Mulle lupaillaan koko ajan, että kaikki alkaa kyllä mennä parempaan, mutta vaikka musta tuntuu jo nyt, että olen saavuttanut pohjan, tää kuilu vaan syvenee. Joka päivä uusia vastoinkäymisiä.
Viime viikolla kävin koulussa. Se oli todella raskasta. Pari oppituntia, ja makasin sängyssä koko loppupäivän. Keskittyminen ja oppiminen on vaikeaa.
Viime tiistaina sattui pikku onnettomuus. Taas. En näköjään osaa olla aiheuttamatta välikohtauksia.
Lyhyesti sanottuna meinasin kuolla vahingossa. Mulla oli voimakas ahdistuskohtaus ja sitten tuli niin voimakas pakkoajatus, ettei se jättänyt tilaa normaaleille ajatuksille, enkä ehtinyt siis kyseenalaistaa sitä. Sattuiko A:ta kun se kuoli? Ajatus oli absurdi: kokeile. Pakkoajatukset eivät aina ajattele seurauksia, joskus ne haluavat, että kuolen, mutta tällä kertaa se ei ollut edes niiden tarkoitus.
Kiedoin paksun metalliketjun kaulaani, kiinnitin sen ovenkahvaan ja vaivuin alas. Ketju puristi kaulavaltimot kiinni, niin ettei aivoihini päässyt happea, ja menetin tajuntani nopeasti. Ei, se ei sattunut. Yhtään. Mutta kukaan ei tullut huoneeseeni seuraavaan kahteen tuntiin, joten olisin kuollut, ellei paksu metalliketju olisi sattumalta katkennut kaikkia fysiikan lakeja vastaan. Heräsin lattialta ja menin vain katsomaan netflixiä. Tajusin vasta seuraavana päivänä, miten vaarallinen tilanne oli ollut.
Kerroin ohjaajille keskiviikkona, ja torstaina mut vietiin sairaalalle psykiatrin arvioon, tarvitsenko sairaalahoitoa. Sain vakuutettua ne, etten tarvitse ja pääsin takaisin nuorisokotiin.
Mitähän muuta tässä on tapahtunut... Joo, mun viimeinenkin tuttu esti mut someissa. Mitä mä oon niille kaikille tehnyt? Mä oon aivan yksin keskellä elämäni pahinta aikaa. Mulle huudeltiin loukkauksia kadulla. A:n läheiset on tehnyt sen kuolemasta jonkun helvetin kansankokouksen kutsumalla koko meidän vanhan luokan. Se on väärin, A ei olisi halunnut sitä. Mä en halua, että sinne tulee tekopyhistelemään ihmisä, jotka ei piitannut paskaakaan, kun A oli elossa. Sen oikeat ystävät oli ne, jotka kävi sairaalalla.
Ja tänään oli hoitopalaveri. Mulle oltiin etukäteen vakuuteltu, ettei tämä olisi samanlainen, kuin sairaalan palaverit, mutta olipa sittenkin. "Mitään ei ole tehty, mitään ei ole tehtävissä ja mitään ei aiota tehdä" -asenne huokui sossujen puheesta. Ongelma on nyt siis se, että mä haluaisin tukiasuntoon. Mutta koska mun sijotus kestää alle 6 kuukautta, mulla ei ole siihen automaattista oikeutta. Lisäksi tällä seudulla on vain yksi erittäin tuetun asumisen yksikkö ja sinne pääsee käytännössä vain suoraan sen yhteydessä olevasta nuorisokodista. Tavallisissa tukiasunnoissa tuki saattaa tarkoittaa tapaamista kerran viikossa. Mä tarvitsisin tukea useita kertoja päivässä. Mä en ole valmis olemaan aikuinen.
Tulevaisuus näyttää synkältä. Mitä sillä muka olisi mulle tarjota? Mulla ei ole ystäviä eikä koulumenestystä. Mä saatan joutua muuttamaan tavalliseen opiskelijayksiöön. Mitä siitä seuraa? Vointi vaan huononee, ehkä osastojaksoja, ehkä pelkkää sinnittelyä. Oli miten oli, jos joudun arjessa asumaan aivan yksin, ei mun vointi ainakaan kohentuisi. Yksinäisyys saisi aivan uuden tason. Kauanko jaksaisin? Kun en tunnu jaksavan nytkään...
Pari päivää hautajaisiin. Pääsin pitkäatä aikaa vaa'alle. 57,4kg
Yrität tappaa itseäsi kerta toisensa jälkeen ja sitten voivottelet ja väität muille, että kaikki on hyvin. Mitäpä jos vain antaisit olla? Jos aiot tappaa itsesi, niin tapa sitten kunnolla.
VastaaPoistaLainhtuminenkaan ei sulta suju. Mitäpä jos vaan kuolisit pois? Pääsisit edes A:n luokse ja saisit jotain järkevää aikaan.
Olen yrittänyt itsemurhaa 2 kertaa, joista toinen oli impulssi. Tässä postauksessa puhuin vaarallisista pakkoajatuksista. Niissä on suuri ero. Enkä väitä kellekään, että kaikki on hyvin, olen nyt ollut kohta puoli vuotta täysin rehellinen terveydenhuollon ammattilaisille, ja otan vastaan avun, jota minulle tarjotaan. Haluan parantua.
PoistaJos sinun mielestäni blogini on pelkkää voivottelua, älä lue tätä. Tämä on paikka, johon aion kirjoittaa rehellisesti, miltä minusta tuntuu, koska se auttaa selvittämään ajatuksiani, enkä tyrkytä tätä kellekään. Lukeminen on vapaaehtoista.
On aika asiatonta kommentoida vaikeasta masennuksesta kärsivän ihmisen blogiin "mitäpä jos vaan kuolisit pois". Ketään ei saa kannustaa itsemurhaan, edes anonyyminä ja netissä. Toivon, että löydät itsellesi jonkin järkevämmän tavan käsitellä omia tunteitasi.
No huh huh, nyt on sellainen älynväläyskommentti, että sanattomaksi vetää... "Saisit jotain järkevää aikaan"?!? Toisin sanoen, ei saisi koskaan enää aikaan mitään järkevää kun kaikki olisi ikuisesti mennyttä, mutta lisäksi aiheuttaisi valtavan surun, huolen ja tuskan muille ihmisille. Siis tajuan hämärästi jos yrität jotenkin "ravistella" kommentilla tai herättää ajattelemaan, mutta on järkyttävän epäeettistä kannustaa ketään itsemurhaan! Toivottavasti sulla anonyymi ois itselläsi vielä jonain päivänä asiat hyvin (koska sun teksti ei ole sellaisen henkilön tekstiä jolla on kaikki kunnossa).
VastaaPoistaKiitos, että puolustat minua.
Poista