päivä 15

Kaksi viikkoa suljetulla takana. Kun lasketaan mukaan avo-osastolla alkuvuodesta vietetyt kahdeksan, voin laskea, että olen jo viettänyt viidesosan tästä vuodesta osastoilla. Ja on vasta kesäkuu.

Viime viikonloppu oli kurja. Kuten arvelinkin, en saanut lomaa. Viime viikolla kuitenkin suurin osa kavereistani täällä pääsi ulos ja loputkin sai lomaa viikonlopuksi, joten vietin sen aivan yksin.

Jotain hyviä uutisia: sain viimein hoittarin, se on huomenna aamulla. Elättelen toivoa siirrosta avo-osastolle.

Mun asumistilanteen suhteen on viimein tullut päätös. Mun pitää luopua mun kämpästä ja muuttaa tukiasuntoon. En tiedä vielä oikein, mitä mieltä olen siitä. On se kai parempi kuin muuttaa äidin mukana, mutta silti. Ajatus siitä, että asuisin talossa, jossa päivystää jotain sosiaalitätejä on vähän ikävä. Niinkuin olisi osastolla koko ajan. Ja oon kuullu juttua, että tukiasunnoissa asuu yleensä aika hurjaa porukkaa, kaikenlaisia narkkareita ja muuta. Joo, kai siellä asuu ihan normaalejakin ihmisiä, mutta silti.

Tajusin sunnuntaina yhden jutun maatessani mun sängyssä. Tää suljettu osasto saattaa sittenkin pitää mut hengissä ja jollain tavalla järjissäni. Niin kuin, nyt kun mun elämä on kurjaa ja tyhjää ja tylsää ja merkityksetöntä, voin syyttää siitä suljettua osastoa. Voin haaveilla poispääsystä, ja siitä, miten mahtavaa sitten on. Mutta meinaan unohtaa ajan ennen suljettua. Sillon mun elämä tuntui merkityksettömältä ja kamalalta, mutta en voinut syyttää siitä mitään. Pelkään, että palaan siihen, kun pääsen ulos. Että ei se ollutkaan suljettu, joka mun elämänhalun vei. Jos mä en voi syyttää mitään mun olosta, tajuan taas, että haluan vain kuolla. Haluan mä sitä nytkin, ei siinä, mutta tällä hetkellä saan ohjattua suurimman osan vihasta ja turhautuneisuudesta tätä paikkaa kohtaan.

Mitähän muuta. En vieläkään pysty nukkumaan. Yöt on pidempiä, kuin päivät. Ja mulla on kauhee ikävä mun ystävää ja mun psykologia. Ja haluaisin halata jotakuta. En oo saanu halata ketään kahteen viikkoon, vaikka oon mun tähänastisen elämän paskimmassa ajassa.

Pidetään peukut pystyssä, että pääsisin huomenna ulos.