Näytetään tekstit, joissa on tunniste ryhmä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ryhmä. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Halloween ei lopu

 Kaikki on yhä hyvin. Tai jopa päivä päivältä paremmin. Ainoa asia mikä vaivaa, on se, että olen ollut todella väsynyt aamuisin ja on nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus, että myöhästyn koulusta. Ehkä Lamictal vähän väsyttää minua, mutta yritän etsiä parhaillani jotain konstia saada itseni aamuisin ylös, ja nyt kun minulla on enemmän voimia, uskon kyllä löytäväni sellaisen. Ehkä kirkasvalolamppu auttaisi?

Deittailu on vaihtunut seurusteluksi, joten alan kutsua uutta poikaystävääni nimellä V. Kaikki tuntuu menevän meillä tosi hyvin, toki mua pelottaa tietyt asiat tulevaisuudessa, mutta kerron niistä kohta. Olin viikonloppuna yötä V:n luona, ja se oli niin ihanaa, en voinut kuvitella kykeneväni mihinkään tällaiseen näin pian. Oltiin suunniteltu perjantaille paljon kivaa ohjelmaa, käytiin kiipeilemässä boulderpajalla, syömässä subilla, shoppailemassa ja baarissa yksillä. On tosi upeaa, miten V haluaa tehdä mun kanssa kaikenlaista uutta ja jännää, eikä vaan aina joko kahville tai baariin, kuten musta tuntuu, että useimmat ihmiset haluavat.

Lauantaiksi ei oltu edes suunniteltu mitään, mutta keksittiin extempore kaikenlaista. Pidettiin brunssia ja lähdettiin käymään V:n mökillä. Illalla se opetti mua pelaamaan lempivideopeliään ja näytti mulle musikkia, jonka oli säveltänyt veljensä ohjelmoimaan peliin. V on ihan monitaituri, on vaikea edes käsittää, miten se voi olla kaikessa niin hyvä. Se piirtää, soittaa kahta instrumenttia, tekee musiikkia, urheilee päivittäin, on kiinnostunut kulttuurista... 

Tää teksti tuntuu nyt kyllä tosi imelältä, anteeksi siitä. On vain niin pitkä aika siitä, kun viimeksi olen ollut oikeasti ihastunut johonkuhun - ja siis vielä ihmiseen, joka haluaa myös minut.

Tulevaisuudessa on kuitenkin tiettyjä uhkakuvia, mutta niin kai jokaisessa suhteessa. Tuntuu vähän aikaiselta miettiä niitä, mutta kuuluu mun luonteeseen huolehtia asioista jo kuukausia ennen kuin niistä tulee oikeasti ajankohtaisia. Ja tää on vielä niin alussa, että voi olla, että mietin ihan turhaan, ja suhde päättyy jo ennen kuin varsinaiset ongelmat alkavat, mutta toivon todella, ettei niin käy. Vaikka alettiin aika nopeasti seurustelemaan V:n kanssa, se vaikuttaa ihmiseltä, josta haluaisin oikeasti pitää kiinni.

Mutta niin. V on hyväksynyt mun menneisyydessä kaiken, mistä olen tähän saakka kertonut. Olen maininnut olleeni osastolla ja nuorisokodissa, kerroin A:n menettämisestä, isän sairauksista, mun diagnooseista, itsemurhayrityksistä ja viiltelystä, joka alkaa sekin onneksi olemaan historiaa (Olin 3 kuukautta kuivilla, ja vaikka retkahdin kerran lokakuun alussa, on siitäkin nyt yli kuukausi, joten ehkä sekin alkaa loppua?!). Mutta niin hyvin kuin V kaiken ottaakin, mua silti pelottaa, kuinka paljon lisää se voi hyväksyä. V ei vielä tiedä poliisijutusta, enkä ole siitä ihan pian kertomassakaan, en ole saanut avattua sitä vielä edes tämänhetkiselle hoitokontaktilleni. Eikä V tiedä syömisvammailusta. Se on isoin varjo mikä mun yläpuolella leijuu, kaikkine salaisuuksineen. Jos kertoisin, että olen joskus sairastanut anoreksian, se varmasti hyväksyisi, sillä tasolla kaikki muutkin mun läheiset asiasta tietää, mutta entä jos alankin laihtua taas kunnolla? Mitä se silloin tekisi? Meillä meni P:n kanssa poikki lähinnä juuri sen takia, että mun mielenterveysongelmat tuli väliin, mä en jaksanut P:tä, eikä P osannut reagoida oikein muhun. Miten V reagoisi? Pelottaa edes ajatella, mutta tää on ainut, mistä en haluaisi luopua. Olen lopettamassa tupakointiakin V:n takia, mutta että lopettaisin syömisvammailun, ainoan asian, mikä pysyy mun rinnalla kaikkien koettelemuksien läpi?

Nyt kun syömisestä puhutaan, niin se on siis (mun mielestä) mennyt hyvin viime aikoina. Kirjoitusten loputtua paino oli jotain 55,6kg, koska olin päättänyt syödä kunnolla, ettei tulokset kärsi. Halloweenista huolimatta paino putosi lokakuussa monta kiloa. Olen syönyt noin 800 kaloria päivässä, kävelly 5000-10 000 askelta ja liikkunut muutenkin vähän enemmän. Perjantaina paino oli 51,6kg, tänään 52,1kg, koska olin tosiaan viikonlopun V:n kanssa, mutta eiköhän se taas kohta laske. Alipainon puolella siis ollaan jälleen parilla kilolla. Jippii, sanon minä, mutta jossan pääkopan takana toinen ääni kysyy, haluanko vaarantaa kaiken jälleen tämän vuoksi, parantuneen voinnin, viimeiset kirjoitukset ja uuden parisuhteen?

Mutta vielä loppuun positiivista, ettette nyt luule, että vointi olisi taas huonontunut (ei siis ole, vaikka vähän huolehdinkin asioista!). Järjestin lokakuun lopussa siellä ryhmässä, missä olen töissä halloweenjuhlan. Se oli tosi iso rutistus, mutta saatiin se kunnialla maaliin, ja kaikki viihtyivät tosi hyvin! Tulin myös ajatelleeksi, että voisin pitää vielä omat jälkihalloweenit, ettei tämä juhlakausi lopu liian pian. Olen viime viikkoina elvyttänyt vanhoja ystävyyssuhteita, mistä olen erityisen iloinen (etenkin koska monet unohtavat ystävät uuden parisuhteen alkaessa, mutta minulle on käynyt toisin päin). Pidänkin siis parin viikon päästä pienet juhlat, mihin kutsuin muutaman ystävän ja V:n. Siisti, koristeltu kämppä, kaikkea kivaa halloweenteemaista ruokaa, ystäviä, vähän viiniä, pelailua, tutustumista... Siitä tulee mahtava ilta.

perjantai 9. lokakuuta 2020

No ei tää enää oo hauskaa

 Joo niin. Keksin joskus tammikuussa että mulla vois olla kakkostyypin kakssuuntanen mielialahäiriö. Kukaan ei uskonu mua kuukausiin. Nyt yhtäkkiä uskoo eikä tää oo enää yhtään hauskaa.

Tänään aamulla oli aika lääkärille. Taas uusi lääkäri. Kyseli taas kaikkea mahdollista, mutta kun lopulta kerroin mun "hypomania"-jaksoista ja siitä, että olen ollut masentunut niin monta vuotta eikä mikään mielialalääke toimi, lääkäri ja hoitaja olivatkin äkkiä samaa mieltä. Joo, kyllähän se on mahdollista, että kyseessä on kaksisuuntainen. Tutkitaan asiaa. En kai saanut virallista diagnoosia, mutta lääkäri määräsi uuden lääkkeen. Litiumpohjaisen. Jota käytetään kaksisuuntaiseen.

Niin kauan, kun asia oli vaan mun päässä, se tuntui lohdulliselta, selitykseltä kaikelle. Mutta nyt se ei enää tunnu siltä. Se tuntuu kuolemantuomiolta. Parantumaton mielenterveyden häiriö. Tulenko olemaan loppuikäni sairas? Onko tää mun elämää aina? Pitkäaikainen masennuskin olisi parannettavissa, kaksisuuntainen ei ole. Pystynkö koskaan työhön? Voinko lukea lääkäriksi? Tulevaisuus näyttää äkkiä toivottomalta.

Hoitaja yritti kai lohduttaa mua, kertoi, että kaksisuuntaisen kanssa voi elää lähes normaalia elämää kun on lääkkeet kohdallaan. Kyllä mä sen tiedän, mutta silti tarinat ihmisiltä kertoo muuta. Kaksisuuntaiset kertoo mediassa tarinaa siitä, miten sairaus aiheuttaa työkyvyttömyyttä ja toisiaan seuraavia osastojaksoja aikuisuudessakin. Sekö on mun tuomio? En mä halua sitä. Haluan parantua ja opiskella hyvän ammatin, auttaa muita, kertoa tarinaani jossa selätin vaikeudet.

Tää viikko on muutenkin ollut hirvittävän raskas. Viime viikolla oli viimeiset kirjoitukset, mutta niitä seurasi koeviikko. Viikonloppuna taas olin lauantaiaamusta sunnuntai-iltaan töissä kokemustoimijana siellä ryhmässä, tehtiin matka Tampereelle ja sekin oli tosi rankkaa. Itkin joka välissä salaa vessassa, bussissa ja hotellihuoneessa. Ja heti maanantaina alkoi uusi jakso, paljon rankempi kuin oletin. Seitsemän kurssia, joista kaksi on fysiikkaa, yksi matikkaa ja yksi se saatanan pakollinen liikunta 2 mitä en liikuntakiellon takia voinut suorittaa ajallaan kakkosvuonna. Koululiikunta on sadalla tavalla ahdistavaa, eikä sitä yhtään helpota se, että muut on 2-3 vuotta nuorempia, sosiaalisia ja liikunnallisia, enkä tunne niistä yhtäkään. Lisäksi koko viikon mulla on ollut illat ihan täynnä työpalavereja, uusintakokeita ja muita menoja. 

12-14 tunnin päivät ja unettomuus illalla sai mut jo viikossa ihan uuvuksiin. Tuntui, kuin olisin lähtenyt viikkoon kuin puhelin, joka unohtui laittaa yöksi laturiin, akkua jäljellä 14%. Nukuin pommiin kolmena aamuna, itken koko ajan, väsyttää. Itsetuhoiset ajatukset täyttää pään, kerran jopa viiltelin. Katkaisin sitten lähes 4 kuukauden tauon. Hoitaja ei ilahtunut asiasta, mutta ahdistus ja stressi on niin voimakasta, että mun oli pakko luopua jostain.

Hoitaja kysyi alanko olla sairasloman tarpeessa. Kauhistuin ajatusta. Ei, en voi. Jos otan enää yhtään saikkua, en valmistu keväällä. Ei ole varaa siihen. Se ehdotti, että vähentäisin töitä, mutten voi tehdä sitäkään. Oon taas umpikujassa, elän ikuisessa stressissä. Luulin, että voisin ottaa lokakuun rennosti, mutta ei mikään muu muuttunut, kuin se, että maaninen suorittaminen stressin alla vaihtui masennukseksi, ahdistukseksi ja kasvavaksi työkyvyttömyydeksi.

Mun täytyy purkaa tätä laihtumalla. Se on ainoa keino kun vihaan kaikkea itsessäni ja ympäröivässä maailmassa.

perjantai 14. elokuuta 2020

stressikausi alkaa

 Koulu alkoi keskiviikkona, arki ja stressi jo pari viikkoa sitten. Kesällä ei ollut mitään tekemistä, mutta nyt taas pamahti kalenteri vaihteeksi niin täyteen, että itkettää. Miksei mikään ole koskaan hyvä?

Mulla on tässä jaksossa kuusi kurssia, en ole tehnyt niin montaa jaksoon melkein puoleentoista vuoteen. Ylioppilaskirjoituksissa odottaa neljä ainetta, niiden alkuun on enää reilut viisi viikkoa. Lisäksi se ryhmä missä käyn palasi kesätauolta, on tapaamisia siellä ja kouluttaudun "apuohjaajaksi" syksyn ryhmään. Sitten vielä ajokoulu, jonka reputin jo kolmannen kerran. Ja hoitajakäynnit. Ne tosin on enemmän positiivinen asia, kun saan viimein jotain apua kuukausien kuluttua. Se vaan tuntuu käynnistyvän aika hitaasti.

Ensimmäisellä käynnillä hoitaja ehdotti että kävelisin enemmän. Sen jälkeen olenkin aloittanut taas kävelyillä käymisen, mutta nopeasti muistin, miksi lopetin. Musiikki ei riitä harhauttamaan mun ajatuksia, vaan kävellessä ne liukuu kelaamaan uudelleen ja uudelleen kaikkea ahdistavaa. Eikä yhtään auta, että melkein jokainen asuinalue ja katu mun kämpän lähellä assosioituu johonkin ikävään. Käveleminen triggeröi myös tauolla olleita "pakkoajatuksia". Niitä itsetuhoisia ja väkivaltaisia ajatuksia, jotka eivät ole loogisia ja omia. Ihan kuin joku muu tulisi mun päähän ja ehdottaisi että mitäpä jos katkaisisit vaikka kaulavaltimon.

Luin käynnin tekstin omakannasta ja säikähdin aika paljon yhtä asiaa. Hoitaja oli kirjannut suunnitelmaan mitä testejä se mulla teetättää, siellä oli kaikki perustestit, masennus-, ahdistus-, paniikki- yms, mutta lisäksi SCOFF ja BES, eli syömishäiriö- ja ahmimishäiriötestit. Olin vakuuttanut hoitajalle, ettei mulla ole syömishäiriöajatuksia, mutta jotenkin ajatus virallisessa lomakkeessa valehtelusta kuulostaa vääremmältä kuin keskustellessa. Mutta en mä voi niitä rehellisestikään täyttää, kävin testaamassa ne ja sain kummastakin lähes täydet pisteet.

Niin, ahmimisongelma ei ota loppuakseen. Nyt vaan oksennan kaiken, minkä vuoksi paino pysyy aloillaan ja välillä jopa laskee. Pelkään vaan aika paljon mun sydämen ja etenkin hampaiden puolesta. Jos oksentelee päivittäin, polttaa tupakkaa, juo lähes pelkästään sokeritonta limsaa ja masennuksen vuoksi pesee hampaita harvoin, oon ihan varma, että ne tippuu kohta päästä.

Mutta niin, paskaahan tää kaikki yhä on, mutta ehkä saan taas vaihteeksi jotain kirjoittamisen arvoista, kun asioita taas tapahtuu. Haluaisin vaan itkeä ja nukkua koko ajan, mutta itkeä en osaa ja nukkua en saisi, kun koulupäivät kestää kahdeksan tuntia plus ympäri kaupunkia asioilla ravaaminen, kävelyt ja kirjoituksiin lukeminen, jos siitä nyt vieläkään mitään tulee. Kolme päivää koulua takana, ja olen nyt jo niin uupunut, etten tänään saanut koulussa mitään aikaan ja nukuin kotona pitkät päiväunet. Mitähän tästäkin tulee...

14.8.2020

Kalorit: 390

Poltettu: 214

Paino: 53,4kg

perjantai 12. kesäkuuta 2020

Kierteen katkaisu

Viime postauksen jälkeen jumituin parin viikon ahmimiskierteeseen. Välillä oksensin, välillä en. Paino nousi tosi paljon. Ahdisti joka ilta, mutten voinut enää lähteä päivystykseen, koska se on niin kallista. Sitä paitsi kesäkuun ekalla viikolla alkoi taas ryhmätapaamiset, enkä voinut riskeerata, että joutuisin osastolle, enkä pääsisi niihin.

Oon varmaan aiemminkin puhunut siitä, mutta oon siis ryhmässä, joka on suunnattu 18 vuotta täyttäneille, nuorisokodissa asuneille nuorille. Se alkoi helmikuussa, mutta oli koronan takia tauolla. Odotin innolla kesäkuun tapaamisten alkua.

Osittain onkin ollut kivaa. Käytiin salilla, laitettiin ruokaa, mentiin seikkailupuistoon kiipeilemään, käytiin pari kertaa ravintolassa ja yhdellä tytöllä oli valmistujaiset, jotka mä olin suunnitellut. Kuitenkin juuri se, että melkein joka tapaamisella syödään paljon, ja juhlien järjestämisen stressi kuitenkin söi vähän sitä iloa.

Oon kuitenkin tällä viikolla alkanut saada itseäni kasaan. Siivosin mun huoneen, tiskasin, tein lukusuunnitelman syksyn yo-kokeisiin ja oon saanut lopetettua ahmimisen. On mukavaa, kun on pitkästä aikaa onnistunut olo.

Poliltakin kuului viimein jotain. Kävin viime viikolla sairaanhoitajan luona, se teki haastattelun, millä selvitettiin mun epävakaa-diagnoosia. Yllätys yllätys, en täyttänyt kuin pari kriteeriä, kun 5 tarvitaan diagnoosiin. Sanoin koko ajan, ettei se ole mulle oikea diagnoosi... Tosin ne oli ehtinyt jo kaavailla mulle epävakaan hoitomallia ja nyt kaikki suunnitelmat menee uusiksi ja hoito viivästyy. En edes tiedä milloin mulla on seuraava aika, epämääräisesti on mainittu, että mut laitetaan jonoon masennuksen hoitomalliin.

Mutta niin. Nyt menee ihan ok, vaikka vähän ärsyttääkin painon nousu. Se ehti olla korkeimmillaan 53,4 kiloa 5.6. Tänään aamulla vaaka näytti 50,5 kiloa.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

Ajokoulu

Mulla on ollut tosi kiireinen, mutta hyvä alkuviikko. On tosi piristävää, kun on paljon menoa.

Mulla on ollut nyt jo kolme ajotuntia, ja pärjään yllättävän hyvin. Pääsin jo toisella tunnilla ajamaan liikenteeseen.

Mutta eilen oli kyllä tosi stressaava päivä, ja se vaikutti jonkin verran mun käytökseen. Olin nukkunut huonosti ja koulupäivä ei oikein onnistunut. Kävin ajotunnilla ja sitten mulla oli ryhmän kokoontuminen. Alunperin piti olla kokkausta, mutta viime hetkellä se vaihdettiin salikäynniksi, mikä sai mut innostumaan.

En kuitenkaan oo ikinä käynyt isoilla saleilla, joten ahdistuin tosi pahasti, kun siellä olikin melkein sata ihmistä. Kun lisätään se, että mun kunto on tosi huono nykyään, olin koko tunnin ihan paniikkikohtauksen partaalla.

Kun olin lähdössä ryhmän uusi miespuolinen ohjaaja kysyi, tulisinko kahville torstaina. Säikähdin tosi paljon, joulukuun insidentin muistuessa mieleen. Oon sen jälkeen vältellyt aikuisten miesten kanssa kahdestaan olemista. Mua pelottaa ajotunnitkin aika paljon, koska opettaja on mies.

Töksäytin siinä sitten vähän tylysti: "Miksi?". Onneksi se on kuulemma virallinen juttu, tämä uusi ohjaaja pyytää kaikkia nuoria kahdestaan kahville, jotta voisi tutustua heihin.

Aloitin maanantaina ekaa kertaa elämässäni oikean dieetin. Pääsyynä oli se, että alan kyllästyä nuudeleihin, ja mulla on ongelma, että jos kokkaan oikeaa ruokaa, en osaa hillitä annoskokoja, vaan saatan syödä monen päivän ruoat yhdessä illassa. Joten en oikein tiennyt, mitä syödä. Ostin kaupasta nutrilett-laihdutuspirtelöitä, yhdessä pussissa on 120 kcal ja niitä suositellaan otettavaksi 5 päivässä. Oon ottanut nyt 3 per päivä, koska tuo suositus on tietenkin mitoitettu tuotteen kohderyhmälle, eli ylipainoisille ihmisille.

Dieetti sujuu hyvin, on kiva, kun aina voi juoda pirtelön, kun tulee nälkä, eikä silti liho, eikä tarvitse pähkäillä, mitä söisi. Mitä torstain kahvilaan tulee, katsoin etukäteen tuotteiden kaloreja. Jos otan vain yhden jääteen, voin lisäksi ottaa yhden pirtelön sinä päivänä.

1.3.
Paino: 52,7kg
Kalorit: 454 kcal

2.3.
Paino: 52,9kg
Kalorit: 360 kcal

3.3.
Paino: 52,5kg
Kalorit: 360 kcal + 70min kuntosalilla

4.3.
Paino: 52,2kg

keskiviikko 19. helmikuuta 2020

laikukas lattia

Tuntuu että kaikki menee taas päin helvettiä. Uusia vastoinkäymisiä tulee koko ajan ja vanhat palaa muistiin.

Kaikki se painava massa, josta en voi puhua kellekään, liiskasi mut tänään lattialle. Itkin mun meikin pois ja lopulta tartuin terään. Vartissa oli heitetty hukkaan kahden kuukauden edistyminen. Nyt lattia on mustien ja punaisten läiskien täplittämä, mutta oon liian väsynyt siivoamaan.

Kohtausta pahensi se ajatus, joka iski kesken kaiken. Vuosi sitten, puoli vuotta sitten, jopa kaksi kuukautta sitten, mulla oli joku, joka olisi välittänyt, jos olisi kuullut. Oli turvapaikkoja sairaalassa tai nuorisokodissa, oli välittäviä ystäviä, poikaystäviä, ohjaajia, sairaanhoitajia ja perhe. Nyt mä tiedän, etten tuu kertomaan kellekään. Kukaan ei oo mun kanssa niin läheinen, että välittäisi, ajaisin vain ihmiset pois.

Ja mitä ne vastoinkäymiset sitten oli, jotka johti tähän?

Sain eilen kirjeen poliisista. Mä voitin, se mies sai sakot ja ongelmia töihin. Tulin siitä tosi iloiseksi. Sitten aloin kyseenalaistaa, miksi oon niin iloinen toisen epäonnesta? Sama juttu, kun silloin, kun se valelääkäri paljastui. Väitän itselleni, että olen iloinen, koska voin suojella muita pahalta, mutta entä jos mä olenkin se paha? Vahingoniloinen ihminen, joka nauttii muiden kärsimyksestä.

Nukuin eilen pommiin koulusta, ja huomenna mulla on kaks koetta. En tiedä mitään koealueista, kun oon molemmista aineista ollut viimeiset kaks oppituntia pois.

Tapasin sen ohjaajan, johon salaa halusin törmätä, ja kysyin, haluaisiko se vielä joskus jutella. Se sanoi ei.

Kokattiin eilen siellä ryhmässä. Vuoden takaisen tikki-episodin jälkeen en ole pystynyt olemaan kertaakaan kemian labroissa tai ryhmäkokkaustilanteissa (koska ne muistuttaa labroja) mutta menin silti kokkaamaan. Ja yllätys, sain pahan ahdistuskohtauksen ja mulle tuli todella ulkopuolinen olo, kun itkin rappusissa puoli tuntia, eikä kukaan tullut etsimään mua.

Kaikkea paskaa vaan kertyy, mutta pahinta on tunne, ettei kukaan välitä. Millon tää kaikki loppuu?

18.2.
Kalorit: ~1000

19.2.
Paino: -0,5kg eilisestä
Kalorit: ~1000

tiistai 4. helmikuuta 2020

Asennemusaa

Mä tulin siihen tulokseen, että mun on aika yrittää tietoisesti muutta mun asennetta. En pääse mihinkään sillä, että haluan koko ajan viiltää tai oksentaa. Kumpikaan ei oikeasti hyödytä mitään.

Kuuntelen yleensä aika sekalaista musiikkia, metallia, punkkia, poppia, rockia, rappia, iskelmää... Yhdistävänä tekijänä on vain se, että samaistun kappaleisiin. Eli ne on yleensä aika masentunutta tai ainakin surumielistä musaa. Keräsin itselleni tsemppimusalistan, jonka tahtiin olisi ehkä kivempi kävellä ja opiskella. Itsetunnon nostaminen olisi ehkä parempi kuin lyttääminen.

Muutenkin kun tykkään pukeutua ja meikata huolella, niin että mun vaatteet antaa mulle voimaa kävellä leuka ylhäällä ja selkä suorana vaikka missä myrskyissä. Nyt mun musiikkikin ehkä sopii yhteen sen kanssa.

Tässä on muutama biisi siltä listalta, jos joku etsii tsemppimusaa ♡ (joo nää on tosi vanhoja mutta mun oli vaikeeta löytää positiivista musaa)
- Bohnes: Middle Finger
- Ariana Grande: Break Free
- Kelly Clarkson: Stronger
- Sia: Unstoppable
- Demi Lovato: Confident
- MARINA: Primadonna
- Hailee Steinfeld: Love Myself
- Dua Lipa: New Rules
- Anna Naklab: Supergirl
- Imagine Dragons: Whatever It Takes

En oo juossut yli vuoteen kunnolla, mutta menin toissapäivänä lenkille. Oletin, että se olisi ollut helvettiä, kun mun kunto on nykyään niin paska ja tupakoin, mutta juoksin 5km, enkä edes hengästynyt. Se tuntui hyvältä. Menen ehkä viikonloppuna uudelleen.

Menin tänään taas siihen ihme ryhmään. Se oli taas huono idea, tietenkin. Olin syönyt pohjalle päivän 300 kaloria, mutta - mikä todennäköisyys - siellä oli tarjolla juuri sitä toffeeta, jota olen kuolannut viimeiset kaksi viikkoa. Tietysti sorruin. Nyt vituttaa niin paljon.

Viikon päästä on viimeinen ryhmänohjaus, vika kerta kun nään mun ryhmänohjaajan, joka on viime kuukaudet ollut huolissaan musta. Tuntuu hyvältä päästä siitä eroon, mutten kehtaa mennä sinne tämän painoisena. Jostain syystä haluan näyttää sille, että mun paino jatkaa laskua. Se näki mut ekaa kertaa yli 60-kiloisena, joten olen laihtunut sen silmien edessä melkein 10 kiloa. Mutta haluan olla mahdollisimman lähellä viittäkymppiä kun nään sen. Niinpä ajattelin, että nyt paastoan, kunnes olen tyytyväinen. Pari kiloa, ei enempää. Onneksi mulla on nyt pitkästä aikaa monta päivää niin, ettei mun tarvii mennä mihinkään. Joten ei tule houkutuksia. Oon vaan kotona, pääsen pitkille kävelyille ja opiskelen.

Onneksi nään painossakin sentään jotain muutosta. Ostin joskus lokakuussa uuden hameen, kun se tuli postissa, äiti epäili, ettei se mahtuisi mun päälle. Se mahtui onneksi, mutta eilen kun puin sen, tarvitsin vyön pitämään sen mun päällä.

Paino: 51,7kg

lauantai 25. tammikuuta 2020

vapauttava yksinäisyys

Tällainen yksinäisyys on mulle uutta. Hyvällä tavalla. Oon aina ollut yksinäinen, mutta nyt, kun mun ympärillä viimein ei ole ketään, en enää ole yksinäinen. Olen yksin, vapaa.

Tietenkin tähän on vaikeaa tottua. Kehitin taas lievän pakkomielteen uuteen ihmiseen. Mutta tällä kertaa pidän sen hallinnassa. Pidän sen ihmisen niin etäällä, etten voi koskaan tehdä mitään ajattelematonta. Sekin on ohjaaja nuorisokodilta, ei se mies, hyi helvetti, ei. Toinen ohjaaja, jonka kanssa istuttiin keittiössä usein tunteja, juteltiin politiikasta ja yhteiskunnasta, filosofiasta ja kirjallisuudesta. Juotiin litrakaupalla teetä. Usein juteltiin niin pitkään, että muut ohjaajat joutui patistamaan sen tekemään oikeitakin töitä välillä. Kaipaan niitä keskusteluja, joten annan itseni kaivata niitä, mutta vain hetken päivässä. Se tekee onneksi omalta osaltaan tämän helpoksi, ettei se ole missään sosiaalisissa medioissa. En voi aloittaa sekopäistä stalkkausoperaatiota tai ottaa yhteyttä. Käyn vain päivittäin kävelyllä keskustassa ja toivon salaa, että nään sen sattumalta väkijoukossa.

Mutta muilta osin, se, että luovutin täysin ihmissuhteiden osalta, on vaan vapauttanut mut. Ihmiset ei enää häiritse mun elämää, sotke mun suunnitelmia. Kaikki on hallinnassa. Ei tarvitse esittää mitään kellekään, ei tarvitse miellyttää ketään. Voin olla oma itseni. Kiinnitin pitkästä aikaa taas pinssit reppuuni, turha esittää mitään massaa.

Kaikki on hallinnassa. Ja viimein suunnitelmien noudattaminenkin on yksiselitteistä. Nousen, kun herätyskello soi. Syön tarkalleen suunnitellut ruoka-annokset. Kävelen päivittäiset askeltavoitteet. Opiskelen suunnitelman mukaan. Vapaa-ajankin käytän viimein järkevästi.

Pakkoajatuksetkin on lähes kadonnut. Toki niitä on yhä, ne tulee kesken kaiken ehdottamaan, että hei, mieti miten siistiä olisi lyödä korkkiruuvi kaulavaltimoon, mutta enää suunnilleen kerran tunnissa. Ja kun niitä tulee, osaan nykyään jotenkin vain sivuuttaa ne. Sanon vaan, että hei ei nyt kiitos, mä yritän tässä keskittyä, painu vittuun siitä huutamasta.

Ainoa päivä tällä viikolla, kun tää kaikki pääsi rakoilemaan, oli torstaina. Ja se johtui ihmisistä, tietenkin. Se vain alleviivasi sitä, ettei muut ihmiset pysty kuin sotkemaan asioita. Olin pari viikkoa sitten nimittäin löytänyt esitteen ryhmästä, joka kuulosti juuri minulle luodulta. Ryhmä nuorille aikuisille, jotka ovat asuneet nuorisokodissa. "Tule saamaan ystäviä, hankkimaan arjen taitoja ja kokeilemaan uusia harrastuksia." Menin torstaina ryhmän aloituskerralle, ja heti mut tungettiin täyteen pitsaa, jonka jouduin oksentamaan myöhemmin. Ei hyvä. En halua ihmisiä.

Ja joo, tiedän, että kirjoitan tänne liian usein ja liian pitkiä tekstejä, että kukaan näitä jaksaisi lukea. Ja että vaikutan ihan sekopäältä, kun vuorotellen kehitän hulluja suunnitelmia ja pakkomielteitä, ja vuoroin olen tappamassa itseäni, mutta ihan sama. Sittenpähän olen sekopää, mutta en mä tälle mitään voi kun lääkärit ei anna lääkkeitä.

23.1.
Paino: 52,2kg
Kalorit:
Kuppi nuudeleita 350kcal
Pitsa 1051 kcal
=1401 kcal

24.1.
Paino: 52,9kg
Kalorit:
Kuppi nuudeleita 350 kcal
=350 kcal

25.1.
Paino: 52,9kg
Kalorit:
2 keitettyä kananmunaa 174 kcal
7 maissikakkua 189 kcal
=363 kcal