Kaikki on samanlaista. Mitään ei tapahdu. Kai se on toisaalta ihan hyväkin, viime vuosina aina kun jotain on tapahtunut, se on ollut vain pahaa.
Nukun huonosti. Nousen puoli seitsemältä. Kävelen bussipysäkille. Poltan tupakan. Nikotiini tuo päivän ainoan hyvänolon tunteen. Ajattelen A:ta. Menen kouluun. Se on raskasta ja yksinäistä. Palaan nuorisokodille. Syön. Makaan sängyssä. Käyn nukkumaan.
Päivät toistavat samaa kehää.
Yritin jälleen kerran ystävystyä perjantaina, en vain osaa lakata toivomasta. Se teki oharit, oliko yllätys. Mun pitäisi oppia jo, ei mulle tehdä muuta kuin ohareita.
Samat kuviot toistuvat jälleen. Yksin jääminen. Stressaava asumistilanne. Taas mulle kerrotaan päivittäin, ettei mun asumisasialle voida tehdä mitään. Enää kuukausi jäljellä. Sitten en tiedä mitä tapahtuu.
Uusi psykologi on ihan ok. Ei lähellekään niin hyvä kuin S, se ei osaa kysyä oikeita kysymyksiä tai katsoa oikealla tavalla. Sen luona en tunne samaa helpotusta. Sen huone ei ole turvapaikka. Mutta pystyn kyllä puhumaan sille.
Itsetuhoiset ajatukset vainoavat minua. Kuvittelen terien viiltävän ihoani ja veren pulppuavan lattialle. Sairaalle mielelleni se on kaunis kuva.
Ei kai kenenkään elämässä
Ois syytä luovuttaa
Mut oon niin kauan ollut tässä
Vain juomat juovuttaa
Kun yhtäkään päivää
Ei enää tarvittais
Niin kuin mua ei tarpeeksi harmittais
~ Maustetytöt
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti