Näytetään tekstit, joissa on tunniste anoreksia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste anoreksia. Näytä kaikki tekstit

torstai 28. toukokuuta 2020

Pyörtyminen

Viime viikolla ahdistus-paniikkikohtaus ei loppunut, vaikka otin tarvittavaa ja viilsin. Kun mua alkoi houkutella tehdä jotain pahempaa, päätin onneksi lähteä päivystykseen.

Päivystyksessä kesken kaiken kun olin puhumassa hoitajalle, mua alkoi huimata ja pyörryin istualleni. Heräsin sitten sairaalasängystä ja jouduin jäämään somaattiselle aamuseitsemään saakka, koska hoitajat yritti selvittää, miksi olin pyörtynyt. Kaikki vitaalit oli kuitenkin ok, joten pääsin lähtemään.

Mun uni on taas mennyt aika huonoksi, heräilen öisin 3-5 kertaa, ja joka kerta on vaikeaa saada unta uudelleen. Hain apteekista melatoniinia, vaikka se ei ole koskaan auttanut nukkumiseen. Ainakin voin sanoa lääkärille sitten muutaman viikon päästä, että olen yrittänyt tehdä asialle jotain.

Syömiset on alkamut menemään taas aika hyvin. Paastosin alkuviikolla 64 tuntia, eilen söin 2x300 kaloria, mutta oksensin melkein kaiken ja kävelin paljon. Kävin tiistaina jopa juoksulenkillä.

Paino onkin sitten laskenut myös. Ei mene enää kauaa, että olen kevyempi kuin koskaan, en malta odottaa! 

Loin muuten instagramiin käyttäjän, jolla seuraan mielenterveysongelmista puhuvia käyttäjiä, ja ajattelin itsekin tehdä sinne jotain lyhyempiä päivityksiä. Käyttäjän nimi on sadepisara_, jos kiinnostaa seurailla. Hyväksyn tosin vain samankaltaiset tilit seuraajiksi.

28.5.
Paino: 48,7kg

lauantai 16. toukokuuta 2020

-10 kiloa

Tää viikko on mennyt tosi hyvin. Oon saanut jopa vähän nostettua mielialaa, koska laihduttaminen on sujunut niin hyvin. Tajusin alkuviikosta, että niissä mars-patukka -jäätelöissä on vain 140 kaloria! Vihdoin joku herkku jonka voi oikeasti syödä. Oon syönyt päivittäin yhden annospirtelön ja yhden jätskipatukan. Kalorit pysyy matalalla, eikä tule turhia herkkuhimoja.

Huomasin tänään, että nyt on kulunut tasan 9 kuukautta siitä, kun olin mun ylimmässä painossa ikinä, ja oon laihtunut siitä tasan 10 kiloa. 10 kiloa 9 kuukaudessa voi kuulostaa aika vähältä, mutta en oo vielä ikinä laihtunut niin paljon.

Luin eilen mun vanhoja postauksia vuosien 2018-2019 taitteesta, kun viimeksi laihduin kunnolla. En ollu ees tajunnut, miten sairas olin silloin. Ne postaukset oli ihan kamalaa luettavaa. Vihasin itseäni aina kun söin, pelkäsin ruokaa, yritin itsemurhaa, kun pelkäsin, etten saisi laihduttaa... Yhdessä postauksessa jopa luki, että pelkään juoda vettä, etten liho. Se oli paljon synkempää aikaa, kuin edes muistin. Muistelen aina, että olisin ollut iloinen silloin.

Mulle tuli hetkeksi outo olo, haluanko takaisin siihen vointiin? Mutta en tiedä, jostain syystä se ei vaivaa mua sen enempää. Onko tyhmää kuvitella, että asiat menee eri tavalla tällä kertaa? On. Onko vielä oudompaa valita laihduttaminen, kun tiedostan tämän? On. Mutta teen sen silti. Se on ollut mun tavoite yli neljä vuotta. Sitä paitsi se on mun ainoa iloinen ajatus nyt. Eihän se voi olla väärin, jos hymyilen aina, kun astun vaa'alle, aina kun olen pitkällä kävelyllä, tunnen nälän tunteen, tai ajattelen sitä, miten ihmiset reagoisivat, jos olisinkin viimein laiha, kun koronarajoitteet puretaan, ja pääsen taas ulkomaailmaan.

12.5.
Kalorit: 270kcal
Paino: 53,1kg

13.5.
Kalorit: 270kcal
Paino: 52,5kg

14.5.
Kalorit: 270kcal
Paino: 52,0kg

15.5.
Kalorit: 280kcal
Paino: 51,6kg

16.5.
Kalorit: 280kcal
Paino: 51,2kg
BMI: 17,5

torstai 16. tammikuuta 2020

Itkin. Viimein.

Mulla on ollut huonot pari päivää. Ei mitään suurta, mutta kaikki pikkujutut vaan patoutu ja patuoutu, mutta onneksi sain eilen viimein padon murrettua.

Tiistaina oli raskas koulupäivä. Viimeisellä tunnilla menimme bilsan kurssin kanssa vierailemaan yliopistolla. Nousin bussiin kemian tunnin jälkeen, ja silloin asiat alkoivat kasautua.

Bussi ajoi autokoulun ohi. Mikä siinä muka on? En tiedä, se oli juuri se autokoulu, jota se mies oli minulle suositellut ja koko episodi sen kanssa muistui mieleen. Sitten kuulin parin abin juttelevan takanani penkkareista innoissaan. Penkkarien pitäisi olla kiva juttu, mutta nekin alkoivat ahdistaa minua suunnattomasti. En ilmottautunut rekka-ajelulle, ja olen aika varma, etten osallistu ollenkaan. Kokonainen päivä pitäisi kestää olla yksin iloisessa väkijoukossa, jossa kaikki nauravat, ottavat yhteiskuvia ja heittelevät karkkia? Ei kiitos.

Tiesin jo etukäteen, että yliopistovierailu tulisi olemaan rankka, mutta se oli pahempi kuin odotin. Olin toivonut, että se olisi lähinnä luentomuotoinen, tai edes esittelykierros, mutta ei, meidät vietiin suoraan labraan ja jäin lasittuneena seisomaan ovensuuhun, kun kaikki muut vetivät labratakit niskaan ja alkoivat tehdä PCR:ää ja elektroforeesia (geenitekniikkaa). Sain jonkinasteisen paniikkikohtauksen ja seisoin koko tunnin ulkovaatteet päällä ovensuussa täristen.

Kun pääsin kotiovelle, en löytänyt avaintani. Se ei ollut repussa eikä taskuissa. Jouduin soittamaan huoltomiehen avaamaan oven. Ihan kuin rahahuolia ei olisi jo tarpeeksi, siitä tulee kolmenkympin lasku perään.

Makasin koko illan sängyssäni kauhuissani. En saanut yöllä taaskaan unta kuin pari tuntia, ja heräsin aamulla kamalaan päänsärkyyn ja pahoinvointiin.

Oksensin koulun vessassa aamiaiseksi syömäni vauvansoseen.

Koulun jälkeen lähdin kävellen keskustaan hakemaan jälkihuollon päätöstä. Keskustaan on pari kilometriä matkaa, mutta mulla ei ole yhtään rahaa, joten en voinut ottaa bussia. Opettajatkin alkaa jo ärtyä, kun mulla ei ole varaa edes koulukirjoihin.

En ole pystynyt itkemään varmaan lähemmäs puoleentoista kuukauteen, vaikka koko ajan tekisi mieli, mutta kun avasin päätöksen kirjekuoren, aloin viimein itkeä. Luin vain sanat "Jälkihuollon kielteinen päätös", ja suljin kuoren. Taas yksi taho sulkee ovensa. En vain mitenkään jaksaisi taistella yksin.

Ulkona satoi, kun kävelin kotiin, joten sadepisarat peittivät kyyneleeni vastaantulijoilta.

Yleensä univaikeuteni ovat niin päin, että nukahdan kyllä, mutta herään kolmen maissa, mutta viime yönä sain unta vasta viideltä, joten nukuin pommiin koulusta. Menkat alkoi myös aamulla, joten sain koko koulupäivän vetää buranaa kipuun. Se olikin hyvä muistutus, että täytyy laihtua pian, sitten ei tarvitse tätäkään kestää.

Mun luokanvalvoja on ollut mulle tosi kiva koko vuoden, mutta nyt se on alkanut olla turhankin huolissaan. Mun täytyy alkaa vältellä sitä. Olen kertonut sille kaikista muista mun mielenterveysongelmista, mutta tänään se katsahti mun jalkoja, ja kysyi, olenko syönyt mitään tänään. Mun paino on tippunut 10 kiloa sinä aikana, minkä se on mut tuntenut, ja se näkyy parhaiten mun reisissä.

Mutisin jotain ja lähdin äkkiä pois paikalta. Se huusi vielä perään, että meidän täytyy järjestää mun syöminen kuntoon. Mistä se on arvannut?

Aloitin tänään nestepaaston.

16.1.
Aamupaino: 53,3kg
Kalorit: 0kcal

lauantai 21. joulukuuta 2019

muutto nro 4

Mä pelkään tosi paljon.

Tiistaina tapasin sossut. Ne ilmoitti että heidän ja terveydenhuollon mielestä en tarvitse tukiasuntoa joten en saa sellaista. Laitoin myöhemmin sinä iltana sitten asuntohakemuksen vetämään.

Sain nopeasti kämpän, kolmen hengen solu johon voin muuttaa uutena vuotena. Ihan kiva etten joudu yksiöön, mutta kaksi tuntematonta viereisissä huoneissa on laiha lohtu.

Olen pitkään pelännyt, että vajoan samaan tilaan kuin viime keväänä, jos joudun asumaan taas yksin. Mutta tajusin eilen, että silloin minulla oli kuitenkin tukena A ja poikaystäväni. Nyt minulla ei ole oikeasti ketään. Mielialani on laskenut tosi paljon jo pelkästä ajatuksesta, että asun pian yksin, ihan yksin. Ei ole ketään, jota nähdä koulussa tai vapaa-ajalla, kukaan ei tule käymään. Ei ole ketään, jolle kertoa päivästään. Mä pelkään tosi paljon.

Muutan tänään ulos nuorisokodista. Oon aiheuttanut sen johtajalle jo nyt enemmän harmaita hiuksia kuin kaikki muut tämänhetkiset asukkaat yhteensä, joten en halua vaivata sitä pidempään. Muutan joululomaksi äidin luo ja sitten omaan asuntoon. Eli tämän vuoden muutot numero neljä ja viisi.

En nukkunut viime yönä taas vaihteeksi silmäystäkään. Makasin sängyssä ja tuijotin tyhjää huonetta. Kaikki vaatteet, kirjat ja meikit on pakattu laukkuihin ja piano laitettu kasaan. Tyhjät valkoiset seinät muistuttavat jälleen odottavasta muutoksesta.

Mua ahdisti niin paljon, että lopulta puukotin itseäni reiteen. Verta roiskui lakanoille, mutten mennyt kertomaan kellekään, vaan puhdistin ja sidoin jalan. Mä oon nyt aikuinen, enkä enää saa apua. Turha siis itkeä kellekään.

Syöminen on mennyt enimmäkseen hyvin, mutta yhtenä päivänä meillä oli nuorisokodilla jouluateria. Ahmin varmaan 2000 kaloria ja menin heti sen jälkeen oksentamaan. Paino on kuitenkin nyt 53,8kg.

Mä vihaan sitä että oon taas tilanteessa, jossa oon riippuvainen yhdestä henkilöstä. En ikinä kerro sille miehelle, mutta juuri nyt se on mun ainoa iloinen ajatus, jonka voimalla yritän selvitä päivistä. Odotan vielä pari päivää muuton jälkeen, ja sitten laitan sille viestin. Jos tästä ei tule mitään, en tiedä, mistä voin löytää uuden syyn jatkaa.

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Aikuinen??

Täytin 18. Synttärit meni yllättävän hyvin. Mentiin aloittamaan rauhalliseen baariin mun koulukaverin kanssa, tilasin paniikissa lasillisen punaviiniä. Siinä baarissa oli musiikki sen verran hiljaisella, että pystyttiin hyvin juttelemaan.

Siirryttiin siitä toiseen baariin, missä oli paikallisen rockbändin keikka. Siellä olikin sitten enemmän meininkiä. Onneksi portsari ei tajunnut mun henkkareiden olevan vanhentuneet. Listalla ei ollut drinkkejä, mutta kysyin baarimikolta, ja se kertoi naureskellen, että drinkit tilataan itse. Menin vähän paniikkiin, koska en tiedä drinkeistä mitään, mutta onneksi baarimikko osasi asiansa ja sekoitti mulle tosi hyvän drinkin.

Sen mun kaverin kaverit liittyi seuraan bändin aloitellessa ja ilta oli tosi kiva. Menin yöksi takaisin nuorisokodille nukkumaan. Parasta täysi-ikäisyydessä on se, ettei musta voida enää tehdä yhden yhtä lastensuojeluilmoitusta. Tänä vuonna niitä onkin tullut varmaan kaksikymmentä, niin kiva päästä niistäkin eroon...

Mua on stressannut tosi paljon tilanne sen yhden ohjaajan kanssa, oon pari viikkoa herännyt joka yö kahden kolmen maissa saamatta enää unta. Niinpä olen käyttänyt aamuyöt lähiaikoina opiskeluun, sarjojen katseluun ja kävelyihin. Unettomuudessa pahinta vaan on se, että kun elämä on ihan kamalaa muutenkin, mutta nyt se on sitä tuplasti kauemmin, kun ei voi paeta edes uneen.

Poltan tupakkaa, kun mua stressaa, juon alkoholia, kun mua masentaa, käyn kävelyillä, kun mun ajatukset ei jätä mua rauhaan ja soitan pianoa, kun pakkoajatukset käskee mua katkaisemaan mun kädet. Yritän muistuttaa sillä itseäni, että mulla on yhä käyttöä mun käsille. Mutta en siis teekään paljoa muuta kuin poltan, juon, kävelen ja soitan pianoa. Mielellään useampaa yhtä aikaa.

Mutta no, asiat on onneksi monella tapaa parantunutkin viume päivinä, toivotaan, että mieliala ja uni seuraa kohta perässä.

Mun arvosanat on noussut huimasti. Viime jaksosta sain enemmän kymppejä kuin ysejä, niin on viimeksi käynyt yläasteella. Ja olen pysynyt jo yli kaksi viikkoa mun lukusuunnitelmassa ylppäreitä varten.

Ja mun paino on laskenut reilusti. Söin viimeksi kai perjantaina, nyt on maanantaiaamu. Mun vatsa alkaa näyttää litteältä ja reisien välissä on pitkästä aikaa rako. Paino on nyt 54,7kg. Se on yhä tosi paljon, mutta en ole ollut 55kg alapuolella sitten "parantumiseni".

Mutta mikä on kaikkein parasta, pääsin eilen viimein puhumaan asiat selviksi sen ohjaajan kanssa. Tai no, ei täysin selviksi, mutta sain toivoa. Pyysin sitä iltateelle keittiöön ja se suostui. Juteltiin kaikkea ihan normaalia mun täysi-ikäisyydestä ja sen opinnoista ja joulusta. Olin kerrankin hereillä ja tilanteen tasalla, joten osasin lukea sen yrittävän pysyä roolissaan. Siksi en puhunutkaan suoraan. Mun oli kuitenkin pakko saada yksi vastaus.

"Mulla on alkanut tulla epäilyksiä", sanoin. Sen silmissä välähti joku piilotettu tunne. "Et ole", se vastasi. Se oli suora viittaus viestiin, jonka lähetin sille viikko sitten. Olin kysynyt siinä, oonko hullu ja kuvitellut kaiken. Tiedän sen viitanneen siihen, koska sanamuoto ei sopinut esittämääni kysymykseen. Hymyilin ja nyökkäsin.

Asumiskuvio on yhä auki, mutta oon sopinut nuorisokodin johtajan kanssa, että muutan pois tänä vuonna. Jos en saa omaa kämppää niin punkkaan äidillä pari viikkoa. Ennen nuorisokodilta lähtö tuntui pelottavalta, mutta nyt odotan sitä, koska mulla on toivo ja lupaus tulevasta. Tiedän, että kun olen muuttanut, voin lähettää viestin sille ohjaajalle ja se vastaa.

Vaikka pysyn ulkoisesti asiallisena, en voi olla kuvittelematta, miten helposti se voi nostaa mut syliinsä. Meillä on tosi suuri kokoero, se on pitkä, roteva ja lihaksikas, ja mä kutistun päivä päivältä. Sen suuret lämpimät kädet yltää kohta mun vyötärön ympärille.

Eli tiivistettynä, mulla on siis ollut rankkoja viikkoja, mutta nyt mulla on toivoa tulevasta. Katsotaan, mihin suuntaan tämä jatkuu.

keskiviikko 21. elokuuta 2019

Stalinin Lehmät

Toinen viikko koulussa. Koulunkäynti alkaa ahdistaa. Huomenna on koulukuvaukset, en varmaan mene luokkakuvaan. Mä en kuulu tänne. Koulun käytävillä mä oon yksin.

Koko päivän pidättelin itkua, joka meinasi puhjeta pienistä asioista.

Kaikki menee taas päin persettä. Mun äiti oli heittänyt multa salaa pois ison nipun mun taidetta, kuulemma ne "pitää mut vanhoilla ajatusradoilla". Tuollainen työstäminen kuuluu tehdä itse. Nyt mä vaan triggeröidyin ja printtasin kakskymmentä liuskaa itsetuhoisia biisinsanoja ja teippasin seiniin.

Kotona on muutenkin nykyään tosi kireä tunnelma. Kaikki säännöt on tiukentunut ja muhun ei luoteta yhtään.

Oon ollut kipeänä tällä viikolla, mutta en poissa koulusta. Ei ole varaa.

Ahdistaa kaikki keskeneräiset kurssit, joita aloin juuri selvittelemään. Ahdistaa kouluun meneminen. Ahdistaa kotona oleminen. Ahdistaa paino.

Oon alkanut taas kerätä kiellettyä tavaraa nyt kun äiti heitti muutossa kaiken pois. Ostin kirjakaupasta terottimen ja ruuvasin terän irti. Salakuljetin mun vanhasta kämpästä tänne tupakkaa, kun käytiin hakemassa sieltä mun vaatteita. Suostuttelin puolitutun myymään mulle tikut.

Lainasin kirjastosta Sofi Oksasen bulimiaa käsittelevän kirjan Stalinin Lehmät äikänkurssia varten. Lueskelin sitä koulun käytävällä ja mietin, että kun ihmiset tuijottaa jo valmiiksi mua mun vaatteiden takia, voisin vaan laihtua ja saisivat lisää tuijotettavaa.

Mä haluan laihtua enemmän kuin mitään muuta. Mutta oon jumissa kierteessä, missä syön ahdistukseen ja masennukseen. Yritän ensin hankkiutua eroon herkuista. Vaikka oksennan, jos ei muu auta. Ja ihan sama, vaikka edessä siintäisi osasto, se oikeastaan rauhoittaa mua ajatuksena.

Maustetyttöjen sanoin
Meenkö länteen vaiko itään?
Usein eksynyttä pelottaa
Mul on turvallinen olo
Kaikki tiet vievät kuitenkin Peltolaan

perjantai 16. elokuuta 2019

Taas uusi painoennätys :))

Ensimmäiset kolme päivää koulua takana. Ainoa, joka puhuu mulle koulussa on mun luokanvalvoja. Kerroin sille mun mielenterveysongelmista, jotta se ymmärtäisi jos tulee poissaoloja, ja sen jälkeen aina kun se on nähnyt mut, se on tullut kyselemään kuulumisia. Tänään se antoi mulle jonkun ihmeen tsemppitarran.

Kävin viimein vaa'alla. Luku oli aivan kamala. Taas on mennyt ennätys rikki. Eikä ihmekään, mä oon alkanut oikeasti fyysisesti tuntemaan mun läskit. Mun on vaikea istua polvillaan, kun tuntuu, että jalat liiskaantuu. Ja en pysty taivuttamaan yläkroppaa tietyllä tavalla, kun makkarat tulee tielle. Ennen näin ei ole ollut. Housut kiristää reisistä ja paidat jää pieniksi.

61,2kg

Se oli mun järkyttävä aamupaino. Nyt riittää. Oon tunnesyönyt koko kesän osastolla, mutta nyt saa riittää. Mä en oikeasti voi katsoa itseäni peilistä tässä kunnossa.

Käyn huomenna kotona vanhassa kaupungissa. Nään ehkä paria ihmistä. Katsotaan mitä tästä tulee...

keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Yksinäisen keijun tarina

Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin,
jotta vastatuuleenkin hän lentää jaksaisi.
Kovat oli ajat ollut hällä takana.
Mut kuka uskois et on olemassa surullisia keijuja.
Pää painuksissa mainitsi hän kerran murheistaan,
fauni hymähti, ei ottanut tosissaan.
Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?
Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju nukkui pois.
- Chisu: Yksinäisen keijun tarina

En oo koko kesänä kattonut mun soittoläksyjä, mutta eilen avasin viimein mun nuottivihkon ja löysin tän biisin, joka mun pitää opetella soittamaan. Mä en yleensä itke musiikille, mutta tää kappale oli poikkeus.

Mä muistan ajan kun aloin kertoa mun läheisille mun masennuksesta, arvottomuuden ja riittämättömyyden tunteesta ja itsetuhoisuudesta. Mä olin se keiju ja ne oli fauneja. Kukaan ei ymmärtänyt, miten mä voisin olla masentunut. "Et sä ikinä näytä masentuneelta", jopa mun oma äiti sanoi. "Miten sä voit tuntee olos riittämättömäksi noilla arvosanoilla?" Mut alettiin ottaa vakavasti vasta kun yritin ensimmäistä kertaa itsemurhaa ja jouduin sairaalaan kesken koulupäivän.

Muutama kuukausi sitten törmäsin nuorisotyöntekijään, joka oli kouluttanut mut tukioppilaaksi yläasteella. Juteltiin vähän ja mä ajattelin kertoa totuuden mun elämästä, olihan se ammattilainen, joka tarvitsi tietoa siitä, miten nuorten elämät voi mennä pieleen. Kerroin, että olin masentunut ja olin juuri päässyt nuorten psykiatriselta avo-osastolta, jossa olin ollut anoreksian takia. Sekin oli yllättynyt. Se kysyi, mitä nuorisotyöntekijöiden pitäisi tehdä, ettei mun tarina toistuisi. Vastasin, että kiinnittäkää huomiota niihin, jotka ei koskaan joudu ongelmiin. Nuorisotyöntekijät huomaa ne nuoret, jotka ohjaa pahan olonsa päihteisiin, kiusaamiseen, riehumiseen, ja yrittää auttaa niitä. Mutta ne, jotka ohjaa pahan olon sisäänpäin jää näkemättä. Kiinnittäkää huomiota kympin oppilaisiin, hiljaisiin, yksinäisiin. Niihin keijuihin.

Kuvahaun tulos haulle sad fairy

((Kirjoitan toisen postauksen heti perään ajankohtaisista jutuista, tää oli vähän tämmönen teemapostaus, niin en halua tunkea muita juttuja tähän))

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Suljettu osasto

En enää ikinä hae apua, okei? Kaikki meni taas ihan vituilleen.

Toissapäivänä kirjoitin tänne, kun mua ahdisti, enkä tiennyt mitä tehdä. No, päätin sen jälkeen, että kerrankin teen jotain muuta kuin viiltelen. Mulle oli joskus pari viikkoa sitten annettu numero mielenterveyspäivystykseen, joten soitin sinne.

Vastaaja oli jotenkin tosi ikävä. En osannut aloittaa puhumista, ja oletin että tehtävään koulutettu henkilö hallitsisi tilanteen, mielenterveyspäivystykseen kun varmaan yleensä soittaa vähän epätasapainoisia ihmisiä. Kun sain kerrottua, että mua ahdisti, enkä tiennyt, mitä tehdä, ja toivoin saavani tarvittavia, vastaaja sanoi vain, ettei täältä mitään tarvittavia saa. Suljin puhelun ja päätin kuitenkin lähteä käymään mielenterveyspäivystyksessä.

Kävelin parin kilometrin matkan sairaalalle. Soitin päivystyksen ovikelloa ja joku mieshoitaja avasi oven. Pääsin juttelemaan hänen kanssaan. Hoitaja kirjoitti paperille mun vastauksia ylös, ja sitten pyysi, että odottaisin käytävällä, kun hän konsultoi lääkäriä.

Mua ahdistaa usein tilanteet, joissa joudun odottamaan yksin vieraassa tilassa, joten aloin etsiä käytävästä jotain terävää, millä viiltää. En ehtinyt löytää mitään, kun hoitaja tuli hakemaan minut.

Ensin puhuttiin, että minun kannattaisi varata aika omalle lääkärilleni, jotta hän voisi määrätä tarvittavia, mutta kun en pystynyt lupaamaan hoitajalle, etten viiltelisi sinä iltana, hän vei minut lääkärin luo. Olisi pitänyt valehdella, kaikki olisi mennyt paremmin...

Lääkäri keskusteli mun kanssa ja näytti tosi huolestuneelta. Se soitti jollekin ylemmälle lääkärille, ja lopulta sain kuulla tuomioni: mulle tehtiin M1-lähete suljetulle osastolle viereiseen kaupunkiin. M1-lähete on siis tarkkailulähete, jolla voidaan pitää korkaintaan 4 vuorokautta suljetulla osastolla.

En ollut koskaan käynyt suljetulla, mutta nyt se oli sitten menoa. Yritin karata päivystyksestä, mutta ovi oli lukossa, joten jouduin jäämään sinne istumaan ja odottamaan ambulanssikyytiä suljetulle.

Matka kesti reilun tunnin ja saavuin suljetulle puoliltaöin. Minun piti jutella hetki päivystävän lääkärin kanssa, ja sitten sain mennä nukkumaan.

Nukuin yön tarkkailuhuoneessa, josta tuli mieleen vankila. Huoneessa ei ollut ikkunoita, ja seinät ja lattia olivat karkeaa kiveä. Huoneen keskellä oli kapea mielisairaalamainen sänky, ja vessan erotti tilasta pelkkä verho. Nurkassa oli valvontakamera ja pöydällä lojui leparit.

Sain kuitenkin nukuttua ihan hyvin. Aamulla pääsin taas juttelemaan lääkärille, joka päätti, että saan mennä kotiin, kunhan menen yöksi äidille. Päivän aikana tutustuin suljetulla muutamaan tyyppiin, eikä se vaikuttanut paikkana niin kamalalta, kuin mitä mun osastokaverit oli sanonut. Äiti haki mut pois kolmen maissa.

Ja no, mikä tässä nyt on pielessä? Mun aika psykologille siirrettiin tälle aamulle, ja mun psykologi teki siellä selväksi, että hän ottaa tän tilanteen erittäin vakavasti. Mua ärsyttää se tosi paljon, koska tässä ei edes ollut mitään erilaista. Mun elämä on sellasta, mä nukun, mä makaan sängyssä, mä ahdistun. Ei siinä oo mitään uutta. Mutta nyt ne päätti, että tilanne täytyy korjata. Saan ajan lääkärille, mikä on hyvä, saatan saada korjauksia lääkitykseen ja tarvittavia, mutta siinä olisikin kaikki mihin suostuisin. Nimittäin muutto porukoiden mukana on nostettu takaisin pöydälle, samoin uusi osastojakso.

En todellakaan halua juuri nyt takaisin osastolle tai porukoille, juuri nyt, kun mun piti aloittaa laihduttaminen uudelleen. En tiedä, missä välissä ehdin laihduttaa, jos joudun taas valvovan silmän alle. Tällä kertaa suurennuslasin alla ei tosin olisi syöminen, vaan ahdistuneisuus ja itsetuhoisuus, mutta osastolla huomattaisiin kyllä painonlasku tai syömättömyys nopeasti.

Tästä tuli tosi pitkä postaus, mutta eipä mua haittaa, tää blogi onkin enemmän mun päiväkirja.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Kamala olo

Kamala olo. Iso, oksettava olo. Jos olisin omassa kämpässä, oksentaisin.

En tuntenut hetki sitten mitään. Yritin helpottaa oloa yrittämällä viiltää verisuonen auki. Äiti sai minut kiinni ja pakotti juomaan rauhoittavaa teetä.

Nyt tunnen syvää ällötystä. Kuvat joissa oksennan tai joissa viillän vatsan auki valtaavat mielen kuin pakkoajatukset.

Olen syönyt niin paljon. En pysty edes laskemaan. Liioittelematta yli 4000 kaloria. Olen ahminut. Ällöttää.

Huomenna pääsen omaan kotiin. Sitten aloitan mehupaaston. Sitten saan laihtua, laihtua pieneksi, ja kadota.

Nyt mun pitää vaan nukahtaa ennenkuin ahdistus repii mut kappaleiksi.


lauantai 20. huhtikuuta 2019

Pääsiäinen,, mitä teen

Pitkästä aikaa oon tässä tilassa. Söin yhden pienen pullan ja oon ihan täynnä. Tätä oli ikävä. Mutta nyt onkin sitten seuraava ongelma. Oon koko pääsiäisen porukoilla. Mitä helvettiä teen? Mun täytyy esittää vielä normaalia, voin heittää varovaisuuden pois vasta alle viidessäkympissä.

Aamupaino oli tänään 57,5kg. Alimmillaan osastolta tulon jälkeen. En kuitenkaan osaa iloita, sillä yli 55kg tuntuu aina läskiltä, ihan sama onko se vähemmän kuin ennen. En malttaisi odottaa nelosella alkavia lukuja, mutta tiedän, että siihen voi mennä jopa kuukausia...

Nyt en vaan malta odottaa, kumpa aika kuluisi nopeammin, että saisin laihtua.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Skin I'm in

Viime postauksen jälkeen oon tullu siihen lopputulokseen, että alotan laihduttamisen uudelleen. Mä haluan olla laiha. Tiedän sen. Ja lopulta - miten mua voidaan estää? Mua ärsyttää niin paljon se mitä tapahtui tammikuussa. Miksi aloin osastolla vaan kiltisti syömään? Ei ne ois ruokaa mun kurkusta alas tunkenu. Olin niin lähellä.

Nyt riittää laihdutettavaa, mutta onneksi oon motivoitunutkin. Paino on ylimmillään ollit 60,1kg. Tänään aamulla lukema oli 58,7kg. Jos laihtuisin kilon viikossa, olisin alipainoinen kahden kuukauden päästä ja tavoitepainossa kolmen kuukauden päästä.

Söin tänään koulussa ruokaa, mutta en syyllistä itteeni siitä, koska mun teki sillon mieli suklaata. Kouluruoan syöminen sentään vei suklaahimon. Suklaasta olisi tullut ainakin tuplasti kaloreita.

Jääkaapissa on pullo pepsi maxia, muuta en aio tänään ottaa. Huomenna on bileet, joten kalorit tulee varmaan alkoholista. Pelkään vähän sunnuntaita, koska silloin oon menossa porukoille, ja on pääsiäinen eli mun pitää syödä PALJON. Aattelin kuitenkin kokeilla pitää pääsiäisen jälkeen mehupaaston, niin ehkä se tasaantuu.

Tuli muuten mieleen - lukeeko näitä kukaan? Sh-aiheisten blogien saralla on nykyään tosi hiljaista. Jos siellä on joku niin ois kiva tietää...

torstai 11. huhtikuuta 2019

Ohjelmassa kuuden tunnin päikkärit

Alotin sunnuntaina nyt sitten uudelleen mun iltalääkkeen ja sen vaikutuksista onkin saanut kärsiä ihan olan takaa. Käytin sitä siis muutaman viikon mun osastojakson aikana, mutta se lopetettiin silloin, koska siinä oli liian vahvat sivuvaikutukset ja mun tila alkoi "tasaantua" aka aloin valehdella mun voinnista. No, mutta nyt sitten uudelleen. Kiitos lääkkeen, joka väsyttää mua ihan kamalasti vielä entisestään, mä en tee muuta kuin nukun. Mun päivärytmi on nykyään suunnilleen tällainen:

8.00 Herään - tunti herätyksen jälkeen. Koulu alkaisi.
8.20 Rämmin koululle myöhässä, ilman meikkiä, viikon vanhoissa vaatteissa ja hiukset likaisina
8.30-12.15 Koulutunteja, jotka pääasiassa nukun, vaikka yritän kaikilla mun voimilla pysyä hereillä
12.15-13.00 Ruokatunti - joko käyn kaupassa ostamassa suklaata ja pidän A:lle seuraa röökipaikalla tai nukun
13.00-15.45 Lisää koulutunteja, ehkä hieman vähemmän nukkumista
16.00 Kotona, suoraan nukkumaan
19.00 Herään, kävelen jääkaapille, joun kulauksen mehua, takaisin nukkumaan
22.00 Herään, syön illallista, takaisin nukkumaan

No, siinä on lääkäri oikeassa, että lääke on lievittänyt ahdistusta, mutta lähinnä siksi, ettei mulla ole kaikelta nukkumiselta aikaa ahdistua. Ei tämäkään ole elämisen arvoista elämää että nousen ylös vain syömään.

Olen miettinyt laihduttamisen aloittamista uudelleen. En kestä tätä, jos mulla ei ole valtaa missään asiassa. Oon pari viime päivää syönyt ihan hitosti makeaa. Karkkipussin, kolme suklaalevyä, sipsipussin, limsapullon ja puoli pakettia pullaa... Olo on ihan kamala.

Tein eilen illalla kollaasin mun oven sisäpuolelle niin, että jos tulee vieraita, ne ei nää sitä jos ovi on auki. Ehkä se motivois mua. Kollaasissa on kaikki hienoimmat thinspo-piirrokset, joita oon tehny, sanoja thinspo-biiseistä, lista asioista, joita laihduttaminen muuttaisi parempaan, ja tietysti painopäiväkirja.

Katsotaan kuitenkin, pystynkö tekemään asialle mitään. Tänään aamulla yhteispalaverissa puhuttiin, että mun olis hyvä olla pari viikkoa ainakin enimmäkseen porukoilla... En todellakaan haluaisi, ei se mua auttaisi.

tiistai 19. helmikuuta 2019

ps. tahdon kuolla

Mä vihaan mun elämää. Mua ahdistaa niin paljon. Kaikki revitään rikki ja mun pitää hymyillä ja esittää, että kaikki on hyvin.

Tänään meillä oli palaveri mun äidin ja psykologin kanssa. Äiti ja mun veli aikoo muuttaa toiseen kaupunkiin ja ottaa mut mukaan. Mä en todellakaan halua muuttaa. Haluun käydä lukion täällä loppuun, haluun olla mun vanhojen tuttavien kanssa, haluun mun oman hoitokontaktin ja tutun ympäristön. Lisäks pääsin just sisään yhteen projektiin ja mulla on kaks työpaikkaa, joista en todellakaan halua luopua.

Kuvahaun tulos haulle suicidal quotes

Yritän saada äidin vakuutettua, että mun vointi on tarpeeksi hyvä, että voin jäädä tänne asumaan. Mutta esittäminen on vaikeaa ja ahdistavaa. Joudun syömään kaiken ja hymyilemään päälle. Ahdistus pitää peittää, en voi viillellä tai nukkua tuntien päiväunia. En tajua, miten jaksan. Ääni huutaa päässä niin lujaa. Sä et voi syödä, sä lihava, kuvottava olio! Mä yritän sanoa sille, että tää on mun omaks parhaaks. Jos saan jäädä tänne asumaan, voin aloittaa laihduttamisen uudelleen heti, kun täytän 18 ja äiti ei voi enää pakottaa mua muuttamaan Jyväskylään. Mutta sillä aikaa joudun esittämään parantunutta. En todellakaan haluaisi lihoa. Kaikki hoitajat katsoisivat minua tyytyväisinä ja väittäisivät minun parantuneen. Haluan, että ihmiset katsovat minua ja näkevät laihan, herkän luisevan keijukaisen.

Haluaisin vain kuolla. Pystyn olemaan itkemättä vain ajattelemalla viiltelemistä. Ainoa keino, jolla saan tunteet kuriin on kuvitella partaterän uppoavan pehmeään ihooni ja lämpimän veren valuvan lattialle.

Kuvahaun tulos haulle you think im psycho you think im gone tell the psychiatrist something is wrong

Täytyy vain esittää. Täytyy jaksaa. Täytyy olla vitun iso läskipaska, jotta mua ei raahata kaupungista. Ja kaiken aikaa tahdon vain kuolla.

torstai 31. tammikuuta 2019

Mun keho

Mä katson mun kehoa. Mun jättimäisiä reisiä, jotka kuroo reisivakoa umpeen huimaa tahtia. Reisiä, jotka hyllyy kävellessä ja leviää istuessa isoiksi kuin mannerlaatat. Voin tuntea, kuinka ne tirskuu rasvaa ja läskiä. Mun nilkkoja, jotka on raidallisemmat, kuin seepran jalat. Rintoja, jotka on aina joko liian pienet, tai liian suuret. Eikö jompi kumpi kirous riittäisi? Juuri nyt ne näyttää kahdelta rasvapallolta lisää mun ruumiissa. Mun käsivarsia, joiden ympäri sain sormet vielä muutama viikko sitten, mutten enää. Mun vatsaa, joka vain kasvaa ja kasvaa. Se menee istuessa läskimakkaroille, ja seisoessa mun vyötärönympärys on varmaan suurempi, kuin mun rinnanympärys.

Hyvästi reisivako.
Hyvästi kapeat kädet.
Hyvästi hoikka vyötärö.
Hyvästi tiimalasivartalo.
Hyvästi 60cm vyötärönympärys.
Hyvästi itseen kohdistuvan rakkauden viimeisetkin rippeet.

Vihaan itseäni niin paljon.

Yhä osastolla. Täällä olisi ihan ok ilman syömistä. Kaikki muut nuoret täällä on mahtavia ja meillä on hauskaa yhdessä. Hoitajatkin on enimmäkseen ihan kivoja. Mutta syömistä en kestä. Ensi viikolla olen vain päiväpaikalla, joten alan taas laihduttamaan, skippailemaan ruokia ja liikkumaan. En kehtaa edes kertoa, kuinka paljon paino on noussut osastolla.

Ai niin, ja mulla oli koulupalaveri. Mun kurssimäärä ensi jaksossa tiputettiin seitsemästä kolmeen. Kolme kurssia koko jaksossa? Se järkyttää mua tosi paljon. P on abi joten ensi jaksossa se on lukulomalla. Mua ahdistaa tosi paljon se, että mulla on paljon hyppytunteja, jotka mun pitää viettää yksin koululla ajattelemassa sitä, miten kaikilla muilla on kavereita.

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Osastolla

Aamulla peilissä näkyi litteä vatsa. Nyt illalla vastaan katsoo rumin hirviö, jonka olen nähnyt. Vaikka solisluiden alapuolella erottuu selkeästi usea pari kylkiluita, vatsa on suuri, kuin seitsemännettä kuuta raskaana olevan naisen. Posket ovat raidoittuneet mustasta rajauskynästä. Noiden kahden peilikuvan välissä oli vain yksi päivä.

Keskiviikko. Kolmas lounas osastolla. Lähdin koululta hyppytunnilla osastolle syömään, kuten oli tarkoitus. Sain alas puolet annoksesta. Seuraavaksi minulla olisi aika psykologilleni. Olin suunnitellut pari asiaa, joista haluaisin puhua, mutta kun saavuin huoneeseen, vastassa odotti tutun psykologin (kutsutaan tästä lähtien nimellä S) lisäksi lääkäri.

Viime viikko toistui uudelleen, tosin nyt vaihtoehtoja oli vain kaksi: joko jäät tähän osastolle. Nyt heti. Tai lähdet huomena suljetulle ja keskeytät lukion. Oli pakko valita avoin osasto.

Olin tullut psykologille kesken koulupäivän, mutten enää saanut palata kouluun. Pari tuntia hoitaja toisensa perään kertoi minulle osaston sääntöjä ja käytäntöjä, esitteli paikkoja ja kyseli taustoja. Sitten tuputettiin välipalaa. Minut oltiin heitetty keskeltä tuttua arkirutiinia osaksi osastoa ilman minkaanlaista varoitusta.

Tämä ilta on siis mennyt lähinnä itkiessä ja syödessä. Olen syönyt tänään varmaankin enemmän kuin viimeiseen kahteen viikkoon, ja vatsani on pallo. Kamalinta ruokailuissa olivat muut nuoret. Minulle oltiin sanottu, ettei osastolletuloni syytä kerrota muille, ellen itse kerro. En ollut juttutuulella, joten en vaihtanut muiden kanssa sanaakaan. Kaikkien ruokailuiden läpi hoitajat kuitenkin kannustivat minua syömään, pyysivät maistamaan, ottamaan lisää ruokaa ja muistuttelivat ravintoterapeutin ajasta ensi viikolla. Ahdistaa kamalasti, koska en itse tiedä muista mitään, mutta he tietävät jo minusta paljon.

Nyt kun katson peiliin ja näen, millaiseksi ruoka on kehoni muuttanut, viimeinenkin epäilys katoaa. En halua ikinä parantua.

Minun täytyy esittää parantuvani ja nostaa painoa, jotta pääsen pois osastolta. Voin nimittäin olla varma siitä, että jos lakkaan täällä syömästä, päädyn suljetulle ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Mutta sitten, kun täytän 18, kukaan ei voi enää estää minua olemasta kaunis.

lauantai 5. tammikuuta 2019

Keinottelua

Joudun tällä hetkellä valehtelemaan kaikesta kaikille ja se uuvuttaa. Yritän esittää seuraavani edes jotenkin kalorimääräyksiä, ja samalla yritän laihta yhä lisää.

Tänään aamulla riitelin äidin kanssa varmaan puoli tuntia puolikkaasta ruisleivästä. Suostuin juomaan aamiaiseksi lasin mehua ja syömään puolikkaan ruisleivän ilman päällisiä, mutten toista puolta, jolla oli voita ja juustoa. Äiti uhkasi, ettei lataa bussikorttiani, ellen syö leipää. Totesin vain huvittuneena, että sitten kävelen kaupungille. Minulta on kielletty ylimääräinen liikunta, joten touche, äiti.

Lopulta riita päättyi, kun tungin koko leivänpuolikkaan suuhuni kerralla ja kävelin huoneeseeni sylkemään sen pois. En tosin usko, että äiti luuli minun syöneen leivän. Haha.

Vietin suurimman osan päivästä P:n kanssa kaupungilla. Meillä oli pitkästä aikaa tosi kivaa. P yrittää parhaansa mukaan ymmärtää mua, ja tällä kertaa se oikeasti onnistui siinä. Jouduin tosin käymään sen kanssa hampurilaisilla, jotta saisin äidille kuvan, että söin jotain. Valitsin kana-aterian zero kolalla. Työnsin ranskikset kassiin ja oksensin pikaruokalan vessassa hampurilaisen, mutta pelkään silti painon nousevan.



Kalorit:
 - 20 kcal puolikas ruisleipä
 - 113 kcal lasillinen mehua
 - 434 kcal hampurilainen

Yhteensä 563 kaloria.

Ei ihan kammottavasti liikaa, mutta yli viidensadan, mikä on mun tavoite, varsinkin nyt kun oon niin lähellä, mutta koko ajan niin vaarassa joutua osastolle.

Olen nyt seuraavaksi menossa salaa hetkeksi salille, yritän polttaa ainakin 200 kcal, haluan tiputtaa maanantaiksi alle 48 kiloon.

perjantai 4. tammikuuta 2019

Anoreksia nervosa

No niin. Mä olen niin pahassa pulassa.

Mulla oli tänään tapaaminen psykologin, syömishäiriöhoitajan ja äidin kanssa. Sain kuulla, että mulla on diagnosoitu nyt virallisesti anoreksia. Katottiin mun kasvukäyrää ja ne pelotteli mua. Mutta ei siinä vielä mitään.

Seuraavaksi otettiin paino. Se oli laskenut kaksi kiloa viikossa, joten ne päättikin olla kaikki tosi huolissaan. Ja ne suositteli osastoa. Vitut oon menossa. Sitten mut lähetettiin näkemään mun lääkäriä.

Okei, siinä missä psykologi ja sh-hoitaja oli suositellut osastoa, lääkärin eka kysymys oli, haluanko mielummin osastolle kotikaupungissani, vai viereiseen kaupunkiin, missä osasto on auki myös viikonloput.

Jollain ihmeen kaupalla sain neuvoteltua viikon armon aikaa. Säännöt ovat tosin tiukat. Mun pitää käydä joka päivä lounaalla osastolla, painon täytyy nousta ja joka päivä on syötävä vähintään 2000 kaloria. En tiiä mitä teen. En halua että mun paino nousee, en halua syödä. Mutta en mä osastollekaan halua. Mä oon niin lähellä mun tavoitetta.

Just pääsin lupaamasta, että lopetan oksentelun, mutta nyt alkaa tuntua, että ainoot keinot laihtua on alkaa liikkumaan ja oksentelemaan. Ja ennen punnituksia juoda paljon vettä, jotta ne luulee painon nousseen.

Haluaisin vain huutaa.

Paino: 48,1kg
Tänään syöty: desi appelsiinimehua, 50kcal

tiistai 1. tammikuuta 2019

New year, new bitch

Kylmä ja väsyttää ja huimaa enkä pysty hengittämään. Noh, ainakaan en oo syöny tänä vuonna.

Näin lähteny vuosi käyntiin. Paino tippuu, fyysinen vointi tippuu. Yritän 48 tunnin paastoa, mutta koska en ole paastonnut kuukausiin, huono olo iski jo nyt, kun paastoa on takana 25 tuntia. Lisäksi äiti on hankala ja oli erittäin lähellä, että olisin joutunut katkaisemaan paaston kahdenkymmenen tunnin kohdalla. (Selvisin tilanteesta kun äiti nukahti jasain salakuljetettua päivällisen huoneeseeni (tosin nyt mulla on täysi lautanen sängyn alla ja äiti alkaa kysellä, missä lautanen on))

Paino on siis nyt 48,4kg. Oon lähempänä mun tavoitetta kuin vuosiin.

Vähän sekava olo... Mitähän mun vielä piti kirjoittaa... No perjantaina on hoitopalaveri mikä kuumottaa, koska sinne tulee mun psykologi, joku syömishäiriöhoitaja ja mun äiti, ja mun painoon laskenu kaks kiloo viime viikon punniteksesta...

Ai niin ja tein mä pari uudenvuoden lupaustakin

1. Saavuta tavoitepaino
2. Lopeta viiltely
3. Lopeta oksentelu
4. Tsemppaa koulussa
5. Hanki kesätyö
6. Muuta kotoa (huhti-toukokuussa, ellen mokaa)
7. Ala taas käymään salilla
8. Yritä 48h paastoa alkaen 1.1.
9. Yritä vaan olla mukavampi ihminen in general??
10. Pysy hengissä

lauantai 29. joulukuuta 2018

Erillään tästä maailmasta

Alan taas tuntea oloni yksinäiseksi. Se tulee yleensä aaltoina, toisinaan tunne on taustalla, välillä voimistuu. Nyt se on taas pinnassa, ollut hieman yli kuukauden. Ainoa kaverini lukiossa on ollu mulle vihainen nyt sen noin kuukauden, enkä tiedä miksi. Olen kysynyt useamman kerran syytä. Pyytänyt anteeksi ja antanut joululahjan. Ehkei mitään syytä ole. Ehkä hän ei vain enää jaksa minua. Sitten oli ne epäonnistuneet bileet. Ja nyt on tullut uudenlainen tunne. En jaksa ihmisiä. En jaksa puhua P:n kanssa. Enkä viestitellä parhaiden ystävieni kanssa. Osittain se kai johtuu siitä, että he eivät tajua. Elämme niin eri maailmoissa. Osittain en vain jaksa. Ote ihmisistä lipsuu. 

Olen aina halunnut parhaan kaverin tai tiiviin kaveriporukan, joka kävisi samaa koulua. Kuulostaa varmaan lapselliselta. Mutta se on mun suurin haave, eikä se ole koskaan toteutunut. Haluaisin kaverin, jonka kanssa voisi puhua kaikesta, jonka kanssa voisi käydä kaupungilla ja tehdä tyhmiä juttuja. Jonka luona voisi olla yötä arkisinkin. 

Okei, mulla on poikaystävä. Mutta jotenkin vaan kaipaisin läheistä ystävää.

Mun kännykkä on lentotilassa, koska P ei lakkaa soittamasta mulle. En vaan jaksa vastata. Tiedän, että se on huolissaan, mutta mä en halua puhua siitä. 


Okei, jotain positiivistakin, mennään siihen osioon. Oon ollut tosi motivoitunut laihtumisesta, ja tuloksiakin on hieman ilmaantunut. Kalorit pysyy noin 600 kieppeillä ja paino on laskenut. Tänään tosin juuri ahmin neljä suklaakonvehtia ja oksensin... Pitäisi lopettaa tuo tapa ennen kuin siitä tulee tapa.

Päivän kalorit:
150kcal lasillinen glögiä
180kcal puolikas juotava jugurtti
400kcal neljä suklaakonvehtia
=730kcal

Paino oli tänään aamulla 49,4kg. Pelkään tosin, että se nousee huomiseksi suklaiden takia...



















Ajattelin tänään muuten ensimmäistä kertaa piiiiitkään aikaan vakavissani viiltelyn lopettamista. Tosin jo paria tuntia myöhemmin olin piilottamassa mattoveistä juurikin sitä tarkoitusta varten, jos haluaisin viillellä. Samalla ajatus kaikui päässäni: Sinunhan piti lopettaa viiltely? Joo, niin piti. Lopetinkin. Mutta jos nyt kuitenkin piilotan tämän, ihan vain varmuuden vuoksi?