itsediagnosointia

Poistin mun yksityisestä mystorysta yli puolet katsojista. Musta vaan tuntuu, et ei ketään niistä kiinnosta enää. Ja osittain se on varmaan osa jotain alitajuista itsemurhasuunnitelmaa. Löysin itseni eilen taas listaamassa asioita. Listasin mulle tärkeitä asioita ja ruksasin niitä yli. Koska oon menettäny ne asiat ja ihmiset siitä listasta. Mun kämpän, mun koulun, mun molemmat työt, mun aseman koulun OPKH:n varapuheenjohtajana, mun psykologin, osastokaverit, A:n ja poikaystävän. Mikään ei jäänyt ruksaamatta yli. Jäljelle ei jäänyt oikeastaan yhtään syytä elää.

Silti, siitä huolimatta, että ajattelen itsemurhaa koko ajan, suunnittelen, katson sairaalasarjoja nähdäkseni, mihin ihminen kuolee. Siitä huolimatta en oikeastaan juuri nyt halua tappaa itseäni. Vaikka mikään ei ole enää hyvin. Ehkä vain katselen tapahtumia ja odotan. Mulla ei oikeastaan ole toivoa paremmasta tulevaisuudesta, mutta kai mä alan olla turta tähän pahaan oloon. Niin kauan, kun asioita on tehtävänä, koulutyötä, koiran ulkoilutusta, jaksoja netflix-sarjoissa, mulla on jotain, mitä tehdä, niin en ajattele asioita.

Miksi mä sitten ajattelen itsemurhaa koko ajan?

Mä tulin siihen tulokseen, että se on mun projekti. Koska mulla on aina ollut joku projekti. Mulla pitää aina olla, niillä pysyn kasassa. Pienenä projekti oli aina joku luova juttu. Yläasteella se vaihtui pyrkimykseen kohti täydellisiä arvosanoja ja sitten kohti täydellistä painoa. Nyt, kun mä tasapainottelen koko ajan aivan reunalla, osastoa vältellen, projektiksi on muodostunut itsemurha. Tai ehkä mä valmistelen itseäni koko ajan siihen, siltä varalta, että haluan tehdä sen.

Mun olo vaihtelee kahden väliä. Osan päivästä, välillä koulussa, katsoessa sarjoja, kun mieli on harhautettu, en tunne mitään. En ajattele mitään. Keskityn johonkin. Ja sitten on ne toiset ajat, aina, kun jokin asia muistuttaa mua mun elämästä ja kaikesta pahasta olosta, mä meinaan murtua. Se on kymmeniä kertoja päivässä. Koskettava biisi, tärkeä aihe tunnilla, synkkä aihe sarjassa, mikä vaan pieni juttu. Tai iso juttu, uusi vastoinkäyminen, yksinäisyys, riita. Alan itkeä. Ahdistaa. Hengittäminen on vaikeaa enkä usko enää elämään.

Tajusin äsken, että mulla on koko ajan päällä odotus. Mä oon padonnu kaikkea sitä tunnetta, kaikkea ahdistusta, vastoinkäymisiä mun sisällä. Vaikka mä kirjoitan tänne, se ei auta, se ei riitä. Mä odotan yhä jotain suurta ratkaisua, vaikka tiedän, ettei sellaisia ole. Mä luulen, että se mitä odotan, on joku ihminen. Ehkä ystävä, jolle voisi puhua tai edes ammattilainen. Saan itseni usein kiinni ajatuksesta, että saisin vain käpertyä jonkun syliin ja itkeä. Se on järjetön ajatus. Mä oon se vahva ihminen, mä en itke. Tai itken. Mutta vaan yksin tai psykologin vastaanotolla. En ikinä anna muiden nähdä, kun itken. Mulle sanottiin aina, että olin parisuhteessakin se mies. olin se kylmempi ja se, joka kuuntelee toisen murheet. Nyt mä tarviin jotakuta joka vois murtaa mut. Mut mä tarviin sitä salaa.

Lisäsin muuten tonne sivupalkkiin listat mun vanhoista ja nykyisistä diagnooseista ja lääkityksistä, jos kiinnostaa.

Ja haha, tarina ton persoonallisuushäiriödiagnoosin takana on muuten aika jännä. Se yks vitun ämmä, en muista, oonko valittanut siitä miten paljon täällä, mun lääkäri täs kesällä, jota kaikki osastolla vihas, diagnosoi mulle rajatilatyypin ihan puskista. Se oli tehnyt diagnostiikan ensinnäkin väärin, persoonallisuushäiriöt pitäisi diagnosoida pitkän tuntemisen ja testejen perusteella, se teki sen parin lyhyen näkemisen jälkeen mainitsematta mulle sanallakaan. Lisäksi en täytä edes puolia vaadittavista kriteereistä... Että sellanen diagnoosi sekin. Onneksi se on nyt käsittääkseni poissa voimasta.

Mua kyllä ärsyttää se, että mun diagnoosit vaihtuu joka kerta kun käyn psykiatrilla. Eikö ne vaan voi pitää samaa kun kerran hyvän keksii? Oon käynyt lukemassa tarkemmasta diagnostiikasta netistä, ja itsediagnosoin itselleni vaikean masennuksen, yleistyneen ahdistyneisuushäiriön ja epätyypillisen syömishäiriön. Koska no, se on oikeastaan aika suoraviivaista. Täytän kaikki tarvittavat kriteerit. En tiedä, miksei lääkärit osaa...