellä, missä lautanen on))

Paino on siis nyt 48,4kg. Oon lähempänä mun tavoitetta kuin vuosiin.

Vähän sekava olo... Mitähän mun vielä piti kirjoittaa... No perjantaina on hoitopalaveri mikä kuumottaa, koska sinne tulee mun psykologi, joku syömishäiriöhoitaja ja mun äiti, ja mun painoon laskenu kaks kiloo viime viikon punniteksesta...

Ai niin ja tein mä pari uudenvuoden lupaustakin

1. Saavuta tavoitepaino
2. Lopeta viiltely
3. Lopeta oksentelu
4. Tsemppaa koulussa
5. Hanki kesätyö
6. Muuta kotoa (huhti-toukokuussa, ellen mokaa)
7. Ala taas käymään salilla
8. Yritä 48h paastoa alkaen 1.1.
9. Yritä vaan olla mukavampi ihminen in general??
10. Pysy hengissä

perjantai 21. joulukuuta 2018

Ambulanssikyydillä sairaalaan

Varoitus: ei herkille!

Jälleen sairaalalla. Tällä kertaa tosin olin itse letkuissa.

Eilen aamulla mulla oli psykologille aika äidin kanssa. Psykologi kertoi äidille mun olosta ja syömishäiriöstä. Ne kaksi jutteli ja itkeskeli siinä. Mä lähinnä tuijotin tyhjää. En haluu että multa viedään mun tavoite.

Käynnin jälkeen mun päähän iskostui ajatus: en halua elää. Mulla on usein ajatus, että oon tehny jo kaiken mitä oon elämältä halunnu. Oon täällä turhaan ja muiden riesana. Musta ei tuu koskaan mitään.

Kannan nykyään koulussa mukana mun lääkkeitä. Heti psykologilta tultua menin vessaan ja kaivoin esiin mun mielialalääkkeet ja päänsärkylääkkeet. Seronilia ei ollut kuin muutama kapseli, mutta burana 400mg kapseleita oli lähes täysi purkki, 30. Kirjoitin lyhyen itsemurhaviestin ja asetin sen lukitusnäytön taustakuvaksi. Nielaisin kapselit muutama kerrallaan ja huuhdoin vedellä alas. Nyt mä kuolen, ajattelin.

Menin normaalisti seuraavalle oppitunnille odottamaan olon huonontumista. Kun en tuntenut mitään,hermostuin ja menin googlaamaan, kuinka kauan yliannustukseen kuolemiseen menee. Netissä varoiteltiin, että lääkkeet aiheuttavat todennäköisemmin aivovaurion kuin kuoleman. Säikähdin, koska viimeinen asia, mitä halusin oli aivovaurio.

Seuraavalla välitunnilla kerroin poikaystävälleni mitä olin tehnyt ja hän vei minut terkkarille. Terkkari soitti ambulanssin ja minut vietiin sairaalaan.

Selvisin ilman mitään vaurioita, mutta nyt mua ahdistaa vielä sekin, miten paljon häiriötä ja huolta aiheutin eilen kaikille.

"Drama Queen" mun pikkuveli sanoi kylmästi kun pääsin kotiin.

Tää oli tosiaan mun toinen itsemurhayritys. Mulla on aina itsetuhosia ajatuksia, mutta voimakkaat teot johtuu impulsseista. Mun pitää varmaan vaihtaa lääkitystä koska seronil ei laimenna impulsseja tarpeeksi.

Eipä mulla muuta. Yritetään selvitä hengissä.

keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Ruoka on pelottavaa

Aamupaino oli tänään 49,9kg. Pitkästä aikaa nelosissa.

Pelkään ruokaa. Sata kaloria on liikaa. Pelkään että lihon pelkästä veden juomisesta. Oksennan jokaisen ruoan jälkeen. Tää on menossa eteenpäin. Toisaalta en välitä, koska oon tiputtanut viikon sisään lähes kolme kiloa.

Kohta on joulu. Pakollinen syöminen. Miten onnistun joululomalla laihtumaan? Pakko laihtua, koska joulun jälkeen on painokontrolli, en voi mennä sinne näin lihavana. Kun katson peiliin, nään miten valtava vatsani on. Miten suuret reidet.

Huomenna mulla on aika opolle ja psykologille. Äidin pitäisi tulla mukaan psykalle... En halua että ne kertoo sille mun syömisestä, mitä mä voin tehdä?

Mun täytyy pudottaa painoa, mun on pakko.

Painan tän jakson loppuun mennessä 45 kiloa. Mun on pakko.

perjantai 14. joulukuuta 2018

Pity party

Täytin tällä viikolla 17 ja olin suunnitellu suunnitellu jo pari kuukautta bileitä. Ne olis ollu tänään illalla. Ostin laatikkokaupalla pitsoja, monta pussia sipsiä ja pari limsaa. Pyysin kaveria tuomaan alkoholit. Siivosin monta päivää ja kutsuin 25 kaveria.

Kolme on tulossa.

En jaksais vielä tätäkin kaiken päälle. Tiedän, että niillä kaikilla oli ihan oikeet ja hyvät syyt, mutta se, ettei oikeestaan kukaan tule saa mut tuntee itteni niin yksinäiseks.

Oon aika varma että perun juhlat. Mitä sitten teen kun äiti palaa lauantaina kotiin ja kaikki pitsat on avaamattomia?

Mulla oli eilen tapaaminen psykologin ja lääkärin kanssa. Ne oli huolissaan ja teki mulle lähetteen ravintoterapeutille ja sayömishäiriöihin erikoistuneelle sairaanhoitajalle. Ne aikoo kertoa mun porukoille, mikä on huono juttu, mutta ainakin voin sitten olla avoimesti syömättä, eikä tarvitse piilotella.

En pysty keskittymään koulussa. Ajattelen vain painoa ja syömistä. Ja palelen. Päivä toisensa jälkeen ja mikään ei muutu. En jaksaisi jatkaa.

maanantai 10. joulukuuta 2018

Elämä on helvetti mutta onneksi mulla on nälkä

Istun ikkunalaudalla sairaalan portaikossa. Mun poikaystävällä on tänään leikkaus joten vietän päivän täällä. Äiti on vihainen kun en mennyt kouluun.

Syöminen menee päin helvettiä. En ole viikkoon uskaltanut vaa'alle, koska paino on varmaan noussut. Olin itsenäisyyspäivän leirillä ja viikonlopun kaverilla. En syönyt kertaakaan ruokaa, mutta herkkuja ahmin aina kun oli tarjolla. Mikä mua vaivaa? Jos olisin syönyt mielummin ruokia, herkkuhimo olisi ollut pienempi ja kaloreita olisi varmaan kertynyt vähemmän.

Eilenkin söin kaksi tortillaa ja ben&jerry's jäätelön. Tuntuu että ratkean.

Tänään ei tarvitse syödä. Jos meen tänään vittu syömään, se on pelkkiä turhia kaloreita ja sietäisinkin lihoa. Kun oon koko päivän sairaalalla, voin illalla sanoa äidille, että poikaystävän porukat vei mut syömään.

Viime viikolla kävin psykologilla. Puhuttiin mun opinnoista. Se sanoi, että on todella normaalia, että masentunut ihminen ei jaksa opiskella seitsemää kurssia jaksossa. Ei se auta, tuntuu silti että oon vaan laiska ja huono. Ei mun masennus mua estä opiskelemasta vaan mun laiskuus. Sovittiin aika opolle ja lääkärille. Psykologi oli huolissaan mun syömisestä.

Terkkari uhkailee lastensuojelulla, lääkäri uhkailee ravintoterapeutilla ja psykologi uhkailee syömishäiriöyksiköllä. Eikö ne nää, että kuolen ennemmin ylipainoon kuin syömishäiriöön? Eikö ne nää, että oon lihava ja syön kuin hevonen? Hävettää mennä punnittavaksi näin lihavana. Haluan olla alipainoinen.

En malta odottaa tulevaa. Muutan yhteen poikaystäväni kanssa ensi keväänä. Sitten perheeni ei enää voi vahtia minua. Puoli vuotta siitä, niin poikaystävä lähtee armeijaan. Silloin kukaan ei voi vahtia. Silloin onnistun. Silloin en syö enää mitään.

tiistai 20. marraskuuta 2018

Mitä tapahtuu kun psykologi on lomalla

Nythän lähtikin menemään paskasti...

En ole päässyt käymään mun psykologilla melkein kuukauteen, koska se on lomalla, ja mun vointi on tosi huono. Asiaa ei auta ollenkaan tänään alkanut koeviikko.

Mulla ei yleensä ole ollut taipuvaisuutta oksenteluun, mutta eilen olikin kunnon BP-päivä, jippii. Eipä ollut ikävä, edellisestä ahminnastakin on kulunut nyt varmaan lähes vuosi. Eilen olisi pitänyt lukea kokeisiin, mutta sen sijaan makasin koko päivän sängyssä. Illalla iski ahmimiskohtaus ja sen jälkeen lähdin heti pahan omatunnon lenkille. Puolivälissä mulla oli sellanen olo että halusin oksentaa, joten juoksin sitten metsään.

Tänään ollut koe menikin sitten just niin huonosti kun mitä lukematta voi odottaa, janpelkään, että syön tänään masennukseen hesessä. Koeviikot ei tee tosiaankaan hyvää mulle.

Päässä soi taas sama vanha mantra.

"Vituttaa. Haluun kuolla. En jaksa. Haluun itkee ja kuolla. Päästäkää mut pois."

maanantai 19. marraskuuta 2018

Täällä taas

Muistin pitkästä aikaa, että tämä blogi on olemassa. Muistan, miten mukavaa tänne oli kirjoitella. Jospa jatkaisin vaihteeksi.

Mulla on paljon muuttunut elämässä viime postauksen jälkeen, eikä ihmekään, siitä on puolitoista vuotta. Peruskuvio on silti sama. Kamppailen yhä samojen ongelmien kanssa.

Isoimmat muutokset? Käyn nykyään lukion toista luokkaa. Minulla on ihana poikaystävä (josta tosin on riesaa laihdutusyrityksissä). Minulla on diagnosoitu kolme mielenterveysongelmaa. Käyn psykologilla. Muutan pian omaan kämppään.

Puolisen vuotta mulla oli parempaa aikaa keväällä ja kesällä, mutta koulun taas alkaessa vointi on laskenut. Pari viikkoa sitten syömishäiriö tiukensi otettaan ensimmäistä kertaa kuukausiin. Olen nyt syönyt keskimäärin alle 500kcal päivässä. Paino on - yllätys yllätys - samoissa lukemussa kun aina ennenkin, hieman viidenkympin yläpuolella. Tavoite on edelleen sama kuin kaikki vuodet ennenkin.

Tuloksia ei näy vielä vaa'assa, mutta haitat näkyvät jo. Minulla ei ole energiaa oikein mihinkään. Koko ajan on kylmä. Olo on huonontunut. Huimaa, enkä tunne nälkää. Vaikka kaikki nuo tuntuvat fyysisesti pahalta, tuovat ne mielelle rauhan, koska ne muistuttavat minua, että pystyn tähän, saan kehossani ainaan reaktion. Joku päivä olen vielä kaunis.