Ajatuksia bussissa

Oon nyt bussissa matkalla mun kämpälle. Oon viettäny nyt viikon äidin luona toisessa kaupungissa ja palaan nyt kotikaupunkiini.

Edessä on eka yö jonka nukun yksin melkein kahteen kuukauteen. Eka yö omassa kämpässä itsemurhayrityksen jälkeen.

Bussissa on aikaa ajatella, kun matka kestää neljä tuntia. Ajattelin kulunutta vuotta. Lukion toinen luokka on ollut mun elämän raskain vuosi.

Mun anoreksia paheni. Menetin mun ainoan koulukaverin. Yritin itsemurhaa lääkkeillä. Jouduin anoreksian takia osastolle melkein kahdeksi kuukaudeksi. Aloin sekakäyttää lääkkeitä ja alkoholia. Mun masennus syveni vaikeaksi masennukseksi. Muutin omaan asuntoon. Yritin itsemurhaa vetämällä ranteet auki. Jouduin suljetulle kuudeksi viikoksi. Ja nyt mulla ei periaatteessa ole kotia.

Aiempien vuosien koettelemukset, yksinäisyys, kiusatuksi joutuminen ja laihdutusyritykset kuulostavat mukavalta, tavalliselta elämältä tämän vuoden rinnalla.

Mitähän mä en ole vielä kokenut, no, läheisen kuolemaa (EDIT: 18.9.19 vitun naiivi paska oliko pakko manata), väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Oliskohan ne vuorossa sitten seuraavaksi... Koputan puuta.

Mulla on tällä viikolla paikka päiväosastolla, yhdeksästä neljään. Muutoin oon viimein vapaa viettämään kesää. Ollaan menossa A:n ja sen kavereiden kanssa juomaan huomenna. Sitäkin ekaa kertaa lähes kahteen kuukauteen. En malta odottaa. Mun elämän parhaat hetket on humalassa.