Mua ahdistaa niin että sattuu. Oon viime päivät yrittänyt täyttää jokaisen hetken hereillä tekemisellä, etten ajattelisi, mutta nyt en saa unta ja se kaikki palaa mieleen.
Tiistai.
Ehdin olla koulussa ekan tunnin, mutta sitten lähdin lääkäriajalle. Eka aika polilla moneen kuukauteen, jännitti aika paljon. Olin edelliset päivät yliajatellut joka asiaa. Vaikka olisin kuinka masentunut, esitän tosi hyvin pirteää muille, joten jouduin harkitsemaan, millä asteella pitäisi näyttää todellista mielialaa, jotta minut otettaisiin vakavasti, muttei passitettaisi sairaalaan. Ja mitä puen ja meikkaanko. En jaksa nykyään paljon meikata, mutta toisaalta ahdistaa ihan liikaa mennä ulos ilman meikkiä.
Polilla lääkäri olikin tv-yhteyden päässä, koronakäytäntö. Se vaikutti kuuntelevan mua. Lupasi, että mulle hankitaan tutkimustiimi joka tekee tarkemmat tutkimukset että saataisiin diagnoosi. Hyvä, viimein. Lisäksi se päätti, että mirtazapinia kokeillaan uudestaan masennukseen, tällä kertaa se nostettaisiin 30mg saakka. Ja sain myös reseptin uuteen tarvittavaan. Puhelin soi kesken ajan, mutten vastannut.
Tapaamisessa ollut sairaanhoitaja varmisteli ovella, että pärjään, ja antoi varuilta päivystävän sairaanhoitajan numeron. Sitten pääsin lähtemään.
Yksi vastaamaton puhelu ja yksi uusi viesti. Avaan viestin, se on soittopyyntö poliisiasemalta. Soitan viestin numeroon, ja saan kuulla kamalia uutisia. Musta on tehty rikosilmoitus. Poliisi haluaa kuulustella mua epäiltynä.
Alan itkeä bussissa. En haluaisi kertoa kellekään, se en ole minä. Miten mä oon päätynyt tähän? Lapsena olin aina luokan todennäköisin menestyjä, kukaan ei povannut mulle ongelmia mielenterveyden ja poliisin kanssa.
En pysty menemään iltapäivän oppitunneille, koska odotan ahdistuneena kuulustelun alkua. Kuulustelu hoidetaan puhelimitse. Mua epäillään kunnianloukkauksesta. Rikosilmoituksen teki se mies. Mua ahdistaa todella paljon, mä luulin, että saisin jo jättää sen koko jutun taakse.
Kaikki kuulostaa niin vakavalta. Poliisi kysyy, haluanko oikeusavustajan kuulusteluun. Kieltäydyn, koska aion vain kertoa totuuden. Ja kerron sen. Se mies väittää, että mä oon valehdellut siitä, ja mun valehtelun takia se menetti työnsä. Kerron kuulustelijalle, ettei se ole totta. Mä en ole valehdellut missään vaiheessa, enkä mä edes ollut se, joka teki tutkintapyynnön viimeksi.
Olen kuulustelussa rauhallinen, mutta heti sen jälkeen alan huutaa ja itkeä. En saa henkeä, ahdistaa. Juttu menee seuraavaksi syyteharkintaan. Jos syyttäjä päättää syyttää, mä joudun oikeuteen. Ei, ei ei. Mä en voi. Mieluummin kuolen. Mä joutuisin näkemään sen miehen. Eikä mulla ole varaa mennä oikeuteen. Ja mitä jos häviän? Juttu on sana sanaa vastaan, mutta mulla on mielenterveysongelmia, joten sitä saatetaan uskoa. Kunnianloukkauksesta voi saada sakkoja tai jopa 6kk vankeutta. Ja merkinnän rikosrekisteriin. Ei, mä en ole rikollinen, mä en ole tehnyt mitään väärää, en suostu tähän!
Yritin sulkea koko jutun pois mun tajunnasta, mutta nyt kaikki virtaa mun läpi niin, että mä tärisen.
Kirjoitan tätä lauantaina aamuyöllä. Pelottaa julkaista tekstiä. Pelkään liikaa, mitä jos se löytää mun blogin? Jos oon kirjoittanut täällä jotain, mikä voidaan kääntää mua vastaan oikeudessa? Ehkä uskallan julkaista tän huomenna.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste poliisi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste poliisi. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 10. toukokuuta 2020
keskiviikko 19. helmikuuta 2020
laikukas lattia
Tuntuu että kaikki menee taas päin helvettiä. Uusia vastoinkäymisiä tulee koko ajan ja vanhat palaa muistiin.
Kaikki se painava massa, josta en voi puhua kellekään, liiskasi mut tänään lattialle. Itkin mun meikin pois ja lopulta tartuin terään. Vartissa oli heitetty hukkaan kahden kuukauden edistyminen. Nyt lattia on mustien ja punaisten läiskien täplittämä, mutta oon liian väsynyt siivoamaan.
Kohtausta pahensi se ajatus, joka iski kesken kaiken. Vuosi sitten, puoli vuotta sitten, jopa kaksi kuukautta sitten, mulla oli joku, joka olisi välittänyt, jos olisi kuullut. Oli turvapaikkoja sairaalassa tai nuorisokodissa, oli välittäviä ystäviä, poikaystäviä, ohjaajia, sairaanhoitajia ja perhe. Nyt mä tiedän, etten tuu kertomaan kellekään. Kukaan ei oo mun kanssa niin läheinen, että välittäisi, ajaisin vain ihmiset pois.
Ja mitä ne vastoinkäymiset sitten oli, jotka johti tähän?
Sain eilen kirjeen poliisista. Mä voitin, se mies sai sakot ja ongelmia töihin. Tulin siitä tosi iloiseksi. Sitten aloin kyseenalaistaa, miksi oon niin iloinen toisen epäonnesta? Sama juttu, kun silloin, kun se valelääkäri paljastui. Väitän itselleni, että olen iloinen, koska voin suojella muita pahalta, mutta entä jos mä olenkin se paha? Vahingoniloinen ihminen, joka nauttii muiden kärsimyksestä.
Nukuin eilen pommiin koulusta, ja huomenna mulla on kaks koetta. En tiedä mitään koealueista, kun oon molemmista aineista ollut viimeiset kaks oppituntia pois.
Tapasin sen ohjaajan, johon salaa halusin törmätä, ja kysyin, haluaisiko se vielä joskus jutella. Se sanoi ei.
Kokattiin eilen siellä ryhmässä. Vuoden takaisen tikki-episodin jälkeen en ole pystynyt olemaan kertaakaan kemian labroissa tai ryhmäkokkaustilanteissa (koska ne muistuttaa labroja) mutta menin silti kokkaamaan. Ja yllätys, sain pahan ahdistuskohtauksen ja mulle tuli todella ulkopuolinen olo, kun itkin rappusissa puoli tuntia, eikä kukaan tullut etsimään mua.
Kaikkea paskaa vaan kertyy, mutta pahinta on tunne, ettei kukaan välitä. Millon tää kaikki loppuu?
18.2.
Kalorit: ~1000
19.2.
Paino: -0,5kg eilisestä
Kalorit: ~1000
Kaikki se painava massa, josta en voi puhua kellekään, liiskasi mut tänään lattialle. Itkin mun meikin pois ja lopulta tartuin terään. Vartissa oli heitetty hukkaan kahden kuukauden edistyminen. Nyt lattia on mustien ja punaisten läiskien täplittämä, mutta oon liian väsynyt siivoamaan.
Kohtausta pahensi se ajatus, joka iski kesken kaiken. Vuosi sitten, puoli vuotta sitten, jopa kaksi kuukautta sitten, mulla oli joku, joka olisi välittänyt, jos olisi kuullut. Oli turvapaikkoja sairaalassa tai nuorisokodissa, oli välittäviä ystäviä, poikaystäviä, ohjaajia, sairaanhoitajia ja perhe. Nyt mä tiedän, etten tuu kertomaan kellekään. Kukaan ei oo mun kanssa niin läheinen, että välittäisi, ajaisin vain ihmiset pois.
Ja mitä ne vastoinkäymiset sitten oli, jotka johti tähän?
Sain eilen kirjeen poliisista. Mä voitin, se mies sai sakot ja ongelmia töihin. Tulin siitä tosi iloiseksi. Sitten aloin kyseenalaistaa, miksi oon niin iloinen toisen epäonnesta? Sama juttu, kun silloin, kun se valelääkäri paljastui. Väitän itselleni, että olen iloinen, koska voin suojella muita pahalta, mutta entä jos mä olenkin se paha? Vahingoniloinen ihminen, joka nauttii muiden kärsimyksestä.
Nukuin eilen pommiin koulusta, ja huomenna mulla on kaks koetta. En tiedä mitään koealueista, kun oon molemmista aineista ollut viimeiset kaks oppituntia pois.
Tapasin sen ohjaajan, johon salaa halusin törmätä, ja kysyin, haluaisiko se vielä joskus jutella. Se sanoi ei.
Kokattiin eilen siellä ryhmässä. Vuoden takaisen tikki-episodin jälkeen en ole pystynyt olemaan kertaakaan kemian labroissa tai ryhmäkokkaustilanteissa (koska ne muistuttaa labroja) mutta menin silti kokkaamaan. Ja yllätys, sain pahan ahdistuskohtauksen ja mulle tuli todella ulkopuolinen olo, kun itkin rappusissa puoli tuntia, eikä kukaan tullut etsimään mua.
Kaikkea paskaa vaan kertyy, mutta pahinta on tunne, ettei kukaan välitä. Millon tää kaikki loppuu?
18.2.
Kalorit: ~1000
19.2.
Paino: -0,5kg eilisestä
Kalorit: ~1000
Tunnisteet:
ahdistus,
huono päivä,
masennus,
mies,
opiskelu,
poliisi,
ryhmä,
viiltely,
yksinäisyys
lauantai 1. helmikuuta 2020
Poliisikuulustelu
Mä en yleensä nää unia ihmisistä. Kaikki hahmot mun unissa on jotain epämääräisiä, kasvottomia. Mutta viime yönä mun ex, P tuli mun uneen. Se vaan seisoi mun edessä. Hymyili.
Heräsin vasta kahdelta. Koko viime viikon nukuin joka yö alle neljä tuntia, joten mulla oli kai univelkoja. Avasin snapchatin, ja huomasin, että P oli laittanut mulle snäpin. Ei olla juteltu kuin pari kertaa eron jälkeen, joten se oli tosi outo sattuma. Se kysyi, miten mulla menee.
Vastasin, että olin juuri nähnyt sen unessa. Se vastasi, että niin hänkin. Tosi outoa. Juteltiin muutama tunti, se kertoi, että sillä oli mennyt poikki sen muijan kanssa ja ehdotti, että nähtäisi kun meen Helsinkiin abiristeilyn takia parin viikon päästä. Suostuin, mutta nyt en tiedä, onko se hyvä idea.
P on tosi ihana ihminen, mutta se on kaikkea muuta, kuin mitä mä nyt tarvitsen. Se on tosi sosiaalinen ja huolehtiva, se tykkää jutella koko ajan. Sen päästäminen takas mun elämään, edes kaveriksi sotkisi mun tunteita kuitenkin ihan liikaa. Mun on varmaan parempi ostaa bussiliput niin, etten ehdi nähdä sitä ja pahoitella sitten, ettei muita vuoroja mennyt.
Ja niin... Ootte varmaan jo kyllästyny siihen kuinka juoksentelen koko ajan tän jutun kanssa ympäriinsä, mutta niin oon mäkin. Mutta keskiviikkona olin kemian prelissä, kun poliisit soitti mulle. Nuorisokodin johtaja oli tehnyt tutkintapyynnön seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ja ne pyysi mut kuulusteluun.
Menin heti torstaina, että sain asian pois alta. Tällä kertaa se taisi olla oikeasti virallinen kuulustelu. Mun piti heti aluksi lukea ja allekirjoittaa viisi sivua kaiken maailman lakipykäliä. Kuulustelija kysyi, haluanko oikeusavustajan. Ei, en halua. Mitäs helvettiä.
Kerroin jälleen tarinan, ja se kirjoitti sen ylös. Kuulustelija oli mulle mukava, se sanoi, että se todella toivoo sen miehen joutuvan vastuuseen. Se kysyi vielä, vaadinko rangaistusta tai korvauksia, jos juttu menee käräjille. Säikähdin vähän, en mä tätä käräjille halua. Ensinnäkin tiedän, että häviäisin oikeudessa, koska tapahtunut ei varsinaisesti ollut rikos. Halusin vaan selvittää asian. Toiseksi, oikeudenkäynnit maksaa ja mulla ei ole rahaa. Ja kolmanneksi, mun pitäisi tavata se kasvotusten.
Selitin, etten vaadi mitään, haluan vaan varmistaa, että sen miehen käytökseen puututaan, ettei se tee jotain pahempaa jollekin toiselle nuorelle. Kuulustelija kirjasi vastaukset ylös, ja sanoi, että kuulisin päätöksestä muutaman viikon kuluttua.
Tää vääntö väsyttää mua. Samaan tapaan, kuin vuosi sitten jatkuva vääntö mun asunnosta. Mutta tää on pahempaa. Joudun koko ajan tasapainottelemaan kahden selkeän asian välissä, alueella, jota ei ole. Ei, rikosta ei ole tapahtunut, tiedän kyllä, enkä väitä, että olisi tapahtunut. Mutta ei, teidän täytyy silti ottaa tää vakavasti, tää ei ole ok, se hyödyntää herkimmillään olevia nuoria ja leikkii niiden tunteilla ja itsetunnolla. Miten hitossa ei ole olemassa välimuotoa rikoksen ja sen välillä, että kaikki on ok? Kai asiattomasta ja potentiaalisesti muita vaarantavasta käytöksestä noin vastuullisessa ammatissa pitäisi voida kertoa?
Tää saa mut niin väsyneeksi. Väsymys ja jatkuva pelko siitä, että mut ymmärretään väärin suuntaan tai toiseen, triggeröi mun itsetuhoisia ajatuksia. Yritän muistuttaa itseäni, etten ole satuttanut itseäni melkein kuuteen viikkoon. Mun täytyy ylläpitää sitä. On kaikin puolin hyvä, jos en satuta itseäni. Arvet parantuu vähitellen, ja jos vaikutan henkisesti vakaalta, poliisit, lääkärit, opettajat, sossut, kaikki joiden kanssa mä joudun vääntämään mistä asiasta nyt kenenkin kanssa, ottaisi mut ehkä vakavammin. Ja jostain syystä mulle tulee lapsellinen olo itseni satuttamisesta. Mulle on vuosia sanottu, että on tyhmää ja epäkypsää tehdä niin, ja vaikka mun mielestä se on viimeinen keino hallita ahdistusta tappamatta itseään, keino selviytyä, ne alkaa päästä mun päähän.
Heräsin vasta kahdelta. Koko viime viikon nukuin joka yö alle neljä tuntia, joten mulla oli kai univelkoja. Avasin snapchatin, ja huomasin, että P oli laittanut mulle snäpin. Ei olla juteltu kuin pari kertaa eron jälkeen, joten se oli tosi outo sattuma. Se kysyi, miten mulla menee.
Vastasin, että olin juuri nähnyt sen unessa. Se vastasi, että niin hänkin. Tosi outoa. Juteltiin muutama tunti, se kertoi, että sillä oli mennyt poikki sen muijan kanssa ja ehdotti, että nähtäisi kun meen Helsinkiin abiristeilyn takia parin viikon päästä. Suostuin, mutta nyt en tiedä, onko se hyvä idea.
P on tosi ihana ihminen, mutta se on kaikkea muuta, kuin mitä mä nyt tarvitsen. Se on tosi sosiaalinen ja huolehtiva, se tykkää jutella koko ajan. Sen päästäminen takas mun elämään, edes kaveriksi sotkisi mun tunteita kuitenkin ihan liikaa. Mun on varmaan parempi ostaa bussiliput niin, etten ehdi nähdä sitä ja pahoitella sitten, ettei muita vuoroja mennyt.
Ja niin... Ootte varmaan jo kyllästyny siihen kuinka juoksentelen koko ajan tän jutun kanssa ympäriinsä, mutta niin oon mäkin. Mutta keskiviikkona olin kemian prelissä, kun poliisit soitti mulle. Nuorisokodin johtaja oli tehnyt tutkintapyynnön seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ja ne pyysi mut kuulusteluun.
Menin heti torstaina, että sain asian pois alta. Tällä kertaa se taisi olla oikeasti virallinen kuulustelu. Mun piti heti aluksi lukea ja allekirjoittaa viisi sivua kaiken maailman lakipykäliä. Kuulustelija kysyi, haluanko oikeusavustajan. Ei, en halua. Mitäs helvettiä.
Kerroin jälleen tarinan, ja se kirjoitti sen ylös. Kuulustelija oli mulle mukava, se sanoi, että se todella toivoo sen miehen joutuvan vastuuseen. Se kysyi vielä, vaadinko rangaistusta tai korvauksia, jos juttu menee käräjille. Säikähdin vähän, en mä tätä käräjille halua. Ensinnäkin tiedän, että häviäisin oikeudessa, koska tapahtunut ei varsinaisesti ollut rikos. Halusin vaan selvittää asian. Toiseksi, oikeudenkäynnit maksaa ja mulla ei ole rahaa. Ja kolmanneksi, mun pitäisi tavata se kasvotusten.
Selitin, etten vaadi mitään, haluan vaan varmistaa, että sen miehen käytökseen puututaan, ettei se tee jotain pahempaa jollekin toiselle nuorelle. Kuulustelija kirjasi vastaukset ylös, ja sanoi, että kuulisin päätöksestä muutaman viikon kuluttua.
Tää vääntö väsyttää mua. Samaan tapaan, kuin vuosi sitten jatkuva vääntö mun asunnosta. Mutta tää on pahempaa. Joudun koko ajan tasapainottelemaan kahden selkeän asian välissä, alueella, jota ei ole. Ei, rikosta ei ole tapahtunut, tiedän kyllä, enkä väitä, että olisi tapahtunut. Mutta ei, teidän täytyy silti ottaa tää vakavasti, tää ei ole ok, se hyödyntää herkimmillään olevia nuoria ja leikkii niiden tunteilla ja itsetunnolla. Miten hitossa ei ole olemassa välimuotoa rikoksen ja sen välillä, että kaikki on ok? Kai asiattomasta ja potentiaalisesti muita vaarantavasta käytöksestä noin vastuullisessa ammatissa pitäisi voida kertoa?
Tää saa mut niin väsyneeksi. Väsymys ja jatkuva pelko siitä, että mut ymmärretään väärin suuntaan tai toiseen, triggeröi mun itsetuhoisia ajatuksia. Yritän muistuttaa itseäni, etten ole satuttanut itseäni melkein kuuteen viikkoon. Mun täytyy ylläpitää sitä. On kaikin puolin hyvä, jos en satuta itseäni. Arvet parantuu vähitellen, ja jos vaikutan henkisesti vakaalta, poliisit, lääkärit, opettajat, sossut, kaikki joiden kanssa mä joudun vääntämään mistä asiasta nyt kenenkin kanssa, ottaisi mut ehkä vakavammin. Ja jostain syystä mulle tulee lapsellinen olo itseni satuttamisesta. Mulle on vuosia sanottu, että on tyhmää ja epäkypsää tehdä niin, ja vaikka mun mielestä se on viimeinen keino hallita ahdistusta tappamatta itseään, keino selviytyä, ne alkaa päästä mun päähän.
keskiviikko 22. tammikuuta 2020
Nuudelimono
Meni kaksi viikkoa siitä, kun olin kertonut yhdelle nuorisokodin ohjaajalle totuuden mun ja sen miehen suhteesta. Se oli luvannut välittää viestin nuorisokodin johtajalle, mutta mitään ei kuulunut sieltä, joten otin taas ohjat omiin käsiini. Menin kysymään rikosuhrichatissa, onko mitään, mitä voin tehdä, ja siellä neuvottiin menemään poliisilaitokselle.
Mietin kokeilla ens viikolla kananmunamonoa, tässä vähän suunnitelmaa:
2 paistettua kananmunaa + 1rkl rypsiöljyä 270kcal
1 keitetty kananmuna 87 kcal
357kcal/pv
Kävin maanantaina asemalla ja poliisit taas neuvoivat laittamaan sähköpostia suoraan nuorisokodin johtajalle ja kaupungin sosiaalitoimen johtajalle. Niinpä kirjoitin kaksi sähköpostia, joissa kerroin kaiken. Molemmat vastasivat onneksi heti tiistaina, että he ottavat asian vakavasti ja tekevät tästä selvityksen.
Se mies valitsi väärän muijan jolle ryttyillä. Mä tiedän mun oikeudet, ja oon niin tylsistynyt ja sekaisin, että mulla on kaikki maailman aika ja energia käytettäväksi tähän.
Oon ollu nyt kolme päivää monodietillä ja paino on laskenut. Mun ei oikeestaan ees tee mieli ruokaa, nälän tunteesta on viimein taas tullut hyvä olo. Aattelin, että oon tän viikon tällä monolla ja sitten vaihdan johonkin toiseen ruokaan, että saan jotain ravinteitakin joskus...
20.1.
Paino: 52,8 kg
1 kuppi nuudeleja 350 kcal
21.1.
Paino: 53,0 kg
1 kuppi nuudeleja 350 kcal
22.1.
Paino: 52,5 kg
1 kuppi nuudeleita 350 kcal
Mietin kokeilla ens viikolla kananmunamonoa, tässä vähän suunnitelmaa:
2 paistettua kananmunaa + 1rkl rypsiöljyä 270kcal
1 keitetty kananmuna 87 kcal
357kcal/pv
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)