Näytetään tekstit, joissa on tunniste lääkäri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lääkäri. Näytä kaikki tekstit

perjantai 9. lokakuuta 2020

No ei tää enää oo hauskaa

 Joo niin. Keksin joskus tammikuussa että mulla vois olla kakkostyypin kakssuuntanen mielialahäiriö. Kukaan ei uskonu mua kuukausiin. Nyt yhtäkkiä uskoo eikä tää oo enää yhtään hauskaa.

Tänään aamulla oli aika lääkärille. Taas uusi lääkäri. Kyseli taas kaikkea mahdollista, mutta kun lopulta kerroin mun "hypomania"-jaksoista ja siitä, että olen ollut masentunut niin monta vuotta eikä mikään mielialalääke toimi, lääkäri ja hoitaja olivatkin äkkiä samaa mieltä. Joo, kyllähän se on mahdollista, että kyseessä on kaksisuuntainen. Tutkitaan asiaa. En kai saanut virallista diagnoosia, mutta lääkäri määräsi uuden lääkkeen. Litiumpohjaisen. Jota käytetään kaksisuuntaiseen.

Niin kauan, kun asia oli vaan mun päässä, se tuntui lohdulliselta, selitykseltä kaikelle. Mutta nyt se ei enää tunnu siltä. Se tuntuu kuolemantuomiolta. Parantumaton mielenterveyden häiriö. Tulenko olemaan loppuikäni sairas? Onko tää mun elämää aina? Pitkäaikainen masennuskin olisi parannettavissa, kaksisuuntainen ei ole. Pystynkö koskaan työhön? Voinko lukea lääkäriksi? Tulevaisuus näyttää äkkiä toivottomalta.

Hoitaja yritti kai lohduttaa mua, kertoi, että kaksisuuntaisen kanssa voi elää lähes normaalia elämää kun on lääkkeet kohdallaan. Kyllä mä sen tiedän, mutta silti tarinat ihmisiltä kertoo muuta. Kaksisuuntaiset kertoo mediassa tarinaa siitä, miten sairaus aiheuttaa työkyvyttömyyttä ja toisiaan seuraavia osastojaksoja aikuisuudessakin. Sekö on mun tuomio? En mä halua sitä. Haluan parantua ja opiskella hyvän ammatin, auttaa muita, kertoa tarinaani jossa selätin vaikeudet.

Tää viikko on muutenkin ollut hirvittävän raskas. Viime viikolla oli viimeiset kirjoitukset, mutta niitä seurasi koeviikko. Viikonloppuna taas olin lauantaiaamusta sunnuntai-iltaan töissä kokemustoimijana siellä ryhmässä, tehtiin matka Tampereelle ja sekin oli tosi rankkaa. Itkin joka välissä salaa vessassa, bussissa ja hotellihuoneessa. Ja heti maanantaina alkoi uusi jakso, paljon rankempi kuin oletin. Seitsemän kurssia, joista kaksi on fysiikkaa, yksi matikkaa ja yksi se saatanan pakollinen liikunta 2 mitä en liikuntakiellon takia voinut suorittaa ajallaan kakkosvuonna. Koululiikunta on sadalla tavalla ahdistavaa, eikä sitä yhtään helpota se, että muut on 2-3 vuotta nuorempia, sosiaalisia ja liikunnallisia, enkä tunne niistä yhtäkään. Lisäksi koko viikon mulla on ollut illat ihan täynnä työpalavereja, uusintakokeita ja muita menoja. 

12-14 tunnin päivät ja unettomuus illalla sai mut jo viikossa ihan uuvuksiin. Tuntui, kuin olisin lähtenyt viikkoon kuin puhelin, joka unohtui laittaa yöksi laturiin, akkua jäljellä 14%. Nukuin pommiin kolmena aamuna, itken koko ajan, väsyttää. Itsetuhoiset ajatukset täyttää pään, kerran jopa viiltelin. Katkaisin sitten lähes 4 kuukauden tauon. Hoitaja ei ilahtunut asiasta, mutta ahdistus ja stressi on niin voimakasta, että mun oli pakko luopua jostain.

Hoitaja kysyi alanko olla sairasloman tarpeessa. Kauhistuin ajatusta. Ei, en voi. Jos otan enää yhtään saikkua, en valmistu keväällä. Ei ole varaa siihen. Se ehdotti, että vähentäisin töitä, mutten voi tehdä sitäkään. Oon taas umpikujassa, elän ikuisessa stressissä. Luulin, että voisin ottaa lokakuun rennosti, mutta ei mikään muu muuttunut, kuin se, että maaninen suorittaminen stressin alla vaihtui masennukseksi, ahdistukseksi ja kasvavaksi työkyvyttömyydeksi.

Mun täytyy purkaa tätä laihtumalla. Se on ainoa keino kun vihaan kaikkea itsessäni ja ympäröivässä maailmassa.

lauantai 12. syyskuuta 2020

stressiliimaa

 Mä kävelen vaikka en pysty enää askeltakaan. Vaikka meinaan nukahtaa pystyyn. Vaikka jalat huutaa pysähtymään. Koska mä tiedän, että jos pysähdyn, mä en pääse enää itse ylös.

Hoitaja kysyi multa viime tapaamisessa, tunnistanko loppuunpalamisen oireet itsessäni. En osannut oikein vastata. Mä tiedän kyllä, kun se on lähellä, mutten tiedä mistä. Kotona istuin alas vihkon kanssa ja ajattelin asiaa.

Nyt mä tiedän. Juuri tästä. Siitä jatkuvasti voimistuvasta tunteesta, että pysyn kasassa pelkällä stressillä. Siitä, etten uskalla levätä edes hetkeä, koska tiedän että se loppuu sitten siihen. Siitä, kun opiskelen yhdettätoista tuntia putkeen, haluaisin vain hakata päätä pöytään, itkeä, ja nukahtaa koulukirjojen päälle.

Olen jatkuvasti itkun partaalla, mutta en itke. Estän sen pelkällä tahdonvoimalla. Ja jos itken, lopetan kuin seinään. Tuntuu, että kaikki hajoaa käsiin, ja puristan langanpäitä rystyset valkoisina. Iltaisin on vaikea saada unta väsymyksestä huolimatta. Sitten alkaa pommiin nukkuminen. En jaksa käydä koulua, en ymmärrä tunnilla opettajaa, vaikka kuinka yritän. Muistikatkoksia, päänsärkyä, pakkoajatuksia, itsetuhoisia ajatuksia.

En jaksa enää hetkeäkään. Ja silti mun pitää jaksaa. Kirjoitukset, kasvava pelko.

Sitten kun kirjoitukset on ohi, mitä tapahtuu? Tunnen kaiken stressin, ahdistuksen, masennuksen ja pahan olon kasautuvan, odottavan, että se pääsee valloilleen. Mitä jos romahdan, kun stressi ei enää pidä mua kasassa? Ei, se ei ole mitä jos vaan kun. Jos katson mun elämää taaksepäin, stressi päättyy aina romahdukseen. Mulla on vaan niin turvaton ja yksinäinen olo. Kukaan ei ota koppia, kun kaadun.

Luen 8-14 tuntia päivässä, seitsemän päivää viikossa, ja silti kertauskurssin tunneilla tuntuu, että osaaminen on jotain A:n tasoa. Opettajat muistuttaa aina, että tästä ja tästä pitäisi osata selittää, jos haluaa edes C:n. Hyvä kun hämärästi muistan otsikon.

Kävin lääkärin määräämissä verikokeissa viime viikolla. Mun sisäinen lääkäri heräsi, ja mun oli tietty pakko käydä tutkimassa tuloksia. Ne oli yllättävän hyvät, ehkä en jääkään vielä kiinni mun syömisvammailusta. Lievää anemiaa, mutta sitä mulla on ollut koko mun elämän ajan. Kalium ja natrium oli mun huojennukseksi melkein keskellä viitearvoja. Paastoverensokeri oli ainoa mikä ei osunut viitearvoihin, mutta sekään ei heittänyt paljon. Hyvä.

Ainoa hyvä asia nyt on työt. Ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on sivutyö, josta nautin. Mun ohjaajat on upeita, työilmapiiri on loistava ja työ on motivoivaa. Ensimmäisen viikon aikana sain kaksi kertaa ylimääräisiä kehuja. Jos mulla ei olisi työtä, mihin voi mennä keräämään vähän voimia, olisin varmaan nyt jo romahtanut.

Olen ollut melkein 3 kuukautta kuivilla viiltelystä, mutta alkaa tuntua, etten jaksa kohta enää ilman sitä.

12.9.

Paino: 50,9kg

tiistai 25. elokuuta 2020

Ahmiminen ei lopu ikinä

TW: Tarkkaa kuvausta ahmimisesta, voi olla ällöttävää

Tän täytyy loppua. Nyt heti, mä en voi tehdä tätä enää kertaakaan.

Oon pitänyt kirjaa viime viikot siitä, montako kertaa ahmin. 16 päivää, 16 kertaa ahmittu. Ei joka päivä, mutta toisina päivinä taas kahdesti.

Mulla ei edes ole mitään selkeää tilannetta tai kuviota joka toistuu. Ahmimisesta on tullut ratkaisu ihan kaikkeen. Ahmin seurassa, ahmin yksin. Ahmin iltapäivällä ja illalla. Ahmin, jos on tylsää ja ahmin jos on hirveä kiire ja stressi. Jos on huono päivä, ahmin lohdutukseksi. Jos on hyvä päivä, ahmin palkinnoksi.

Kyse ei edes ole mistään pienistä määristä. Äsken kävin varta vasten kaupassa ja ostin puoli kiloa karkkia ja kokonaisen kakun. Ja söin ne yksin sängyssä, puolessa tunnissa.

En edes ymmärrä, miksi teen niin. Miten mun pää luulee joka kerta, että se olisi kivaa? Mikään vaihe siinä ei ole kivaa. Kaupassa ahdistaa ja hävettää. Piilottelen ostoksia ja käytän itsepalvelukassaa. Ja jo ensimmäinen suupala on pettymys. Herkut eivät edes maistu hyvältä. Katson yleensä syödessä netflixiä ja joka kerta kuvittelen sen mukavaksi ja rentouttavaksi. Tosi asiassa ruoka ei maistu ja joka suupalan jälkeen oksettaa enemmän ja enemmän. Puolessa välissä alan yleensä itkeä ja lopulta syöminen muuttuu fyysisestikin lähes mahdottomaksi. Nieleminen on vaikeaa. Keho huutaa lopettamaan, mutten voi. Kun kaikki on syöty, melkein juoksen oksentamaan. Se sattuu ja itken. Olo on likainen, lihava ja epäonnistunut. Syke on tosi nopea ja epätasainen. Tärisen ja heikottaa. Pelkään sydänkohtausta. Pelkään, että kämppikset kuulee. Hävettää ja itsetuhoiset ajatukset täyttää pään. Nyt mun on pakko lopettaa. Mun täytyy oppia, etten saa syömisestä dopamiinia edes aluksi.

TW loppuu

Miten voi olla, että koulua on takana vasta kaksi viikkoa? Nyt jo olen jäljessä joka helvetin aineessa, vaikka annan joka päivä ihan kaikkeni. Oon jo nyt niin väsynyt, että haluaisin vaan luovuttaa. Miksei mikään tunnu riittävän? Jos opiskelen koko hereilläoloajan, saan juuri ja juuri tehtyä pakollisen työn, ja seuraavana päivänä pitäisi vetää taas täydet, ettei jäisi jälkeen. Uudelleen ja uudelleen.

Mun porukat kävi viime viikonloppuna Helsingissä, mutten voinut mennä mukaan, koska piti opiskella. Ja nyt olen vain enemmän jäljessä kuin olin perjantaina, vaikken tehnyt muuta koko viikonloppuna.

Ai niin, lupasin kertoa viime viikon lääkäriajasta. Siellä ei oikeastaan tapahtunut mitään. Saan ehkä jossain vaiheessa lääkemuutoksen, mutta mun pitäisi ensin käydä verikokeissa, kun kuulemma ei ole pitkään aikaan otettu. Sanoin, että toukokuussa otettiin päivystyksessä, mutta lääkäri sanoi ettei näy teksteissä.

Mistään ei tunnu tulevan mitään. En riitä. En jaksa. En pysty. Kukaan ei tiedä, miten paskana olen taas. Pelkkä raunio. Joko opiskelen itku kurkussa tai ahmin. En käsitä sitä, että joillakin ihmisillä kai on oikea elämä. Joillakin on hauskaa. Mun päässä soi vaan sama raita. Pakko opiskella. Pakko ahmia. Pakko oksentaa. Haluan nukkua ikuisesti, mutten saa nukkua edes kuutta tuntia.

Paino: 52,9kg

torstai 18. kesäkuuta 2020

summertime sadness

Tänään on kai huono päivä. Tuntuu tosi tyhjältä. En ole opiskellut moneen päivään, huone on niin sotkuinen, että on vaikeaa liikkua. En ole käynyt suihkussakaan varmaan viikkoon. Tällä viikolla oli vaikeaa raahautua ryhmään.

Painoindeksi väittää, että olen yhä alipainoinen, mutta tuntuu, kuin olisin sairaalloisen lihava. Valtavat reidet, valtava vatsa. Nousen vaa'alle peläten, että se särkyy mun alla.

Viikko sitten mulla oli lääkekontrolliaika. Teksteissä näkyy uudet diagnoosit, F33.9 ja F33.2. Toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso. Toistuva masennus. Tarkoittaako se kroonista masennusta? Käypähoidossa sanotaan toistuvasta masennuksesta, että uusiutumisriski on silloin huomattava. Voiko tästä koskaan parantua? Tätä on jatkunut kohta viisi vuotta.

Yritän pakottaa itseni aktiiviseksi. Käyn ryhmässä, vaikkei huvita. Lähdin yhtenä päivänä jopa rannalle, ekaa kertaa kahteen vuoteen. Yritän nauttia kesästä. Mutten tiedä, mitä nauttimista tässä on. On niin kuuma, etten saa nukuttua. Ja kun nukun huonosti, päivällä olen tosi väsynyt ja voimaton, liian väsynyt siivoamaan ja opiskelemaan, mutta sotku ja laiskuus vaan masentaa lisää. Uloskaan en halua lähteä, siellä paahtuu pitkähihaisessa ja palaa lyhythihaisessa.

Illalla kun ilma viilenee, käyn kaupassa. Sitten mulla on taas kaikki käden ulottuvilla, kun istun sängyssä koko yön ja seuraavan päivän. Kännykkä, laturi, lääkkeet, litrakaupalla zero kolaa ja vaihtuvat ahmimisruoat. Yksi päivä söin mutakakun alle kymmenessä minuutissa. Oon syönyt rasiakaupalla jäätelöä, juustoriisikakkuja, karkkia, suklaata. Roskat heitän lattialle, niin ei tarvitse nousta.

Välillä jaksan oksentaa, välillä en, ajattelen, että ihan oikein mulle, että ahdistaa, vatsaan sattuu ja lihon. Mitäs en tee muuta kun istun sängyssä syömässä. Välillä mietin, pitäisikö mun kertoa jollekin tästä. Mutta en kehtaa. Olisi niin paljon helpompaa, jos olisin alipainoinen, ja ihmiset vaan näkisi, että mulla ei suju syöminen. Mutta nyt kun oireet on kääntynyt ahmimiseen, mua hävettää liikaa. Miten mua edes voisi auttaa? Näin lihavia ei laiteta osastolle, joten saisin varmaan vaan jonkun atsin kotikäyttöön. En noudattaisi sitä, koska haluaisin laihtua, mutta sitten se kääntyisi taas ahmimiseen, eikä mikään muuttuisi.

Sanon itselleni joka päivä, että nyt alan laihduttaa, ja kuukausi vain, niin olen täydellinen. Ja joka ilta ahmin taas. Tänäänkin aloitin uudelleen, paastoa kulunut 18 tuntia. Mutta entä jos ahmin taas illalla? Ahdistukset on pahentunut, yksi päivä harkitsin vetää kaikki vanhat lääkkeet. Yhtä lääkettä mulla on kolme kertaa letaaliannos yöpöydän laatikossa. Mutta en kehdannut, koska en halua kuolla ylipainoisena.

Paino: 52,2kg

sunnuntai 10. toukokuuta 2020

epäilty

Mua ahdistaa niin että sattuu. Oon viime päivät yrittänyt täyttää jokaisen hetken hereillä tekemisellä, etten ajattelisi, mutta nyt en saa unta ja se kaikki palaa mieleen.

Tiistai.

Ehdin olla koulussa ekan tunnin, mutta sitten lähdin lääkäriajalle. Eka aika polilla moneen kuukauteen, jännitti aika paljon. Olin edelliset päivät yliajatellut joka asiaa. Vaikka olisin kuinka masentunut, esitän tosi hyvin pirteää muille, joten jouduin harkitsemaan, millä asteella pitäisi näyttää todellista mielialaa, jotta minut otettaisiin vakavasti, muttei passitettaisi sairaalaan. Ja mitä puen ja meikkaanko. En jaksa nykyään paljon meikata, mutta toisaalta ahdistaa ihan liikaa mennä ulos ilman meikkiä.

Polilla lääkäri olikin tv-yhteyden päässä, koronakäytäntö. Se vaikutti kuuntelevan mua. Lupasi, että mulle hankitaan tutkimustiimi joka tekee tarkemmat tutkimukset että saataisiin diagnoosi. Hyvä, viimein. Lisäksi se päätti, että mirtazapinia kokeillaan uudestaan masennukseen, tällä kertaa se nostettaisiin 30mg saakka. Ja sain myös reseptin uuteen tarvittavaan. Puhelin soi kesken ajan, mutten vastannut.

Tapaamisessa ollut sairaanhoitaja varmisteli ovella, että pärjään, ja antoi varuilta päivystävän sairaanhoitajan numeron. Sitten pääsin lähtemään.

Yksi vastaamaton puhelu ja yksi uusi viesti. Avaan viestin, se on soittopyyntö poliisiasemalta. Soitan viestin numeroon, ja saan kuulla kamalia uutisia. Musta on tehty rikosilmoitus. Poliisi haluaa kuulustella mua epäiltynä.

Alan itkeä bussissa. En haluaisi kertoa kellekään, se en ole minä. Miten mä oon päätynyt tähän? Lapsena olin aina luokan todennäköisin menestyjä, kukaan ei povannut mulle ongelmia mielenterveyden ja poliisin kanssa.

En pysty menemään iltapäivän oppitunneille, koska odotan ahdistuneena kuulustelun alkua. Kuulustelu hoidetaan puhelimitse. Mua epäillään kunnianloukkauksesta. Rikosilmoituksen teki se mies. Mua ahdistaa todella paljon, mä luulin, että saisin jo jättää sen koko jutun taakse.

Kaikki kuulostaa niin vakavalta. Poliisi kysyy, haluanko oikeusavustajan kuulusteluun. Kieltäydyn, koska aion vain kertoa totuuden. Ja kerron sen. Se mies väittää, että mä oon valehdellut siitä, ja mun valehtelun takia se menetti työnsä. Kerron kuulustelijalle, ettei se ole totta. Mä en ole valehdellut missään vaiheessa, enkä mä edes ollut se, joka teki tutkintapyynnön viimeksi.

Olen kuulustelussa rauhallinen, mutta heti sen jälkeen alan huutaa ja itkeä. En saa henkeä, ahdistaa. Juttu menee seuraavaksi syyteharkintaan. Jos syyttäjä päättää syyttää, mä joudun oikeuteen. Ei, ei ei. Mä en voi. Mieluummin kuolen. Mä joutuisin näkemään sen miehen. Eikä mulla ole varaa mennä oikeuteen. Ja mitä jos häviän? Juttu on sana sanaa vastaan, mutta mulla on mielenterveysongelmia, joten sitä saatetaan uskoa. Kunnianloukkauksesta voi saada sakkoja tai jopa 6kk vankeutta. Ja merkinnän rikosrekisteriin. Ei, mä en ole rikollinen, mä en ole tehnyt mitään väärää, en suostu tähän!

Yritin sulkea koko jutun pois mun tajunnasta, mutta nyt kaikki virtaa mun läpi niin, että mä tärisen.

Kirjoitan tätä lauantaina aamuyöllä. Pelottaa julkaista tekstiä. Pelkään liikaa, mitä jos se löytää mun blogin? Jos oon kirjoittanut täällä jotain, mikä voidaan kääntää mua vastaan oikeudessa? Ehkä uskallan julkaista tän huomenna.

perjantai 1. toukokuuta 2020

Liikaa ja liian vähän

Mun pää ei oo järjestyksessä. Yleensä se on, nään asiat ja niiden väliset yhteydet selkeästi, ja siksi pystyn yleensä suunnittelemaan postaukset päässä. Nyt en oikein tiedä miten järjestää asiat, vaikka niitä on paljon. Tää voi olla siis aika sekavaa.

Kaikkea on liikaa. Ja liian vähän. Yhtä aikaa. En tiedä, miten se on mahdollista, mutta yhtä aikaa mulla on kamala kiire ja stressi, mutta ei mitään tekemistä, ja pelkkää tyhjää. Koulu, ajokoulu, pianotunnit, ryhmätoiminta. Niin paljon asioita, mitkä pitäisi pitää käsissä. Ihan liikaa. Mutten tee mitään, makaan vaan ja stressaan.

Ensi viikolla mulla on viimein lääkäri. En tiedä yhtään mitä teen. Mitä jos mua ei oteta vakavasti? Oon käynyt kevään koulupsykologilla, se on tosi mukava, mutta jollain tavalla sekin saa mut kyseenalaistamaan itseni. Se sanoi mulle viimeksi, että oon mennyt tänä keväänä tosi paljon eteenpäin. Se kuulosti oudolta. Olenko muka? Itse en ole huomannut. Ajatukset on samoja, vanhat muistot estää mua toimimasta koko ajan laajemmilla alueilla, enkä nää tulevaa. Mutta tietyllä tapaa tajuan, mitä se meinaa. Voi olla, että näytän edistyvän ulospäin, koska teen muutoksia mun elämään. En tiedä edes, miksi. Kai se vaan kuulostaa oikealta asialta tehdä. Mun velvollisuudentuntoinen puoli sanoo, että hei, nyt on aika palata ajotunneille, nyt ostat akustisen pianon ja nyt tapaat ihmisiä.

Oon ollut tällainen niin pitkään, että tää on normaali mulle. Siksi mun on vaikea hahmottaa muutoksia. On kuitenkin yksi asia, jota sanon itselleni, ja oikeutan sillä sen, että tarvitsen apua. Terve ihminen ei ajattele minuutin välein, että haluaisi nukkua ikuisesti. Ainakin toivon, ettei ajattele. Olisi kamalaa parantua, ja huomata, että ai, tällasta tää onkin kaikille.

Mutta voiko tästä edes parantua? En nyt osaa ja jaksa määritellä, mistä, mutta tää on jo viides vuosi elämää masennuksen, ahdistuneisuuden, paniikkikohtausten, syömishäiriön, itsetuhoisten ajatusten ja kaiken muun pahan kanssa. En tiedä, missä kohtaa raja menee, mutta jos kerran muutaman viikon masennus voidaan jo diagnosoida, pelkään, että tää on kohta pitkäaikainen tai krooninen sairaus.

Viime postauksen jälkeen lähdin viikoksi käymään P:n luona. Päähänpisto, joka osaltaan kai vaikutti siihen, että psykologi luulee mun olevan kunnossa. Se oli ihan mukavaa, mutta vähän outoa. Mutta sen takia laihduttaminen lykkääntyi lisää.

Tiedän, että sanon kuukauden välein "nyt mä alotan kunnolla" ja muuta paskaa, mutta nyt tuntuu, kuin jokin olisi oikeasti toisin. Mulla oli viimeksi tällainen olo yli vuosi sitten, kun pääsin alimpaan painooni. Kun tulin P:n luota kotiin sunnuntaina, paino oli huikeat 55,2kg. Olen paastonnut joka toinen päivä tällä viikolla, ja se on nyt 53,5kg. Paastosin viimeksi kai nuorisokodissa, siitä on jo kauan.

Mutta mikä siis on muuttunut? Viimeisen vuoden ajan aina kun olen laihduttanut, olen aina kuitenkin odottanut seuraavaa ateraa, halunnut syödä. Nyt mun on pakko käskeä itseni syömään välillä, etten heti menisi säästöliekille. En halua ruokaa. Ei tee mieli ollenkaan. Paastoaminen ei satu. On myös motivoivaa, että näiden vuosien aikana alipainon raja on vain noussut koko ajan. Mun painotavoite on yhä sama, mutta olen aina ollut motivoituneempi, kun olen alipainoinen. Ja olen jo nyt siinä rajoilla.

26.4.
Paino: 55,2kg

29.4.
Paino: 54,0kg

1.5.
Paino: 53,5kg

sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

kevät

On koeviikko, mutta mulla oli vain kaksi koetta, joten mulla on nyt pieni loma. Se ei todellakaan tee mulle hyvää. Kun ei ole pakko herätä tai tehdä mitään, makaan vain sängyssä kaiket päivät. Ja nukun ihan milloin sattuu. Sain tänään unta vasta yhdeksältä aamulla.

Epämääräinen masennus ja ahdistus sotkee kaikkea, vaikkei edes ole mitään sotkettavaa. Ei ole koulua, ihmissuhteita tai harrastuksia. Ehkä se sitten sotkee vaan mun elämänhalun. Elän sekavassa tilassa, jossa mun tekee vuorotellen mieli viillellä, vetää kännit tai nukkua kellon ympäri.

On taas kevät. Vihaan kevättä. Ihan kuin kaikki ei olisi tarpeeksi pahaa jo valmiiksi, aina kun käyn ulkona kaupassa, on lämmintä ja valoisaa. Ja tämä kevät on erityisen paha. Se muistuttaa mua viime keväästä, ajasta, jonka vietin A:n kanssa. Olin silloin huonommassa kunnossa kuin koskaan, mutta mulla oli A.

Huomenna mulla on aika koululääkäriin. Se on varattu ajokorttitarkastusta varten, mutta aion samalla kysyä, voisiko se kirjoittaa mulle lähetteen aikuispsykiatriselle poliklinikalle. Oon odottanut nyt 10 viikkoa lähetettä, mutta mun lääkäri nuorisopsykalla on ihan paska eikä se taida tehdä sitä.

Paino tippui viime postauksen jälkeen parissa päivässä 56,1 kilosta 53,7 kiloon, mutta oon nyt junnannut siinä samassa lukemassa monta päivää. Mä yritän kyllä parhaani, mutta jokin ei vaan toimi. Pitäisi varmaan yrittää lähteä juoksemaan, mutta ulkona on kevät.


sunnuntai 15. syyskuuta 2019

en jaksa enää

Mä oon hokenu jo viikkoja etten mä pärjää. Mä en jaksa. Mut mua ei oteta vakavasti.

Mä en meinaa enää jaksaa ollenkaan. Oon viillelly nyt pari kertaa pidemmän tauon jälkeen, että tuntisin jotain. Tän viikonlopun aikana en oo noussut sängystä käytännössä ollenkaan. Mä en enää jaksa.

Kävin googlaamassa, ja kävi ilmi et mun yöpöydällä on tuplasti tappava määrä lääkkeitä.

Mulla on tiistaina aika lääkärille. Jos se ei vieläkään ota mua vakavasti, niin mä otan ne pillerit. Ehkä ne sitten tajuaa miten voin.

tiistai 3. syyskuuta 2019

Olisinpa tiennyt silloin...

Mä kävin äsken lukemassa kaikki mun vanhat blogitekstit vuodelta 2017. Ja aloin vaan itkemään. Mä oon muuttunut niin paljon ja vain huonoon suuntaan. Mä olin silloin vielä niin naivi ja iloinen.

"Tuntuu jotenkin helpommalta, jos tulis vaan joku romahdus, sit saisin apua ja voisin paremmin taas", mä kirjoitin huhtikuussa 17. Ei se elämä vaan toiminutkaan niin. Se menee niin vaan leffoissa. Mulle on tullut romahduksia, kolme tai neljä tähän mennessä, mutta ei ne asiat parane sen jälkeen. Välillä jopa huononee.

Ne tekstit on ysiluokan keväältä. En näköjään maininnut sitä niissä teksteissä, mutta pääsin yläasteelta kympin keskiarvolla. Mä tein koko ajan paljon kaikkea, opiskelin, harrastin, laihdutin. Ja olin koko ajan ~52kg painava. Olisinpa tajunnut nauttia silloin. Luulin olevani laiska ja lihava, mutta olisinpa tiennyt, mihin päädynkään. Yli 60 kiloa normipainona eikä meinaa edes kouluun jaksaa mennä.

En oo tänäänkään tehnyt mitään. Ei sillä tavalla mitään, niinkuin silloin yläasteella olisin sanonut, siis en oo tehny MITÄÄN oon vaa opiskellu ja siivonnu ja käyny lenkillä oon niin laiska ei todellakaan. Oon noussut sängystä vaan pari kertaa, vessaan ja syömään, ja sekin on suuri operaatio.

Masennus ei ole mitenkään jännää tai traagista. Masennus on tylsää ja tyhjää. Mua ei huvita mikään, mutta se ei tarkoita, että mun mielestä olisi sitten hauskaa vaan maata. Ei sekään ole hauskaa, se on kaikkein kamalinta. Haluaisin haluta tehdä jotain. Haluan palata siihen minuun, joka teki asioita. Siihen energiseen, joka näki tulevaisuuden, eikä halunnut viiltää liian syvään, ettei arvet sitten haittaisi myöhemmin elämässä.

En jaksa nostaa ruokailuvälineitä syödäkseni. En jaksa käydä suihkussa. En jaksa viedä roskia, vaikka äiti kuinka monta kertaa käskee. Tuijotan vaan. Kaikki äänet on liian kovia. Mä haluan, että kaikki on hiljaa.

Luin jostain, että suurin osa itsemurhista tehdään masennuksen paranemisvaiheessa. Vaikeasti masentuneet on niin masentuneita, ettei ne jaksa edes tappaa itseään. Aika ironista. Musta tuntuu, että mä oon just nyt siinä vaiheessa. Sairaanhoitaja kysyi tapaamisessa, että mikä auttaa mua jaksamaan niin vastasin että masennus.

Niin, käytiin silloin sen kanssa myös psykiatrilla viimein. Mutta ei sekään osannut auttaa. Määräsi vaan uudet lääkkeet. Olisin tavallaan toivonut, että pääsisin osastolle turvaan, mutten uskaltanut sanoa ääneen.

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

viimeinen puhelu

Mun entisellä psykologilla oli viimeinen työpäivä perjantaina. Sekin muuttaa. Sillä ei ollut koko päivälle muuta ohjelmaa kun hoitaa pari sähköpostia ja soittaa mulle. Juteltiinkin sitten melkein tunti.

En oo pystynyt puhumaan kellekään kunnolla viikkoihin ja se on varmaan osasyy sille, miksi oon taas niin pohjalla, mutta nyt pääsin kertomaan sille kaiken. Viimeistä kertaa. Puhelun lopussa se kertoi, että olin sille tosi tärkeä potilas. Olin myös sen pitkäaikaisin potilas. Lisäksi se sanoi, että mun kertoman perusteella mun paikka olisi nyt osastolla eikä kotona. Katotaan, kuinka kauan menee, ennenkuin tän kaupungin tolvanat tajuaa sen.

Se oli varmaan viimeinen kerta ikinä kun puhun sille. Itkin melkein koko puhelun. En oo koko mun elämässä pystyny puhumaan kellekään niinkuin sille. Jotenkin mulle tuli siitä puhelusta sellanen näyttämisen halu. Mun täytyy tehdä jotain isoa, jotta se kuulis musta vielä joskus. Mä haluun kirjottaa mun keskeneräisen dystopian loppuun ja julkasta sen. Tai alan äänittää mun biisejä ja lataan ne youtubeen. Mun täytyy tulla kuuluisaksi, jotta se kuulee musta vielä. Tiedän, tyhmä ajatus. Mutta niin mä ajattelin.

Kävin viikonloppuna isän luona. Se oli huono idea. Isä oli kännissä kolmatta kuukautta putkeen. Se haukkui mut ja joi lisää. Olisin halunnut tulla jo lauantaina pois, mutta sieltä menee bussi vaan kerran päivässä. Annoin isälle paikallisen päihdepäivystyksen numeron ja käskin soittaa. Sen täytyy päästä katkolle.

Yhden asian mä oon päättäny. Kun mulla on huomenna aika sille ihmeen sairaanhoitajalle, niin mä vaadin saada ajan psykiatrille. Viimeksi se kieltäytyi varaamasta mulle. Mä en anna näiden aliarvioida mun tilannetta. Mä tarvitsen apua. Mä en halua joutua siihen kuntoon, että yritän taas itsemurhaa. Mun lääkkeet ei toimi, ja niistä täytyy lähteä, joten mä tarvitsen psykiatrin.

Mä tiedän, että mun pohjimmainen ongelma on yksinäisyys, mutta nyt oon niin masentunut, että hyvä kun raahaudun niille parille tunnille kouluun, mitä mulla on. Mulla ei ole todellakaan energiaa ottaa kuulokkeita pois tai hymyillä, joten ei ihme, etten saa ystäviä. Mun vointia täytyy kohentaa ensin edes sen verran, että kykenen sosiaaliseen vuorovaikutukseen.

Nyt on asiat nimittäin sillä mallilla, etten enää jaksa puhua edes mun perheen kanssa. Makaan vaan ja katson vanhoja sarjoja uudelleen ja uudelleen. En pysty mihinkään luovaan tai älylliseen toimintaan. Ainoa asia mitä suunnittelen on mun oma kuolema. Mut mä haluan luvata itselleni, että elän ainakin lukion loppuun. Ei saa hätiköidä. Kuolla kyllä ehtii, sille on koko elämä aikaa.

tiistai 27. elokuuta 2019

itsediagnosointia

Poistin mun yksityisestä mystorysta yli puolet katsojista. Musta vaan tuntuu, et ei ketään niistä kiinnosta enää. Ja osittain se on varmaan osa jotain alitajuista itsemurhasuunnitelmaa. Löysin itseni eilen taas listaamassa asioita. Listasin mulle tärkeitä asioita ja ruksasin niitä yli. Koska oon menettäny ne asiat ja ihmiset siitä listasta. Mun kämpän, mun koulun, mun molemmat työt, mun aseman koulun OPKH:n varapuheenjohtajana, mun psykologin, osastokaverit, A:n ja poikaystävän. Mikään ei jäänyt ruksaamatta yli. Jäljelle ei jäänyt oikeastaan yhtään syytä elää.

Silti, siitä huolimatta, että ajattelen itsemurhaa koko ajan, suunnittelen, katson sairaalasarjoja nähdäkseni, mihin ihminen kuolee. Siitä huolimatta en oikeastaan juuri nyt halua tappaa itseäni. Vaikka mikään ei ole enää hyvin. Ehkä vain katselen tapahtumia ja odotan. Mulla ei oikeastaan ole toivoa paremmasta tulevaisuudesta, mutta kai mä alan olla turta tähän pahaan oloon. Niin kauan, kun asioita on tehtävänä, koulutyötä, koiran ulkoilutusta, jaksoja netflix-sarjoissa, mulla on jotain, mitä tehdä, niin en ajattele asioita.

Miksi mä sitten ajattelen itsemurhaa koko ajan?

Mä tulin siihen tulokseen, että se on mun projekti. Koska mulla on aina ollut joku projekti. Mulla pitää aina olla, niillä pysyn kasassa. Pienenä projekti oli aina joku luova juttu. Yläasteella se vaihtui pyrkimykseen kohti täydellisiä arvosanoja ja sitten kohti täydellistä painoa. Nyt, kun mä tasapainottelen koko ajan aivan reunalla, osastoa vältellen, projektiksi on muodostunut itsemurha. Tai ehkä mä valmistelen itseäni koko ajan siihen, siltä varalta, että haluan tehdä sen.

Mun olo vaihtelee kahden väliä. Osan päivästä, välillä koulussa, katsoessa sarjoja, kun mieli on harhautettu, en tunne mitään. En ajattele mitään. Keskityn johonkin. Ja sitten on ne toiset ajat, aina, kun jokin asia muistuttaa mua mun elämästä ja kaikesta pahasta olosta, mä meinaan murtua. Se on kymmeniä kertoja päivässä. Koskettava biisi, tärkeä aihe tunnilla, synkkä aihe sarjassa, mikä vaan pieni juttu. Tai iso juttu, uusi vastoinkäyminen, yksinäisyys, riita. Alan itkeä. Ahdistaa. Hengittäminen on vaikeaa enkä usko enää elämään.

Tajusin äsken, että mulla on koko ajan päällä odotus. Mä oon padonnu kaikkea sitä tunnetta, kaikkea ahdistusta, vastoinkäymisiä mun sisällä. Vaikka mä kirjoitan tänne, se ei auta, se ei riitä. Mä odotan yhä jotain suurta ratkaisua, vaikka tiedän, ettei sellaisia ole. Mä luulen, että se mitä odotan, on joku ihminen. Ehkä ystävä, jolle voisi puhua tai edes ammattilainen. Saan itseni usein kiinni ajatuksesta, että saisin vain käpertyä jonkun syliin ja itkeä. Se on järjetön ajatus. Mä oon se vahva ihminen, mä en itke. Tai itken. Mutta vaan yksin tai psykologin vastaanotolla. En ikinä anna muiden nähdä, kun itken. Mulle sanottiin aina, että olin parisuhteessakin se mies. olin se kylmempi ja se, joka kuuntelee toisen murheet. Nyt mä tarviin jotakuta joka vois murtaa mut. Mut mä tarviin sitä salaa.

Lisäsin muuten tonne sivupalkkiin listat mun vanhoista ja nykyisistä diagnooseista ja lääkityksistä, jos kiinnostaa.

Ja haha, tarina ton persoonallisuushäiriödiagnoosin takana on muuten aika jännä. Se yks vitun ämmä, en muista, oonko valittanut siitä miten paljon täällä, mun lääkäri täs kesällä, jota kaikki osastolla vihas, diagnosoi mulle rajatilatyypin ihan puskista. Se oli tehnyt diagnostiikan ensinnäkin väärin, persoonallisuushäiriöt pitäisi diagnosoida pitkän tuntemisen ja testejen perusteella, se teki sen parin lyhyen näkemisen jälkeen mainitsematta mulle sanallakaan. Lisäksi en täytä edes puolia vaadittavista kriteereistä... Että sellanen diagnoosi sekin. Onneksi se on nyt käsittääkseni poissa voimasta.

Mua kyllä ärsyttää se, että mun diagnoosit vaihtuu joka kerta kun käyn psykiatrilla. Eikö ne vaan voi pitää samaa kun kerran hyvän keksii? Oon käynyt lukemassa tarkemmasta diagnostiikasta netistä, ja itsediagnosoin itselleni vaikean masennuksen, yleistyneen ahdistyneisuushäiriön ja epätyypillisen syömishäiriön. Koska no, se on oikeastaan aika suoraviivaista. Täytän kaikki tarvittavat kriteerit. En tiedä, miksei lääkärit osaa...

maanantai 5. elokuuta 2019

Menetän kaiken

Makaan mun sängyssä. Hoitajat ravaa mun huoneessa viiden minuutin välein. Kysyy, haluunko tulla aamukokoukseen tai pelaamaan korttia. En vastaa mitään.

Yhdeksältä oli hoitosuunnitelma. Mun psykologi, lääkäri, äiti, kaks sossua ja osaston hoitaja päätti yhdessä että mä muutan 9.8. äidin luo.

Joudun lopettamaan mun lukion, työt, harrastukset, jättämään kaikki tutut lääkärit ja hoitajat ja kaikki mun osastokaverit ja mikä pahinta, A:n. Muuttaa uuteen kaupunkiin.

Oon ajatellu ottaa hatkat. Ottaisin laturin, kännykän, avaimet ja kortin taskuihin. Nostaisin rahat tililtä. Tiedän yhden kerrostalon kellarin mihin pääsee ilman avainta. Siellä on sohva ja sauna, voisin asua siellä.

Jos se ei onnistu, ja joudun muuttamaan, aion lopettaa syömisen. Sitten voin laihtua rauhassa, kun elämä on muutenkin pilalla.

Tai sitten voisin vain tappaa itseni. Lopettaa tän kaiken.

torstai 25. heinäkuuta 2019

suljetulle matka käy

Arvatkaa kuka istuu ambulanssissa matkalla suljetulle osastolle? Aivan oikein, minähän se, taas.

Eilen mulle tuli aika paha ahdistuskohtaus, se alkoi koulujutuista. Alkuahdistukseen yritin saada päihteitä, mutta kukaan mun normaaleista hakijoista ei suostunut.

Sitten menin hetkeksi tupakkaseuraksi niille A:lle ja sen kavereille, mutta joukkoon kuulumattomuuden tunne muiden polttaessa tupakkaa ja nauraessa insidejutuille vain pahensi tilannetta. Lähdin kotiin sanomatta sanaakaan.

Ahdisti niin vitusti, itkuhuusin lattialla, hakkasin päätä seiniin. Lopulta viiltelin käden aivan täyteen ja lattia oli veressä. Hetken mietin, että olisin viiltänyt haavan, joka olisi pitänyt tikata, jotta olisin saanut mennä sairaalaan. Jänistin kuitenkin, ja päätin lähteä mielenterveyspäivystykseen.

Liftasin sairaalalle, siellä juttelin hoitajan ja lääkärin kanssa, ja jäin aikuisten osastolle yöksi.

En tietenkään saanut nukuttua ollenkaan, ja nousin kuudelta kysymään hoitajalta, saanko lähteä. En saanut vielä, mutta kasin maissa sain lähteä sillä ehdolla, että menisin suoraan avo-osastolle.

Mulla oli kymmeneltä hoittari sillä paskalla lääkärillä, ja se vaan valitti ettei mua voi hoitaa jos en kerro mikä on. En kuitenkaan halunnut kerta sille mun kaveriongelmista tai alkoholin etsinnästä. Se päätti, etten pärjää yksin kotona, ja tässä sitä taas ollaan...

Paino sentään on lähtenyt laskuun. Eilen aamupaino 58,9 kg.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Juonenkäänteitä

Jos mun elämästä tehtäis elokuva, se tehtäis tästä vuodesta. Vaikka oon kuinka masentunut, en voi väittää, etteikö mun elämä olisi ihan kiinnostavaa välillä. Nyt lähipäivinä varsinkin on tapahtunut tosi yllättäviä käänteitä.

Maanantaina kun tulin bussilla kotiin, mun edellinen poikaystävä laittoi mulle viestiä. Se halus nähä ja puhua. Suostuin, ja se tuli hakemaan mut autolla. Ajettiin sen vanhempien tyhjään kämppään, ja tilanne eskaloitui. Ei palattu yhteen (yök en kestäisi parisuhdetta just nyt), mutta ollaan kai jonkinlaisessa friends with benefits -suhteessa? En tiedä. Tosi outoa.

Tiistaina menin avo-osastolle päiväpaikalle niin kuin oli sovittu. Hoitajat sanoi, että mulla oli aika lääkärille, ja menin sitten sinne. Valitettavasti mun oma lääkäri oli lomalla, joten lääkärinä toimi yksi toinen tyyppi. Mulla oli siitä jo valmiiksi huonot kokemukset, koska viimeksi kun kävin sillä, se arvioi etten oo masentunu tai ahdistunu ja viikkoa myöhemmin olin suljetulla.

No, sille oli kuitenkin sitten mentävä. Se lääkäri sitten meni ja määräsi, että mä alan käymään osastolla kerran viikossa, keskiviikkoisin. Tiesin jo siinä, ettei se mitenkään riitä. Mun vointi ei kestä. Lisäksi, mun tilillä oli viistoista euroa. Kesällä ei saa opintotukea ja asumistuki ei riitä edes vuokraan. Olin siis käyttänyt kaikki mun säästöt ja kevään kaikki palkat vuokraan, ja siksi mulla oli niin vähän rahaa. Olin laskenut sen varaan, että saan osastolta kolme ruokaa päivässä ja lääkkeet, niin pärjäisin elokuun tukiin saakka. Mutta nyt ei sitten sitäkään. Mut laitettiin menemään kotiin.

Iltapäivällä kotona mua ahdisti ja masensi. Kaikki oli palannut toukokuiseksi. Makasin vaan sängyllä. Neljän maissa sossut soitti. Ne sopi tapaamisen mun kanssa torstaiksi. Heti perään soitti mun iskä. Elokuvakäänne numero kaksi: se sanoi, että se laittaa mun tilille 500€. En ollut kertonut sille mun rahahuolista, eikä se ole koskaan aiemmin antanut mulle rahaa, ja yhtäkkiä se pelasti mun loppukesän.

Illalla mentiin A:n ja sen kavereitten kanssa ryyppäämään, niinkuin oli suunniteltu. Se oli ihan hauskaa, mun toleranssikin oli kivasti laskenut kahden kuivan kuukauden tuloksena. Poltan aina välillä kännissä, mutta nyt innostuinkin ihan kunnolla ja poltin varmaan viis röökiä illan aikana, koska A opetti mua vetämään kunnolla henkeen, ja nikotiini nousi päähän melkein kovempaa kuin alkoholi.

Tänään aamulla kömmin sitten yhdeksän maissa osastolle. Me käytiin sairaalan omistamassa rantasaunassa ja palattiin yhden maissa osastolle. Mun omahoitaja halusi vielä jutella mun kanssa ennen kuin lähtisin kotiin. Juteltiin vähän ja täytettiin joku turvallisuussuunnitelma, jonka tarkoitus on estää itsetuhoiset teot. Tosin se näytti vähän surkealta, koska ei saatu siihen melkein mitään. Toimivia ahdistuksenhallintakeinoja ei juuri ole, mulla ei ole ketään tuttua aikuista, jolle voi kertoa pahasta olosta ja niin eteen päin. Viimeinen kohta oli hauskin täyttää. Syy elää oli mulla "pelkään, etten osaa tappaa itseäni ja joudun takaisin suljetulle".

Päätettiin sen mun omahoitajan kanssa, että mä tarviin tiiviimpää hoitoa ja sovittiin, että käyn osastolla joka päivä. Siinäs taas nähtiin, se lääkäri on paska. Se aliarvioi aina mun hoidontarpeen.

Eli mikä tilanne, rahahuolet katosi, paikka osastolla on nyt joka päivälle, mutta olen yhä tosi masentunut. Voisi olla paremmin, voisi olla pahemmin.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2019

päivä 44

Lomilta palatessa sain uutisia. Mä saisin melkein heti perään uuden, viikon mittaisen loman, jonka jälkeen siirtyisin avo-osastolle kotikaupunkiini. Tänään pakkasinkin siis kaikki tavarani, ja pääsin ulos. Kuusi viikkoa kesälomasta meni suljetulla, eikä mun tilanne muuttunut lainkaan.

Musta tuntuu, että suljetulle otetaan nuoria ihan random ajoiksi, eikä oikeaa vointia katsota ollenkaan. Miksi pääsin juuri nyt pois? Ei hajuakaan. Lääkärikäynnillä tänään kerroin voivani yhä huonosti, olevani itsetuhoinen ja toivoton tulevaisuuden suhteen, ja ihan kuin en olisi sanonut mitään noista asioista, lääkäri sanoi hymyillen, että minut uloskirjattaisiin.

Mitä tällä jaksolla edes tehtiin? Mua tutkittiin hieman, tuloksena että yllätys yllätys, olen masentunut. Ja mun lääkkeitä säädettiin kymmenen kertaa, mutta sopivaa yhdistelmää ei löytynyt. Eli toisin sanoen ainoa mitä jäi käteen on pari uutta ystävää.

Mutta jotain hyvääkin: nyt kun pääsen valvonnasta, aion alkaa laihduttaa. Multa nimittäin otettiin eilen paino. Häpeän sitä niin paljon. Kirjoitan sen tänne saadakseni motivaatiota. En halua painon olevan tämä enää päivääkään. 60 kiloa. Painan tasan 60 kiloa. Ällöttävää. Lihoin osastolla viisi kiloa, koska siellä syödään niin usein. Lihoin kuudessa viikossa viisi kiloa. BMI 20,76.

Syyslomaan mennessä painan 50 kiloa. Jouluna 45.

tiistai 4. kesäkuuta 2019

päivä 8

Viikko suljetulla tuntuu puolelta vuodelta. Ja sain juuri kuulla, että vähintään toinen pitäisi vielä jaksaa.

Perjantaina mulle luvattiin, että pääsen maanantaina lääkärille. Selviydyin sen avulla viikonlopusta. Aloin jopa vähän panostaa. Vietin aikaa huoneeni ulkopuolella, tutustuin pariin muuhun nuoreen. Aloin taas käydä syömässä ja kokouksissa, kuin mikäkin mallipotilas, jotta voisin näyttää, ettei minua enää tarvitse suljetulla pitää.

Maanantai tuli. Odotin ja odotin. Kolmelta kysyin vastuuhoitajalta, olenko pääsemässä lääkäriin. Ei, lääkäri on tänään kiireinen. Ehkä huomenna. Vittu mitä paskaa. Vietin loppuillan mun huoneessa.

Tänään aamulla oli ylilääkärin kierto. Harhaanjohtava nimi, ei se kierto tarkoita, että se nuoria kiertäisi tapaamassa. Ne vaan puhuu meidän asioista jossain lukkojen takana. Aamun vastuuhoitaja toi uutiset: mulle oltiin tehty vaikka mitä päätöksiä, mutta ulospääsystä ei oltu puhuttukaan. Kaikki lääkkeet menee vaihtoon, sain viimein ulkoiluluvat (oon ollu viikon putkeen sisällä?? aikaisempi ennätys on varmaan kaks päivää jossain helvetillisessä taudissa), huomenna on labrat ja tänään tehdään jotain paperitestejä. Ja joku hoitaja oli kannellut sossulle siitä, kun olin kerran valittanut kovaan ääneen mun kavereille, etten saa maksettua mun kämpän vuokraa nyt kesällä, kun opintotuki katkeaa, joten tapaan huomenna jonkun sosiaalitantan. Aivan mahtavaa.

Elättelin vielä toivoa, että kun pääsisin tapaamaan itse lääkäriä, pääsisin ulos, ehkä tällä viikolla, tortaina, perjantaina. Omahoitaja tuli kuitenkin vielä myöhemmin kertomaan, ettei lääkäri ehtisi tavata mua tänäänkään. Kysyin, onko ulospääsy mahdollinen, mutta hoitaja sanoi, että sen pitää odottaa vähintään seuraavaan ylilääkärin kiertoon, mikä on viikon päästä. Enkä kuulemma todennäköisesti saa lomaakaan viikonlopuksi.

Tää viikko on ollut yhtä painajaista, mä en mitenkään selviä toista viikkoa täällä. Mä oon jo nyt tulossa hulluksi. Kirjaimellisesti. Alan sekottaa unta ja todellisuutta.

En oo saanu moneen yöhön nukuttua paljon yhtään. Otan iltaisin melatoniinia, mutta se ei vaikuta, eikä vahvempaa suostuta antamaan. Ne pienet pätkät, joita nukun, mä nään koko ajan todella todentuntuisia unia, ja alan oikeasti luulemaan niitä todeksi. Kävin tänään aamulla kysymässä mun eiliseltä vastuuhoitajalta, oliko mun äiti soittanut sille eilen, ja ollut sitä mieltä, että mut on parempi pitää suljetulla. Olin täysin varma, että vastuuhoitaja oli sanonut illalla niin, mutta se sanoi vain hämmentyneenä, ettei se ole koskaan puhunut mun äidin kanssa. Eikä tää ole edes ensimmäinen esimerkki. Oon jo useampana aamuna aamiaisella ihmetellyt, missä joku uusi nuori on, kunnes olen tajunnut, että nekin on ollut vaan unta.

Mä katson täällä netflixistä Orange Is the New Black -sarjaa, ja samaistun siihen huolestuttavan paljon. Paitsi, että olisin mielummin vaikka siinä sarjan kauhuvankilassa, kuin täällä. Se näyttää nimittäin paremmalta paikalta. Vangit ovat tehneet jotain, minkä takia he joutuvat telkien taa, me nuoret suljetulla ei. Vangit tietää, milloin ne pääsee ulos, eikä niiden tunnetilat vaikuta poispääsyyn. Mulla ei oo hajuakaan, milloin pääsen pois, enkä uskalla näyttää kaikkea pahaa oloa, ettei mun aika täällä pitenisi. Vankilassa on kanttiini, josta vangit voi käydä ostamassa tavaraa ja herkkuja. Mua ei päästetä edes sairaalan kahvioon. Vankilassa on kirjasto ja piha ja vitun joogakerho ja mua ei päästetä edes kävelylle. Vankilassa vangeille tarjotaan terapiaa ja apua, mä en oo nähny mun psykologia, enkä ketään muutakaan vastaavaa kahteen viikkoon.

Yritän pitää itseni kiireisenä. Jos soitan pianoa ja pelaan korttia, en ehdi ajatella niin paljon. Tai jäädä vaan makaamaan. Ei mua huvittaisi mitään tehdä, mutta yritän. Kaikki paha olo ja tyhjyys on silti yhä siellä. Vaanii pinnan alla. Tiedän sen, koska aina, kun tulee pienikin vastoinkäyminen, lääkäriaika perutaan, tai hoitaja huomauttaa jostain, mitä teen väärin, mä meen mun huoneeseen. Kaikki se adrenaliini ja viha valtaa mut. Haluaisin potkia ja heitellä tavaroita, huutaa, viillellä, itkeä. Hillitsen sen ja katson uuden jakson netflixistä. Vaikka mua ei huvittaisi. Vaikka haluaisin vain kuolla.

Kirjoittaminen, päivän kohokohta. Paikka, johon saan kertoa, miten oikeasti menee. Sanoa, mitä on sanottavana. Voisipa niin tehdä oikeassakin elämässä.

lauantai 1. kesäkuuta 2019

päivä 5

Viides päivä suljetulla ja mahdollisesti elämäni kamalin päivä.

En oikeastaan koskaan poistu huoneestani. Ekat pari päivää kävin syömässä ja kokouksissa, mutta nyt en enää lähde kuin vessaan. En ole syönyt mitään kahteen päivään. Ei hoitajia se kiinnosta.

En nukkunut viime yönä minuuttiakaan. En oikeastaan ajatellutkaan mitään, makasin vain.

Eilen olisi ollut mun parhaan ystävän A:n tuparit. Katsoin snäpistä kuvia niistä.

Tänään aamulla mun pikkuveli pääsi huippuarvosanoilla peruskoulusta. Mun ois kuulunut olla siellä. Sen jälkeen olisi ollut mun poikaystävän lakkiaiset. Sitten olisin käynyt kaksissa ylppäreissä, joista toiset mun jätkän. Sitten olisin mennyt A:n kanssa sushille ja viettämään iltaa.

Tää olis voinut olla mun elämän paras päivä. Sen sijaan kaikki suunnitelmat käännettiin mua vastaan. Jäin yksin ulkopuolelle. Katselin snäpistä, kun kaikki mun tutut juhli. Iloisia ilmeitä, hyvää ruokaa.

Perjantaina oli tosiaan hoitosuunnitelma, jossa ylilääkäri päätti mun jatkosta tutkimusajan päätyttyä. Päätökseksi tuli, että joudun jäämään suljetulle. En saanut edes viikonloppulomaa, jotta olisin päässyt juhliin.

Mun sellikaveri tuli tänne mun kanssa samaan aikaan ja samasta syystä. Sekin sai päätöksen suljetulle jäämisestä. Se kuitenkin pääsi lomalle, ja mä en.

Tää aamupäivä kului taas uudessa itku-ahdistuskohtauksessa. Mut pumpattiin täyteen rauhoittavia, mutta ne ei taaskaan auttanut. Lopulta nukuin viiden tunnin päiväunet ja nyt illasta oon taas vaan maannu.

Hoitajat uhkas mua jopa lepareilla, koska puhuin itsetuhoisia asioita. Tiedän, ettei pitäisi. Tiedän, että ainoa keino päästä ulos on alkaa esittää ja valehdella, mutta en vielä jaksa edes feikata. En jaksa pukea taas sitä maskia. Mutta en jaksa tätäkään. Joka minuutti suljetulla tekee mut hullummaksi ja masentuneemmaksi.

Ai niin. Ja sain uuden diagnoosin. F32.2 vaikea-asteinen masennustila

keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Itsemurha on rikos

Jos yrität tappaa jonkun muun, joudut suljettuun vankilaan. Jos yrität tappaa itsesi, joudut suljetulle osastolle. Mikä on lähestulkoon sama asia.

Varoitus: seuraava postaus sisältää kuvauksen itsemurhayrityksestä. Lukeminen omalla vastuulla!

Menin maanantaina avo-osastolle päiväpaikalle, niinkuin suunnitelma oli. Makasin sohvalla ja tuijotin kattoon. Ajattelin elämää.

Mua ei kiinnosta mikään, enkä näe tulevaisuutta. Lääkkeet, puhuminen ja osasto ei tehoa. En näe mitään ulospääsyä tästä tilanteesta. En halua elää elämää, jossa makaan osastolla sängyssä ja tuijotan kattoon. Mun elämä on jo loppu. Mun ruumis vaan vaeltaa ympäriinsä niinkuin zombie.

Päähäni tuli ensimmäinen iloinen ajatus viikkokausiin. Voisin lähteä tänään. Olin jo aiemmin haaveillut siitä, pukisin päälleni kauniin kesämekkoni, meikkaisin huolella ja kävelisin järven rantaan. Halusin kuolla kauniina. Mutta nyt lämpö ja ilo valtasivat minut aivan uudella tavalla. Nyt se oli päätetty. Nyt se on ohi.

Minulla oli tapaaminen lääkärini kanssa. Hymyilin ja nauroin, menin ilmeisesti lievästi hysteerian puolelle, sillä lääkäri ja hoitajat kysyivät, olinko ottanut jotain aineita. Sanoin vain, että tästä tulee hyvä päivä. Minulla on suunnitelmia illaksi.

Minua pyydettiin täyttämään BDI-testi, sillä edellisellä täytöllä oli tullut 49 pistettä, mutta en pystynyt täyttämään kyselyä siinä mielentilassa. Lääkäri ehdotti, että jäisinkin viikkopaikalle. Menin ensin ihan paniikkiin, tähänkö kaikki suunnitelmat romuttuisivat? Jatkoin kuitenkin illan suunnitelmista hokemista ja lopulta sain luvan kahden tunnin vapaalle.

Söin viimeisen aterian ja lähdin kotiin. Kotona puin uuden kesämekkoni, meikkasin, tein soittolistan kappaleista, jotka halusin vielä kerran kuunnella, ja otin mukaani partaterän. Menin käymään viereisessä rapussa hyvästelemässä parhaan ystäväni A:n ja tämän kissat. A epäili jotakin käytöksestäni, olin niin harvoin niin iloinen, ja kysyi, voisiko hän saattaa minut osastolle. Kieltäydyin ja lähdin kävelemään rantaan.

Viimeinen kuva yksityiseen mystoryyn snäpissä. "Viimeinen soittolista soi. Olette tärkeitä."

Kävelin rannalla olevalle kivelle kuunnellen musiikkia, ja katselin haikeana maisemaa. Nyt kaikki olisi viimein ohi.

Kännykkä alkoi soida. Muutamakin eri kaveri yritti tavoittaa minua, samoin osasto.

Otin partaterän ja viilsin vasenta rannetta pitkittäin. Useita kertoja. Kukaan ei ollut kertonut, että syvään viiltäminen olisi niin vaikeaa.

Kuulin juoksuaskelia, kun A saapui kivelle. Hän itki ja halasi minua ja otti terän pois kädestäni. Hän tarjoutui soittamaan ambulanssin, mutta tiesin, ettei edes sille ollut tarvetta. En osannut edes tappaa itseäni.

A kääri haavat polvisukallani ja vei minut takaisin osastolle. Joku hoitaja vei hänet kotiinsa ja mun haavat laitettiin kuntoon.

Jouduin puhumaan illan aikana kolmelle eri hoitajalle, vaikka kaikki, mitä halusin oli kuolla. Menin nukkumaan aikaisin.

Seuraavana aamuna tapasin taas lääkärin. Nyt olisi lähdettävä suljetulle. Lääkäri kirjoitti M1-lähetteen viereisen kaupungin suljetulle osastolle ja mulle tilattiin ambulanssi.

Matka oli tällä kertaa yllättävän mukava. Ambulanssin takaosassa kanssani istui ensihoitaja, joka opetti mua käyttämään defibrilaattoria, hengityskonetta ja analysoimaan verinäytteitä. Valitettavasti emme saaneet muovipalikkaa heräämään henkiin.

Jälleen suljetulla. Lääkärejä, hoitajia ja kotiutuminen huoneeseen. Kävin yleisissä tiloissa vain syömässä, muun ajan vietin huoneessani maaten sängyllä ja tuijottaen kattoon. En jaksa tehdä mitään.

Illalla sain itku-ahdistus-hyperventilaatiokohtauksen, ja hoitajani joutui istumaan kanssani tunnin. Sain kaksi rauhoittavaa, mutta kohtaus ei meinannut loppua. Viimein kun sain itkun loppumaan, kävin vain nukkumaan.

Tänään ei ole yhtään sen parempi päivä. Vielä ei ole tullut tunnin kohtausta, mutta en tee vieläkään muuta, kuin itken tai makaan. Oli päivän ensimmäinen varsinainen aktiviteetti kirjoittaa tämä postaus.

Tunnit täällä tuntuvat kuukausilta, kun ei ole mitään intoa mihinkään.

Hoitaja kävi haastattelemassa mua, mutta en oikein osannut vastata mihinkään mitään muuta kuin "ihan sama" tai "en tiedä". Se sanoi, että tällainen käytös todennäköisesti vaan pahentaa tilannetta. Jos musta ei saada selkoa, todennäköisemmin joudun jäämään.

Sinänsä mulle on ihan sama, olenko kotona, avolla, suljetulla, vai erityisvaikeiden tapausten yksikössä, jolla mua nyt uhkaillaan. Olin missä vaan, mä kuitenkin vaan makaisin sängyssä. Toisaalta avolla on tutut nuoret ja hoitajat, joiden kanssa voisin ehkä jopa jutella, ja kun se on kotikaupungissa, voisin saada vieraitakin.

Mutta niin... Sori vaan ettei mulla ole mielipidettä mistään, mutta tässä pisteessä kaikki vaan on mulle ihan sama.

sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Pilleridarra

Kävin torstaina lääkärissä. Mulle varattiin osastopaikka alustavasti kolmeksi viikoksi. Alkaa huomenna 27.5.

Kokeissa en oo oikeen käyny. Nyt olis viis koetta takana ja yhen oon tehny. Muina päivinä oon vaa käyny koululla näyttää mun uutta psykologintodistusta. Niin aion tehdä huomennakin. "Joo kyllähän mä muuten tulisin tekemään tän integraalikurssin kokeen, mutta asia on niin etten osaa integroida"

Eilen ryypättiin A:n ja sen kavereiden kanssa. Vedin tuplasti tavallisen määrän pillereitä ja sainkin tänään kokea elämäni ekan darran. Heräsin kasilta, itkin ja oksesin kolme tuntia, edes vesi ei pysynyt sisällä. Kävin uudelleen nukkumaan ja heräsin uudelleen neljältä, jolloin uskalsin viimein ottaa buranaa jäätävään päänsärkyyn.

Joo lapset, älkää leikkikö lääkkeillä ja alkoholilla. Tulee pahaa jälkeä.