nyt et kuole, A

Varoitus: tekstissä käsitellään itsemurhaa

Mun paras (ja ainoa) ystävä A teki itsemurhan sunnuntaina.

Se laittoi naapurilleen ilmeisesti vähän huolestuttavan viestin ja sitten hirttäytyi kotonaan. Se naapuri löysi sen ja soitti hätänumeroon. A:n sydän pysähtyi 20 minuutiksi.

Se on teoriassa yhä hengissä. Se on ollut kaksi vuorokautta nyt teholla hengityskoneessa ja letkuissa. Mutta todennäköisyys, että se herää on pieni.

Sain kuulla maanantaina iltapäivällä. Varasin heti seuraavan bussin kotikaupunkiini, tiistaiaamuksi. Itkin koko illan paniikissa, yritin kysellä lisätietoa kaikilta A:n omaisilta. Yritin mennä juoksemaan, mutta itku sotki hengityksen enkä pystynyt. En usko oikeastaan Jumalaan, mutta rukoilin. Nukkuminen on aina ollut mulle pakokeino, mutten nukkunut minuuttiakaan, vaikka yritin.

Tänään, tiistaina lähdin aamun ekalla bussilla kotikaupunkiini teholle katsomaan A:ta. Kun tulin teholle, vuoteen ympärillä oli A:n äiti, kaksi aikuista siskoa ja kaksi ystävää. Tunsin toisen siskon jotenkuten, ja hän halasi minua.

Olin osannut sairaalasarjojen katselun ansiosta varautua letkuihin, monitoreihin ja intubaatioputkeen, mutta näky oli silti järkyttävä. A:n kaulaa kiersi tummanlila paksu mustelma, sen kasvot oli turvoksissa. Mutta pelottavinta oli tietenkin se, että vaikka se oli siinä, se ei ollut. Se ei reagoi mihinkään tai kuule mitään.

Parinkymmenen minuutin päästä meidän piti lähteä. A:n sisko kyseli, että onko minulla paikkaa mihin mennä. Kaikilla muilla oli, mutta mä en tunne ketään mun kotikaupungista. Mun suunnitelma oli vaan majailla sairaalalla. Sisko ei kuitenkaan uskaltanut jättää mua yksin, koska itkin niin paljon, vaan vei mut mielenterveyspäivystykseen ennen kuin lähti.

Siellä juttelin tunnin jonkun hoitajan kanssa, se kirjoitti mun tilanteesta kartoituksen ja soitteli eri tahoille mun asuinkaupunkiin, että saisin tukea.

Sen jälkeen menin uudelleen katsomaan A:ta. Tällä kertaa olin yksin, joten uskalsin puhua A:lle ja silittää tämän kättä.

"Ole kiltti, A, taistele vielä. Me kaikki rakastetaan sua ja tarvitaan sua. Mä en selviä ilman sua. Ole kiltti ja herää."

Mutta ei se herännyt. Äiti soitti mulle ja käski tulla seuraavalla bussilla kotiin.

Bussissa söin ensimmäisen aterian yli vuorokauteen. Yhden sämpylän syömiseen meni tunti.

Matkat sinne ja takaisin kestivät yhteensä 8h. Olin perillä asuinkaupungissani yhdeksän maissa. Päätin lähteä suoraan päivystyksessä annettuun osoitteeseen. Kriisikeskus, auki 24/7.

Harhailin tuntemattoman kaupungin katuja pitkin sisäpihalle ja soitin summeria. Kaksi mukavan oloista naista avasi oven.

Pääsin sisälle. Ne keitti mulle teetä ja juteltiin mukavassa nojatuolihuoneessa. Se ei ollut yhtään niin virallinen, kuin polin huoneet. Ei ollut edes työpöytää.

Ne luki päivystäjän lausunnon ja puhuttiin ja selviteltiin, mitä tehdään seuraavaksi.

"Sä olet 17, sulla on takana vuosia masennusta ja kaksi itsemurhayritystä. Oot ollut koko kesän osastolla ja muuttanu kuukausi sitten pakotettuna aivan uuteen kaupunkiin ja sun hoitokontaktit on vaihtunut. Sun tilanne on vaan huonontunut ja nyt sun ainoa ystävä teki itsemurhan? Tuossa on ihan hirveä taakka sun ikäiselle"

"Joo ja mun isä on alkoholisti ja puhuin sen menemään katkolle ja nyt oon sen tukihenkilö ja viikko sitten sain tietää sivulauseessa että sillä on syöpä", mä lisään.

Ne naiset vei mut autolla kotiin ja lupasi soittaa huomenna.

Nyt kello on melkein kaksitoista. En oo nukkunut melkein kahteen vuorokauteen. Oon syöny kahdessa vuorokaudessa vaan kaks ateriaa joista toinen oli pelkkä leipä. Oon juonu vaan mukillisen teetä. Pisin aika, jonka oon ollu itkemättä oli varmaan jotain puol tuntia.

Ja tän kaiken keskellä pahinta ei ole se mitä äsken kerroin vaan ne tuhannet ajatukset.

Mun olisi pitänyt tajuta. Olin niin syvällä omissa ongelmissani, etten huomannut yhtään, vaikka se antoi selkeitä varoitusmerkkejä. Vetäytyi kontaktista ihmisiin, sanoi olevansa itsetuhoinen. Se oli sunnuntai-iltana. Samaan aikaan, kun olin itsekin. Sanoin sille, että mene päivystykseen, jos menee liian pahaksi. Menin itse. Hän ei mennyt.

Mitä jos se oli vahinko? Kukaan ei ole vielä löytänyt jäähyväiskirjettä, eikä tän ikäiset tee kovin paljon oikeita itsemurhia. Oon tavannut paljon nuoria osastoilla, jotka on yrittäny itsemurhaa, mutta ei oikeasti kuollakseen, vaan päästäkseen pois tuskasta, ehkä salaa toivoen saavansa apua ja huomiota, jota he eivät muuten saa. Se oli varmaan munkin oikea motiivi, vaikken uskalla myöntää. Mitä jos se oli vahinko? Se olisi paljon pahempaa, kuin jos se olisi kuukausia suunnitellut ja päätynyt tähän. Mitä jos se vain halusi apua ja nyt se kuolee?

Mistä se sai köyttä? Tekikö se oikean hirttosolmun vai jonkun räpellyksen? Ei, se oli varmaan räpellys, jos sen tekee oikein, niska murtuu. Mihin se kiinnitti sen? Ei sen talossa ole koukkuja tai tankoja. Mitä sen kissoille käy?

Mä olisin voinut estää sen. Jos olisin soittanut sille sunnuntaina. Se hirtti itsensä kun mä istun kolmatta tuntia jonossa päivystyksessä.

Jos se kuolee, mä en voi enää palata mun kotikaupunkiin. Niistä kaduista ja siitä ihanasta koulusta, kaikista yhteisistä tutuista tulee surumerkkejä. Se ei saa kuolla, mä haluun takas sinne.

Mä en tapa itseäni koskaan. Tää kipu on liian suurta. Mä en haluu et kukaan tuntee tällaista mun takia. Mun täytyy vaan pyytää apua kunnes parannun ja sitten mä voin auttaa muita.

Jos sä kuolet, niin mulla ei ole mitään. Nyt et perkele mene kuolemaan.

Mä en mene huomenna kouluun. En pysty. Itkisin kuitenkin koko ajan. Ja oon liian väsynyt. Sekä henkisesti, että fyysisesti. Pelkään, etten nuku tänäkään yönä. Pelkään, että jään taas vaan ajatusten vangiksi tähän kipuun ja tuskaan. Mut ehkä mä ansaitsen sen, kun en estänyt sitä.

// Oon puhunu A:sta niin paljon että selkeyden vuoksi keksin sille kirjaimen. Käyn vaihtamassa sen muihinkin postauksiin, että pysytte kärryillä milloin on sama henkilö.