päivä 8

Viikko suljetulla tuntuu puolelta vuodelta. Ja sain juuri kuulla, että vähintään toinen pitäisi vielä jaksaa.

Perjantaina mulle luvattiin, että pääsen maanantaina lääkärille. Selviydyin sen avulla viikonlopusta. Aloin jopa vähän panostaa. Vietin aikaa huoneeni ulkopuolella, tutustuin pariin muuhun nuoreen. Aloin taas käydä syömässä ja kokouksissa, kuin mikäkin mallipotilas, jotta voisin näyttää, ettei minua enää tarvitse suljetulla pitää.

Maanantai tuli. Odotin ja odotin. Kolmelta kysyin vastuuhoitajalta, olenko pääsemässä lääkäriin. Ei, lääkäri on tänään kiireinen. Ehkä huomenna. Vittu mitä paskaa. Vietin loppuillan mun huoneessa.

Tänään aamulla oli ylilääkärin kierto. Harhaanjohtava nimi, ei se kierto tarkoita, että se nuoria kiertäisi tapaamassa. Ne vaan puhuu meidän asioista jossain lukkojen takana. Aamun vastuuhoitaja toi uutiset: mulle oltiin tehty vaikka mitä päätöksiä, mutta ulospääsystä ei oltu puhuttukaan. Kaikki lääkkeet menee vaihtoon, sain viimein ulkoiluluvat (oon ollu viikon putkeen sisällä?? aikaisempi ennätys on varmaan kaks päivää jossain helvetillisessä taudissa), huomenna on labrat ja tänään tehdään jotain paperitestejä. Ja joku hoitaja oli kannellut sossulle siitä, kun olin kerran valittanut kovaan ääneen mun kavereille, etten saa maksettua mun kämpän vuokraa nyt kesällä, kun opintotuki katkeaa, joten tapaan huomenna jonkun sosiaalitantan. Aivan mahtavaa.

Elättelin vielä toivoa, että kun pääsisin tapaamaan itse lääkäriä, pääsisin ulos, ehkä tällä viikolla, tortaina, perjantaina. Omahoitaja tuli kuitenkin vielä myöhemmin kertomaan, ettei lääkäri ehtisi tavata mua tänäänkään. Kysyin, onko ulospääsy mahdollinen, mutta hoitaja sanoi, että sen pitää odottaa vähintään seuraavaan ylilääkärin kiertoon, mikä on viikon päästä. Enkä kuulemma todennäköisesti saa lomaakaan viikonlopuksi.

Tää viikko on ollut yhtä painajaista, mä en mitenkään selviä toista viikkoa täällä. Mä oon jo nyt tulossa hulluksi. Kirjaimellisesti. Alan sekottaa unta ja todellisuutta.

En oo saanu moneen yöhön nukuttua paljon yhtään. Otan iltaisin melatoniinia, mutta se ei vaikuta, eikä vahvempaa suostuta antamaan. Ne pienet pätkät, joita nukun, mä nään koko ajan todella todentuntuisia unia, ja alan oikeasti luulemaan niitä todeksi. Kävin tänään aamulla kysymässä mun eiliseltä vastuuhoitajalta, oliko mun äiti soittanut sille eilen, ja ollut sitä mieltä, että mut on parempi pitää suljetulla. Olin täysin varma, että vastuuhoitaja oli sanonut illalla niin, mutta se sanoi vain hämmentyneenä, ettei se ole koskaan puhunut mun äidin kanssa. Eikä tää ole edes ensimmäinen esimerkki. Oon jo useampana aamuna aamiaisella ihmetellyt, missä joku uusi nuori on, kunnes olen tajunnut, että nekin on ollut vaan unta.

Mä katson täällä netflixistä Orange Is the New Black -sarjaa, ja samaistun siihen huolestuttavan paljon. Paitsi, että olisin mielummin vaikka siinä sarjan kauhuvankilassa, kuin täällä. Se näyttää nimittäin paremmalta paikalta. Vangit ovat tehneet jotain, minkä takia he joutuvat telkien taa, me nuoret suljetulla ei. Vangit tietää, milloin ne pääsee ulos, eikä niiden tunnetilat vaikuta poispääsyyn. Mulla ei oo hajuakaan, milloin pääsen pois, enkä uskalla näyttää kaikkea pahaa oloa, ettei mun aika täällä pitenisi. Vankilassa on kanttiini, josta vangit voi käydä ostamassa tavaraa ja herkkuja. Mua ei päästetä edes sairaalan kahvioon. Vankilassa on kirjasto ja piha ja vitun joogakerho ja mua ei päästetä edes kävelylle. Vankilassa vangeille tarjotaan terapiaa ja apua, mä en oo nähny mun psykologia, enkä ketään muutakaan vastaavaa kahteen viikkoon.

Yritän pitää itseni kiireisenä. Jos soitan pianoa ja pelaan korttia, en ehdi ajatella niin paljon. Tai jäädä vaan makaamaan. Ei mua huvittaisi mitään tehdä, mutta yritän. Kaikki paha olo ja tyhjyys on silti yhä siellä. Vaanii pinnan alla. Tiedän sen, koska aina, kun tulee pienikin vastoinkäyminen, lääkäriaika perutaan, tai hoitaja huomauttaa jostain, mitä teen väärin, mä meen mun huoneeseen. Kaikki se adrenaliini ja viha valtaa mut. Haluaisin potkia ja heitellä tavaroita, huutaa, viillellä, itkeä. Hillitsen sen ja katson uuden jakson netflixistä. Vaikka mua ei huvittaisi. Vaikka haluaisin vain kuolla.

Kirjoittaminen, päivän kohokohta. Paikka, johon saan kertoa, miten oikeasti menee. Sanoa, mitä on sanottavana. Voisipa niin tehdä oikeassakin elämässä.