Näytetään tekstit, joissa on tunniste alkoholi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste alkoholi. Näytä kaikki tekstit

lauantai 17. lokakuuta 2020

Miksei kukaan auta alkoholistia?

 Kävin tapaamassa isää. Se oli taas kännissä. Luulin vuosi sitten, että sain sen lopettamaan kun passitin sen katkolle, mutta se ilmeisesti vaan peitteli juomistaan multa. Käytin koko vierailun siihen, että juttelin sen ja sen vaimon kanssa sen alkoholismista.

Tilanne on vaan niin vaikea. Isä on masentunut ja fyysisesti sairas, mikä vaan ruokkii alkoholismia entisestään. Se ei koe saavansa apua viikottaisista käynneistä klinikalla, vaan tarvitsisi tukea läheisiltä. Mutta sen vaimo ei enää usko että se voisi lopettaa, joten sitä ei kiinnosta. Se on vaan todella vihainen koko ajan. Isän aikuiset lapset ja ystävätkään ei tue tai välitä. Mä olen ainoa joka jaksaa yrittää.

Yritin saada asiaan toista näkökulmaa. Jos suora apu juomiseen ei toimi, ehdotin isälle muutoksia elämään. Uudet asiat ja päivärytmi voisi auttaa masennukseen ja kannustaa pysymään selvänä. Esittelin sille sitä kiinnostavien alojen yliopistotutkintoja ja kansalaisopistokursseja. Katsotaan saanko sitä innostumaan niistäkään.

Tulee vaan niin avuton olo. Soitin päihdepäivystykseen, mutta sieltä sanottiin, ettei aikuista miestä voi hoitoon pakottaa jos ei se itse halua. Kuulemma olisin voinut tehdä lastensuojeluilmoituksen kun mun alaikäinen veli oli mukana kun isä joi, mutta en usko että se auttaisi, isä saattaisi vaan suuttua vielä mullekin, minkä jälkeen se ei kuuntelis enää ketään.

Ehdotin että soittaisin isälle joka päivä, mutta se ei oikein tykkää puhua puhelimessa, joten vaihdettiin viikkoon. Aion kyllä yrittää soittaa ainakin kahdesti viikossa. Ja jos se yhä juo kun mun lukio loppuu, mun täytyy varmaan hetkeksi muuttaa sen luo. Vihaan sitä pikkukylää ja sen tunkkaista taloa, mutta jos jatkuva läsnäolo auttaisi.

Yritin kertoa asiasta äidillekin, mutta se kuulosti aivan yhtä katkeralta kuin isän nykyinen vaimo, vaikka niiden erosta on jo 12 vuotta. Kuulemma tuhlaan aikaani yrittäessäni auttaa. Mutta mulle se ei kerta kaikkiaan ole vaihtoehto olla yrittämättä, miksi se on kaikille muille?

Näen aika harvoin painajaisia, mutta isän luona näin taas. Se oli tähän mennessä ehkä pahin. Se tiivisti niin monta pelkoa ja muistutti mua siitä miten peloissani olen koko ajan. Pelkään mun asuinkaupunkia ja yksin ulkona kävelemistä. Pelkään että joku käy mun kimppuun ja satuttaa mua. Pelkään, ettei kukaan auta mua jos tarvitsen tai edes kuule mun hätää. En voi hakea tukea mun vanhemmilta, vaan joudun suojelemaan ja tukemaan niitäkin. Pelkään yksinäisyyttä. Ja pelkään, että satutan muita. Pahasti, niin, että ne kuolee tai tekee itsemurhan tai jotain.

Erityisesti viimeinen pelko oli unessa esillä kamalalla tavalla. Viimeisessä "kohtauksessa" mulla oli sylissä jonkinlainen kylmä ja nahkea, pieni ruumis, ja mä pelkäsin, että mä olin tappanut sen. Symboloiko se mua vai isää vai A:ta vai ketä? Vai kaikkia? Oon viime aikoina syyttänyt itseäni entistä enemmän isän alkoholismista ja A:n kuolemasta. On ehkä itsekästä uskoa olevansa niissä ratkaisevassa asemassa, mutta nään silti niin monta asiaa mitä olen tehnyt tai ollut tekemättä, jotka olisi voinut aikaansaada ne.

maanantai 17. helmikuuta 2020

Abiristeily

Joo niin. Paskoin hommat ja hävetti niin paljon, etten kehdannut postata.

Paasto ei sujunut ollenkaan. Paastosin joka toinen päivä ja ahmin joka toinen. Mun paino on noussut monta kiloa. Mun on nyt pakko lopettaa tää kierre. Edes lopettaa painon nouseminen. Yritän nyt vetää kevyttä 1000 kalorin dieettiä, etten enää sorru ahmimaan. Ei sillä laihdu, mutta ehkei lihokaan.

Oli penkkarit. En mennyt niihin.

Eilen oli abiristeily. Menin mun vanhan koulun kanssa. Olin yksin koko risteilyn ajan, join enemmän kuin koskaan. Hengailin enimmäkseen karaokebaarissa, koska siellä oli sopivan rauhallinen meno.

Kymmenen aikaan iski se, mitä olin odottanut. Karaokessa joku lauloi A:n biisin, ja mä aloin itkeä. Kaikkien vanhojen tuttujen näkeminen, se biisi, se miten mun olis pitänyt olla siellä A:n kanssa eikä yksin ja kaikki iloiset ihmiset porukoissa juhlimassa oli mulle liikaa. Onneksi oli pimeää ja kova meteli, joten sain itkeä rauhassa. Otin pari shottia ja kävin röökillä niin rauhoituin.

Alkoholi sai mut uskaltamaan nousemaan itsekin lavalle. Se voi kuulostaa pikkujutulta, mutta mulle se oli iso juttu. Rakastan laulamista ja karaokea, mutten ole ikinä laulanut julkisesti. Kaikki muut meni lavalle porukkoina laulamaan rempseitä biisejä ja niiden kaverit tanssi lavan edessä. Mä menin yksin, eikä kukaan ollut hurraamassa, mutta lauloin herkän biisin ja sain aplodit tuntemattomilta. Se tuntui hyvältä, uskalsin viimein tehdä jotain, mitä olen aina halunnut tehdä.

Menin nukkumaan joskus kuudelta, ja tänään piti nousta kahdeksalta, jotta ehti takaisin satamaan paluulautalle. Väsyttää, mutta vältin darran ottamalla etukäteen särkylääkettä.

Takaisin Suomessa, näin mun exän Helsingissä, niinkuin oltiin sovittu. P on jutellut mun kanssa joka päivä snäpissä sen jälkeen, kun se otti yhteyttä pari viikkoa sitten. Hengattiin kaupungilla ja mentiin sitten sen kämpälle. Tunsin kyllä jännitteen meidän välillä, mutta päätin jättää sen huomioimatta, koska en oikeasti vaan tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. P yritti selvästi jotain, se muisteli meidän hyviä aikoja ja sanoi, että sillä on ikävä mua. En vastannut.

Meidän juttu ei toiminut, koska me voitiin molemmat liian huonosti, että oltaisiin kestetty toisen tuska. Tilanne ei ole oikeastaan juurikaan muuttunut. En tiedä, kestäisikö se mua nytkään, tai mä sitä. Olin ystävällinen, selvittelin sen kanssa sen ongelmia ja kerroin jopa pintapuolin, mitä mulle on tapahtunut eron jälkeisinä kuukausina. Mutta en usko, että me toimittaisiin. Tai en tiedä. Juuri tällaista draamaa haluaisin vältellä. Miksi sen piti ottaa yhteyttä juuri kun mun elämä oli sopivan tyhjä ihmisistä?

Nyt istun junassa kotiin. Neljä tuntia mennyt, kaksi jäljellä. Olen kotona ehkä ennen kahta, ja huomenna on koulua. Univaje vaan jatkuu.

keskiviikko 1. tammikuuta 2020

Viimeinen oljenkorsi

Vuosikymmen vaihtui. En odottanut sitä, sillä mitä uusi vuosi muka muuttaisi.

Olen taas syvällä. Kaikki se turvallisuus, jota rakensin itselleni syksyllä on romahtanut. Luulin, etten ehtinyt kiintyä siihen, mutta se sattuu silti.

Miten mä en koskaan opi? Mun elämällä on muutama lainalaisuus, jotka eivät koskaan murru. Älä luota ihmisiin, ne joko pettää tai jättää sut lopulta. Kaikki hyvä on väliaikaista ja putoaminen sattuu, lopulta jäljelle jää aina vain suru, tuska ja kipu.

Olen maannut koko joululoman sängyssäni. En ole pukenut vaatteita, en ole meikannut. En opiskele tai käy ulkona. En puhu oikein kellekään. Haluaisin koko ajan vain itkeä, mutten enää pysty.

Ja ne on tulleet takaisin. Itsemurha-ajatukset. Ne oli pitkään poissa, jopa pari kuukautta. Sen ajan kun asuin nuorisokodissa. Olin kyllä itsetuhoinen, mutta uskoin, että mun pitää jatkaa.

Nyt en tiedä enää. Aiemmat lupaukseni paremmasta elämästä perustuivat lähinnä yliopistoon pääsylle. Nyt en kykene opiskelemaan. Joten mitä jos mikään ei koskaan muutu? Jokainen hetki on raskaampaa hengittää. Tuntuu kuin kaikki kokemukseni ja menetykseni vetäisivät minua alas, ja voimani pyristellä vastaan alkavat loppua. Se kävi nopeasti. Mutta toisaalta alla on niin monta huonoa jaksoa, että ehkä mun tila vaan romahtaa nykyään nopeammin.

Kävin uutena vuotena huvikseni ulkona. Katsomassa, mitä tapahtuu, jos juon alkoholia. No, koska olin nuori nainen yksin täydessä baarissa, löysin itseni kolmelta yöllä jonkun tuntemattoman kolmekymppisen miehen kotoa. Lähdin taksilla kotiin, kun se nukahti, enkä edes tiedä sen nimeä. Mutta en välitä. Se oli kokemuksena ihan neutraali.

Soitin pari päivää sitten nuorisokodille. Pyysin, että saisin puhua yhden ohjaajista kanssa vielä kerran. Se tulee huomenna lomalta, ja mulle luvattiin, että se soittaa sitten.

Se ohjaaja tuntuu mun viimeiseltä oljenkorrelta. Mun sisällä on niin paljon, mitä pitäisi saada sanoa, ja se on viimeinen ihminen, johon päätin yrittää luottaa. Mä tarvitsen apua, ennen kuin oikeasti teen itselleni jotain. Mun täytyy kertoa jollekulle, että mulla on kirje kirjoitettuna valmiiksi mun yöpöydän laatikossa. Ja lisäksi mun pitää varoittaa sitä. Se mies, joka on töissä nuorisokodilla, niiden täytyy saada tietää totuus siitä. Haluaisin varoittaa sen naisystävääkin, mutten tiedä sen nimeä. Mutta nuorisokodilla niiden olisi hyvä tietää, että se mies on valehtelija, se valehteli mulle, muille ohjaajille, naiselleen, nuorisokodin johtajalle, sossuille ja poliisille. Sen ei pitäisi saada työskennellä nuorten kanssa jos se kykenee noin helposti noin suuriin valheisiin.

Olen jo monta päivää yrittänyt jaksaa vain sen voimalla, että huomenna pääsen puhumaan sille. Rukoilen, että sekin ei nyt tuota mulle pettymystä. Lupaan, että jos tää ei onnistu, tää oli viimeinen kerta kun enää koskaan luotan johonkin ihmiseen.

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Aikuinen??

Täytin 18. Synttärit meni yllättävän hyvin. Mentiin aloittamaan rauhalliseen baariin mun koulukaverin kanssa, tilasin paniikissa lasillisen punaviiniä. Siinä baarissa oli musiikki sen verran hiljaisella, että pystyttiin hyvin juttelemaan.

Siirryttiin siitä toiseen baariin, missä oli paikallisen rockbändin keikka. Siellä olikin sitten enemmän meininkiä. Onneksi portsari ei tajunnut mun henkkareiden olevan vanhentuneet. Listalla ei ollut drinkkejä, mutta kysyin baarimikolta, ja se kertoi naureskellen, että drinkit tilataan itse. Menin vähän paniikkiin, koska en tiedä drinkeistä mitään, mutta onneksi baarimikko osasi asiansa ja sekoitti mulle tosi hyvän drinkin.

Sen mun kaverin kaverit liittyi seuraan bändin aloitellessa ja ilta oli tosi kiva. Menin yöksi takaisin nuorisokodille nukkumaan. Parasta täysi-ikäisyydessä on se, ettei musta voida enää tehdä yhden yhtä lastensuojeluilmoitusta. Tänä vuonna niitä onkin tullut varmaan kaksikymmentä, niin kiva päästä niistäkin eroon...

Mua on stressannut tosi paljon tilanne sen yhden ohjaajan kanssa, oon pari viikkoa herännyt joka yö kahden kolmen maissa saamatta enää unta. Niinpä olen käyttänyt aamuyöt lähiaikoina opiskeluun, sarjojen katseluun ja kävelyihin. Unettomuudessa pahinta vaan on se, että kun elämä on ihan kamalaa muutenkin, mutta nyt se on sitä tuplasti kauemmin, kun ei voi paeta edes uneen.

Poltan tupakkaa, kun mua stressaa, juon alkoholia, kun mua masentaa, käyn kävelyillä, kun mun ajatukset ei jätä mua rauhaan ja soitan pianoa, kun pakkoajatukset käskee mua katkaisemaan mun kädet. Yritän muistuttaa sillä itseäni, että mulla on yhä käyttöä mun käsille. Mutta en siis teekään paljoa muuta kuin poltan, juon, kävelen ja soitan pianoa. Mielellään useampaa yhtä aikaa.

Mutta no, asiat on onneksi monella tapaa parantunutkin viume päivinä, toivotaan, että mieliala ja uni seuraa kohta perässä.

Mun arvosanat on noussut huimasti. Viime jaksosta sain enemmän kymppejä kuin ysejä, niin on viimeksi käynyt yläasteella. Ja olen pysynyt jo yli kaksi viikkoa mun lukusuunnitelmassa ylppäreitä varten.

Ja mun paino on laskenut reilusti. Söin viimeksi kai perjantaina, nyt on maanantaiaamu. Mun vatsa alkaa näyttää litteältä ja reisien välissä on pitkästä aikaa rako. Paino on nyt 54,7kg. Se on yhä tosi paljon, mutta en ole ollut 55kg alapuolella sitten "parantumiseni".

Mutta mikä on kaikkein parasta, pääsin eilen viimein puhumaan asiat selviksi sen ohjaajan kanssa. Tai no, ei täysin selviksi, mutta sain toivoa. Pyysin sitä iltateelle keittiöön ja se suostui. Juteltiin kaikkea ihan normaalia mun täysi-ikäisyydestä ja sen opinnoista ja joulusta. Olin kerrankin hereillä ja tilanteen tasalla, joten osasin lukea sen yrittävän pysyä roolissaan. Siksi en puhunutkaan suoraan. Mun oli kuitenkin pakko saada yksi vastaus.

"Mulla on alkanut tulla epäilyksiä", sanoin. Sen silmissä välähti joku piilotettu tunne. "Et ole", se vastasi. Se oli suora viittaus viestiin, jonka lähetin sille viikko sitten. Olin kysynyt siinä, oonko hullu ja kuvitellut kaiken. Tiedän sen viitanneen siihen, koska sanamuoto ei sopinut esittämääni kysymykseen. Hymyilin ja nyökkäsin.

Asumiskuvio on yhä auki, mutta oon sopinut nuorisokodin johtajan kanssa, että muutan pois tänä vuonna. Jos en saa omaa kämppää niin punkkaan äidillä pari viikkoa. Ennen nuorisokodilta lähtö tuntui pelottavalta, mutta nyt odotan sitä, koska mulla on toivo ja lupaus tulevasta. Tiedän, että kun olen muuttanut, voin lähettää viestin sille ohjaajalle ja se vastaa.

Vaikka pysyn ulkoisesti asiallisena, en voi olla kuvittelematta, miten helposti se voi nostaa mut syliinsä. Meillä on tosi suuri kokoero, se on pitkä, roteva ja lihaksikas, ja mä kutistun päivä päivältä. Sen suuret lämpimät kädet yltää kohta mun vyötärön ympärille.

Eli tiivistettynä, mulla on siis ollut rankkoja viikkoja, mutta nyt mulla on toivoa tulevasta. Katsotaan, mihin suuntaan tämä jatkuu.

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

viimeinen puhelu

Mun entisellä psykologilla oli viimeinen työpäivä perjantaina. Sekin muuttaa. Sillä ei ollut koko päivälle muuta ohjelmaa kun hoitaa pari sähköpostia ja soittaa mulle. Juteltiinkin sitten melkein tunti.

En oo pystynyt puhumaan kellekään kunnolla viikkoihin ja se on varmaan osasyy sille, miksi oon taas niin pohjalla, mutta nyt pääsin kertomaan sille kaiken. Viimeistä kertaa. Puhelun lopussa se kertoi, että olin sille tosi tärkeä potilas. Olin myös sen pitkäaikaisin potilas. Lisäksi se sanoi, että mun kertoman perusteella mun paikka olisi nyt osastolla eikä kotona. Katotaan, kuinka kauan menee, ennenkuin tän kaupungin tolvanat tajuaa sen.

Se oli varmaan viimeinen kerta ikinä kun puhun sille. Itkin melkein koko puhelun. En oo koko mun elämässä pystyny puhumaan kellekään niinkuin sille. Jotenkin mulle tuli siitä puhelusta sellanen näyttämisen halu. Mun täytyy tehdä jotain isoa, jotta se kuulis musta vielä joskus. Mä haluun kirjottaa mun keskeneräisen dystopian loppuun ja julkasta sen. Tai alan äänittää mun biisejä ja lataan ne youtubeen. Mun täytyy tulla kuuluisaksi, jotta se kuulee musta vielä. Tiedän, tyhmä ajatus. Mutta niin mä ajattelin.

Kävin viikonloppuna isän luona. Se oli huono idea. Isä oli kännissä kolmatta kuukautta putkeen. Se haukkui mut ja joi lisää. Olisin halunnut tulla jo lauantaina pois, mutta sieltä menee bussi vaan kerran päivässä. Annoin isälle paikallisen päihdepäivystyksen numeron ja käskin soittaa. Sen täytyy päästä katkolle.

Yhden asian mä oon päättäny. Kun mulla on huomenna aika sille ihmeen sairaanhoitajalle, niin mä vaadin saada ajan psykiatrille. Viimeksi se kieltäytyi varaamasta mulle. Mä en anna näiden aliarvioida mun tilannetta. Mä tarvitsen apua. Mä en halua joutua siihen kuntoon, että yritän taas itsemurhaa. Mun lääkkeet ei toimi, ja niistä täytyy lähteä, joten mä tarvitsen psykiatrin.

Mä tiedän, että mun pohjimmainen ongelma on yksinäisyys, mutta nyt oon niin masentunut, että hyvä kun raahaudun niille parille tunnille kouluun, mitä mulla on. Mulla ei ole todellakaan energiaa ottaa kuulokkeita pois tai hymyillä, joten ei ihme, etten saa ystäviä. Mun vointia täytyy kohentaa ensin edes sen verran, että kykenen sosiaaliseen vuorovaikutukseen.

Nyt on asiat nimittäin sillä mallilla, etten enää jaksa puhua edes mun perheen kanssa. Makaan vaan ja katson vanhoja sarjoja uudelleen ja uudelleen. En pysty mihinkään luovaan tai älylliseen toimintaan. Ainoa asia mitä suunnittelen on mun oma kuolema. Mut mä haluan luvata itselleni, että elän ainakin lukion loppuun. Ei saa hätiköidä. Kuolla kyllä ehtii, sille on koko elämä aikaa.

maanantai 26. elokuuta 2019

uus "psykologi"

Lauantai oli yksinäinen päivä. Mua kävi ahdistamaan ja päätin mennä juttelemaan sekasin-chattiin. Klikkasin sivun auki heti kun se aukesi, tasan kolmelta, ja jouduin silti odottamaan yli tunnin. Vastaaja neuvoi menemään päivystykseen, jos olo ei helpotu. En mennyt, vaan aloin juomaan.

Kahdeksan maissa olin jo aika kännissä, kun äiti soitti. Se kysyi neljä kysymystä, valehtelin jokaiseen. Oon kavereiden luona, joo, oon syönyt. On ihan hyvä olo. Otan iisisti.

En omaksi yllätyksekseni edes tehnyt lopulta mitään tyhmää. Kävin puolen yön aikaan ulkona, menin ostamaan tupakkaa baarin ulkopuolelta ja palasin sitten kotiin.

Se hyvä puoli yksinäisessä päivässä on, etten syönyt mitään, eikä alkoholistakaan tullun kun seitsemänsataa kaloria. Paino oli sunnuntaina pitkästä aikaa alle kuudenkympin. 59,6kg tarkalleen.

Tänään aamulla mulla oli eka aika tän kaupungin nuorisopsykiatriselle polille. Luulin, että se olisi psykologille. Sen sijaan päädyin juttelemaan mun vanhan inhokkiopettajan näköiselle vanhalle sairaanhoitajalle. Meillä ei oikein synkannut. Olin odottanut tapaamista, koska mulla on niin paha olla, eikä yhtään ketään, jolle puhua. Mutta se vaan kyseli että miten usein nään mun isää ja mitä lääkkeitä käytän. Tuollaset asiat lukee teksteissä jo vaikka kuinka monta kertaa, olisi lukenut sieltä. Lähdin vastaanotolta aika ahdistuneena. Jos en saa nopeasti uutta kontaktia, en tiedä, mitä tapahtuu.

Sairaanhoitaja oli kysynyt, että mikä nyt on eri tavalla kuin silloin toukokuussa, kun jouduin suljetulle. Ei mikään, oikeastaan. Paitsi, että asiat on huonommin.

Onko kukaan muuten katsonut Euphoria-sarjaa HBO:lta? Suosittelen. Itkin sitä katsoessani melkein koko ajan. Uuteen kaupunkiin lukion kolmannelle luokalle muuttanut tyttö ja kesän sairaalassa viettänyt tyttö. I feel attacked.

lauantai 24. elokuuta 2019

taas oharit

Mulla on pieni ongelma.

Oon mun vanhassa kämpässä viikonlopun, tulin tapaamaan kavereita. Sovittiin, että nään paria osastolaista tässä päivällä ja A:n ja yhen toisen tyypin kaa mentäs illalla juomaan.

Oli neljän päivän mittainen taistelu ylipäätään hankkia juomat. A sai omansa ite, mutta mä ostin kahdelle. Kysyin läpi varmaan 20 ihmistä ennenkun sain hakijan.

Nyt kaikki yhtäkkiä perui. Nyt mä oon yksin tyhjässä kämpässä koko viikonlopun seuranani yli 5 litraa alkoholijuomia. Mun äiti tulee huomenna, joten sitä ennen pitäisi hankkiutua niistä eroon. Mitä vittua mä teen. En pysty yksin juomaan viittä litraa.

Ahdistaa muutenkin jo. Kaiken vanhan päälle A kertoi eilen yllättäen yrittäneensä hiljattain itsemurhaa. Mä olin luullut, että kaikki oli hyvin.

Mä en vaan ymmärrä. Mä en oo varmaan ikinä tehnyt ohareita kellekään. Oon aina taistellut vaikka miten kovaa päästäkseni tapaamaan kavereita jos mut on johonkin kutsuttu. Mut mulle ei muuta tehäkään kun ohareita. Oli sitten kyse mun synttäreistä tai viikonlopusta, jolloin maksan 40€ tavatakseni vanhoja kavereita, kaikilla onkin aina parempaa tekemistä.

Paino on muuten 60,8

torstai 25. heinäkuuta 2019

suljetulle matka käy

Arvatkaa kuka istuu ambulanssissa matkalla suljetulle osastolle? Aivan oikein, minähän se, taas.

Eilen mulle tuli aika paha ahdistuskohtaus, se alkoi koulujutuista. Alkuahdistukseen yritin saada päihteitä, mutta kukaan mun normaaleista hakijoista ei suostunut.

Sitten menin hetkeksi tupakkaseuraksi niille A:lle ja sen kavereille, mutta joukkoon kuulumattomuuden tunne muiden polttaessa tupakkaa ja nauraessa insidejutuille vain pahensi tilannetta. Lähdin kotiin sanomatta sanaakaan.

Ahdisti niin vitusti, itkuhuusin lattialla, hakkasin päätä seiniin. Lopulta viiltelin käden aivan täyteen ja lattia oli veressä. Hetken mietin, että olisin viiltänyt haavan, joka olisi pitänyt tikata, jotta olisin saanut mennä sairaalaan. Jänistin kuitenkin, ja päätin lähteä mielenterveyspäivystykseen.

Liftasin sairaalalle, siellä juttelin hoitajan ja lääkärin kanssa, ja jäin aikuisten osastolle yöksi.

En tietenkään saanut nukuttua ollenkaan, ja nousin kuudelta kysymään hoitajalta, saanko lähteä. En saanut vielä, mutta kasin maissa sain lähteä sillä ehdolla, että menisin suoraan avo-osastolle.

Mulla oli kymmeneltä hoittari sillä paskalla lääkärillä, ja se vaan valitti ettei mua voi hoitaa jos en kerro mikä on. En kuitenkaan halunnut kerta sille mun kaveriongelmista tai alkoholin etsinnästä. Se päätti, etten pärjää yksin kotona, ja tässä sitä taas ollaan...

Paino sentään on lähtenyt laskuun. Eilen aamupaino 58,9 kg.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Juonenkäänteitä

Jos mun elämästä tehtäis elokuva, se tehtäis tästä vuodesta. Vaikka oon kuinka masentunut, en voi väittää, etteikö mun elämä olisi ihan kiinnostavaa välillä. Nyt lähipäivinä varsinkin on tapahtunut tosi yllättäviä käänteitä.

Maanantaina kun tulin bussilla kotiin, mun edellinen poikaystävä laittoi mulle viestiä. Se halus nähä ja puhua. Suostuin, ja se tuli hakemaan mut autolla. Ajettiin sen vanhempien tyhjään kämppään, ja tilanne eskaloitui. Ei palattu yhteen (yök en kestäisi parisuhdetta just nyt), mutta ollaan kai jonkinlaisessa friends with benefits -suhteessa? En tiedä. Tosi outoa.

Tiistaina menin avo-osastolle päiväpaikalle niin kuin oli sovittu. Hoitajat sanoi, että mulla oli aika lääkärille, ja menin sitten sinne. Valitettavasti mun oma lääkäri oli lomalla, joten lääkärinä toimi yksi toinen tyyppi. Mulla oli siitä jo valmiiksi huonot kokemukset, koska viimeksi kun kävin sillä, se arvioi etten oo masentunu tai ahdistunu ja viikkoa myöhemmin olin suljetulla.

No, sille oli kuitenkin sitten mentävä. Se lääkäri sitten meni ja määräsi, että mä alan käymään osastolla kerran viikossa, keskiviikkoisin. Tiesin jo siinä, ettei se mitenkään riitä. Mun vointi ei kestä. Lisäksi, mun tilillä oli viistoista euroa. Kesällä ei saa opintotukea ja asumistuki ei riitä edes vuokraan. Olin siis käyttänyt kaikki mun säästöt ja kevään kaikki palkat vuokraan, ja siksi mulla oli niin vähän rahaa. Olin laskenut sen varaan, että saan osastolta kolme ruokaa päivässä ja lääkkeet, niin pärjäisin elokuun tukiin saakka. Mutta nyt ei sitten sitäkään. Mut laitettiin menemään kotiin.

Iltapäivällä kotona mua ahdisti ja masensi. Kaikki oli palannut toukokuiseksi. Makasin vaan sängyllä. Neljän maissa sossut soitti. Ne sopi tapaamisen mun kanssa torstaiksi. Heti perään soitti mun iskä. Elokuvakäänne numero kaksi: se sanoi, että se laittaa mun tilille 500€. En ollut kertonut sille mun rahahuolista, eikä se ole koskaan aiemmin antanut mulle rahaa, ja yhtäkkiä se pelasti mun loppukesän.

Illalla mentiin A:n ja sen kavereitten kanssa ryyppäämään, niinkuin oli suunniteltu. Se oli ihan hauskaa, mun toleranssikin oli kivasti laskenut kahden kuivan kuukauden tuloksena. Poltan aina välillä kännissä, mutta nyt innostuinkin ihan kunnolla ja poltin varmaan viis röökiä illan aikana, koska A opetti mua vetämään kunnolla henkeen, ja nikotiini nousi päähän melkein kovempaa kuin alkoholi.

Tänään aamulla kömmin sitten yhdeksän maissa osastolle. Me käytiin sairaalan omistamassa rantasaunassa ja palattiin yhden maissa osastolle. Mun omahoitaja halusi vielä jutella mun kanssa ennen kuin lähtisin kotiin. Juteltiin vähän ja täytettiin joku turvallisuussuunnitelma, jonka tarkoitus on estää itsetuhoiset teot. Tosin se näytti vähän surkealta, koska ei saatu siihen melkein mitään. Toimivia ahdistuksenhallintakeinoja ei juuri ole, mulla ei ole ketään tuttua aikuista, jolle voi kertoa pahasta olosta ja niin eteen päin. Viimeinen kohta oli hauskin täyttää. Syy elää oli mulla "pelkään, etten osaa tappaa itseäni ja joudun takaisin suljetulle".

Päätettiin sen mun omahoitajan kanssa, että mä tarviin tiiviimpää hoitoa ja sovittiin, että käyn osastolla joka päivä. Siinäs taas nähtiin, se lääkäri on paska. Se aliarvioi aina mun hoidontarpeen.

Eli mikä tilanne, rahahuolet katosi, paikka osastolla on nyt joka päivälle, mutta olen yhä tosi masentunut. Voisi olla paremmin, voisi olla pahemmin.

sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Pilleridarra

Kävin torstaina lääkärissä. Mulle varattiin osastopaikka alustavasti kolmeksi viikoksi. Alkaa huomenna 27.5.

Kokeissa en oo oikeen käyny. Nyt olis viis koetta takana ja yhen oon tehny. Muina päivinä oon vaa käyny koululla näyttää mun uutta psykologintodistusta. Niin aion tehdä huomennakin. "Joo kyllähän mä muuten tulisin tekemään tän integraalikurssin kokeen, mutta asia on niin etten osaa integroida"

Eilen ryypättiin A:n ja sen kavereiden kanssa. Vedin tuplasti tavallisen määrän pillereitä ja sainkin tänään kokea elämäni ekan darran. Heräsin kasilta, itkin ja oksesin kolme tuntia, edes vesi ei pysynyt sisällä. Kävin uudelleen nukkumaan ja heräsin uudelleen neljältä, jolloin uskalsin viimein ottaa buranaa jäätävään päänsärkyyn.

Joo lapset, älkää leikkikö lääkkeillä ja alkoholilla. Tulee pahaa jälkeä.